Kapitalistinen realismi ja usko yhteiseen

Onko koskaan ollut olemassa muuta realismia kuin kapitalistista?¹

Kirjallisuudessa ja kuvataiteessa realismi syntyi 1800-luvulla teollisen kapitalismin levitessä lapsityövoiman, plantaasien orjuuden, tehtaiden myllyjen ja kolonialismin resurssiliukuhihnojen voimalla läpi Euroopan ja Amerikkojen. Realismi pyrki kuvaamaan totuudenmukaisesti ja rehellisesti kohdetta, arkea, yhteiskuntaa tai luontoa, joka koettiin vastaansanomattomaksi. Ihmissilmän kokemusta tavoitteleva luonnollinen perspektiivi, syvyyden illuusio tilan ja henkilöhahmon psykologian suhteen, tavallisen ja geneerisen asettaminen kohteiksi ovat tekniikoita, jotka kehittyivät kuvaamaan nuoren kapitalismin kärsimyksiä.

Vastaavasti arkipuheessa vaatimus realismista tarkoittaa tyypillisesti kapitalismin olosuhteiden (“tosiasioiden”) tunnustamista. Poliittisessa puheessa realismi viittaa nollasummapelissä harjoitettavaan voimapolitiikkaan, jonka verisessä kilpailussa voi luottaa vain kansallisen edun edistämiseen. Talouspoliittinen realismi tarkoittaa vaatimusta pääoman näkökulmaan sopeutumisesta.

Eikö Mark Fisherin vuonna 2009 kuuluisaksi tekemän ja sittemmin meemiytyneen “kapitalistisen realismin” käsite ole näin tautologia? Voiko sillä olla minkäänlaista mieltä? Jos ei, miksi se on pysynyt niin rakastettuna käsitteenä? Voisiko 90-sivuisesta, erityisesti nuorten vasemmistolaisten ympäri maailman sydämiinsä ottamasta Capitalist Realism -teoksesta löytää vielä 15 vuoden jälkeen vähän ruutia?

K-punk-blogissaan, kirjoissaan ja luennoillaan Fisher kehitti väljästi autoteoreettista ajattelua, jossa yhdistyivät Fisherin omat yliopistokokemukset, mielenterveyskysymykset ja bloggaaminen, Warwickin yliopiston legendaarisen Cybernet Culture Research Unitin (CCRU) kuratoima mannermainen filosofia, psykoanalyysi, Marx ja Spinoza, elokuvien ja tv-sarjojen käyttäminen poliittisen filosofian välineinä, ysärin reiviskenen estetiikka, uusliberalismiksi kutsutun pääoman kasautumisregiimin kritiikki ja klassikoiden pedagoginen veivaaminen kulttuurituotteiden analyysin työkaluiksi. Kaikesta tästä ammentava Capitalist Realism on yhä rikas pieni kirja, tiivis, profeetallinen ja hedelmällisiä esimerkkejä pursuava tarjouslaari, vaikka huomaan ajan hitaasti jättävän vuoden 2009 ajattelusta.

Fisherin kuvaamaa kapitalistista realismia voi pitää brutaalin, yksioikoisen realismin laajentumisena taiteesta ja talouspolitiikasta kaikkialle. Se on “kokonaisvaltainen ilmapiiri [atmosphere; tunnelma, henki, ilmakehä, kaasukehä], joka ehdollistaa kulttuurintuotannon lisäksi myös työn ja koulutuksen sääntelyä ja toimii eräänlaisena näkymättömänä esteenä, joka rajoittaa ajattelua ja toimintaa².” Kyse ei siis ole pelkästä ajattelusta tai propagandasta, vaan ennen kaikkea kaasumaisesti leviävästä asenteesta ja kokemuksesta, jota leimaa “laajalle levinnyt tunto siitä, että kapitalismi on ainoa toimiva poliittinen ja taloudellinen järjestelmä, eikä sen lisäksi ole nyt edes mahdollista kuvitella johdonmukaista vaihtoehtoa sille”³.

Kuuluisimman, ja kenties 2000-luvun poliittisen filosofian kuluneimman, määritelmän mukaan kapitalistinen realismi tarkoittaa tilannetta, jossa on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Määritelmä – jonka Fisher lainasi Slavoz Žižekiltä, joka taas lainasi sen Fredric Jamesonilta – on nähdäkseni epäonnistunut kahdesta syystä.

Ensinnäkin yleensä on ollut helpompi kuvitella katastrofi ja maailmanpalo kuin oman yhteiskuntamuodon loppu. Maailmanlopun kuvitelmia on esiintynyt eri puolilla mantereita vähintään kolmen tuhannen vuoden ajan Mesopotamian suurista, Raamattuunkin päätyneistä tulvista atsteekkien sykliseen maailmankiertoon ja skandinaavisen mytologian Ragnarökiin. Maailmanlopun kuvittelemisessa ei ole mitään erikoista. Se vaatii vähemmän ajattelukykyjen käyttöä kuin oman yhteiskunnan ja tuttujen elämänmuotojen lopun ajatteleminen, puhumattakaan siitä, että ajattelisi niiden korvautumista toisenlaisilla yhteiskunnilla ja elämänmuodoilla. (Havainto herättää kysymyksen siitä, onko ollut olemassa esimerkiksi “roomalaista realismia” pax romanan aikakaudella tai erilaisten alkuperäiskansojen “realismia”, joissa todellakin on ollut helpompi kuvitella maailman tuho kuin oman jaetun elämäntavan loppu.)⁴

Toiseksi on helppo kuvitella vaikka kuinka paljon johdonmukaisia vaihtoehtoja kapitalismille. Kirjastot ja internet ovat täynnä utopioita. Ei kapitalismin lopun kuvittelussa ole ongelmaa. Ongelma on pikemminkin uskon puute. Toisin kuin Fisher sen määritteli, kapitalistinen realismi on uskon ja luottamuksen asia. Realismin olosuhteissa emme enää usko ja luota yhteiseen kykyymme muuttaa ja luoda maailmaa, vaikka kuinka kuvittelisimme vaihtoehtoja. Kyse ei ole uskosta niinkään sisäisenä psykologisena mielentilana vaan käytännöstä nousevana jaettuna voimana ja kokemuksena.⁵

Fisherin historiaa käsittelevät huomiot ovat osuvampia kuin kuvittelukykyä koskevat. Kun häntä edeltäneet teoreetikot olivat puhuneet postmodernista, Fisherin mukaan käsite ei enää riittänyt kuvaamaan nykyisyyttä. Postmoderneilla ajattelijoilla oli vielä kyky nostalgiaan kapitalismin ulkopuolta kohtaan⁶ – ajatellaan vaikka Jean Baudrillardin idealisoivaa suhtautumista alkuperäiskansojen lahjatalouteen – sekä mahdollisuus katsella toiseutta, joka sijoitettiin milloin reaalisosialismiin, milloin Japaniin, Afrikkaan tai Kiinaan. Kapitalistisessa realismissa menetettiin sekä nostalgia ulkopuolta kohtaan että aito toiseus. Jäljelle jäi vain lamaantunut nihilistinen hedonismi.

Fisherin esitykseen voi lisätä, että siinä missä postmodernismissa haikailtiin ajassa ja tilassa kapitalismin ulkopuolelle, nyttemmin tilalle on tullut nostalgia nimenomaan postmodernia 1990-lukua kohtaan. Viime vuosina aikuistuneet nuoret ovat kokeneet ysärin viattomaksi ajaksi vailla älypuhelimia ja julkisia ansioluetteloita. He fiilistelevät ysärin pukeutumisen, musiikin ja tietotekniikan estetiikkaa, kun taas 90-luvun keski-ikäisinä kohdanneet ajattelijat kauhistelivat ajan raadollista tehostamista, psyykettä yhä syvemmin muokkaavaa kapitalismia ja globaalia riistoa.

Nähdäkseni kapitalistisessa realismissa on pohjimmiltaan kyse siitä kapitalismin historiallisuuden hävittämisestä, jolla Marx Pääoman esipuheessa tunnetusti määrittelee “porvarillisen ajattelun”:

Mikäli kansantaloustiede on porvarillista, ts. mikäli kapitalistinen järjestelmä käsitetään historiallisesti ohimenevän kehitysasteen asemasta yhteiskunnallisen tuotannon ehdottomaksi ja viimeiseksi muodoksi, tämä tiede voi pysyä tieteenä vain niin kauan kuin luokkataistelu pysyy latenttina tai esiintyy vain yksittäisinä ilmiöinä.⁷

Kapitalistinen realismi vallitsee silloin, kun historiallisuus ja muutos kivettyvät ehdottomuudeksi ja pysyvyydeksi. Näin voi käydä vain, jos luokkataistelu laimenee piileväksi tai jää hajanaiseksi. Silloin elämme realismin reaalisessa, joka on porvarillista bisnesontologiaa ja jota Fisher kuvaa työkalupakkimaisella käsiteluettelollaan:

• Refleksiivinen kyvyttömyys tarkoittaa tilaa, jossa olemme loputtoman tietoisia ja valveilla epäkohdista mutta emme pysty muuttamaan niitä. Olemme tietoisia myös tästä kyvyttömyydestä, mikä taas lisää kyvyttömyyttä. Tämä kehä kuristaa toiminnan ehtoja yhä huonommiksi.
• Depressiivinen hedonia viittaa kokemukseen, jossa uutamme somefiideistä, striimauspalveluista ja karkkipusseista jatkuvia pieniä nautintoja mutta jossa elämä ei silti tunnu oikein miltään, koska se on hedonismia ilman varsinaista nautintoa. 
• Markkinastalinismin käsitteellä Fisher kuvaa, kuinka nykykapitalismissa tehdään ja esitetään työtä etupäässä abstrakteja mittareita varten, vaikka “kukaan” ei varsinaisesti usko niihin. Aivan kuten Stalinin Neuvostoliitossa tuijotettiin mielivaltaisia ja usein haitallisia tuottavuuden mittareita, esimerkiksi maahan laskettua asfalttia tai tehtaan ulossylkemiä traktoreita, joita ei varsinaisesti tarvittu, siten markkinastalinismissa raadetaan auditointiraporttien, loputtomien itsearviointilomakkeiden, Pisa-rankingien tai some-seuraajien määrän eteen, vaikka vaivannäöllä ei ole juuri mitään tekemistä työn tai elämän laadun kanssa. Mittareiden ei ole tarkoituskaan toimia objektiivisesti vaan tehdä jotakin mitattaville ihmisille, muokata heidän subjektiivisuuttaan sopivammaksi työn kontrolloimisen teknologioihin. Tämä myös lisää byrokratiaa, mitä oikeistolaisen talouspolitiikan nimenomaan piti vähentää.

Eniten Fisher kirjoittaa kirjassaan kulttuurista. Sen alueella kapitalistinen realismi tarkoittaa hänen mukaansa, että mitään uutta ja yllättävää ei enää synny. Vallitsee Children of Men -elokuvan massamittainen kyvyttömyys luoda mitään uutta. Yhteiskuntien jatkuvasti muuttuva epävakaus ja elämän turvattomuus on tehnyt kulttuurintuotannosta hedelmätöntä saman toistoa. Kun uutta ei synny, vanhaa ei enää koetella, siihen korkeintaan haikaillaan voimattomasti. Muistin puuttuessa vallitsee yhtäaikainen välittömyys ja nostalgia.

Nykyisyyden kokonaisvaltaisesta tuomiosta onkin sitten lyhyt matka nuorison paheksumiseen. Yllättävin huomio Capitalist Realismia lukiessa onkin tapa, jolla Fisher paheksuu omia opiskelijoitaan pleikkarin pelaamisesta ja pilvenpoltosta sekä siitä, että nuoret istuvat kaiken aikaa kuulokkeet korvilla eivätkä ota niitä pois edes opettajan käskiessä⁸. Vuoden 2009 opiskelijat edustivat Fisherille “sukupolvea, jolle aika on aina ilmestynyt ennalta paloiteltuina digitaalisina mikroviipaleina”⁹. Mitähän Fisher olisi sanonut Tiktokin algoritmissa marinoituneista oppilaista…

Vielä tukarimmaksi meno käy kirjan lopussa, jossa Fisher kaipaa “meidän intressejämme” valvovaa marxilaista superholhoajaa, vasemmistolaista isäfunktiota. Capitalist Realism ei toki ole ensimmäinen poliittinen kirja, jossa ongelman kuvaaminen on tuhat kertaa kiinnostavampi kuin “ratkaisuehdotus”, mutta Fisherin peräänkuuluttama askeesi jää reaktiiviseksi yritykseksi hahmottaa vastarintaa myös Fisherin oman myöhemmän ajattelun valossa. Capitalist Realismin loppu on oire siitä, kuinka itsekieltäymyksen etiikka ja niukkuuden fiilistely nousee vasemmistossa pinnalle säännöllisesti: milloin paheksutaan luksusta ja ihastellaan kurjuutta, milloin fantasioidaan munkinkaavuista ja luostareihin vetäytymisestä. Yleensä käsittelemättä jätetään kysymykset siitä, kuka määrittelee askeesin ehdot ja kenelle tai mikä on askeesin yhteys kristilliseen itsen alistukseen ja syyllisyyteen, huonoon omatuntoon sekä kaunankantamiseen elämästä nauttivia kohtaan. (Jopa kapitalistinen askeesi tyypillisesti pettää, kun kaikki rahansa sijoituksiin panostaneelta FIREttäjältä kerta toisensa jälkeen loppuu kärsivällisyys kituutteluun ja hän päätyy antamaan haastattelun siitä, kuinka elämästä täytyy myös nauttia, jotta siinä on mitään mieltä.)

Postuumisti julkaistuissa Postcapitalist Desire -luennoissaan Fisher on toisella kannalla ja kuvailee vasemmistolaisten projektien perusongelman Jean-François Lyotardin pohjalta. Vasemmiston projekteissa ei oteta vakavasti pääoman valtaamien ihmisten haluja, ja siksi projektit päätyvät kieltämään halut ja palaavat kerta toisensa jälkeen moralismiin¹⁰. Tämä liike pystyttää jälleen kerran rajan transsendenssin ja immanenssin välille, siis hierarkian tuonpuoleiseen kosketuksessa olevien askeetikko-pappien ja himossaan mässäilevien langenneiden sielujen välille.

Kurjistelusta syntyy lisää kurjistelua, kun taas esimerkiksi The Beatles teki kokeellisimmat ja kiinnostavimmat levynsä vasta äärimmäisen menestyneenä ja rikkaana: musikaalinen argumentti asketismia vastaan¹¹. Kuten Fisherin luentojulkaisun esipuheessa viitattu Nick Land muotoilee, enää “vain muutama koominen askeetikko” uskoo, että libidinaalinen sekaantuminen tavaroihin ja rikkauksiin voidaan ylittää kriittisellä järjellä¹². Libido ei ole yhtä kuin halu, sillä se käsittää haluttavan kohteen lisäksi esikielellisen mielekkyyden eli sen, miksi kohdetta halutaan¹³. Vasemmistolta puuttuu nykyään sekä libidinaalinen kohde että mielekkyys, libidinaalisesti väreilevä kenttä. Ilman halua, jonka sivutuotteina syntyy iloa ja nautintoa, vasemmistolle jää lähinnä raskas velvollisuudentunto, joka tekee toiminnasta väsyttävää kurjistelua. Siitäkin voi toki syntyä oma halukoneensa: ei voi olla poliittista liikettä ilman libidoa. Myös askeetikoilla on libidonsa ja libidotekniikkansa, vaikka kyse olisi (anti)libidosta, joka kieltää libidon.

Postcapitalist Desiren näkökulmasta kapitalistisen realismin Fisher on vielä jossain määrin vasemmistomelankolinen kapitalismin totaliteetin kauhistelija ja lopun aikojen julistaja. Tämä näkyy erityisesti tavassa, jolla Fisher tarkastelee Capitalist Realismissa vuosituhannen vaihteen antikapitalistisia liikkeitä ikään kuin pääoman näkökulmasta. Fisherin mukaan vaihtoehtoista globalisaatiota ajaneet liikkeet alistuivat kapitalistiselle realismille, koska eivät pystyneet esittämään kapitalismille vaihtoehtoista ja koherenttia poliittis-taloudellista mallia¹⁴. 

Näkemys on hämmentävän historiaton: milloin suuri yhteiskunnallinen muutos on tapahtunut esittämällä utopia? Ei Rooman imperiumi tai feodalismi romahtanut siihen, että joku olisi esittänyt koherentin suunnitelman varhaiskeskiaikaisesta yhteiskunnasta tai kapitalismista.

Lisäksi Fisher syyttää ajan antikapitalistista liikettä siitä, kuinka liike esitti “sarjan hysteerisiä vaatimuksia, joiden se ei odottanut toteutuvan”. Hän siis yhtä aikaa arvostelee liikkeitä liiallisesta realismista mutta myös siitä, että nämä vaativat mahdottomia eli pyrkivät ainakin mielikuvituksen ja vaatimusten tasolla ylittämään kapitalistisen realismin. Jälleen käy ilmi, kuinka kapitalistisessa realismissa ei ole kyse ainakaan poliittisen mielikuvituksen puutteesta. Fisher pyrkii Capitalist Realismissa näkemään kaikki liikkeet jo ennalta tappiollisina eli toimii juuri siten mistä arvostelee poliitikoita, liikkeitä ja omia opiskelijoitaan. Hän spekuloi kyllä potentiaalisilla rei’illä kapitalistisessa realismissa mutta ei juuri näe senhetkisen yhteiskunnan todellisia vuotokohtia. Tämän vuoksi ajattelen, että Capitalist Realism on itse kapitalistisen realismin pauloissa. Teos on masentuneen, reflektiivisesti kyvyttömän toimijan lannistunutta puhetta maailmasta, mikä voi selittää sen suosiota kaltaistensa lukijoiden keskuudessa – enkä tarkoita toimijalla oikeasti elänyttä Mark Fisheriä, vaan hänen vuonna 2009 tekstiin kanavoimaansa jaettua positiota.

Fisher lainaa T. S. Eliotia, jonka mukaan tulevaisuus on tyhjennetty, mikä tyhjentää myös tradition, kun traditiosta ei enää kiistellä. Fisherin teoksen ilmestymisen jälkeen traditiot kuitenkin on haastettu: feminismi, transaktivismi ja dekoloniaalinen ajattelu nimenomaan kiistelevät perinteistä ja synnyttävät uutta (harmillisesti Fisher ehti kuolla ennen kuin MeToo-liike lähti kunnolla käyntiin). Opiskelijoiden politisoituminen ilmastoliikkeissä, yliopistovaltauksilla, Palestiina-solidaarisuudessa ja feminististen kysymysten ympärillä osoittaa, että ainakaan mikropoliittisesti kaikki eivät elä kapitalistisessa realismissa.

Capitalist Realism on hyvin kaukana Spinozan, Marxin tai Toni Negrin kaltaisten ajattelijoiden tulokulmasta, jossa rahvas tai työvoima tuottaa ja ylläpitää maailmaa omalla toiminnallaan, ja jossa pyritään aina löytämään todellisia konflikteja, vuotoja, hitauksia ja nopeuksia, joilla yhteiskunnan kompositio hajoaa ja muodostuu uusiksi. Edelleen Fisherin totalisoivaa, abstrahoivaa tekstiä voi verrata Michel Foucault’n, Félix Guattarin tai Silvia Federicin tapaan yhdistää tutkimus ja organisoituminen, yhteisen “uskon” ja toimintakyvyn tuottaminen yhdessä heterogeenisten toimijaryhmien kanssa.

Mainittujen hahmojen toimintaa voi pitää esimerkkinä siitä, kuinka kapitalistisen realismin pakeneminen ei tarkoita utopismia vaan uskon tuottamista. Usko taas ei ole ajattelun asia vaan se syntyy tapahtumista ja käytännöistä. Kuten Gilles Deleuze huomauttaa, vain uskomalla tähän maailmaan voimme luoda uuden maailman, ja “maailmaan uskominen on myös tapahtumien synnyttämistä, vaikka pienienkin, tapahtumien, jotka pakenevat kontrollia”¹⁵.

Louis Althusserin kuuluisan Pascal-tulkinnan mukaan ihminen uskoo, koska hän polvistuu ja rukoilee, ei toisin päin: usko seuraa kokemusta, ja kokemus seuraa toimintaa. Tai kuten William James muotoili jo 1800-luvulla: olemme surullisia koska itkemme, iloisia koska nauramme. Emme usko johonkin asiaan ensin ja ala sitten toimia sen eteen, vaan usko syntyy juuri käytöksestä. Yhteinen elämä liikkeissä ja kollektiiveissa – olivat nämä kasvokkaisia tai virtuaalisia – tuottaa uskoa, mieltä ja suuntaa, elämän tuntumieltä. Yhteiskunnallisia liikkeitä tuleekin arvioida tästä näkökulmasta eikä esimerkiksi poliittisen realismin tai teknisten saavutusten näkökulmasta. Samoin liikkeissä syntyvä libidinaalinen väreily liittyy juuri tähän uskon ja mielekkyyden tuottamiseen, ei niinkään niihin teknisiin saavutuksiin, joihin liikkeet mahdollisesti yltävät.

Kapitalismi ei tarvitse uskoa mihinkään. Se tarvitsee korkeintaan toivoa, eli epävarmassa passiivisuudessa roikkumista, ja ironiaa, eli sitä, että niin itsen kuin toisten riistäminen voi jatkua, koska se on vain ironista. Me puolestaan tarvitsemme uskoa, sillä uskovilla on ruumis, heillä on rituaaleja, musiikkia, kollektiiveja, jaettu kokemus suuremmasta ja mielekkäämmästä; uskovat voivat paremmin ja nauttivat elämästä. “Meidän on uskottava ruumiiseen, mutta niin kuin elämän ituun, siemeneen, joka halkaisee kiveykset, joka on säilynyt ja elää pyhässä käärinliinassa tai muumion siteissä ja joka todistaa elämästä, tästä maailmasta sellaisena kuin se on.” Kyse ei ole “tarpeesta uskoa johonkin muuhun, vaan tarpeesta uskoa tähän maailmaan”, jonka osina me hengitämme.¹⁶

1. “Where literary critics on both sides would most likely agree, however, is on the redundancy of the prefix “capitalist.” All realism is already capitalist.” Alison Shonkwiler & Leigh Claire La Berge, “Introduction: A Theory of Capitalist Realism”, teoksessa Shonkwiler & La Berge, toim., Reading Capitalist Realism, University of Iowa Press 2014. Kenties tässä on syy siihen, miksi taiteessa (kapitalistinen) realismi voi yhä hyvin, kun taas “sosialistinen realismi” epäonnistui heti alussa: realismi soveltuu lopulta parhaiten kapitalismin kuvaamiseen. Kapitalismi on aina realistista, se tuottaa jatkuvasti “realismia” eli esityksiä, jotka uusintavat vallitsevat olosuhteet näyttämällä ne vaihtoehdottomina.
2. Mark Fisher: Capitalist Realism (tästä eteenpäin CR), Zero Books 2009, s. 16.
3. CR 2.
4. Koko fraasi, jossa päivitellään kapitalismin lopun kuvittelun vaikeutta, saattaa johtua kontrastista: 1800- ja 1900-luvulla todella oli vuosikymmeniä, jolloin oli aivan mahdollista kuvitella kapitalismin loppu, eikä vain kuvitella, sillä vallankumousten, antikolonialististen ja feminististen liikkeiden, ammattiyhdistysliikkeen voiman ja erilaisten vähemmistöjen järjestäytymisen pyörteissä loppua todella lähestyttiin, erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla.
5. Fisher tosin ohimennen viittaa uskon loppumiseen kommentoimalla, että kapitalistisessa realismissa tapahtuu “käänne uskosta estetiikkaan” (CR 5).
6. Postmodernin ja kapitalistisen realismin eroista katso Shonkwiler & La Berge, “Introduction”, s. 5.
7. Karl Marx: Pääoma. I Osa, TA-Tieto 2020, s. 21.
8. CR 23-24.
9. CR 25.
10. Mark Fisher: Postcapitalist Desire, Repeater Books 2021, s. 204.
11. Postcapitalist Desire, s. 76.
12. Sit. Matt Colquhoun, Introduction, Postcapitalist Desire, s. 10.
13. Postcapitalist Desire, s. 175.
14. CR 14.
15. Gilles Deleuze: Kontrolli ja muutos, s. 135, teoksessa Haastatteluja, Tutkijaliitto 2005. Suomennosta muutettu.
16. Gilles Deleuze: Cinéma 2. L’image-temps, édition électronique, Minuit 2013, Chapitre 7.2.