Fossiilityöväenluokka

Johdanto: Teoria ja kaaderi

Ilmastonmuutoksesta, sitä aiheuttavista tekijöistä ja sen maapallon nykyisille elämänmuodoille asettamista uhkista tiedetään nykyisin jokseenkin paljon. Tietoa on myös erilaisista toimenpiteistä, asetuksista ja rajoituksista, joita toteuttamalla ilmastonmuutosta, tai yleisemmin ottaen ympäristökriisiä, voitaisiin vähintään hidastaa. Välittömien ympäristökriisiä torjuvien toimenpide-ehdotuksen lisäksi on olemassa yhä kasvava joukko erilaisia kokonaisvaltaisempia ekologisen muutoksen hahmotelmia, jotka kulkevat esimerkiksi “vihreän uusjaon”, “ekologisen jälleenrakennuksen” tai “jälkifossiilisuuden” nimillä –  puhumattakaan erilaisista mikrotason kestävämmän elämän kokeiluista.

Kuten ympäristökriisiä ehkäisevien toimenpiteiden riittämättömyydestä ja täytäntöönpanon hitaudesta voi nykyisin huomata, pelkkä “totuus” asioiden tilasta, etenevän tuhon todistusvoima tai hahmotelmat vaihtoehtoisesta kehityksestä eivät kuitenkaan sellaisinaan näytä saavan tuulta kääntymään, “päättäjiä” tai välttämättä keitään muitakaan toimimaan tilanteen vakavuuden edellyttämällä tavalla.

On siis tietoa tavoista, joilla maapallo kuumenee, mutta huomattavasti vähemmän ymmärrystä keinoista lietsoa kapinaa tätä kuumenemista vastaan. On esityksiä erilaisista poliittisista työkaluista, joita käyttämällä ympäristökriisiin voitaisiin puuttua, mutta niukemmin ehdotuksia siitä, millä keinoin ja minkälaisten voimien kannustamana tai pakottamana nämä työkalut todella otettaisiin käyttöön. On yhteiskuntasuunnittelua kestävämmistä tavoista elää tulevaisuudessa, mutta vähemmän havaintoja elämänmuodoista ja konflikteista, jotka tänään murtaisivat sietämättömän nykyisyyden ja siten avaisivat ekokriisin riivaaman maailman uudelle.

Miten sitten voitaisiin muodostaa sellainen näkökulma ympäristökriisiin, josta käsin ei ainoastaan selitetä syitä kriisin taustalla tai esitetä toimenpiteitä sen lieventämiseksi, vaan pyritään myös aktiivisesti paikantamaan ja rakentamaan sellaista toimijuutta, joka omalla voimallaan kykenisi tekemään ekologisesti kestävämmän muutoksen todeksi? Tässä tekstissä käsittelemme tätä kysymystä italialaisesta operaismo-suuntauksesta tunnetuksi tulleen Mario Trontin 1960-luvun kirjoitusten ympäristöpoliittisen luennan kautta.1 Tronti oli mukana perustamassa Quaderni rossi (“Punaiset vihkot”) ja Classe operaia (“Työväenluokka”)
-lehtiä ja hänen 1966 julkaistua Operai e capitale (“Työläiset ja pääoma”)
-teostaan pidetään yleisesti yhtenä vaikutusvaltaisimmista kirjallisista kontribuutioista 1960-luvun Italiassa ajoittain kiivaina käytyihin työläiskamppailuihin. Erilaisissa yhteiskunnallisissa liikkeissä niin Italiassa kuin muuallakin maailmassa myös 60-luvun jälkeen luettu Operai e capitale ilmestyi englanniksi käännettynä elokuussa 2019, ja syksyllä 2020 julkaistiin Trontin muita 60-luvun artikkeleita, puheita, kirjeitä ja muistiinpanoja sisältävä englanniksi toimitettu kokoelma The Weapon of Organization.2

Miksi lukea Trontia juuri nyt, miksi hyppy ilmastonmuutoksen varjostamasta nykyisyydestä 1960-luvun Italiaan? Tronti ei, sikäli kun tiedämme, sivua 60-luvun teksteissään ympäristökysymyksiä oikeastaan millään tavalla. Mutta kapitalismista hän kyllä kirjoittaa, ja jos otetaan vakavasti teesi, ettei nykyistä ympäristökriisiä voi erottaa kapitalistisesta tuotantomuodosta, saattaa Trontilla olla paljonkin sanottavaa, olkoonkin että tuotannon organisointi on 60-luvun jälkeen merkittävin tavoin muuttunut. Koska elämme edelleen kapitalismissa, kamppailu ympäristökriisiä vastaan sijoittuu kapitalismiin ja edellyttää siten joka tapauksessa vähintään sen puitteissa toimimista. Emme hae Trontilta todistelua tai vakuuttelua kaikista niistä ikävyyksistä, joita kapitalismi mahdollisesti aiheuttaa. Tätä surkuttelua maailmassa kyllä riittää nykyiselläänkin, emmekä sellaista Trontilta edes löytäisi. Sen sijaan pyrimme etsimään Trontilta aineksia katsantotapaan, jossa kapitalistisen tuotannon kulloistakin järjestystä tarkastellaan sen kumoamisen; sen sisältä versoavien ja sitä hajottamaan pyrkivien voimien näkökulmasta.

Käsittelemämme kysymys ympäristökriisin taltuttamisen suunnista, keinoista ja toimijoista ei varmasti ole ympäristöpoliittisen teorian ja käytännön kentällä uniikki, kuten ei myöskään näkemys siitä, että ekologisen tuhon estäminen ja ehkäiseminen edellyttää toimimista pääoman arvonlisäykselle alistetun tuotannon logiikkaa vastaan. Viime vuosina voimistunut katutason ympäristöliikehdintä, yhdessä ympäristökriisin syistä ja seurauksista tietoa kartuttaneen tutkimuksen kanssa, ovat nostaneet näitä kysymyksiä esiin ennennäkemättömällä mittakaavalla. Tämä kirjoitus ponnistaa kuitenkin nykyisten ympäristöliikkeiden ja niiden sisäisten keskustelujen ulkopuolelta. Tarkoituksena ei ole niinkään arvioida kriittisesti jo olemassa olevia liikkeitä tai osallistua niissä käytyihin keskusteluihin, vaan ennemminkin pyrkiä hahmottelemaan sellaisia järjestäytymisen mahdollisuuksia, jotka suuntaavat ainakin osin ympäristöliikkeiden nykyisen repertuaarin tuolle puolen.

Tämä lähestymistapa ei kuitenkaan rakenna tyhjän päälle. Ilmastonmuutoksen asettaman uhan ympärillä velloo alati kasvava moninaisuus ekologisesti kestävämmän elämän haluja ja toiveita, jotka eivät, syystä tai toisesta, kauttaaltaan kanavoidu toiminnaksi nykyisten ympäristöliikkeiden puitteissa. Mikään positio ei kykene ilmaisemaan ekologista muutosta ajavan kamppailun rikkautta kokonaisuudessaan, eikä tällaiseen olisi edes mielekästä pyrkiä, mutta uusia näkökulmia tämän kamppailun organisoitumiseen nähdäksemme joka tapauksessa tarvitaan. Ympäristökamppailua ei etenkään nykyisessä planeetan elinolosuhteita akuutisti uhkaavassa tilanteessa tulisi palauttaa jo järjestäytyneiden ympäristötoimijoiden erityistehtäväksi – tätä tuskin liikkeissäkään toivotaan. Nykyinen tilanne asettaa myös ekologisista olosuhteista aiemmin ainakin näennäisesti erillään pysyneet konfliktit uuteen valoon. Jokainen yhteiskunnallinen liike, jonka piirissä puntaroidaan toiminnan ehtoja ja mahdollisuuksia, linkittyy tänään tavalla tai toisella ympäristökamppailun kysymyksiin. Muu olisi idealismia.

Vajavaisesta ympäristöpoliittisten keskustelujen tuntemuksesta huolimatta rohkenemme kuitenkin esittää huomion yhdestä näitä keskusteluja nähdäksemme rajoittavasta tekijästä: ympäristöajattelu on liiaksi fiksoitunut fossiilikapitalismin käsitteeseen. Fossiilienergian yht’aikaa mahtavan ja kammottavan tenhon lumossa piehtaroidessaan se on unohtanut sen uurastuksen, joka on ensin nostanut fossiiliset raaka-aineet ylös maasta ja merestä, sitten jalostanut ne energiatuotteiksi ja lopulta ne polttoaineina kuluttanut. Se on kapitalististen vääryyksien ehtymättömän luetteloinnin rasittamana liian voipunut havainnoidakseen niitä tuottavia voimia, jotka kunakin hetkenä mahdollistavat pääoman olemassaolon ja joita ilman kapitalistisen tuotannon järjestys ei pysyisi sekuntiakaan kasassa. Ongelma ei ole ainoastaan teoreettinen. Analyysin objektivismi, fossiilienergian ja kapitalismin kaikkivoipaisuuden ja niiden yhdessä aiheuttaman tuhon vääjäämättömyyden ylenpalttinen korostaminen, johtaa helposti subjektivismiin, tuotantosuhteiden ulkopuolisesta puhtaan politiikan tilasta ponnistavaan tahdonvaraisuuteen, käytännön aloitteiden kentällä. Fossiilikapitalismin aukotonta turmiollisuutta märehtivästä näkökulmasta käsin katsottuna sitä vastustavien tahojen iskuvoima kumpuaa siis jostakin fossiilikapitalistisen tuotannon omien rakennusosien ja sisäisten ristiriitaisuuksien tuolta puolen. Luotto ympäristökriisin torjumisessa laitetaan tällöin esimerkiksi öljyputkia sabotoivien ammattivallankumouksellisten etujoukkojen erityisoperaatioihin, valtiollisen politiikan “päättäjien” velvollisuudentuntoon tai nykyisistä valtasuhteista ja niiden purkamisen käytännöistä pidäkkeettömän postkapitalistisen utopismin kaunosieluisuuteen. Vanhan ortodoksimarxismin determinismiä lähentyvissä versioissa hekumoidaan joko fossiilienergian niukentumisen tai fossiilisten polttoaineiden aiheuttaman ympäristötuhon johtavan liki väistämättä nykyisten kaltaisten teollisten yhteiskuntien korvautumiseen ekologisesti kestävämmillä vaihtoehdoilla. Omavaraisen agraarifantasian taivaastalaskeutumisen sinetöivää romahdusta odotellessa ei perinnetaitojen harjoittelemisen lisäksi sitten olekaan enää paljoa muuta tehtävissä.

Esitämme fossiilityövänluokan käsitteen yhtenä mahdollisena tapana haastaa ja täydentää fossiilikapitalismin ympärillä käytyä keskustelua ja ympäristökriisin torjumiseen tähtäävän poliittisen toiminnan lähtökohtia. Fossiilityöväenluokalla tarkoitamme lyhyesti määriteltynä sitä tuottavien voimien kokonaisuutta, joka kulloisissakin historiallisesti määrittyneissä olosuhteissa samanaikaisesti sekä perustaa että uhkaa vähintään potentiaalin tasolla hajottaa fossiilienergialla vauhditetun kapitalistisen tuotannon organisaatiota. Fossiilityöväenluokan käsitteen olennaiseksi käyttötarkoitukseksi näemme kapitalismin sisälle sijoittuvien mutta sitä vastaan asemoituvien voimien toimintakyvyn kasvattamisen ehtojen ja mahdollisuuksien hahmottelemisen. Katsomme siis kapitalismia fossiilityöväenluokan linssin läpi, jotta voisimme löytää uusia ja unohtuneita konsteja kamppailla ja organisoitua pääoman arvonlisäykselle alistetun ja maapallon elinolosuhteet vaarantavan tuotannon järjestystä vastaan. 

Työväenluokan näkökulman hahmotteleminen ja uudelleenmuotoileminen on myös ensisijainen syy sille, että luemme juuri Trontia, jonka 60-luvun poliittista toimintaa ei oikeastaan olisi mahdollista edes ajatella ilman työväenluokan käsitettä. Trontille työväenluokka ja sen taistelut tulevat ensin. Kapitalismista Tronti julistaa olevansa kiinnostunut ainoastaan “työväenluokan uusintamisen historiallisena järjestelmänä”3. Aikansa “vulgaarimarxismia” hän kritisoi muiden seikkojen ohella siitä, että “ainut asia, jota siltä ei koskaan löydä on työväenluokan aloite luokkataistelussa määrättynä aikana määrätyssä paikassa”4, ja soimaamiensa “uusreformististen ideologien” ongelmaksi hän luonnehtii, että nämä

vastustavat järjestelmää mutta eivät tiedä kuinka taistella sitä vastaan. Toden totta, kaikissa kapitalismin muisteloissaan he säännöllisesti unohtavat työväenluokan.5

Luentamme on valikoiva, eikä pyri esittämään kokonaiskuvaa Trontin ajattelusta tai osallistumaan minkäänlaisen “trontilaisen” koulukunnan muodostamiseen. Eheän teoreettisen position vaalimisen tai Trontin politiikan ongelmallisten elementtien (joita varmasti löytäisimme) kriittisen arvioinnin sijaan lähtökohtana on nykyisten konfliktien kutsu, se mitä pystymme ottamaan eilispäivän Trontilta kamppailuun pääomaa vastaan tänään. Emme siis lue Trontia skolastiikan vaan ympäristökamppailun ja sen organisoitumisen tarpeisiin. Tässä seuraamme nähdäksemme Trontia itseään, jolle ”teoreettiset keksinnöt eivät kehity erillään käytännön järjestäytymisestä, eikä taistelujen kulkua ole mahdollista ennakoida muutoin kuin niiden sisältä.”6 Työvoiman strategisia toimintaedellytyksiä punnitseva teoreettinen työ on Trontin mukaan paitsi epämielekästä, myös tietyllä tapaa mahdotonta käytännön kamppailun ulkopuolelta käsin:

Ainoastaan merkittävä poliittinen kokeilu, jota opastaa taktisesti tämä uusi strateginen ymmärrys, kykenee kerralla hajottamaan sen maakerroksen opportunismia, antautumista ja passiivista kuuliaisuutta vain vastakkaisen leirin ehdottamat innovaatiot vastaanottavalle traditiolle, jonka alle työläisten näkökulma on ollut vuosikymmeniä hautautuneena. Ainoastaan uudet voimat, jotka tuottavat tätä käytännön kokemusta, ja jotka ovat sen uusintamia, kykenevät toteuttamaan teoreettisen uudelleenrakentamisen ja tieteellisen mallintamisen työtä kaikkine vaiheineen […] Aina, jokaisena kertana, kun työväenluokan näkökulma etenee, sen täytyy demonstroida käytännön esimerkin muodossa mitä se on teoriassa ehdottanut; sen täytyy, oman luontonsa johdosta, asettaa politiikka ennen tiedettä. Tämän takia työläisten tiede ei ikinä näyttäydy “tieteilijälle” sisäisesti valmiissa muodossa.7

Tronti havainnollistaa konfliktiin käymisen ensisijaisuutta teorianmuodostukseen nähden Karl Marxin politiikan ja tutkimuksen kaarella, jossa vuoden 1848 kesäkuun kapinalliset edeltävät British Museumin lukusalia:

Meidän täytyy palata Marxin tutkimuksen juonteeseen […] joka lähtee alusta asti liikkeelle työläisten liikkeen suorasta poliittisuudesta, toisin sanoen työväenluokan määritelmästä kapitalistisen järjestelmän kumouksellisena voimana, vallankumouksellisena potentiaalina. Pidämme sitä teesiä oikeana, että tämä määritelmä edeltää ja ennakoi Marxilla kaikkia hänen myöhempiä tutkimuksiaan työstä, työvoimasta, arvosta ja siten pääomasta. […] Karkeimmatkin Marxin määritelmät proletariaatista, sen poliittisesta sisällöstä, sen käytännön tarpeista, sen tuhoavasta funktiosta porvarillisessa yhteiskunnassa, tulevat kauan ennen myöhempiä hienostuneita analyyseja abstrakteista kategorioista, joita klassiset lähteet toivat hänen työpöydälleen.8 

Teoriaa, ymmärrettynä tässä kohden työläisten kamppailun mahdollisuuksien strategisena arviointina, luokkataistelun tulevan kehityksen ennakointina sekä näiden pohjalta muodostettuina poliittisen toiminnan ehdotuksina, ei siis ensin kehitellä ja sitten laiteta sellaisenaan käytäntöön. Emme ensin teoretisoi ja sitten ala etsimään seuraajia teorialle tai toimijoita toteuttamaan sitä käytännössä. Teoreettisia hypoteeseja kehitellään käytännön poliittisessa toiminnassa; muodostetaan, testataan, vahvistetaan ja kumotaan käytännön poliittisen toiminnan kentällä. Uusia teoreettisia avauksia tehdäkseen on osallistuttava käytännön kamppailujen organisoimiseen, heittäydyttävä konflikteihin; vain siten voimme muuttua ja muuttaa niitä olosuhteita, joista käsin katsomme ja muokkaamme maailmaa:

[V]allankumouksellinen teoria ei ole mahdollinen ilman vallankumouksellista liikettä, siksi teoreetikon on autettava käytännön uudelleenlöytämisen ja uudelleenorganisoimisen työssä, jonka kohteena ovat ainoat todellisesti kumoukselliset voimat, jotka majailevat kapitalismin sisällä. On uudelleen tiedostettava näiden voimien olemassaolo ja osallistuttava tuottamaan materiaalisesti organisoitua muotoa vallankumoukselliselle pyyteelle, joka niiden olemassaolossa objektiivisesti ilmaantuu. Voimme sanoa, että työ marxismin vääristämisen paljastamiseksi ei ole mahdollista ilman työväen valtaa. Työväen valta – työväenluokan autonominen organisaatio – on vääristämisen paljastamisen todellinen prosessi, koska se on vallankumouksen materiaalinen perusta.9

Kapitalismin tuntevat Trontin mukaan parhaiten ne, jotka omissa elämissään ja omilla toimillaan kamppailevat sitä vastaan: “Se todella tietää, joka todella vihaa”.10 Vaikka emme välttämättä haluaisi omaksua vihaa toimintaa innoittavaksi tunteeksi, on tarkastelutapamme joka tapauksessa julkilausutun puolueellinen ja osittainen, ja tässä puolueellisuudessaan ja osittaisuudessaan nähdäksemme “objektiivisempi” näkökulma kapitalismiin kuin mikään neutraalisuutta painottava kokonaisvaltainen “yleisen hyvän” perspektiivi. Pääoman arvonlisäyksen edellytysten turvaamisen ja uusintamisen ympärille rakentuvassa yhteiskunnassa työläisten ja kapitalistien vastakkainasettelun tarkasteleminen puolueettomuutta tavoittelevasta positiosta katsoo tilannetta viime kädessä aina pääoman kannalta. Siksi niin kapitalismin tuntemisen kuin sen haastamisenkin kannalta on olennaisempaa pyrkiä rakentamaan pääoman yhteiskuntaa vastaan asettuvan työvoiman itsenäistä näkökulmaa ja toimijuutta kuin havitella tunnustetun ajattelijan asemaa porvarillisen julkisuuden ja tieteen alueella:

Me peräämme oikeutta tulla halveksituiksi akateemikkoina ja akateemikoiden halveksimaksi. Kapitalistisessa yhteiskunnassa tutkimuksen ja tieteen tulee työläisten näkökulmasta katsottuna tietoisesti valita eristäytyneisyyden kunniallisuus.11

Myöhemmin 2000-luvulla operaismoa muistellessaan Tronti kuvaa sitä eräänlaisena katujen ja tehdassalien korkeakouluna: ”Operaismo oli meidän yliopistomme; me valmistuimme luokkataistelussa – emme opettamaan, vaan elämään.”12 Teoreettisen työn ja käytännön interventioiden suhteen luonne näkyi Trontin mukaan vedenjakajana Quaderni rossi ja Classe operaia -lehtien välillä. Siinä missä Quaderni rossi piti tehtävänään ensisijaisesti tuotannon olosuhteiden tutkimista, oli lehdestä erkaantuneiden ja Classe operaian perustaneiden militanttien päämääränä osallistua näitä olosuhteita haastavien kamppailujen organisoimiseen. Tällä valinnalla on ehkä ollut vaikutusta myös siihen, miten lehtien toimittamiseen osallistuneita on sittemmin muisteltu:

Toverit Quaderni rossista ovat paremmin tunnettuja, ja he ovat myöhemmin tulleiden vihamielisten aikojen armahtamia, toivotettuja tervetulleiksi hyvää tarkoittaneiden Parnassokselle. Classe operaian toverit ovat harvemmin viitattuja ja useammin tuomittuja; itse muistan heitä äärettömällä nostalgialla. Nämä nuoret miehet ja naiset [sic] eivät teoretisoineet “uutta tapaa tehdä politiikkaa”. He harjoittivat sitä käytännössä.13

Käsitys teoreettisen työn ja käytännön poliittisen aloitteellisuuden erottamattomuudesta on omiaan hälventämään sitä arvovaltaa, joka teoria-sanaan yhä usein liitetään. Teoreettisten tilannearvioiden tekeminen ei ole salatiedettä, johon olisi pääsy vain akateemisten instituutioiden siirtymäriittien koettelemukset suorittaneilla, eikä teoreettisia teesejä tulisi nähdä perustavina käytännön elämää ohjaavina varmuuksina. Teoreettista työtä tehdään, jotta asioita voitaisiin muuttaa, jotta voitaisiin tilannekohtaisesti paikantaa toisin elämisen estäviä lukkiutumia ja näitä lukkiutumia purkavan toiminnan edellytyksiä, ei siksi, että voitaisiin pystyttää oppirakennelmia oikeanlaisen politiikan toteuttamiseen tai oikeanlaisen elämän elämiseen. Tulevaa kehitystä ei ennakoida siksi, että sen toteutumiseen voitaisiin valmistautua, tai jotta osattaisiin hypätä voittavan hevosen kyytiin, vaan sen hahmottelemiseksi, missä ja miten historian liike pystyttäisiin parhaiten suistamaan raiteiltaan. Kapitalistisen kehityksen strategista ennakointia “ei tulisi ikinä sekoittaa … todellisen tilanteen kanssa eikä ottaa kumpaakaan maailman väistämättömänä kohtalona, johon meidän olisi mukauduttava.”14

Tronti painottaa, että teoreettisen työn tekemisen ja käytännön konkreettisen poliittisen toimijuuden tulisi materialisoitua samassa henkilössä. Teorian ja käytännön etääntyessä toisistaan teoriasta tulee helposti kamppailun olosuhteista ja voimista tietämätöntä ja niiden ulko- tai yläpuolelle asettuvaa itseriittoista viisastelua, ja käytännöstä, joka ei reflektoi toiminnan ja sen voimistamisen ehtoja, taas vanhoja varmuuksia toistavaa reagointia ulkoisiin ärsykkeisiin. Vaikka teoria ja käytäntö kulkevatkin Trontilla yhdessä, merkitsisi niiden samaistaminen tai rauhanomainen rinnakkaiselo kuitenkin kaiken muutoksen ja toisin elämisen estämistä. Käytännön kamppailu, halu muuttaa olosuhteita ja kokemus konfliktista, paitsi edeltää konfliktista muodostettua teoreettista ymmärrystä myös vähintään potentiaalisesti ylittää tai kumoaa sitä. Käytännön toiminnan täysi teknistäminen soveltumaan maailmasta luodun teoreettisen näkemyksen hahmottamiin linjoihin, esimerkiksi äärimmilleen viety “tutkimusnäyttöön perustuva politiikka”, supistaisi politiikan mukailemaan nykyisiä kehityskulkuja eikä hyökkäisi niitä vastaan. Teorian ja käytännön ristiriita pitää politiikan elävänä. Ennakointia tehdään, jotta voisi tapahtua jotakin ennakoimatonta:

Intellektuaalinen illuusio “tieteellisestä politiikasta” on lyhyin polku työväenluokan käytännön tappioon. … [M]ikä on teoreettisesti oikein saattaa poliittisesti osoittautua erehdykseksi. Teoria on ymmärtämistä ja ennakointia, ja siten tietoa, vaikkakin yksipuolista sellaista, prosessin objektiivisesta tendenssistä. Politiikka on tahtoa kumota tämä prosessi, ja siten objektiivisuuden globaalia kieltämistä; se on subjektiivista toimintaa tämän objektiivisuuden etenemisen ja menestymisen estämiseksi. Teoria on ennakointia. Politiikka on väliintulo. Ja sen täytyy tehdä väliintulo ei siihen mitä odotetaan, vaan siihen mikä odotettua edeltää; tässä tarve taktiikoiden käänteille.15

Jos teoreettisen työn tavoitteena on kartoittaa edellytyksiä muutokselle, jonka tulosta se ei kuitenkaan kykene ennustamaan, jää teorian alueelta pois utopistinen tulevien maailmojen ennaltamäärittäminen. On lähdettävä liikkeelle siitä mitä on, jotta voisi tulla jotakin muuta, ei siitä, mitä toivottaisiin olevan:

Uuden maailman, uuden ihmisyyden ja uuden ihmisyhteisön profetiat näyttäytyvät meille tänään yhtä vastenmielisiltä kuin häpeällisen menneisyyden apologiat. Ei, tämän päivän ongelma ei ole kaavailla ennalta sitä minkä pitäisi korvata vanha maailma. Olemme tänään edelleen sen kaatamisen ongelman edessä. Siksi on edelleen olennaista tuntea tämä vanha maailma, sen kulkusuunta ja sen kulkusuunnan syyt, siinä toimivat voimat ja sen monet kamppailut.16

Kyse ei siis ole ideaalisten yhteiskuntamuotojen suunnittelemisesta ja poliittisen voiman kokoamisesta näiden suunnitelmien toteuttamiseen, vaan sen tarkastelemisesta, minkälaiset suunnitelmat pitävät nykyistä yhteiskuntaa kasassa ja millä tavoin nämä suunnitelmat vuotavat, minkälaiset materiaaliset voimat nykyisen yhteiskunnan järjestystä yhtäältä ylläpitävät mutta toisaalta myös pakenevat, minkälaisiin esteisiin nämä voimat pakomatkallaan törmäävät, ja miten näitä esteitä pystyttäisiin purkamaan, eli miten pakomatkaa pystyttäisiin jouduttamaan. Asioiden nykyistä tilaa yritetään ymmärtää, jotta voitaisiin muuttaa tai purkaa ymmärryksen kohde. Tronti tiivistää teoreettis-poliittisen ohjelmansa seuraavasti:

Pääoman kehityksen edellytysten hahmottaminen ja niiden kääntäminen ympäri työväenluokan kumouksellisiksi tilaisuuksiksi: nämä ovat perustavia tehtäviä teorialle ja käytännölle, tieteelle ja politiikalle, strategialle ja taktiikoille.17

Kysymys teoreettisen työn ja käytännön järjestäytymisen suhteesta näkyy Trontilla myös hänen asennoitumisestaan lehden tekemisen tavoitteisiin ja konkreettisiin menetelmiin. Tammikuulle 1963 päivätystä kirjeestä Raniero Panzierille, jonka kanssa hän oli ollut mukana perustamassa Quaderni rossia, huokuu kärsimättömyys lehden poliittisen toimintakyvyn puutetta kohtaan:

Meidän on alettava puhua työläisille. Jotta kaikki sanomamme ei olisi vain välinpitämättömien intellektuellien jaarittelua vaan poliittisen kamppailun ehdotuksia työläisten liikkeelle, on välttämätöntä muodostaa jatkuva ja suora dialogi työläisten kanssa. Jos haluamme paeta kohtaloa, joka aina uhkaa kaltaistamme kokeilua – italialainen “New Left” englantilaisen sijasta, painostusryhmä, joka puhuttelee valistunutta eliittiä – meidän on annettava diskurssillemme työväenluokkainen perusta.18

Myöhemmin saman vuoden syyskuussa kirjeessään Toni Negrille, molempien jo erkaannuttua Quaderni rossista, Tronti muotoilee jokseenkin yksiselitteisen tavoitteen tuolloin suunnittelun asteella olleelle seuraavalle julkaisulle:

QR [Quaderni rossi] tasoitti tietä virallisesta työväenliikkeestä poikkeavalle teoreettiselle vaihtoehdolle. Nyt meidän täytyy tasoittaa tietä poliittiselle vaihtoehdolle.19

Teoreettinen työ rakentuu Trontille yhdessä työläisten voiman rakentamisen kanssa, ja tämä voima voi olla vain työläisistä lähtöisin, se ei ole teoreetikon työläisille lahjoittama; sen on perustuttava työläisten asemaan tuotannossa ja heidän haluunsa ja kykyynsä kamppailla asemaansa vastaan tai sen muuttamiseksi. Teorian ja käytännön liitto ei toteudu automaattisesti. Välitys lehden ja käytännön järjestäytymisen välillä on jollakin tapaa konkreettisesti rakennettava. Tämä sinänsä ehkä itsestäänselvä asia on nykyisessä tilanteessa ehkä tärkeintä, mistä Tronti voi meitä teoreettisen työn osalta muistuttaa, vaikka käsitys “työläisistä” jonakin teoreetikoista erillisenä ihmisryhmänä vaatiikin päivittämistä (palaamme tähän seuraavissa luvuissa). Analyysin tuottaminen ympäristökriisistä ja sen yhteiskunnallisista kehystekijöistä sekä tähän teoreettiseen ymmärrykseen pohjaava käytännön aloitteiden artikuloiminen ei riitä, jollei ole olemassa järjestäytynyttä voimaa, joka kykenee työstämään aloitteita eteenpäin.

Classe operaia –lehden ensimmäinen numero ilmestyi tammikuussa 1964. Lehden numeron 4–5 julkaisutilaisuudessa toukokuussa 1964 Tronti luonnehti “lehden välittömäksi tehtäväksi” poliittisen kaaderin muodostamista:

Lehden puitteissa on löydetty uudentyyppinen poliittinen analyysi, mutta tämä analyysi pysyttelee edelleen teoreettisella tai historiallisella tasolla; se ei ole vielä omaksunut käytännöllisen muodon perustuksia. … Se minkä meitä tulee tässä kohden kiinnostaa, ja se mistä täytyy tulla lehden välitön tehtävä, on työskennellä tämän tiedollisen viitekehyksen lisäksi todellisen poliittisen kaaderin perustamiseksi ja järjestämiseksi; kaaderin, joka ei työskentele lehden ympärillä, ei lehden puitteissa tai sen diskurssin kanssa, eikä enää ainoastaan poliittisen linjan kehittelemisen, muotoilemisen tai tarkentamisen parissa. Sen sijaan poliittinen kaaderi, joka työskentelee käytännön toteuttamisen tasolla, välittää tätä linjaa työläisten tasolla, ruohonjuuritasolla. … Toisin sanoen meidän on vältettävä uskomasta että saatuamme yleisen poliittisen diskurssin kunnolla järjestetyksi, kun olemme tehneet lehteä vuoden verran, ja kun olemme esitelleet tätä uutta poliittista perspektiiviä, ehkäpä kauttaaltaan ja kaikilta osa-alueiltaan selkeästi ilmaistuna ja eriteltynä, ja niin edelleen – meidän on vältettävä uskomasta että sillä kohden tulemme automaattisesti saavuttamaan kyvyn tehdä interventioita kaikkiin tilanteisiin tai välittömästi organisoida työläisiä, ja niin edespäin.20

* * *

Ei ole absoluuttisesti mitään mahdollisuutta viedä eteenpäin ruohonjuuritason poliittista työtä, käytännön soveltavaa poliittista työtä, ilman kaaderien verkostoa ja sen rakentamista – ja puhun verkostosta koska nimenomaan siitä on kyse.21

Kaaderien verkoston perustaminen? Tätäkö tarvitaan, jotta voitaisiin toimia tehokkaammin ympäristökriisiä vastaan? Strategisen johdon muotoilemien linjausten kritiikittömän omaksumisen ja näitä linjauksia “massoille” välittävän kaaderin perustamista? Jos tästä olisi kyse, niin vastaus on selkeästi ei; malli olisi paitsi nykyisiin järjestäytymisen tarpeisiin toimimaton, myös hierarkkisessa porrasteisuudessaan vastenmielinen. Mutta kaaderi teoreettisen ja käytännön poliittisen toiminnan risteymänä, menettelyjen joukkona, jolla ylittää kuilu ympäristöpoliittisten aloitteiden muotoilemisen prosessin ja niiden käytännön toteuttamiseen vaadittavan järjestäytymisen välillä? Ehkä, mahdollisesti. Ainakin, jos sanasta kaaderi riisutaan kaikki johtamiseen ja hierarkkiseen järjestykseen viittaava, ja se käsitetään ainoastaan teoreettisen ja käytännön toiminnan vuoropuhelun fasilitoimisen funktioksi. Ilman tätä välitystä teorian ja käytännön välillä, kutsuu sitä toteuttavia toimintoja tai tahoja sitten millä nimellä tahansa, tulee ympäristöpoliittisista aloitteista helposti joko onttoja “yleisen hyvän” vaatimuksia “päättäjille”, tai sitten voluntaristisia kutsuhuutoja epämääräisesti määritellylle “liikkeelle”. Olisi siis ympäristöpoliittisia aloitteita muotoillessa osallistuttava sellaisten toimijuuksien muodostamiseen ja kokoamiseen, jotka pystyvät näitä aloitteita materiaalisesti toteuttamaan, ja samanaikaisesti rakennettava sellaista järjestäytynyttä toimintakykyä, jonka voima avaa uusia teoreettisen ajattelun horisontteja ja ylipäätään tekee koko teoreettisesta työskentelystä mielekästä ekologisesti kestävämmän muutoksen kannalta.

Seuraavissa luvuissa pohdimme tämän järjestäytyneen toimintakyvyn rakentamisen edellytyksiä ja mahdollisuuksia fossiilityöväenluokan ja työvoiman ekologisen kokoonpanon käsitteiden kautta.

Luokka ennen kapitalismia

Työväenluokan käsitteellä viitataan nykyisissä poliittisissa keskusteluissa usein perhe- ja koulutustaustan, tulotason sekä makutottumusten muodostamaan “sosiaaliluokkaan”. Tällöin on voitu tarkastella sitä, millä tavoin niin sanottu “luokkatausta” vaikuttaa ihmisten asemoitumiseen erilaisissa yhteiskunnallisissa hierarkioissa, ja tehty jaotteluja erilaisiin luokkiin, kuten ala-, työväen-, keski-, ja yläluokkiin. Käsitys työväenluokasta yhtenä sosioekonomisena ryhmänä, sosiaaliluokkana, on nähdäksemme omassa viitekehyksessään toimiva ja tärkeä näkökulma yritettäessä tunnistaa ja purkaa ihmisten erilaisuuden perustalle muodostuvia ja muodostettuja  hierarkioita, mutta kun tässä tekstissä puhumme työväenluokasta, viittaamme hyvin erilaisiin asioihin. Vaikka sana luokka on sama, on viittauspiste ja käyttötarkoitus täysin eri.

Käytämme sanaa “luokka” työvoiman ja rahanomistajan välisen tuotanto- ja kamppailusuhteen merkityksessä. Tämä “luokkasuhde” koostuu yhtäältä joukosta historiallisesti määrittyneitä menetelmiä, jotka kytkevät ihmisten tuottavat kyvyt uusintamaan ja lisäämään heille vieraiden tuotantovälineiden arvoa ja näin ollen tekemään näistä tuotantovälineistä pääomaa, ja toisaalta vastarinnan ja järjestäytymisen käytännöistä, jotka tavalla tai toisella tätä työvoiman ja tuotantovälineiden kapitalistista kytköstä käsittelevät tai haastavat. Luokkasuhteessa työvoimasta, eli yleisistä inhimillisistä kyvyistä, tulee työtä, tämän työvoiman kantajista työläisiä, ja näiden työläisten yhteistoiminnan kokonaisuudesta työväenluokka sekä taloudellisessa että poliittisessa muodossa. Rahasta ja tuotantovälineistä tulee luokkasuhteessa pääomaa, rahan ja tuotantovälineiden omistajista kapitalisteja ja pääoman intressien edistämisen poliittisten menetelmien harjoittajista kapitalistiluokka.

Kapitalistiluokka ja työväenluokka ovat molemmat saman luokkasuhteen synnyttämiä ja uusintamia, mutta tällä suhteella on erilaisia vaikutuksia näiden luokkien sijoittumiseen yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Kapitalistiluokalle luokkasuhde on kapitalistien vallan ja rikkauden lähde, työväenluokalle työläisten riistämisen ja alas lyömisen perusta. Niin sanottu “luokkataistelu” on taistelua tämän suhteen historiallisista ehdoista ja ilmentymistä; kapitalismia järjestelmätasolla uhkaavassa muodossa siitä tulee taistelua luokkasuhteen säilyttämisen tai hävittämisen puolesta. Kapitalisteilla on tässä taistelussa viime kädessä pelissä asema tuotantoa organisoivana ja kuppaavana luokkana, työläisillä asema pääoman arvonlisäykselle alistettuna työtä tekevänä luokkana.

Jos luokan käsitteen ymmärtää näin, on niissä tuotannollisissa olosuhteissa, joissa nykyisin elämme, vain kaksi luokkaa: työväenluokka ja kapitalistiluokka. Työväenluokka ei siis näin katsottuna viittaa mihinkään tiettyyn työskentelyn tapaan, esimerkiksi ainoastaan teollisen tai manuaalisen työn tekijöihin, vaan kaikkeen nykyisessä yhteiskunnassa pääoman arvoa uusintavaan ja lisäävään tuottavaan toimintaan.

Mutta onko tämä kaikki puhe luokasta auttamattoman vanhanaikaista, tai estääkö se möhkälemäisessä kaksijakoisuudessaan näkemästä nykykapitalismin moninaisia valtasuhteita ja ahtaita dualismeja pakenevia vastarinnan liikkeitä? Onko työväenluokka poliittisena käsitteenä vain nostalginen yritys tarttua johonkin sellaiseen, joka näyttäisi aktiivisena toimijana poistuneen jo kauan sitten historian näyttämöltä? Näillä kysymyksillä on varmasti perusteensa. Rohkenemme kuitenkin esittää, että luokan käsitteellä voisi yhä olla käyttöä, ainakin edellä esitetyt varaukset huomioon ottaen. Aloitamme työväenluokan käsitteen puolustuspuheen hyppäämällä suoraan käsitykseen luokan ensisijaisuudesta kapitalismin kehityksessä.

Tronti esittää Classe operaia -lehden ensimmäisessä numerossa vaateen kääntää työläisten ja pääoman välisen suhteen tarkastelemisen näkökulma ympäri:

Myös me olemme asettaneet pääoman kehityksen ensisijaiseksi ja työläisten taistelut sen seuraukseksi. Tämä käsite on virheellinen ja meidän on käännettävä asetelma päälaelleen, käännettävä polariteetit ja aloitettava uudestaan alusta, ja alku on työväenluokan luokkataistelu. Yhteiskunnallisesti kehittyneen pääoman tasolla kapitalistinen kehitys muuttuu työväenluokan taisteluille alisteiseksi. Se seuraa niitä ja säätää tuotantonsa poliittisen mekanismin niiden mukaan.22

Mihin tämä käsitys työväenluokan ensisijaisuudesta, niin sanottu operaismon kopernikaaninen käänne, perustuu, ja millä tavoin ympäristöpolitiikan kenttä jäsentyy sen läpi katsottuna?

Luokkasuhteen keskiössä on työvoima, eli yleiset inhimilliset kyvyt ja niiden potentiaali maailman muokkaamiseen, lisäarvon lähteenä toimivana tavarana. Työvoimaa voidaan käyttää lisäarvoa tuottavana tavarana, koska työvoiman kuluttaminen tuotantoprosessissa, siis työvoiman potentiaalin esineellistäminen työksi, voi tuottaa enemmän arvoa kuin mitä työvoiman aineellisen uusintamisen edellytyksiin tarvitaan. Työläinen siis kykenee työpäivän (miten työpäivä sitten nykyisin määritelläänkään) kuluessa tuottamaan enemmän arvoa kuin mitä tarvitaan niiden hyödykkeiden, esimerkiksi ruoan, vaatteiden, suojan ja erilaisten huvitusten hankkimiseen, joita työläinen kulloisessakin historiallisessa tilanteessa tarvitsee täysissä voimissa pysyäkseen. Työläinen saa korvauksen (oli kyseessä sitten esimerkiksi palkka, palkkio, apuraha tai sosiaalituki) siitä osasta työtään, joka käsittää sen määrän työvoiman käyttöä, jota yhteiskunnassa keskimäärin vaaditaan työkyvyn uusintamisen edellytysten hankkimiseksi. Loppuosa työstä on lisätyötä, eli sellaista työtä, josta työläinen ei saa maksua. Tämä maksamaton työ lisää tuotantoprosessiin investoidun varallisuuden arvoa, ja tämä lisäarvo päätyy, tavalla tai toisella, kapitalistien taskuihin. Työvoimasta eli elävästä työstä tulee pääomaa eli kuollutta työtä. Tässä mielessä meitä työmarkkinoilla vastaan asettuva pääoman järjestys näyttäytyy kuolleen työn kasautumana, fossilisoituneen työvoiman uudelleenkäyttönä.

Jotta rahanomistaja voisi saada käyttöönsä työvoimaa, on oltava sellainen ryhmä ihmisiä, jonka on muodossa tai toisessa pakko luovuttaa tuottavaa toimeliaisuuttaan toisen alaisuuteen. On siis oltava ihmisiä, joiden ei ole mahdollista toimia itsenäisinä tuottajina, ja joiden on tästä syystä hakeuduttava rahanomistajan palvelukseen. Niin kutsuttu alkuperäisen kasautumisen prosessi, joka erottaa välittömät tuottajat tuotantovälineistä ja siten elämisen uusintamisen omaehtoisen tuottamisen edellytyksistä, ei siis merkitse ainoastaan yhteisresurssien yksityiseksi omaisuudeksi kasautumista, vaan myös rahanomistajan alaisuuteen pakotetun ihmisryhmän kasautumista – työväenluokan muodostumista joukkona ihmisiä, joilla ei ole omaehtoisen tuottamisen mahdollisuutta. 

Koska yksittäisen ihmisen työpanos voi olla arvoa tuottavaa ainoastaan suhteessa muiden tekemään työhön, on työvoima alusta alkaen kollektiivista toimijuutta. Tronti painottaa, että rahanomistaja kohtaa työvoiman ensi hetkestä lähtien työväenluokkana, toisin sanoen yleisten inhimillisten kykyjen yhteistoiminnallisen potentiaalin sommitelmana. Tämän sommitelman laittaminen työhön tekee rahasta ja tuotantovälineistä pääomaa ja niiden omistajasta kapitalistin, ja näin ymmärrettynä työväenluokka on sekä pääoman että kapitalistien olemassaolon edellytys. Työväenluokan aktiivisuus tulee ennen kapitalistien toimijuutta lisäksi myös poliittisessa mielessä. Luokkasuhde on alusta lähtien konfliktuaalinen, sitä ei tarvitse erikseen “politisoida”. Työväenluokka pyrkii saamaan työvoimastaan mahdollisimman suuren korvauksen, rahanomistaja haluaa maksaa siitä mahdollisimman vähän. Työvoimasta maksetun korvauksen määrittää työläisten ja kapitalistien välisen voimasuhteen kulloinenkin tila. Työväenluokan rahanomistajille muodostama uhka, esimerkiksi työläisten kamppailu saada myymästään tavarasta suurempi korvaus tai koko luokkasuhteen haastava kapinointi, pakottaa kapitalistit yhdistämään voimansa kapitalistiluokaksi:

Yhteiskunnallinen työvoima, työvoima erityisenä tavarana, alkaa tuottamaan pääomaa jo valmiiksi työväenluokkana. Työn yhteiskunnallisesta tuottavasta voimasta tulee pääoman yhteiskunnallinen tuottava voima jo valmiiksi työväenluokkana. Työläiset astuvat sisään pääomaan, tulevat redusoiduksi osaksi pääomaa, jo valmiiksi työväenluokkana. Pääomalla on nyt vihollinen sisällään. Tällä tavoin mieluiten tulkitsemme Marxin vaikeaselkoisen lauseen “kapitalistisen tuotannon todellinen raja on pääoma itse”. Tuottamisen tarpeesta tulee uhka järjestelmälle. Kapitalistit vastaavat yrittämällä suurin ponnistuksin yhdistää erilliset intressinsä yhden antagonistisen luokan yhteiseksi yhteiskunnalliseksi intressiksi.23

Kapitalistiluokka rahan- ja tuotantovälineiden omistajien intressejä edustavana poliittisena voimana ei siis synny edistämään “vapaata markkinataloutta” vaan pikemminkin ehkäisemään työväenluokan liiallista vapautta. Kapitalistit muodostavat oman keskinäisen kilvoittelunsa tason ylittäviä liittoumia, jotta he olisivat kykeneväisempiä kilpailuttamaan työläisiä toisiaan vastaan. Kapitalistit eivät luokkana ainoastaan osta työvoimaa vaan pyrkivät vaikuttamaan tämän vaihtokaupan ehtoihin, toisin sanoen kukistamaan tai hallinnoimaan työläisten tekemää vastarintaa. Kapitalisti ei palkkatyösuhteessa osta markkinoilta työläisen työprosessia tai työläisen työn lopputuotetta, vaan työläisen työvoiman potentiaalin maailman muokkaamiseen. Kapitalisti siis ottaa haltuun työläisten tuottavan potentiaalin ja määrää työläisen ajan ja voimien käytöstä jo ennen kuin työkyky esineellistyy työprosessissa työksi. Pääoman tuotantoprosessista tulee näin ymmärrettynä “työväenluokan kapitalistista käyttöä”:

Kapitalistinen tuotantoprosessi näyttäytyy … työläisten työvoiman kapitalistisen haltuunottamisen prosessina: kyse ei ole enää ainoastaan tuon tavaran ostamisesta vaan sen erityisen luonteen tuomisesta hallinnan alaisuuteen; ei enää ainoastaan yksilöllisestä vaihdosta vaan yhteiskunnallisen väkivallan prosessista; ei ainoastaan riistosta vaan riiston hallinnoimisesta. Näin ollen työvoima-tavaran kuluttamisesta tuotannossa, kapitalistien harjoittamasta työläisten tuottavasta käytöstä tulee, täytyy tulla, työväenluokan kapitalistista käyttöä. Ja tätä prosessia meidän on seurattava löytääksemme kapitalistiluokan syntyperän. Työläisten kapitalistinen käyttö luokkana ei ole mahdollista ilman että kapitalistit itse sellaiseksi muodostuvat: eikä heidän mallinsa voi olla muu kuin ainoa jo muodostunut luokka, työläisten luokka.24

Työväenluokan sisällyttäminen kapitalistiseen tuotantoprosessiin ei kaikessa vaativuudessaan toteudu itsestään, vaan vaatii moninaista työläisten elämään puuttumista puhtaan markkinavaihdon ulkopuolella. Tässä tehtävässä kapitalistiluokka tukeutuu ja osin myös sulautuu valtiollisiin instituutioihin ja niin sanottuun “kansalaisyhteiskuntaan”. Työväenluokan tuotannollisen ja poliittisen kapasiteetin kasvaessa myös näitä hallinnoivien menettelytapojen kokonaisuus monistuu, ja luokkasuhteen uusintamisen ja kehittämisen tarpeesta tulee kaikkia yhteiskunnallisia suhteita lävistävä periaate. Pääoman arvonlisäyksen turvaamisesta tulee toisin sanoen yleisen hyvän intressi ja saavumme yhteiskuntaan, jota voidaan kutsua kapitalistiseksi. Kapitalistinen yhteiskunta ei siis näin ymmärrettynä synnytä luokkia tai aseta ihmisiä luokkina toisiaan vastaan. Järjestys on päinvastainen: luokkasuhde ja työväenluokan asettamaan uhkaan reagoiminen perustavat kapitalistisen yhteiskunnan. Trontin mukaan tätä yhteiskuntaa eteenpäin ajava voima ei ole kapitalistien ahneus vaan työläisten tottelemattomuus, työväenluokan pääomalle muodostaman uhan aiheuttama “riiston pakko”:

Jos pääoman ehdot ovat työläisten käsissä, jos pääomassa ei ole aktiivista elämää ilman työvoiman elävää aktiivisuutta, jos pääoma on jo syntyessään tuottavan työn seuraus, jos ei ole kapitalistista yhteiskuntaa ilman työläisten artikulaatiota, toisin sanoen jos ei ole mitään yhteiskunnallista suhdetta ilman luokkasuhdetta, eikä ole mitään luokkasuhdetta ilman työväenluokkaa…sitten voidaan päätellä, että itse asiassa kapitalistiluokka on, syntymästään lähtien, työväenluokalle alisteinen. Siitä johtuu riiston pakko. … Riisto syntyy historiallisesti pääoman tarpeesta paeta omaa de facto alisteisuuttaan suhteessa työläistuottajien luokkaan. Tässä spesifisessä mielessä kapitalistinen riisto puolestaan aiheuttaa työläisten niskoittelun. Näin ollen riiston kasvava organisointi, sen jatkuva uudelleenorganisointi teollisuuden ja yhteiskunnan korkeimmilla tasoilla, on jälleen pääoman vastausta siihen, että työläiset kieltäytyvät alistumasta tähän prosessiin. Työväenluokan suora poliittinen hyökkäys on se, mikä tekee pääoman osalta tarpeelliseksi taloudellisen kehityksen, joka tuotannon pisteestä alkaen ulottuu yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuuteen.25

Työväenluokka tulee siis ennen kapitalismia: se syntyy erilaisista feodaalisten tuotantorakenteiden jäännöksistä, pääoman näkökulmasta sattumanvaraisesti eli ilman kapitalistista ohjausta tai suunnitelmallisuutta, ja antaa pääomalle elämän. Mutta sitten kun työläisten tuottava voima on sisällytetty osaksi pääoman tuotantoprosessia ja työläisten poliittinen voima on valjastettu tämän tuotantoprosessin uudistamisen moottoriksi, tulee kapitalisteille elintärkeäksi sellaisten olosuhteiden jatkuminen, jotka edelleen pakottavat työvoimansa omistajat luovuttamaan tuottavia kykyjään rahanomistajien palvelukseen. On siis uudelleen ja uudelleen estettävä työläisten pääsy tuotantovälineiden itsenäiseen käyttöön ja huolehdittava, ettei työläisten vastarinta kuohu yli kapitalistista yhteiskuntaa ylläpitävien äyräiden. Kapitalistit ovat loukussa. Heidän on oman yhteiskunnallisen asemansa ja oman yhteiskuntansa säilyttämisen ja kehittämisen takia uusinnettava itselleen vihamielistä luokkaa. Kapitalismista tulee, kuten sanottu, “työväenluokan uusintamisen historiallinen järjestelmä.”26 Työväenluokan koostumus, sen tuottamisen tavat ja vastarinnan muodot, ovat näin ymmärrettynä jatkuvassa liikkeessä. Tämän takia työväenluokkaa ei tulisi rajata tai pelkistää mihinkään tiettyyn historialliseen muodostelmaansa, esimerkiksi tehdastyöläisiin. Työväenluokka olemme kaikki me, jotka joudumme käyttämään tuottavia kykyjämme pääoman alaisuudessa tai pääomaa hyödyntäen. Työväenluokan kulloisenkin kokoonpanon hahmottaminen ja toisaalta tämän kokoonpanon muutosten ennakoiminen voi auttaa paitsi ymmärtämään kapitalismia myös toimimaan sen puitteissa tai sitä vastaan:

Työvoiman kapitalistiseen tuotantoon sosialisoitumisen prosessi ei avaa tai sulje työväenluokan historiallisen muotoutumisen prosessia: se on olennainen välityksen momentti luokka-antagonismin rakentumisen kehityksessä, jota voivat hyödyntää käytännössä – voimasuhteiden tilanteesta riippuen – joko kapitalistit tai työläiset.27

Jos työväenluokka ymmärretään sekä kapitalistisen tuotannon että tämän tuotannon uudistamisen mahdollistajaksi, tulee työväenluokasta avain kapitalistisen yhteiskunnan hallitsemiseen, haastamiseen tai purkamiseen, toisin sanoen erilaisten järjestäytyneiden poliittisten interventioiden kenttä:

Työväenluokka tekee sitä mikä se on. Mutta se on, yhdellä ja samalla kertaa, pääoman artikulaatio ja sen tuho. Kapitalistinen valta pyrkii käyttämään työläisten antagonistista taisteluhalua oman kehityksensä moottorina. Työläisten puolueen on tartuttava tähän samaan työläisten harjoittamaan todelliseen pääoman intressien välitykseen ja organisoitava se antagonistisessa muodossa, taistelun taktisena alueena ja strategisena tuhon potentiaalina. On vain yksi viittauskohta, vain yksi orientaatio kahden luokan vastakkaisille näkökulmille – yksi ja ainoa työläisten luokka. Olipa tavoitteena järjestelmän kehityksen stabilisointi tai sen kertakaikkinen tuhoaminen, kummassakin tapauksessa juuri työväenluokka on ratkaiseva tekijä.28

Nykyisessä tilanteessa työläisten pyrkimys kohottaa työvoimansa arvoa kääntyy helposti kapitalistien taholta ympäristöä tuhoavan tuotannon tehostamiseksi ja laajentamiseksi. Se määrä työvoiman käyttöä, joka kulloinkin vaaditaan työvoiman arvon eli toisin sanoen työläisten työkyvyn uusintamiseksi, muotoutuu historiallisesti työläisten ja pääoman välisen voimasuhteen perustalta. Työläinen haluaa saada tekemästään työstä enemmän korvausta, kapitalisti maksaa siitä vähemmän: työvoiman kulloinenkin arvo on näin ymmärrettynä historiallisesti määräytyneen luokkataistelun tulos. Tätä luokkataistelua käydään välittömän tuotantoprosessin lisäksi myös työläisten halujen ja tarpeiden alueella. Työväenluokan näkemykset hyvästä ja kelvosta elämästä määrittävät sitä ruumiin ja sielun ravinnon tarvetta, toisin sanoen elintasoa, johon työvoiman käytöstä maksetun korvauksen tulisi kulloisissakin yhteiskunnallisissa olosuhteissa keskimäärin vastata. Kapitalismissa ei näin ymmärrettynä ole “perustarpeita”, eikä maapallon elinolosuhteet vaarantava jatkuvan kasvun paine ole ainakaan ensisijaisesti seurausta “turhien” tarpeiden keksimisestä. Pääoman on oman olemassaolonsa turvaamiseksi pakko tehostaa ja uudistaa tuotantoa, jotta se voisi kohdata työläisten paremman elintason vaatimukset. Se mikä järjestelmätasolla pakottaa pääomaa etsimään tapoja tehostaa tuotantoprosessia, ei ole niinkään kapitalistien luontainen ahneus kuin työläisten tarpeiden liiallisuus suhteessa raameihin, jotka kapitalistinen yhteiskunta niille kulloinkin asettaa. Fossiiliset polttoaineet ovat auttaneet kapitalisteja uudistamaan ja tehostamaan tuotantoprosessia, ja tuotannon vauhdittaminen fossiilienergialla on näin katsottuna toiminut historiallisesti merkittävänä keinona pääoman taistelussa työväenluokan sille muodostamaa uhkaa vastaan.

Työväenluokan ensisijaisuuden näkökulmasta katsoen nykyisiä ympäristöongelmia eivät siten viime kädessä aiheuta fossiiliset polttoaineet tai fossiilikapitalismi, vaan työväenluokan fossiilienergialla kasvatettu tuottava kapasiteetti. Työväenluokka on paitsi nykyisten fossiilisten polttoaineiden käyttäjä, se voima, joka pitää fossiilikapitalismin rattaat pyörimässä, myös historiallisen vastarintansa muodossa syy fossiilienergian kapitalistiseen käyttöönottoon. Koska työväenluokka on sekä syy fossiilienergian käyttöönottoon että sen nykyisen käytön ylläpitäjä, työväenluokka on parhaassa asemassa haastamaan fossiilienergialla voideltua kapitalistisen tuotannon järjestystä. Kapitalistit eivät järjestäydy kumoamaan kapitalismia, eikä fossiilisilla polttoaineilla ole sellaista itsenäistä toimijuutta tai aloitteellisuutta, jota voitaisiin organisoitumisen keinoin soveltaa ympäristökriisin torjumiseen. Kaiken tämän luokasta puhumisen tarkoituksena ei siis ole syyllistää tai osoitella sormella, vaan kartoittaa otollisia lähtökohtia toimia ja järjestäytyä ympäristökriisiä vastaan. Siksi fossiilityöväenluokan käsite, siksi fossiilityöläiset ennen fossiilipääomaa.

Työvoiman ekologinen kokoonpano

Operaismo-suuntauksen piirissä kehitelty luokkakokoonpanon käsite havainnoi minkälaisista elementeistä työväenluokka tuottavana ja kamppailevana toimijana kulloisissakin olosuhteissa koostuu. Koska ihmiset, ajat ja paikat ovat erilaisia ja muuttuvia, myös luokan kokoonpano vaihtelee historiallisesti. Työväenluokka ei siis ole koskaan valmis tai homogeeninen kokonaisuus vaan jatkuvasti uudelleenrakentuva työvoiman sisäisten erojen jäsentämä toimijuuksien sekoitus.

Työvoimaa lävistävät, esimerkiksi sukupuolen, kansalaisuuden tai äidinkielen kautta määrittyvät erot kääntyvät tai käännetään usein työläisten välisiksi hierarkioiksi, jotka tekevät työväenluokasta pääoman näkökulmasta helpommin hallittavan. Nämä hierarkiat ovat paikoin kapitalistien tarkoituksella tuottamia ja ylläpitämiä, mutta kumpuavat osin työvoiman ja pääoman välisen suhteen logiikan ulkopuolelta. Vaikka pääoma kykenee hyödyntämään, tuottamaan ja uusintamaan sukupuolittuneita ja rodullistuneita valtasuhteita, on niiden historia kuitenkin kapitalismia vanhempaa ja niiden puitteissa käydyt kamppailut luonteeltaan osin erilaisia kuin työläisen ja kapitalistin välinen vastakkainasettelu. Luokkasuhteen lakkaaminen ei vielä automaattisesti tarkoittaisi rasismin tai patriarkaatin häviämistä. Työväenluokan kamppailulla pääomaa vastaan on siis rajansa. Jos esimerkiksi rasistisia ja sukupuolittuneita valtasuhteita todella halutaan purkaa, ei niitä voi luokkataistelun ensisijaisuuden nimissä lakaista maton alle odottamaan ongelmat kuin itsestään ratkaisevia työväenluokan urotöitä, kuten työväenliikkeiden menneisyydessä ja paikoin myös viimeaikaisemmissa keskusteluissa on joskus esitetty. 

Vastaavasti perustavimmatkaan voitot rasismista tai sukupuolittuneista hierarkioista eivät vielä sellaisinaan kumoaisi kapitalismia ilman työläisten toteuttamaa luokkasuhteen hävittämistä. Koska pääoma hallinnoi työvoimaa sen sisäisten hierarkioiden kautta asettamalla työläiset kilpailemaan keskenään, ovat kysymykset sukupuolittuneista ja rodullistuneista valtasuhteista ja niiden purkamisesta kuitenkin hyvin tärkeitä työvoiman poliittisen toimintakyvyn muuttamisen tai kasvattamisen kannalta. Jotta työvoima pystyisi kamppailemaan tehokkaammin pääomaa vastaan, sen tulisi järjestäytymisessään ehkäistä sitä, että työläisten erilaisuus kääntyy hierarkioiksi erilaisten työläisten välille. Kyse ei tällöin ole erojen kieltämisestä, vaan niiden ottamisesta organisoitumisen olennaiseksi viitepisteeksi. Toiminnan menetelmiä ja tavoitteita tulisi tällöin tarkastella sen perusteella, kuinka hyvin ne mahdollistavat erilaisten toimimisen yhdessä erot säilyttäen, ja toisaalta sen kannalta, kuinka hyvin järjestäytymisen käytännöissä kyetään kanavoimaan erilaisuutta voimistamaan jaettua kamppailua. Työvoiman homogeenisyyttä tavoitteleva työväenliike on paitsi ajatuksen tasolla vastenmielinen, myös vailla käytännön mahdollisuuksia hajottaa pääoman valtaa. Koska pääoma kilpailuttaa työläisiä sekä paikallisesti että globaalisti, ei yhden homogeenisen tai esimerkiksi tietyn kansallisvaltion kansalaisista koostuvan työläisryhmän etujen ajamiseen rajoittuva liike pysty taistelemaan pääomaa vastaan, ainoastaan sen puolesta.

Työväenluokka ei ole hyvä eikä paha. Se on mitä se on. Nykyinen oikeistokonservatiivisuus ei näin katsottuna näyttäydy sen enempää tai vähempää “työväenluokkaisena” kuin esimerkiksi pääoman valtaa suoraan haastava työläisvastarinta. Oikeistokonservatiivisessa politiikassa osa työväenluokasta liittoutuu pääoman ja sen asianhoitajana toimivan kansallisvaltion kanssa muita työväenluokan segmenttejä vastaan. Tällöin osa työväenluokasta suostuu palvelemaan pääomaa ja valtiota vastineeksi esimerkiksi kansalaisuuden tai sukupuolen kautta rakennettujen valta-asemien tai tietyn tulotason ylläpitämisestä. Kyse ei ole “väärästä tietoisuudesta” vaan vallasta. Asemiaan työvoiman hierarkiassa puolustavat työläiset eivät toimi “vastoin omaa etuaan”, ja siksi työväenluokan sisäisten valta-asetelmien purkaminen ei voi lähteä liikkeelle ideaalisesta “luokkaintressistä”, joka työläisten tulisi “tiedostaa”. Jaettu luokkaintressi, “työväenluokan yhtenäisyyden” kulloinenkin taso, on käytännön konfliktien ja organisoitumisen tulos. Koska pääoma hallitsee työläisiä näiden keskinäisten hierarkioiden avulla, on jokainen konflikti pääomaa vastaan potentiaalisesti myös työvoimaa sisältä repivien jakolinjojen hajottamisen ja uusien liittoumien muodostamisen tilaisuus. Vastavuoroisesti jokainen yritys purkaa työvoiman sisäisiä valtasuhteita on vähintään potentiaalisesti pääoman vallan linnakkeisiin hyökkäämisen hetki.

Työväenluokan täysi yhtenäisyys kapitalismissa on tietyllä tapaa mahdottomuus. Luokan kaikkien sisäisten hierarkioiden purkautuminen merkitsisi välitöntä vallankumousta; luokkasuhteen katoamista ja kapitalismin poistumista historian hämäriin. Tästä näkökulmasta katsoen työväenluokka on ennemminkin kamppailun ja järjestäytyneiden interventioiden kenttä kuin sellaisenaan taistoon kutsuttava suurtekoihin valmis poliittinen toimija.

Luokkakokoonpanon käsitteen avulla voidaan tarkastella tämän kamppailun kentän kulloisiakin erityispiirteitä ja voimasuhteita.29 Luokkakokoonpano on tapana jakaa kahtia työvoiman tekniseen ja poliittiseen kokoonpanoon. Työvoiman tekninen luokkakokoonpano viittaa niihin ominaisuuksiin ja käytäntöihin, joita kussakin historiallisissa olosuhteissa edellytetään pääoman arvonlisäystä palvelevan tuotannon perustamiseksi ja uusintamiseksi; esimerkiksi työssä vaadittuihin taitoihin ja ominaisuuksiin, työläisten tuottavan yhteistoiminnan muotojen järjestelyihin, työvoiman hallinnoinnin ja kurittamisen menetelmiin ja työvoimaa sisäisesti jakaviin hierarkioihin. Työvoiman poliittisella luokkakokoonpanolla tarkoitetaan niitä menettelyjä, joiden puitteissa työvoima kussakin määrätyssä tilanteessa käsittelee tai haastaa asemaansa tuotannon järjestyksessä; esimerkiksi erilaisia haluja ja toiveita paremmasta elämästä, arkisia tottelemattomuuden ja niskuroinnin eleitä, kollektiivista vastarintaa ja muodollisen organisoitumisen käytäntöjä. Luokkakokoonpanon käsitteen lähtökohta on interventionistinen: tarkoituksena on auttaa löytämään kuhunkin tilanteeseen soveltuvia järjestäytymisen ja kamppailun aloitteita. Luokan teknistä kokoonpanoa havainnoimalla voidaan yrittää paikantaa pääoman heikkoja kohtia tai työläisten vastarintaa suitsivia työvoiman sisäisiä valtasuhteita; toisin sanoen hahmottaa pisteitä, joihin iskemällä olisi mahdollista osuvasti horjuttaa pääoman valtaa. Työvoiman poliittisen kokoonpanon tarkastelussa hahmotellaan minkälaisia haluja, vastarinnan kykyä ja järjestäytynyttä voimaa luokassa kunakin hetkenä ilmenee, jotta organisoituneen kamppailun aloitteet voitaisiin rakentaa jo olemassaolevan kapinallisuuden pohjalle sitä monistaen ja laajentaen.

Ehdotamme työvoiman teknisen ja poliittisen kokoonpanon rinnalle työvoiman ekologisen luokkakokoonpanon käsitettä. Työvoiman ekologisella kokoonpanolla tarkoitamme luokkasuhteen edellytyksenä toimivien ympäristötekijöiden, tuotannon ympäristövaikutusten sekä luokkasuhdetta haastavien aloitteiden ympäristötavoitteiden ja -vaikutusten kulloistakin historiallista kokonaisuutta. Kun katsotaan työvoiman teknistä kokoonpanoa ekologisen kokoonpanon näkökulmasta, kartoitetaan esimerkiksi tuotannon mahdollistavia ekosysteemejä, tuotannossa resursseina käytettyjä luonnonvaroja sekä tuotannon vuorovaikutteisuutta siinä yhteenkietoutuneiden inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijuuksien ympäristössä, jonka puitteissa tuotanto paitsi rakentuu mutta jota se myös itse uusintaa ja tuottaa. Tämä voi käsittää esimerkiksi kysymyksiä siitä, minkälaista (keskenään limittäistä) inhimillistä ja ei-inhimillistä toimijuutta pääoman arvonlisäykselle alistetussa tuotannossa kulloinkin hyödynnetään, millä tavoin tätä toimijuutta tuotannossa toisaalta hallinnoidaan ja toisaalta myös tuotetaan, ja minkälaisia vaikutuksia tällä tuotannolla on tämän toimijuuden ominaisuuksiin, esimerkiksi ihmisten terveydentilan tai ei-inhimillisen ympäristön monimuotoisuuden kannalta. Työvoiman poliittisen toimijuuden ekologinen kokoonpano viittaa niihin suoraan määriteltyihin ympäristötavoitteisiin ja kestävämmän elämän toiveisiin, joita luokassa kussakin tilanteessa ilmenee, ja toisaalta myös siihen, millä tavoin työvoiman poliittinen aloitteellisuus ylipäätään muokkaa sitä ekologista ympäristöä, jonka osana luokka sekä teknisessä että poliittisessa mielessä kulloinkin rakentuu.

Ympäristöpoliittisessa toiminnassa ja viestinnässä korostuvat usein vähentämisen, luopumisen ja rajoittamisen sävyt. Tällöin erilaiset päästövähennykset tai elämäntapojen muutoksen vaatimukset esitetään uhrauksina, joihin on maapallon elinolosuhteiden suojelemiseksi ryhdyttävä. Tähän luopumisen strategiaan näyttää usein sisältyvän odotus siitä, että tutkimustieto nykyisen elämäntavan kestämättömyydestä ja tämän pohjalta tehty vastuullistaminen tai velvoittaminen saisi “päättäjät” tai ihmiset ylipäätään ottamaan ympäristökysymykset vakavammin ja toimimaan ekologisesti kestävämpää muutosta edistäen. Kun näin ei käykään, kun mikään määrä ympäristökriisin nykyisiä vaikutuksia tai tietoon tulevia tulevaisuuden uhkakuvia ei tunnu saavan politiikan prioriteetteja riittävissä määrin muuttumaan, jää jäljelle helposti ainoastaan moralistinen tuohtumus ja syyllistämisen kiihdyttäminen, vetäytyminen kestävämmän elämäntavan yksilöllisen suorittamisen piiriin tai sitten jonkinlaisista autoritaarisista ratkaisuvaihtoehdoista haaveileminen. Vaikka luopumisen politiikassa vaaditut toimenpiteet olisivat perusteltuja ja ympäristökriisin hidastamisen kannalta todella välttämättömiä, eivät uhrautumisen vaateen ympärille rakennetut vaikuttamisen käytännöt näytä nykyisessä tilanteessa, ainakaan sellaisenaan, onnistuvan saamaan riittävää muutosta aikaan.

Ympäristöpoliittiset linjaukset muotoillaan usein siinä järjestyksessä, että ympäristötilanteen parantaminen edellyttää muutosta tai puuttumista siihen, miten inhimillistä elämää kunakin hetkenä eletään. Tällöin esimerkiksi ilmastonmuutos tai luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen esitetään syynä, jonka seurauksena elämää ja yhteiskuntia tulisi muuttaa, ja poliittiset aloitteet muotoillaan ympäristökriisin velvoittavuuden näkökulmasta. Tämän sinänsä hyvin ymmärrettävän marssijärjestyksen kääntäminen saattaisi auttaa löytämään teitä ulos syyllistävän ja vastuullistavan politiikan umpikujista. Järjestystä kääntämällä lähdetään liikkeelle hyvän elämän vaalimisesta ja tarkastellaan ympäristökriisiä tästä paremman elämän tavoittelun näkökulmasta. Ympäristökysymyksiä ei näin oteta yhtään vähemmän vakavammin, mutta ympäristökriisi näyttäytyy toimintakykyä heikentävänä ja hyvää elämää estävänä tekijänä, ei elämisen valintoja ohjailevana alkusyynä. Näin katsottuna ympäristökriisin vastustaminen ei edellytä elämään tietyllä tavalla, vaan käsityksemme hyvästä elämästä edellyttää toimimista ympäristökriisiä vastaan. Tällöin lähdetään liikkeelle intuitiosta, että halu elää paremmin on viime kädessä voimakkaampaa kuin velvollisuuden tai syyllisyyden ohjailema elämä. 

Ympäristöongelmat esitetään myös usein, ja jälleen hyvin ymmärrettävistä syistä, uhkana sille mitä nyt on ja mitä myöhemmin ikään kuin nykyisyyden suorana jatkumona tulee olemaan, jolloin kriisin vastaisen toiminnan pontimeksi tulee tietyllä tapaa nykyisen asiantilan ja sen jatkuvuuden suojeleminen. Tästä näkökulmasta katsoen ympäristöpoliittisia toimenpiteitä vaaditaan, jotta voitaisiin jatkaa elämää enemmän tai vähemmän niin kuin ennenkin, jotta mikään ei juuri muuttuisi. Tämä linja näyttää jokseenkin riittämättömältä ainakin jos oletetaan, että juuri nykyiset elämisen muodot aiheuttavat ne olosuhteet, jotka planeetan elinkelpoisuutta vaarantavat. Lisäksi nykyisyyden suojeleminen on samalla tapaa velvoittava lähtökohta kuin elämälle asetettu uhrautuvan luopumisen vaade. Paremman elämän tavoittelun näkökulmasta ei taistella ympäristökriisiä vastaan, jotta kaikki voisi säilyä ennallaan, vaan taistellaan elämän muuttamiseksi tavalla, joka mahdollistaa tehokkaamman otteen ympäristökriisin torjumiseen.

Jos siis otamme lähtökohdaksi paremman elämän tavoittelun nykyisyyden suojelemisen tai velvollisuudesta toimimisen sijasta, tai vähintään näitä näkökulmia täydentämään, tulee ympäristöpolitiikan haasteeksi rakentaa aloitteita, joissa halu elää toisin yhdistyy ekologisesti kestävämpään muutokseen. Työvoiman ekologisen luokkakokoonpanon tarkastelemisen kautta voidaan yrittää paikantaa sellaisia tuotannon järjestystä haastavia tai pakenevia toimijuuksia, joissa muutoksen positiiviseksi koettu sisältö limittyy ekologisesti kestävämpien elämänmuotojen laajentumisen kanssa. Organisoitumisen tehtäväksi tulee tällöin monistaa ja vahvistaa näiden toimijuuksien kykyä kamppailla fossiilipääomaa vastaan, toisin sanoen rakentaa kollektiivista valmiutta kumota niiden voimistumista ehkäiseviä esteitä.

Olisiko esimerkiksi rauhallisemman työtahdin toiveet ja vapaa-ajan lisäämisen halu yhdistettävissä nykyistä suoremmin ympäristökriisin torjumiseen? Olisiko mahdollista organisoida ympäristöpoliittisella otteella kamppailuja palkkatyöviikon radikaalin supistamisen ja uusien vapaapäivien kalenteriin lisäämisen puolesta? Enemmän aikaa, vähemmän työtä ja saasteita; enemmän juhlaa, vähemmän ympäristöä kuormittavaa arkea?

Tai olisiko nykyisin esimerkiksi pien- ja osuuskuntayrittäjyyteen kanavoituva omaehtoisemman työskentelemisen halu linkitettävissä tuotannon kestävämmäksi muuttamiseen? Tuotannon demokratisoimisen tavoite ei välttämättä pystyisi lupaamaan vastaavaa tavarapaljoutta tai samanlaisia kasvukäyriä kuin nykyisen tuotannon hierarkkinen komento sekä massiiviset tuotantoyksiköt ja monopolit, mutta se voisi tämän sijasta vastata omaehtoisemman ja ympäristöystävällisemmän työskentelyn haaveisiin. Nykyiset tuottamisen tavat ovat joka tapauksessa ympäristökriisin takia muutospaineen alla. Edessä häämöttävä tuotannollinen murros saattaa tarjota otollisia tilaisuuksia horjuttaa pääoman valtaa. Voisiko ekologisen siirtymän ohjelman organisoida, kuulostaa tämä miten mahtipontiselta tahansa, kamppailuna tuotantovälineiden haltuunotosta?

Yllä luonnostellut ehdotukset eivät välttämättä ole uusia, ja ne tai vastaavanlaiset aloitteet olisivat todennäköisesti itsessään riittämättömiä ympäristökriisin torjumisen kannalta, eivätkä siten poistaisi muiden ympäristöpoliittisten toimenpiteiden tarvetta. Positiivisen muutoksen horisontti saattaisi kuitenkin tuoda lisää voimaa vaadittujen rajoitteiden ja vähennysten taakse ja siten tehdä niiden toteuttamisesta realistisempaa. Erilaiset ympäristökriisiä torjuvat toimenpiteet eivät tällöin näyttäytyisi niinkään elämän näkymiä ylhäältä käsin supistavina niukennuksina kuin uudenlaisia elämisen ja tuottamisen muotoja mahdollistavina mekanismeina.

Jos työvoiman nykyisen ekologisen luokkakokoonpanon pohjalta onnistuttaisiin organisoimaan pääoman valtaa haastavia kamppailuja, olisi näillä konflikteilla oletettavasti vaikutuksia myös takaisinpäin luokan poliittiseen kokoonpanoon. Toisin sanoen, jos työvoiman järjestäytymisen aloitteet kykenisivät näyttämään ympäristöpoliittisen muutoksen mahdollisuudet todeksi, myös työväenluokassa kokonaisuudessaan esiintyvät tarpeet ja hyvän elämän tavoitteet saattaisivat muuttua ekologisesti kestävämpään suuntaan. Toimijuuden ja asennoitumisen muutos olisi tällöin seurausta valistamisen tai uhkakuvilla pelottelun sijasta pääomaa vastaan käydyn kamppailun avaamista näkymistä elää ja tuottaa toisin. Näin katsottuna muutoksen edistämisessä ensisijaista ei olisi pyrkiä käännyttämään ihmisiä jonkin ekologisen ohjelman tai päämäärän kannattajiksi vaan organisoida muutoksen mahdollisuuden materialisoivia konflikteja, joiden läpi kulkeminen saa kokemaan maailman ja siinä toimimisen ehdot uusilla tavoilla.

Luokka yhteiskuntaa vastaan

Ympäristöpolitiikassa painottuu usein yhteisen hyvän eetos. Ekologisesti kestävämpi muutos esitetään kaikkien, niin yhteiskuntien ja ihmiskunnan, eliöstöjen, ekosysteemien kuin koko maapallonkin etuna. Planeetan nykyisiin elämänmuotoihin kohdistuva eksistentiaalinen uhka näyttäisikin yhdistävän eri intressiryhmiä yhteisten tavoitteiden alle. Tässä voi varmasti nähdä jotakin positiivista ekologisen muutoksen mahdollisuuksien kannalta: jaettu käsitys ympäristökriisin torjumisen välttämättömyydestä saattaisi auttaa luomaan tarvittavaa konsensusta erilaisten ympäristöpoliittisten toimenpiteiden läpiviemiseen. Mutta voiko tämä yhteiseen tilanteeseen ja yhteiseen hyvään vetoaminen olla osin myös ympäristöliikettä heikentävä tekijä, este sille, että pystyttäisiin konfliktien kautta luomaan murtumia asioiden nykyiseen järjestykseen ja sitä kautta avaamaan tilaa muutokselle?

Trontilla työväenluokan puolueellinen ja osittainen näkökulma kapitalistien yhteiskunnan yhteistä hyvää vastaan on lähtökohta niin teoreettiselle ajattelulle kuin käytännön organisoitumiselle:

Ensimmäinen askel on aina omaksua uudelleen työläisten erottamaton puolueellisuus koko pääoman yhteiskunnallista järjestystä vastaan. Mitään ei tule tehdyksi ilman luokkavihaa: ei teorian kehittelemistä eikä käytännön organisoitumista. Ainoastaan tiukan rajoittuneesta työläisten näkökulmasta käsin tulee kapitalistisen tuotannon liikkeiden kokonaisuus ymmärretyksi ja hyödynnetyksi työläisten vallankumouksen partikulaarisena momenttina. … Jokainen yritys omaksua yleinen etu, jokainen yritys pysyä yhteiskuntatieteen tasolla, palvelee ainoastaan työväenliikkeen sisällyttämistä, mitä kätevimmällä tavalla, pääoman kehitykseen.30

Kun työnantajat lakeijoineen perustelevat palkanalennuksia tai työttömien kepittämistä vedoten “Suomen etuun”, kyse ei ole pelkästä huijauksesta. Tilanteessa, jossa kaikkia yhteiskunnallisia suhteita jäsentää pääoman arvonlisäyksen turvaamisen periaate, tulee pääoman ja kapitalistien edusta todella yhteiskunnan yleinen etu. Näin katsottuna yhteiskunnan yleisen edun nimissä toimivat työväenliikkeet ajavat viime kädessä pääoman asioita. Työväenluokan antagonismin osaksi kapitalistisen tuotannon kehitystä integroivat työväenpuolueet ja ammattiliitot edustavat Trontille “kapitalistisen reformismin korkeinta muotoa.”31 Pääoman yleisen edun yhteiskunnassa työläisten kumouksellisesta halusta tulee puolueellinen ja osittainen yhteiseen hyvään palautumaton intressi:

Meille on jo sanottu, että kaikessa siinä mitä ehdotamme ei ole mitään universaalisti inhimillistä. Se on totta. Tässä ei todella ole mitään porvareiden partikulaarisesta intressistä. Oletteko koskaan nähneet työläisten taistelua yleisten inhimillisten vaatimusten ohjelmalla? Mikään ei ole enemmän rajoittunutta ja puolueellista, mikään vähemmän universaalia porvarillisessa mielessä, kuin taistelu, jota työläiset käyvät tehtaassa välittömiä pomojaan vastaan.32

Jos työväenluokka haluaa horjuttaa pääoman valtaa, sen on samalla asetuttava yhteiskuntaa ja yhteistä hyvää vastaan sellaisina kuin ne kapitalismissa näyttäytyvät. Ainoastaan tässä puolueellisuudessaan, yhteiskunnan vihollisena, yleisestä hyvästä irtautuessaan, kykenee työväenluokka Trontin mukaan hahmottamaan kaiken voimansa ja siten todella uhmaamaan pääoman järjestystä:

Toisella puolella työväenluokka, toisella kapitalistinen yhteiskunta: tämä on modernin luokkataistelun asetelma. Ei ole totta että tämä muuntaa voimatasapainon pääoman eduksi. Päinvastoin. Vain tällä tavoin työväenluokka omaksuu ja tunnistaa oman voimansa ainoana elävänä, aktiivisena ja tuottavana yhteiskunnan elementtinä, yhteiskunnallisten suhteiden saranana – taloudellisen kehityksen perustavana artikulaationa ja siten luokkana, joka jo valmiiksi pitelee käsissään potentiaalista poliittista päätäntävaltaa nykyisyyden yli.33

Jos nykyisen ympäristökriisin katsotaan kehkeytyneen ja kiihtyvän kapitalistisen tuotantomuodon puitteissa, ja jos kapitalistisessa yhteiskunnassa yleisen edun nähdään palautuvan viime kädessä aina pääoman etuun, tulee ympäristökriisin vastaisesta toiminnasta näin ymmärrettynä yhteiskunnan yleisen edun vastaista toimintaa. Hyvästä elämästä, tulevista sukupolvista, puhtaasta ilmasta ja terveistä ekosysteemeistä välittäminen näyttäytyy tällöin esimerkiksi niin kutsutun “Suomen edun” hylkäämisenä. Monenlaisesta kansainvälisestä yhteistyöstä huolimatta on nykyisin selkeästi nähtävissä, kuinka kansalliseen kehykseen takertuminen vaikeuttaa ympäristökriisin torjumiseen tarttumista. Hiilidioksidilla ei ole isänmaata, mutta sen pitoisuutta ilmakehässä rajoittavat toimenpiteet säädetään edelleen kansallisvaltion yleisen hyvän käsijarru pohjassa. Bruttokansantuote, kilpailukyky ja kestävyysvajeen korjaaminen ovat kiertoilmauksia ilmastonmuutokselle, sukupuuttoaallolle ja luonnon monimuotoisuuden köyhtymiselle. Tilanne on jossain määrin verrannollinen ensimmäiseen maailmansotaan, jossa imperialistinen suurvaltapolitiikka yhdistettynä kansalliseen kunniantuntoon johti, paikoin myös nationalismista humaltuneiden työväenliikkeiden siunauksella, täysin järjettömään teurastukseen isänmaan edun sotakentillä. Apokalyptiset kuvat taisteluissa tuhoutuneista Flanderin niityistä kummittelevat etiäisinä maailmasta, jossa ympäristökriisin asettamaan globaaliin haasteeseen on vastattu kansallinen intressi edellä.

Siksi vastuullisuuden ja velvollisuuden sijasta ympäristön ja elämän hoivaaminen näyttäisi nykyisessä tilanteessa edellyttävän täyttä piittaamattomuutta yhteiskunnan yleisestä edusta. Aivan kuten yksittäistä työläistä ei tuottavassa mielessä ole olemassa, ei ole myöskään mielekästä puhua työväenluokasta yhden kansallisvaltion puitteissa. Koska pääoma on kolonisoinut koko maapallon, on myös työväenluokka väistämättä globaali, ja siten myös tuottaa ja kamppailee globaalisti. Fossiilityöväenluokan näkökulma ympäristökriisiin on siten väistämättä kansallisvaltion rajatun näkökulman ylittävä. Mutta vaikka “ekologinen siirtymä yhdessä maassa” on täysin utopistinen ajatus, ei tämän tulisi lannistaa toimintaa paikallisella tasolla. “Suomesta” voi varmasti tulla edelläkävijä ympäristökriisin torjunnassa, mutta vain mikäli täällä kyetään luomaan sellaisia ekologista muutosta tuottavia menetelmiä, joita voidaan globaalisti monistaa. Ja kun puhumme menetelmistä, emme tässä kohden viittaa niinkään teknologisiin keksintöihin (vaikka niitäkin tietysti tarvitaan), kuin sellaisiin poliittisen voiman rakentamisen käytäntöihin, jotka saavat ekologisesti kestävämpää muutosta patoavan nykyisyyden murtumaan ja näin pakottavat toimenpiteisiin, joihin pelkkä teknokraattinen edistysusko ei välttämättä yksinään yllä.  

Tämä ei ole liberaalia kosmopoliittisuutta, jonka “hyvät ihmiset” yhteisen hyvän nimissä sanelevat ylhäältä porvarillisen vallan keskuksista alas muille kuinka elää ekologisesti kestävämmin. Tämä on proletaarista internationalismia, joka rakentaa alhaalta fossiilityöväenluokan puolueellisista tarpeista käsin perustan ympäristökriisiä tuottavan liberaalin kapitalismin yleisen edun järjestyksen hajottamiselle; proletaarista internationalismia, jossa jokaiseen paikalliseen aloitteeseen sisältyy kansainvälisen yleistämisen juonne ja jossa toiminta yhtäällä on edellytys toiminnalle toisaalla; proletaarista internationalismia, jossa kansainvälinen solidaarisuus syntyy jaetuista tilanteista ja niissä yhdessä kamppailemisesta, ei messiaskompleksisten länsimaalaisten laupeudentyöstä. Kansainvälisyydessä ei siis näin ymmärrettynä ole kyse näkökulmasta, jossa kaikki merkittävä tapahtuu aina jossakin muualla ja aina joillekin muille, tarpeesta ulkoistaa konfliktit aina joidenkin vielä enemmän kärsivien käytäväksi; näkökulmasta, jossa itselle jätetään idealisoitujen vastarintasotureiden fanittamisen hurmio tai toisten puolesta pyyteettä toimimisen harras etäisyys, jossa oikeastaan mitään omasta elämäntilanteesta kumpuavaa poliittista avausta on epäilyttävää esittää “koska globaalin etelän köyhät”, ja jossa paikallisen poliittisen toiminnan keskeiseksi sisällöksi jää eräänlainen sorrettujen maailmannäyttelyn kuratointi ja teatraalinen tilanvaltaus omien etuoikeuksien märehtimiselle. Soveltuvin kohta murtautua läpi pääoman globaalista komentoketjusta löytynee useimmiten niistä olosuhteista, jotka itse parhaiten tuntee ja joissa itse elää ja toimii.

Nykyisessä maailmassa kysymys kaikkien maiden proletaarien liittymisestä yhteen on polttavampi kuin kenties koskaan aikaisemmin. Haasteena on, jälleen kerran, kuinka järjestäytyä tavoilla, jotka tätä yhteenliittymisen prosessia perustavat ja voimistavat. Aatteellisen “antikapitalismin” propagoimisen sijasta olisi löydettävä konkreettisia keinoja murtaa pääoman valtaa käytännössä. Tronti painottaa, vaikkakin täysin toisenlaisessa tilanteessa ja toisenlaiseen kriisiin viitaten, tarvetta löytää “positiiviset taktiset muodot” kapitalismin kriisissä luovimiseen:

Työläisten tehtävänä ei ole ratkaista kapitalismin kriisejä. Hoitakoot pomot sen yksin. Järjestelmä on heidän, toimikoot he. Kapitalistisen yhteiskunnan totaalisen kieltämisen strategian on löydettävä positiiviset taktiset muodot, jotka mahdollistavat hyökkäyksen kapitalistien todellista valtaa vastaan. Ei riitä se, että me kieltäydymme osallistumasta yhteistyöhön kriisin ratkaisemiseksi. On vietävä kriisin vaikeudet takaisin niiden alkuperäpaikkaan, tuotantorakenteisiin, ja vältettävä se, että ne ratkaistaan markkinoiden tasolla, pysäyttämällä heti alussa kaikki mahdolliset kriisin vastaiset toimenpiteet. On käynnistettävä kaikkialla työläistaisteluja silloin kun vaaditaan työrauhaa, on estettävä tällä tavalla tasapainottamisen mahdollisuus. Tuotannon pysäyttäminen on se, mitä he eivät siedä, tuotantoa on siksi pysäytettävä strategisissa kohdissa. Pomot käyttävät tehdasta hajottaakseen työläisvaatimuksia, tehtaassa meidän on käytettävä tätä hyökkäystä taistelujen moninkertaistajana. Hallitus, kapitalistien nimissä, ehdottaa palkkakehityksen pysäyttämistä, meidän on hylättävä kaikki muut vaatimukset ja kysyttävä lisää palkkaa heti.34

Koska ekologisen kriisin torjumisella on kiire, kaikkein radikaaleimmissakin ympäristöpolitiikan suuntauksissa näytettäisiin usein myönnettävän tarve toimenpiteisiin myös nykyisen talousjärjestelmän ja nykyisten valtiollisten instituutioiden puitteissa. Näiden toimenpiteiden edistämisessä voisi kuitenkin olla apua sellaisesta toiminnasta ja järjestäytymisestä, jonka lähtökohtana on pääoman ja valtion komennon avoimesti haastava puolueellinen aloitteellisuus, ja jossa työvoiman itsekäs yhteiskunnan edusta piittaamaton paremman elämän halu kohtaa ekologisesti kestämättömien valtasuhteiden ja työskentelymuotojen purkamisen. Parhaat kompromissit syntyvät usein silloin, kun lähdetään tavoittelemaan jotakin enemmän. Jos on välttämätöntä istua pääoman ja porvarillisen valtion neuvottelupöydissä, saattaisi ekologisesti hyödyllisimpien kompromissien saavuttaminen kulkea joutuisammin omaehtoisen organisoitumisen ja konfliktien tietä pitkin. 

Kommunismi?

Yleinen puheenaihe erilaisissa vasemmistolaisissa keskusteluissa on jo pidempään ollut vaihtoehtojen puute kapitalismille. Usein on harmiteltu vasemmiston hukanneen suuret kertomuksensa ja oman visionsa paremmasta maailmasta ja siten suotuisamman tulevaisuuden näkymät, joita kohti päivittäisessä politiikassa suunnistaa. Kapitalismin linkittyminen ympäristökriisiin on alleviivannut vaihtoehdottomuuden ilmapiirin mahdollisia seurauksia planeetan elinkelpoisuudelle, ja monesti onkin toistettu lausetta siitä, että nykyisin näyttäisi olevan ”helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu”. Tilanteen ratkaisuksi on peräänkuulutettu muun muassa poliittisen kuvittelukyvyn kehittämistä ja utopistisen ajattelun hyödyntämistä. Ajoittain näissä pyrkimyksissä nykyisen näköalattomuuden ylittämiseksi on noussut esiin kommunismin käsite tapana hahmottaa kapitalismille vaihtoehtoista elämisen ja tuottamisen tapaa.

Trontin tulokulma kapitalistisen nykyisyyden murtamiseen ja kommunismiin on jokseenkin päinvastainen. Nykyisyyttä lähdetään haastamaan siinä itsessään liikkuvien voimien kanssa, ei kurkottamalla tulevaisuuteen projisoituihin ihanteisiin:

Meidän on pitkään, tiukasti ja peräänantamattomasti pidettävä katseemme tarkastelumme kohteessa: tämä kohde on nykyinen yhteiskunta, pääoman yhteiskunta, sen kaksi luokkaa, taistelu näiden luokkien välillä, näiden luokkien historia ja niiden kehittymisen ennusteet. Kysymykseen siitä, mitä tämän jälkeen seuraa, voimme vastata vain: emme vielä tiedä. Tähän ongelmaan on saavuttava. Se ei ole ongelma, josta tulee lähteä liikkeelle. Emme ole perillä. Ja tämä on yksi syistä, minkä takia koko tässä diskurssissa tulevaisuutta ei näytä olevan olemassa. Todella, kaikesta siitä mikä on olemassa tänään, mikään ei ole tulevaisuutta meille. … Yksikään työläinen, joka taistelee pomoa vastaan, ei kysy: entä tämän jälkeen? Taistelu pomoa vastaan on kaikki. Tämän taistelun organisoiminen on kaikki. Mutta tässä kaikessa on jo kokonainen maailma.35

Tronti ei harmittele vaihtoehtojen puutetta kapitalismille, vaan ennemminkin utopistisen kommunismin voittokulkua työväenliikkeissä.36 Jos katsotaan olennaiseksi järjestäytyä kulloisistakin materiaalisista olosuhteista ja niiden kumoamisen pyrkimyksestä käsin, näyttäytyy näistä olosuhteista pidäkkeettömien ihanneyhteiskuntien tavoittelua painottava politiikka enemmän muutosta supistavana kuin sen liikkumavaraa laajentavana tekijänä. Utopistisen kommunismin ihanteista tulee helposti sosialistisen käytännön politiikan ohjelma tai “ideologia”. Hahmotelma utopiasta sovitetaan tällöin yhteiskunnan yleiseksi eduksi ja politiikka palautuu kaikkien etua ajavan yhteiskuntamallin piirteiden propagoimisen ja niille kannatuksen hakemisen edustukselliseen logiikkaan. Tronti mukailee Marxin ja Engelsin Kommunistisen puolueen manifestissa esittämää “kriittis-utopistisen sosialismin ja kommunismin” kritiikkiä ja katsoo, että tämän utopismin perinteet näkyivät edelleen vaikutusvaltaisina 1960-luvun työväenliikkeissä. Manifestissa yli 170 vuotta esitetyt huomiot tuntuvat ajallisesta etäisyydestään huolimatta jossain määrin ajankohtaisilta myös 2020-luvulla vaihtoehtojen tarvetta korostaviin keskusteluihin nähden:

Näiden järjestelmien keksijät näkevät kyllä luokkien vastakohtaisuuden samoin kuin vallitsevassa yhteiskunnassa itsessään olevien hajottavien ainesten vaikutuksen. Mutta he eivät huomaa proletariaatin taholta mitään historiallista omatoimisuutta, mitään sille ominaista poliittista liikettä.

Kun luokkavastakohtaisuuden kehittyminen käy yhtä jalkaa teollisuuden kehityksen kanssa, eivät he myöskään löydä proletariaatin vapautuksen aineellisia edellytyksiä, vaan etsivät yhteiskuntatiedettä, yhteiskunnallisia lakeja, jotka voisivat luoda nämä edellytykset.

Yhteiskunnallisen toiminnan tilalle täytyy tulla heidän henkilökohtainen keksivä toimintansa, vapautuksen historiallisten edellytysten tilalle mielikuvitukselliset edellytykset, proletariaatin vähitellen tapahtuvan luokaksi järjestymisen tilalle heidän keksimällä keksimänsä yhteiskuntajärjestys. Tuleva maailmanhistoria hupenee heillä heidän yhteiskuntasuunnitelmiensa propagandaksi ja niiden käytännölliseksi toteuttamiseksi.

He ovat kyllä tietoisia siitä, että suunnitelmissaan he puolustavat pääasiallisesti työväenluokan etuja yhteiskunnan eniten kärsivänä luokkana. Vain tällaisena eniten kärsivänä luokkana proletariaatti onkin heille olemassa.

Luokkataistelun kehittymätön muoto samoin kuin heidän oma asemansa saattavat heidät kuitenkin luulemaan olevansa korkealla tuon luokkavastakohdan yläpuolella. He tahtovat parantaa yhteiskunnan kaikkien jäsenten asemaa, parhaassakin asemassa olevien. He vetoavat sen vuoksi lakkaamatta koko yhteiskuntaan ilman erotusta, vieläpä mieluimmin hallitsevaan luokkaan. On vain ymmärrettävä heidän järjestelmänsä tunnustaakseen sen parhaan mahdollisen yhteiskunnan parhaaksi mahdolliseksi suunnitelmaksi.37

Jos ei nojata parempien maailmojen kuvitteluun ja näiden ihanteellisien yhteiselon muotojen tavoitteluun poliittista toimintaa inspiroivina vaikuttimina, mutta halutaan kuitenkin voittaa kapitalistisen nykyisyyden näköalattomuus, mitä kommunismin käsitteelle jää tarjottavaksi? Tronti hakee jälleen vauhtia Marxilta ja Engelsiltä, tällä kertaa eräästä usein toistetusta Saksalaisen ideologian kohdasta:

Kommunismi ei ole meille olotila, joka on pystytettävä, ihanne, jota kohden todellisuuden on suuntauduttava. Me kutsumme kommunismiksi todellista liikettä, joka tekee lopun nykyisestä olotilasta. Tämän liikkeen ehdot ovat nykyisin olemassaolevien edellytysten luomat.38

Kommunismi ei näin katsottuna ole tulevaisuuteen sijoitettu nykyisyyden keinoja kaitseva päämäärä tai toiminnassa palautettava esikapitalistisen elämänmuodon menetetty järjestys, vaan historiallista, tiettyihin ajallisiin ja paikallisiin olosuhteisiin paikantuvaa vastarinnan ja organisoitumisen käytäntöä. Poliittisen kuvittelukyvyn ja sen puutteen kysymykset siirtyvät vaihtoehtoisten tulevaisuuksien hahmottelusta nykyisyyden murtamisen keinojen piiriin. Tronti korostaa juuri taktiikoita luovuuden alueena:

[T]aktiikoita ei ole kirjattu katekismuksiin kestämään ikuisesti: ne ovat jokaisena päivänä uudestaan tehtäviä keksintöjä, kiinnittymistä tosiasioihin ja samaan aikaan vapautta ennaltamääritellyistä ideoista, tuottavan mielikuvituksen laji, jonka yksinoikeutena on saada ajattelu toimimaan faktojen keskellä, ne ovat todellisten harppausten tekemistä, joskin vain heille, jotka tietävät mitä on tehtävä.39

Jos olisi kuviteltava enemmän, niin ehkä siis vaihtoehtoisten maailmojen sijasta sellaisia järjestäytymisen ja kamppailun muotoja, jotka saisivat nykyisen maailman liikkeelle, jotka tuottaisivat siihen uusia halkeamia ja laajentaisivat vanhoja, ja tukisivat näistä halkeamista versoavia pääoman komentoa pakenevia elämänmuotoja. Kommunismista tulisi tällöin konfliktien organisoimisen ja voiman kasvattamisen taitoa, valtasuhteiden purkamisen menettelyjä, uuden elämän rakentamisen ja hoivaamisen kykyä, muutoksen liikkeelle laskemisen praktiikkaa.

Kun ajatellaan kommunismia käytäntönä, ei ensin kehitellä “kommunistista” vaihtoehtoa nykyisyydelle ja yritetä sitten saada sille kannatusta tai kasata sen taakse voimaa, vaan lähdetään liikkeelle voiman kasvattamisen aloitteista, jotka avaavat näkymiä sellaisille vaihtoehdoille, joiden piirteitä emme voi tästä hetkestä käsin vielä hahmottaa vailla yhteyttä siihen “todelliseen liikkeeseen”, joka nämä vaihtoehdot tuo esille. Jos esimerkiksi olisi keinoja ja kapasiteettia järjestää ilmastolakko faktuaalisena yleislakkona, avaisi tämä kyky kollektiiviseen toimintaan tuntuvampia tulevaisuuden vaihtoehtoja kuin monisyisinkään ekologisesti kestävämmän yhteiskunnan utopia. Näin päin katsottuna maailma ei toiminnan seurauksena ota askeleita kommunismia kohti, vaan kommunismi on toimintaa, joka muuttaa maailmassa olemisen ehtoja ja siten synnyttää tilaisuuksia elää uusin ja ennaltamäärittämättömin tavoin.

Kommunismista tulee tietyllä tapaa työväenliikkeen ja vasemmiston pakanallisuutta. Se kieltää yhteiskunnallisiin liikkeisiin kenties pelastususkonnoista eksyneen ajatuksen tuonpuoleisesta ja repii taivaspaikat ihannemaailmojen korkeuksista alas maanpäälliseen todellisuuteen. Utopistinen politiikka päätyy helposti keinumaan idealistisen optimismin ja katkeran pessimismin keinussa. Kun maailma ei uutterasta vakuuttelusta huolimatta käännykään ihanneyhteiskuntaa kohti, seuraa tästä maailman ja siinä piilevien muutoksen potentiaalien kieltäminen, valitus kapitalismin kaikkivoivasta pahuudesta ja sen käytännön haastamisen naiiviudesta ja turhuudesta. Käytännön kommunismilla ei ole ideaalia, jota toiminnassa realisoida, päämäärää, jonka saavuttamiselle elämä uhrata, toivoa paremmasta maailmasta, jonka menettämistä surra. Elämää rakennetaan tulevaisuuden lupausten sijasta nykyisissä organisoitumisen käytännöissä muodostuvan yhteisen voiman perustalle. Jaetusta kamppailusta ja siinä luodun yhteisyyden läsnäolon kokemuksesta tulee kommunistista elämää hetkestä toiseen kannattelevaa kestoa. Kun toiminnan horisontti on tulevaisuuden sijaan tässä hetkessä, on hyvä elämä nykyisyyden, ei kulman tai vallankumouksen takana odottavan ihanteellisen maailman kysymys. Siksi kommunismi ei kirjaimellisesti ottaen ole myöskään “prefiguratiivista”, tulevaa maailmaa nykyisissä käytännöissä ennalta hahmottelevaa toimintaa: se on todellinen harjoite, ei harjoitus tai väline jotakin todellisempaa varten. Maailman ja olemisen ehtojen muuttamisesta tulee hyvän elämän välitön käytäntö, toimintakyvyn lisäämisen kulloisistakin reiteistä tämän elämän suunnat ja kartasto, voimia sitovien esteiden yhdessä ylittämisestä sen loppumaton ilo ja kepeys.

Jos katsotaan kommunismin elävän vain käytännön kumouksellisessa toiminnassa, tulee mahdottomaksi käännyttää ketään kommunismiin tai levittää kommunismin “aatetta”, argumentoida kommunismin paremmuudesta kapitalismiin tai muunlaisiin yhteiskuntamuotoihin nähden. Yleisluontoiset lausumat “olen kommunisti” tai “kannatan kommunismia” menettävät merkitystään. Kommunistit eivät liity yhteen, yhteen liittyminen ja konflikteihin heittäytyminen muodostavat kommunismia. Kommunismi näyttäytyy yksilöllisen ominaisuuden sijasta kollektiivisena käytäntönä, jota yhdessä muiden kanssa tietyssä määrittyneessä tilanteessa harjoitetaan, maailmaa selittävän oppirakennelman sijasta osallisuutena kamppailuissa, jotka kulloisissakin historiallisissa olosuhteissa tuota maailmaa muuttavat. 

Fossiilityöväenluokan käsitteen kautta voidaan tarkastella joitakin kommunismin historiallisia ja materiaalisia edellytyksiä tilanteessa, jossa nykyinen tuotantotapa, nykyinen olotila, uhkaa elämisen edellytyksiä maapallolla. Jos halutaan haastaa tai hajottaa fossiilikapitalismi, jos halutaan kumota tai murtaa nykyinen ekologista tuhoa aiheuttava tuotannon järjestys, rakentaa liike, joka purkaa nykyisyyden, onnistuu se parhaiten sellaiselta joukolta, joka omalla tuotannollisella toimeliaisuudella eli työllä tuottaa ja ylläpitää fossiilikapitalismia, eli toisin sanoen kaikilta, jotka tavalla tai toisella osallistuvat yhteiskunnalliseen kokonaistuotantoon. Se millä tavoin työvoima on kytketty pääoman arvonlisäykseen ja millä tavoin työvoima tappelee tätä kytkentää vastaan tai sen puitteissa, toisin sanoen se millä tavoin ja millä ehdoin kussakin historiallisesti määrittyneissä olosuhteissa tuotetaan ja minkälaista vastarintaa tuotannon piirissä esiintyy, asettavat edellytyksiä sille, mitä kommunismi voi kulloinkin olla tai miltä kommunismi voi milloinkin näyttää. Näin katsottuna työväenluokan koostumus ja voima määrittävät sitä, minkälaisina kapitalismin muuttamisen tai hajottamisen mahdollisuudet kulloinkin ilmenevät, millä tavoin vaihtoehtojen ja “realiteettien” alue kapitalistisessa yhteiskunnassa kunakin hetkenä jäsentyy. Tämän realistisuuden alueen muuttaminen edellyttää tällöin luokkakokoonpanon muuttamista, ja tätä taas voidaan koettaa, jälleen kerran, tulemalla yhteen ja organisoimalla kamppailuja.

Näin katsottuna kommunismi näyttäytyy luokan poliittisen kokoonpanon, sen vastarinnan ja järjestäytymisen piiristä nousevina käytäntöinä, jotka murtavat luokan teknistä kokoonpanoa, eli tuotannon organisoimisen ja hallinnoimisen menetelmien kokonaisuutta. Kommunismista tulee työvoiman kollektiivinen offensiivi kapitalistisen työn järjestystä ja siten koko luokkasuhdetta vastaan, toisin sanoen fossiilityöväenluokan itsehajotuksen prosessi, työläisten toteuttamaa työläisenä olemisen olosuhteiden purkamista, elävän työn tuottavan potentiaalin vapauttamista pääoman ja fossiilienergian tyrannian alta.

Tämä vapautus ei voi menestyä pelkkänä negaationa, vanhan hävittämisenä, sen täytyy samanaikaisesti olla uutta rakentavaa. Kapitalistisen järjestyksen purkamisen menetelmät tarvitsevat rinnalleen pääoman komentoa pakenevien elämisen ja tuottamisen muotoja tukevien instituutioiden rakentamisen aloitteita. Haasteena on tällöin löytää muutokselle sellaisia muotoja, joilla on positiivinen uutta luova sisältö ja riittävää vankkuutta sen hoivaamiseen ja ravitsemiseen, mutta jotka eivät kuitenkaan lukitse uutta elämää jonkin ennaltamäärätyn periaatteen tai mallin toteuttajaksi, vaan sisällyttävät itseensä jatkuvan uudelleenmäärittelyn ja edelleen muuttumisen valmiuden.

Kapinallisten liikkeiden historiassa ja nykyisyydessä nousee esiin erilaisia nimiä omaehtoisemman elämisen ja tuottamisen jäsennyksille ja resursseille: osuuskunta, ekoyhteisö, commons, kilombo, neuvosto, ja niin edelleen. Pääoma on yleensä reagoinut sitä pakeneviin elämänmuotoihin kaappaamalla niiden elinvoiman soveltuvin osin osaksi arvonlisäyksensä verkostoa ja kaapattavaksi kelpaamattomilta osin tukahduttamalla niitä erilaisin lainsäädännöllisin ja suoran väkivallan menetelmin. Pääoman läpeensä kolonisoimassa maailmassa ei näyttäisi olevan niin sanottua “ulkopuolta”, jonne kapitalismin kahleista täysin vapaata elämää voisi rakentaa.

Tämän ei kuitenkaan tulisi antaa lannistaa. Pääoma on riippuvainen työläisistä, joten se ei koskaan kykene täydellisesti estämään työvoiman aloitteellisuutta, ja siksi sitä voi joko viekkaudella huiputtaa tai voimalla pakottaa perääntymään, ja sen hallussa pitämiä resursseja voi myös koplata sen valtaa pakenevien elämänmuotojen vahvistamiseen. Valinta hylätä puhtaan ulkopuolen tavoittelu ei näin ymmärrettynä ole moraalinen kysymys siitä, onko kapitalismin puitteissa toimiminen oikein vai väärin, tai siitä, onko kapitalistisessa järjestyksessä jotakin säilyttämisen arvoista vai joutaisiko kaikki mennä. Pyrkimyksenä on puritanistisen puhtauden vaalimisen tai reformistisen mukautumisen sijasta löytää kulloisiinkin tilanteisiin soveltuvimpia keinoja supistaa pääoman komennon intensiteettiä ja kasvattaa työvoiman vapauden astetta. Uusien tuotannollisten kokeilujen rakentamisesta tulee samoilua kapitalismin reunamailla, sen raja-aitojen koettelemista ja kaatamista, elämää kommunistisen halun ja pääoman komennon ristiriidan elävässä epätäydellisyydessä, joka juuri epätäydellisyydessään ja keskeneräisyydessään tarjoaa innovatiivisemman ympäristön kapitalismin todellisen haastamisen keinojen keksimiseen kuin sen ulkopuoliseen puhtauteen asettumisen askelmerkkien rauhoittava varmuus. Näiden kokeilujen, oli sitten kyse ekoyhteisöistä, työläisneuvostoista tai jostakin muusta, tulisi tällöin kapitalismia uhmatakseen toimia samanaikaisesti sekä uusien elämänmuotojen rakennusmaina että alustoina, joiden puitteissa kerätä voimaa hyökätä pääoman kaappaus- ja tukahdutuskoneistoa vastaan. Näin katsottuna ne eivät muodostaisi ainoastaan uutta maailmaa vanhan sisään, vaan myös vanhan maailman kumoamisen infrastruktuurin.

Kommunismista tulisi näin katsottuna luovimista nykyiseen järjestykseen mukautumisen ja sen ulkopuolelle harppaamisen voluntaristisen eleen välimaastossa. Tronti, joskin hieman eri viitekehyksessä, kritisoi työväenliikkeiden vasemmistoa siitä, että se reformismia vastustaessaan ottaa positiokseen kapitalismin välittömän kumoamisen tahdonvaraisen jyrkkyyden:

Kun [työväenliikkeen] oikeisto teki päivittäisistä taktiikoista pitkän tähtäimen strategian, vastasi vasemmisto tekemällä pitkän tähtäimen strategiasta päivittäisen taktiikan. Käytännön realismin valhetta vastaan se asetti tekaistut abstraktit teoretisoinnit. Kieltäytyessään kansanliikkeistä se sulkeutui pienryhmän eristäytyneisyyteen. Työväenliikkeen historiallisilla puolueilla on ollut helppoa, koska niiden vasemmalla puolella on aina ollut, ja on yhä, Zarathustran tyyppisiä rehvastelijoita, jotka kulkevat ympäriinsä lupaamassa repiä maailman palasiksi mutta jotka eivät osaisi kertoa kuinka pyyhkiä pölyt heidän muinaisista pyhistä teksteistään.40

Kumouksellista halua ei kuitenkaan tulisi hylätä, vaan sovittaa tai sisällyttää se kulloisessakin tilanteessa sovellettuihin organisoidun vastarinnan taktiikoihin. Jokaisesta niin sanotusti “reformistisesta” konfliktista tulee tällöin kapinallisen voiman kasvattamisen tilaisuus. Järjestäytyen voitetut reformit eivät niinkään vie askel askeleelta kohti pääoman vallan täysimittaista haastamista, vaan pääoman vallan haastamisen pyrkimys jäsentää kamppailun kohteena olevien reformien ja niistä käytyjen kamppailujen luonnetta:

Kyse ei ole siitä, että neuvoteltaisiin yksittäisistä asioista tänään, jotta voitaisiin huomenna haastaa kaikki valta. Asia on täysin päinvastoin: vaatimuksen vallasta täytyy edeltää kaikkea; vain siten kaikki tulee organisoiduksi vallan valloitusta varten. Hallitsevan luokan poliittinen hallinta tulee haastaa heti, tämän jälkeen tulee mahdolliseksi myös neuvotella sen kanssa kamppailun maastosta.41

Haasteeksi tulee tällöin löytää taktiikoita, jotka avaavat kussakin olosuhteissa parhaiten tilaa kumouksellisen voiman laajentumiselle ja pääoman vallan hajottamiselle. Ympäristökriisin viitekehyksessä tämä tarkoittaisi sitä, että (sinänsä tärkeän) päästövähennyksiä tavoittelevan reformistisen strategian hiomisen tai reformistisia aloitteita ylenkatsovan antikapitalistisen immediatismin sijasta korostuisi tarve hahmottaa sellaisia kamppailun menetelmiä ja alueita, joiden puitteissa ympäristökriisin reformistinen torjuminen olisi potentiaalisesti muunnettavissa koko ympäristökriisiä tuottavan kapitalistisen järjestyksen murtamisen kentäksi.

Ovatko sitten nykyisin käytössä olevat ympäristökamppailun taktiikat jo sellaisia, että ekologinen kriisi pystytään nujertamaan niiden puitteissa vain näitä taktiikkoja kiihdyttäen tai voimistaen? Vai olisiko etsittävä uusia, vielä tuntemattomia taistelun maastoja, ja ajaa pääomaa ansoihin, joita niissä aukeaa?  

Yleisen ympäristöpoliittisen liikehdinnän hegemonisena muotona näyttäisi olevan tällä hetkellä valtiollisiin instituutioihin ja sen “päättäjiin” vetoaminen ympäristökriisin torjumisessa. Kulutus- ja elämäntapavalintojen yksilöllistävästä ja syyllistävästä toimijuudesta on siirrytty luovuttamaan toimijuus poliitikoille ja virkakoneistoille, ja ympäristöpoliittinen toiminta keskittyy näiden tahojen painostamiseen tai lobbaamiseen erilaisilla mielenilmauksilla, aktioilla sekä tieteellisellä argumentoinnilla. Loikka yksilöiden velvoittamisesta poliitikkojen velvoittamiseen on sinänsä ymmärrettävä, koska yksilöiden vastuullistamiseen verrattuna valtiollinen politiikka todella tarjoaa tuntuvampia välineitä vaikuttaa ympäristökriisiin. Eri asia kuitenkin on, kuinka hyvin “päättäjien” suostuttelemisen taktiikat lopulta onnistuvat edesauttamaan tavoiteltua ekologista muutosta. Jos taktiikan toimivuutta ei tarkastella ainoastaan sen mukaan, minkälaisia vaikutuksia sillä on taktiikan ulkoiseen kohteeseen, tässä tapauksessa parlamentaariseen politiikkaan, vaan myös olennaisesti siltä kannalta, mitä taktiikka tekee sen harjoittajalle, näyttäisi “päättäjiltä” vaatiminen voimistamisen sijasta supistavan vaatijien toimintakykyä. Hallituksilta “tekoja” peräänkuuluttava toimijuus ponnistaa ympäristökriisiä aiheuttavan tuotannon ja siellä piilevien murtumien potentiaalin sivuuttavalta porvarillisen kansalaisyhteiskunnan yhteisen hyvän alueelta. Poliitikoille esitetty vaade ulkoistaa maailman muuttamisen toimeenpanon institutionaalisen vallan palatseissa tärkeilevien spesialistien erityisalaksi, eikä näin muuta vaateen esittäjän asemaa yhteiskunnassa tai lisää hänen mahdollisuuksiaan muokata arkensa olosuhteita. Muutoksen tekemisen edustuksellinen poislahjoittaminen uusintaa alamaisuutta järjestykselle, joka ympäristökriisiä tuottaa. Kun anelemme kapitalistisen kansallisvaltion instituutioita hillitsemään ympäristökriisiä, kutsumme pyromaanit sammuttamaan tulipaloa.

Fossiilikapitalismin logistiikan välitöntä häiritsemistä tavoittelevat suoran toiminnan taktiikat asettuvat jossain määrin poliitikoilta vaatimisen edustuksellisuutta vastaan. Fossiilienergian liikettä hankaloittavat aktiot eivät ainoastaan luo painetta parlamentaariseen päätöksentekoon, ne pyrkivät myös suoraan tekemään fossiilisista polttoaineista vaikeampia käyttää. Ekologinen vihollinen paikannetaan tällöin fossiilienergian infrastruktuuriin, ja järjestäytymisestä tulee tämän vihollisen eliminoimiseen tai sen elintilan supistamiseen tähtäävää toimintaa. Toimijuutta ei enää luovuteta edustukselliselle järjestelmälle, mutta toimijuus itsessään rakennetaan edelleen tuotantosuhteiden ulkopuolisessa politiikan tilassa. Hyökkäys fossiilikapitalismia vastaan ammentaa tällöin voimansa sitä ylläpitävän työväenluokan sijasta tuotannon olosuhteisiin kytkeytymättömän aktivistisen tai ammattivallankumouksellisen tahdon varannoista. Fossiilienergian logistiikan häiritseminen saattaa tilapäisesti nakertaa sen toimintakykyä ja pidemmällä tähtäimellä tehdä fossiilienergian käytöstä vähemmän houkuttelevaa, mutta häiritsijöiden asemoitumiseen kapitalistisen tuotannon voimasuhteiden kentällä sillä ei välttämättä ole juuri vaikutusta. Katseen kiinnittäminen fossiilisissa polttoaineissa esineellistyvään konkreettiseen viholliseen jättää näkökentän ulkopuolelle ne voimat, jotka tuottavalla toiminnallaan fossiilikapitalismia pyörittävät, ja jotka siksi kykenevät tästä toiminnasta kieltäytymällä iskemään fossiilisia polttoaineita vastaan sattuvammin kuin voimallisinkaan suoran toiminnan aktio. Fossiilienergian logistiikan häiritsemiseen keskittyvät taktiikat eivät näin katsottuna lisäisi kykyä toimia ympäristötuhoa aiheuttavan tuotannon piirissä tätä tuotantoa vastaan. Sen sijaan ne näyttäisivät rakentavan tuotannon arjesta erillistä aktivismin aikaa, tuotannon ja sen haastamisen kaikkialle levittyvästä alueesta fossiilienergian infrastruktuuriin eriytettyä politiikan tilaa, ja tuotannon toimijuudesta irrallista erikoistuneen etujoukon toimintakulttuuria.

Nykyisistä ympäristöliikkeiden toimintamuodoista ilmastolakko vaikuttaa fossiilityöväenluokan viitekehyksestä katsoen kaikkein lupaavimmalta. Vaikka ilmastolakko ei toistaiseksi ole toteutunut tuotantoa tosiasiallisesti pysäyttävinä työnseisauksina, häämöttää se jo nyt potentiaalisena kenttänä sysätä ympäristötuhon järjestys tappioiden tielle. Siksi ilmastolakon esiinmarssia ympäristökamppailun keinovalikoimaan olisi pidettävä jo nyt merkittävänä voittona. Yksi väylä pääoman vallan murtamiseen on avattu, haasteena on taktiikan voimistaminen ja laajentaminen, tehdä vielä leimallisesti nuorten ilmastolakosta kaikenikäisten lakko. Tässä saattaisi auttaa yleisiin elämisen ja tuottamisen olosuhteisiin, esimerkiksi työhön, sosiaaliturvaan ja joukkoliikenteeseen liittyvien aloitteiden rakentaminen lakon yleisempien ilmastopoliittisten vaatimusten rinnalle. Lakkoon linkittyisi tällöin välittömän ympäristökriisin torjumisen vaatimuksen lisäksi työvoiman toimintakykyä kasvattavan ekologisen siirtymän ja siten positiivinen paremmasta elämästä kamppailemisen horisontti.

Ilmastolakko fossiilityöväenluokan lakkona ei ainoastaan vaadi toimenpiteitä nykyiseltä järjestelmältä. Se iskee tämän järjestelmän ytimeen, estää työvoiman välityksen tuotantoprosessissa, ja siten pakottaa järjestelmää muuttumaan. Koska ilmastolakko asettuu toimintamuotona poikkiteloin tuotannon nykyisten komentajien vallan ja yhteiskunnallisen aseman kanssa, se ei voi vedota kaikkien yhteiseen hyvään. Tässä konfliktuaalisuudessaan ja osittaisuudessaan ilmastolakko kykenee haastamaan nykyisen ympäristötuhoa tuottavan järjestyksen perustavammin kuin sen hierarkioiden jatkuvuuden itseensä sisällyttävät yleisen edun aloitteet. Ilmastolakko tuo fossiilikapitalismin horjuttamisen pyrkimyksen arjen jokapäiväisyyden aikaan ja tilaan, mutta ei tee siitä yksilöllisten elämäntapavalintojen kysymystä. Siihen osallistumisen kynnykseen vaikuttaa enemmän järjestäytymisen taso kuin henkilökohtaiset ominaisuudet tai elämäntilanteet. Ilmastolakon organisoiminen luo kollektiivista yhdessä toimimisen kykyä, jonka kapasiteetti voi ulottua myös välittömän työnseisauksen tuolle puolen. Näin katsottuna ilmastolakon järjestäminen on paitsi fossiilikapitalismin vahingoittamisen myös fossiilikapitalismia ylläpitävän toimijuuden, toisin sanoen fossiilityöväenluokan, kapinallisen voiman keräämisen hetki. Voimia ei tällöin uhrata, jotta voitaisiin ensin iskeä pääomaa vastaan ja sitten palata väsyneinä ja ryvettyneinä takaisin entisellään olevaan arkeen. Pääomaa vastaan isketään, jotta tuotannon arki ja sen voimatasapaino muuttuisi, jotta tultaisiin kykeneväisemmiksi edelleen muuttamaan tämän arjen olosuhteita vastarinnan maaperää rikastavaan suuntaan.

Taktiikan kumouksellisuus tai “radikaalisuus” ei välttämättä aina piile niinkään sen ulospäin kohdennetuissa vaikutuksissa kuin sen soveltuvuudessa laajentaa ja monistaa taktiikkaa harjoittavan liikkeen voimaa. Jos ympäristökamppailulle olisi aihetta etsiä uusia sen liikettä voimistavia taktiikoita, niitä saattaisi tästä näkökulmasta katsottuna löytyä sellaisista suunnista, joissa positiivisen muutoksen omaehtoisesti määritelty sisältö yhdistyy matalan kynnyksen osallistumiseen. 

Ympäristökamppailun monistamisen kysymyksessä saavumme kommunismin käsitteen rajoittuneisuuteen. Sana kommunismi tuo, täysin kiistattomista historiallisista ja nykyisistäkin syistä, miljoonille tai jopa miljardeille ihmisille vapauden ja hyvän elämän sijasta mieleen vainon ja kurjuuden. Jos ympäristökamppailun tehon katsotaan olevan sen laajuudessa ja monistumisessa, onko tällöin mielekästä ripustautua sanaan, joka hyvin mahdollisesti tekee uusien liittolaisuuksien rakentamisesta vaikeampaa ja toimii näin muutoksen katalyytin sijasta muutoksen jarruna? Olisiko nykyisen ympäristökriisin historiallisen poikkeuksellisuuden edessä aika jättää hyvästit edeltävän vuosisadan vuorenraskasta painoa kantavalle k-sanalle, ja takoa nykyisissä kamppailuissa nykyisiin tilanteisiin paremmin soveltuvia uusia käsitteitä? Jos kommunismin ymmärtää identiteetin, ihanteen tai olotilan sijasta vallitsevaa järjestystä kumoavana liikkeenä ja kommunistisen toiminnan tämän liikkeen voimistamisena, saattaisi nykyisessä tilanteessa kaikkein kommunistisinta olla koko kommunismin käsitteestä luopuminen.

Oikein tarkasti katsomalla näyttäisi siltä, että ympäristökamppailun edessä orastavien vaiheiden aamuhämärissä vaeltaisi eräs toinenkin vanha sana. Tronti ehdottaa, joskin täysin eri asiayhteydessä, kulkemaan kommunismin kanssa tämän sanan luo:

Kommunismin redusoiminen puolueeseen näyttäisi jälleen olevan todellinen piste josta lähteä liikkeelle; sen käsittäminen yksinkertaisena taistelun instrumenttina pääoman sisällä näyttäisi jälleen olevan käytännön sanelema tilapäinen ratkaisu; sitä ei ikinä eikä koskaan tulisi tämän sijasta nähdä organisaation evoluution päätepisteenä, työläisten puolueen “muotona”.42

Puolue

Marxin ja Engelsin Kommunistisen puolueen manifestiin viitataan usein “Kommunistisena manifestina”. Tällöin, kuten myös tätä muotoilua käyttävissä käännöksissä, unohtuu kyseessä olevan juuri kommunistisen puolueen manifesti, Manifest der Kommunistischen Partei. Erilaisilla kommunistisilla puolueilla on toki oma hyvin synkkä ja masentava historiansa, paikoin nykyisyyskin. Mutta olisiko nykyisessä tilanteessa silti kommunismin käsitteen sijasta juuri puoluekysymyksellä enemmän annettavaa ympäristökamppailulle?

Epäilyksiä ja varauksia puoluekysymyksen esiinottamisen suhteen on tietysti helppo esittää. Ei olisi ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun etsittäessä puoluemuodosta vastauksia tehottomaksi ja strategiattomaksi koetun kevytrakenteisen toiminnan ongelmiin päädytään lähes yhdessä hujauksessa kaiken liikkeen sisäänsä sulkevan organisaation suurieleiseen raskauteen. Niin sanotusta spontaanisuuden kultista siirrytään organisaatiofetisismiin, jossa kaikki aloitteet tulevat puolueelta ja liikkeestä tulee puolueen tahdon ilmaisu. Uuden luominen supistuu puolueen oppirakennelmien toistamiseen ja muutoksen horisontti puolueen strategisten linjojen täytäntöönpanoon. Puolue perustetaan antamaan jatkuvuutta ja jykevyyttä liikkeelle, mutta siitä muodostuukin ennen kaikkea oman organisaatiorakenteensa jatkuvuuden ja lujittamisen edistäjä. Organisaatiolle parhaat voimansa uhranneet sukupolvet edellyttävät samaa seuraavilta, ja puolueesta tulee uskollisuuden, uhrautumisen ja tradition kunnioittamisen patrioottista kurinalaisuutta omassa rinnakkaisvaltiossaan uusintava kapinallisen elämän kaappauskoneisto omine palvottuine ja kyseenalaistamattomine toteemeineen.

Jos onnistutaan muodostamaan organisaatio tukemaan pääoman komentoa haastavaa vastarintaa, saattaa tämä organisaatio myös samalla tarjota pääomalle yhden väylän hallinnoida sitä vastaan asettuvaa kapinointia. Työväenliikkeiden ja pääoman yhteisestä historiasta voidaan selkeästi havaita, että erilaisilla ammattiliitoilla ja vasemmistopuolueilla on ollut olennainen rooli kapitalististen työmarkkinoiden vakauttamisen ja uudistamisen keinovalikoimassa. Työväenliikkeen instituutiot ovat toimineet pääoman välikätenä työläiskamppailujen intensiteetin ja vaatimusten ennakoinnissa ja säätelyssä. Vaikka työnantajat näyttävätkin nyt haluavan eroon keskitetystä sopimisesta, on työtaisteluita tietyllä aikavälillä hillitsevillä keskitetyillä työmarkkinaratkaisuilla ollut myös vastarinnan maltillistamisen ja sen työnantajajärjestöjen ja ay-pomojen yhdessä uurtamiin sopimuksellisiin uomiin kanavoimisen ulottuvuus.

Parlamentaariset vasemmistopuolueet ovat vastaavasti ajaneet läpi esimerkiksi parlamentaarisen oikeiston ainakin osin vastustamia työvoiman koulutustasoa nostavia ja siten sen tuottavuutta lisääviä reformeja, esimerkiksi peruskoulu-uudistuksen. Oikeiston vieroksuma vasemmistolainen koulutus- ja sosiaalipolitiikka on luonut pääomalle institutionaaliset puitteet osaavan ja suhteellisen hyvinvoivan työvoiman saatavuudelle. Työväenliikkeen instituutiot ovat näin katsottuna lahjoittaneet pääomalle sen toimintaedellytyksiä parantavia uudistuksia, joita sen omat puolueet ja järjestöt eivät olisi vastaavalla tavalla kyenneet antamaan. Tämä ei tietysti sinällään ole ongelma edes luokkasuhteen haastamisen näkökulmasta. Kapitalismejakin on erilaisia. Niissä elämisen ja työskentelemisen olosuhteita kohentavien tavoitteiden ylenkatsominen olisi arkiselle todellisuudelle vierasta ammattivallankumouksellisuutta, joka päivittäisen elämän lämpöä kumouksellisten oppien strategisesta kylmyydestä käsin hylkiessään käpertyy dogmiensa kaikenkertovuuteen ja menettää samalla yhteyden kaikkeen siihen, mikä maailmassa on elävää, arvaamatonta ja uutta luovaa.

Reformien, sikäli kun ne ovat työvoiman kannalta suotuisia, voidaan jo itsessään arvokkaan elinolosuhteiden parantamisen lisäksi katsoa vahvistavan työläisten kykyä ja resursseja väistää tai uhmata pääoman komentoa. Jos kuitenkin tavoitellaan koko luokkasuhteen purkamista, on pääoman auliisti hyödynnettävissä olevaan asteittaiseen uudistustyöhön rajoittuminen väistämättä riittämätön lähtökohta.

Ainakin ulospäin näyttäisi siltä, että ne nykyiset parlamentaariset puolueet, jotka todella yrittävät toimia ympäristökriisiä vastaan, tekevät asiassa kaikkensa. Puolueilta varmasti voi ja ehkä kannattaakin vaatia enemmän. Niiden voimasuhteiden muuttamiselle, jotka määrittävät paljon odotettujen “tekojen” tekemisen tai tekemättä jättämisen liikkumavaraa, eivät nykyiset puolueet kuitenkaan välttämättä ole kaikkein otollisin areena. Puolueet ovat niin kiinnittyneitä kansallisvaltion yleiseen etuun ja nykyisen ympäristötuhoa tuottavan järjestyksen ylläpitämiseen, että niiden on vaikea tehdä sellaisia nykyisyyttä perustavanlaisesti haastavia ekologisia aloitteita, jotka vetäisivät koko ympäristöpolitiikan kenttää ympäristökriisin tehokkaamman torjumisen suuntaan. Tuskin täytyy olla suurikaan ennustaja povatakseen, että nykyisten puolueiden kyvyttömyys toimia ympäristökriisin edessä tulee jo lähitulevaisuudessa lisäämään kiinnostusta uuden ekologisen puoleen (tai puolueiden) perustamiseen.

Eräässä vuonna 2006 pitämässään puheenvuorossa Tronti, joka oli tuolloin jo itsekin toiminut vuosikymmeniä erilaisissa toisiaan seuranneissa kommunisti- ja vasemmistopuolueissa, esittää jokseenkin täsmällisen huomion työväenluokan taistelujen ja vasemmiston instituutioiden välisestä erosta pääoman kannalta:

Katsokaa. Kapitalisteja pelottaa työläisten historia, ei erilaisten vasemmistojen politiikka. Edellisen ne ovat mananneet pirujen kanssa helvettiin, jälkimmäisen ottaneet sisään hallituspalatseihin.43

Samassa yhteydessä Tronti muotoilee sanansa kuitenkin myös näin:

Tiedän varmasti, että todellista, vakavaa ja valloituksiin kykenevää taistelua ei ole ilman organisaatiota. Ilman poliittista voimaa ei saada aikaan yhteiskunnallista konfliktia, joka kykenee lyömään luokkavihollisen. Tämän olemme menneisyydestä oppineet. Mikäli uudet liikkeet eivät kokoa yhteen työväenliikkeen valtavaa perintöä välittääkseen sitä eteenpäin uusissa muodoissa, niillä ei ole tulevaisuutta. Uudet käytännöt, uudet ajatukset, mutta sisällä pitkä historia.44

Mikä on tämä “luokkavihollinen”, jonka voittamiseen tarvittaisiin Trontin mukaan organisaatiota? Jos kyse olisi tästä tai tuosta kapitalistista tai kapitalistiryhmittymistä, tai Trontin usein mainitsemista “pomoista” (padroni), olisi lähtökohta ympäristökamppailun kannalta jokseenkin riittämätön. Suuryhtiöihin ja niiden ekologisiin väärinkäytöksiin keskittyminen hämärtää näkyvistä sen, mikä suuria yhtiöitä kannattelee ja mikä niiden olemassaolon alun alkaen mahdollistaa. Yhden suuryrityksen torppaaminen johtaisi helposti vain siihen, että seuraava astuisi tilalle. Fossiilityöväenluokan vihollinen, sikäli kuin vihollisen käsitteestä on ylipäätään mitään iloa tai hyötyä toimintakyvyn kasvattamisen kannalta, on jotakin muuta:

Tänään työväenluokan tarvitsee vain katsoa itseensä ymmärtääkseen pääomaa. Sen tarvitsee vain kamppailla itseään vastaan tuhotakseen pääoman. Sen on tunnistettava itsensä poliittisena valtana ja kiellettävä itsensä tuotannollisena voimana. Jos haluamme todisteita, meidän tarvitsee vain katsoa itse taistelun momenttia: lakon aikana “tuottaja” identifioituu välittömästi luokkaviholliseen. Työväenluokka kohtaa oman työnsä pääomana, vihamielisenä voimana, vihollisena – tämä on lähtökohta ei vain antagonismille, vaan myös antagonismin organisaatiolle.45

Työläiset työtä vastaan: fossiilityöväenluokan organisaatio, joka hävittää ne olosuhteet, jotka uusintavat sen olemassaolon alistettuna ja ympäristötuhoa tuottavana luokkana. Emme kamppaile noustaksemme yhtenä päivänä valtaan ja alkaaksemme seuraavana päivänä sitä käyttää, vaan muuttaaksemme sitä, miten valta toimii. Fossiilityöväenluokkaa ei näin katsottuna lähestytä resurssina, jota voitaisiin käyttää institutionaalisen vallan valloittamiseen, vaan se näyttäytyy ennen kaikkea nykyisen ympäristötuhoa tuottavan vallan purkamisen alueena. Jotta fossiilityöväenluokka pystyisi ehkäisemään ympäristökriisiä, sen on muututtava kokoonpanoltaan ekologisesti kestävämpään suuntaan, tai käytävä koko luokkasuhteen hävitystyöhön, kieltäydyttävä asemasta, johon se on nykyisessä yhteiskunnassa pakotettu.

On vaikea nähdä, miten tämä fossiilityöväenluokan itsensä hajottamisen prosessi voisi onnistua ilman systemaattista järjestäytymistä ja sen mahdollistamaa kollektiivista voiman tuottamista. Kollektiivisen järjestäytymisen kysymyksen sivuuttaminen jättää toiminnan joko lähisuhteisiin perustuvan pienryhmäorganisoitumisen nurkkakuntaisuuden tai jo olemassaolevien puolueiden ja ammattiliittojen konservatiivisuuden armoille. Olisi löydettävä keinoja järjestäytyä sellaisin tavoin, jotka muodostaisivat yhteistä toimijuutta keskenään erilaisten ja ennestään tuntemattomien välillä ja siten ylittäisivät erilaisia aktivistiskenejä usein luonnehtivan homogeenisen eristäytyneisyyden, joka ainakin ympäristökriisin torjumisen näkökulmasta rajoittaa toiminnan tehokkuutta. Tällöin ei lähdetä liikkeelle jaetun samanmielisyyden yhteisyydestä ja tämän yhteisyyden vaalimisesta ja voimistamisesta, jotta se voisi joskus käydä konfliktiin jotakin ennaltamäärättyä “vihollista” vastaan, vaan pyritään organisoimaan konflikteja, joiden puitteissa rakentuu yhteisiä lähtökohtia erilaisten välille. Kyky luoda konflikteja tietysti edellyttää jo ennalta jonkinasteista jaettua toimijuutta, ja tämän toimijuuden kokoamiseen voidaan yrittää puoluemuotoa käyttää. Organisaatiosta tulee näin katsottuna yhteistä toimintakykyä laajentavien konfliktien luomisen resurssi, mutta ei kuitenkaan tuo toimintakyky itse, liikkeen laajentamisen ja monistamisen väline, ei itse liike. Kaikki järjestäytyminen ei tällöin palaudu puolueeseen, mutta osana liikkeen järjestäytymistä tuotetaan puolueen muotoja vastaamaan joihinkin tarpeisiin, kuten juuri liikkeen laajentamisen edistämiseen. Työväenluokka ei ole sitä mitä työväenpuolueet tekevät. Tronti painottaa, että luokan ja puolueen limittämisen tavoitteleminen merkitsisi muutoksen estämistä:

[L]uokan ja puolueen, työväenluokan ja työväenliikkeen, välinen suhde ei tule koskaan löytämään täydellistä muotoa. Se tarkoittaisi luokkakokemuksien historian julistamista päättyneeksi, ja sehän on aina päättynyt kun on sanottu, että täydellinen muoto on saavutettu. Yksikään puolue ei koskaan tule kykenemään ilmaisemaan kaikkea sitä taistelukokemusten rikkautta, joka elää luokkatasolla sellaisenaan.46

Vaikka puolue ei samaistu luokkaan, tulisi sen toiminta kuitenkin muotoilla yhteiskunnan yleisen edun hylkäävästä työväenluokan puolueellisesta näkökulmasta käsin. Muussa tapauksessa organisaatio päätyy nykyisten reformististen puolueiden tavoin uusintamaan pääoman intressin yhteiskunnallista järjestystä:

Organisaation ja spontaanisuuden välille on siis rakennettava uusi suhde, koska vanha ei toimi enää. Vanha suhde perustui illuusioon siitä, että pääoman tunteminen riittäisi työväenluokan ymmärtämiseen. Tästä johtuu siis se epämääräinen tieto, jonka puolueen47 nykyisistä korkeuksista voi saada pääomasta ja työväenluokasta. Vanhan illuusion vuoksi nykypäivänkin yritykset päivittää puolueen organisaatiota nojautuvat kapitalistisen yhteiskunnan tarpeiden ymmärtämiseen eivätkä vallankumouksellisten työläisten kapinatarpeisiin.48

Koska puolueen toiminta perustuu vastaamaan luokassa jo ilmeneviin “kapinatarpeisiin”, sen ei täydy erikseen “politisoida” työläisten toimintaa tai tuoda sille “tietoisuutta” työväenluokan ulkopuolelta. Puolue ei näin katsottuna kerro tai käske kuinka tulisi elää, se ei ole aatteellisen käännyttämisen selkääntaputtelupiiri tai uuden maailmanjärjestyksen messiaaninen sanansaattaja. Tietoisuuden, “arvojen” tai strategian sijasta puoluemuoto tarjoaa luokalle taktiikoita:

Tässä ei ole kysymys siitä, että työläismassoihin istutettaisiin tietoisuus siitä että heidän täytyy taistella pääomaa vastaan, että heidän täytyy taistella jonkin puolesta, joka ylittäisi pääoman ja johtaisi uuteen ihmisyhteisön ulottuvuuteen. Se mikä yleisesti tunnetaan “luokkatietoisuutena” ei ole meille mitään muuta kuin organisaation momentti, puolueen funktio, kysymys taktiikasta – ne kanavat, joiden on vietävä strateginen suunnitelma käytännön läpimurron pisteeseen.49

Tronti päätyi 60-luvun lopulla etsimään tätä “käytännön läpimurron pistettä” Italian kommunistipuolueen riveihin. Päädytään ympäristökamppailussa sitten vanhoissa puolueissa toimimiseen tai toisenlaisten organisaatiomuotojen kehittelemiseen, saattaisi Trontin huomio puoluetoiminnan otollisesta alueesta olla joka tapauksessa relevantti, etenkin jos ympäristökriisiä torjutaan fossiilityöväenluokan näkökulmasta katsoen:

Työläisnäkökulmasta toiminta on massatoimintaa tai sitten sitä ei ole. Etujoukko, joka ei vedä mukanansa liikettä ei eroa paljon takajoukosta. Kyseessä ei ole valinta spontaanisuuden ja organisaation välillä, vaan kahdesta mahdollisesta tiestä päästä uuteen organisaatioon. Me sanomme, että nyt on mahdollista valita tie, joka kulkee vanhojen organisaatioiden tiettyjen osien positiivisen kriisin kautta. Tämä poistaa meidän välittömästä läheisyydestämme sen vaaran, että aloittaisimme kaiken alusta vain pystyttääksemme yhden uuden byrokraattisen rakennelman. Valinta on kuitenkin mahdollinen ainoastaan yhdellä ehdolla, joka erottaa sen kaikista muista pikkuporvarillisista tai puoliproletaarisista entrismin vanhoista ja uusista muodoista: valintamme on toimittava materiaalisena voimana poliittisessa työssä, jota ei tehdä puolueen sisällä, vaan sen ulkopuolella tehtaassa, tuotannossa, työläisten keskuudessa, kaikkien työläisten keskuudessa; sekä niiden muutamien keskuudessa, jotka ovat jo nyt organisoituneet, että sen suuren massan keskuudessa, joka ei ole vielä järjestäytynyt. Aina, ja erityisesti nyt kaikki on määritettävä taktisesti tietyssä työväenluokan taistelun spesifisessä hetkessä.50

Puolueessa toimiminen ei näin katsottuna tarkoittaisi sitä, että parlamentaarisesta politiikasta tulisi politiikan etuoikeutettu paikka, johon verrattuna muu yhteiskunnallinen liikehdintä näyttäisi toisarvoiselta tai “näpertelyltä”. Puolue ei niinkään tarjoa väylää kanavoida liikkeen vaatimuksia ja keskusteluja porvarillisiin instituutioihin, kuin resursseja ja muotoa toimia voimallisemmin parlamentaarisen politiikan ulkopuolella. Tämä ei kuitenkaan merkitse institutionaalisen politiikan tason sivuuttamista. Tronti ei luovu tavoitteesta, jota hän kutsuu “leninistiseksi murtumaksi valtiokoneistossa”, mutta paikantaa tämän murtuman tuottamisen tehtaaseen. Kyse on siitä, että

perustetaan valtioon tehtävä murtuma yhteiskuntaan, yhteiskunnan hajottaminen tuotantoprosessiin ja tuotantosuhteiden purkaminen tehtaan yhteiskunnalliseen suhteeseen. Porvarillinen valtiokoneisto tulee tänään murtaa kapitalistisessa tehtaassa.51

Tänään 2020-luvulla voitaisiin ehkä sanoa, että ympäristötuhoa tuottava valtiollinen järjestys tulee murtaa kaikkialle elämän aikaan ja tilaan levinneessä yhteiskunnallistuneessa tuotannossa, jossa ei välttämättä ole yhtä erityistä etuoikeutettua pistettä, josta käsin pääomaa voitaisiin parhaiten haastaa. Fossiilityöväenluokka ei paikannu ainoastaan esimerkiksi energiantuotantoon, teollisuuteen, maatalouteen tai liikenteeseen, vaan koko siihen tuotannolliseen verkostoon, joka kapitalistista yhteiskuntaa ylläpitää. Puolueesta tulee kykyä organisoida tämän tuotannon salpauttamisen muodossa kapitalistisen yhteiskunnan ja sen seurauksena porvarillisen valtiokoneiston hajottaminen:

[P]ääoman yhteiskunta ja työläisten puolue löytävät itsensä kahtena vastakkaisena muotona, joilla on yksi ja sama sisältö [työväenluokka]. Ja taistelussa tuosta sisällöstä toinen muoto sulkee pois toisen. Ne voivat olla olemassa yhdessä vain vallankumouksellisen kriisin lyhyen aikakauden ajan. Työväenluokka ei voi konstituoida itseään puolueena kapitalistisen yhteiskunnan sisällä estämättä kapitalistista yhteiskuntaa toimimasta. Niin pitkään kuin kapitalistinen yhteiskunta jatkaa toimintaansa, työläisten puolueen ei voida sanoa olevan olemassa.52

Fossiilityöväenluokan puolue on ne taktiikat, jotka estävät luokkasuhdetta jatkumasta ja siten fossiilikapitalistista yhteiskuntaa toimimasta. Puolueeksi tuleminen ei näin ollen merkitse paikan löytämistä, tunnustuksen hakemista, tulemista yhdeksi legitiimiksi pelaajaksi porvarillisissa instituutioissa, se merkitsee näiden instituutioiden kumoutumista. Puolue on fossiilityöväenluokan lakkautumisen prosessi, este työvoiman vastarinnan pääoman kehitykseksi kääntymiselle, elävän työn separatistinen kiila kuolleen työn yleisen edun valtakuntaan.

Ja koska työläisten puolue voi perustua vain työväenluokan elävään aktiivisuuteen, tulee luokan hajoamisesta samanaikaisesti myös puolueen hajoamisen kehityskulku. Puolue voi olla yksi työkalu ekologisen perestroikan käynnistämisessä, mutta tämä fossiilikapitalistisen pysähtyneisyyden yli vyöryvä uudelleenrakentaminen vie samalla puolueen sen iltaruskoon. Uusien pääoman komentoa pakenevien elämänmuotojen voimistaminen on kyllä järjestäytymisen kysymys, mutta luokkasuhteen tuolle puolen versoavina tuottamisen tapoina ne eivät ole enää työväenluokan puolueen asioita. Puolueella on näin katsottuna rajansa, ja viime vuosisadan varoittavien esimerkkien valossa olisi ensiarvoisen tärkeää sisällyttää ekologisen järjestäytymisen menetelmiin käytäntöjä, jotka ehkäisevät näiden rajojen ylittymistä. Näky fossiilityöväenluokan puolueesta muistuttaa enemmän Berliinin muurin murtumista kuin Talvipalatsin valtausta, ja sen etäisenä kohinana kantautuu Vapaan Venäjän sijasta pikemminkin Looking for Freedom ja Wind of Change.

Perustusten valamista vastaan vapauden etsintä, muutoksen tuuli.

Lopuksi: Kova pakanarotu

Tronti esittää vuonna 1968 Contropiano -lehden ensimmäisessä numerossa sittemmin kuuluisaksi tulleen luonnehdintansa “työläisten kovasta pakanarodusta”:

Modernit (eivätkä ainoastaan tämän päivän) työläiset haluavat ennen kaikkea kahta asiaa: tehdä vähemmän työtä ja tienata paljon; lisäksi he haluavat valtaa taata nämä kaksi valloitusta siitä nousu- ja laskusuhdanteiden aallokosta, johon kapitalistisen intressin haastamaton ylivalta on heidät pakottanut. He haluavat työskennellä vähemmän koska he vihaavat työtä ja vihaavat työtä enemmän kuin mitään, enemmän kuin pomoa, koska työ, yhteenotossa heidän kanssaan, on pomo kahteen kertaan, toisaalta kapitalistisena riistona ja toisaalta sosialistisena ideologiana; yhtäältä yksittäisen kapitalistin voiton vääryytenä ja toisaalta yhteiskunnallisen pääoman voiton oikeudenmukaisuutena: työetiikka on kristillis-porvarillista etiikkaa, hyvin kaukaista ja vihamielistä työläisten tietoisuudelle. He haluavat tienata paljon koska he rakastavat hyvää elämää; he ovat oppineet sosialismista, että kurjuus voidaan poistaa ja kapitalismista, että he voivat nauttia vauraudesta täysin rinnoin, eikä heillä ole minkäänlaista aikomusta hylätä tätä profaania lupausta; he rakastavat elämää eivätkä välitä pätkääkään intellektuellien tuotosten askeettisesta lohdusta ja tietävät tuntea ja tunnustaa ainoastaan koko inhimillisen aistikirjon maallisen ilon ja onnellisuuden: he ovat kova pakanarotu, ilman ideaaleja, ilman uskoa, ilman moraalia.53

“Modernien työläisten”, sikäli kun tällaisia yleistyksiä on ylipäätään mielekästä tehdä, käsitys työstä lienee sittemmin vähintään osin muuttunut, ainakin niin sanotun “jälkiteollisen” kapitalismin alueella. Työtä varmasti myös vihataan, mutta toisaalta työstä näyttäisi tulevan edelleen lisääntyvissä määrin tärkeä sosiaalisen kanssakäymisen ja hyvän elämän tavoittelemisen ympäristö. Pelkän välineellisen elannon hankkimisen lisäksi työ, etenkin erilaisissa ei-pakotetun pienyrittäjyyden muodoissa mutta myös muutoin, koetaan paikkana “toteuttaa itseään”, ehkä myös keinona muokata maailmaa itsen näköiseksi. Kun työn aika ja tila lisäksi sekoittuvat nykyisessä arvontuotannossa ainakin joillain tuotannon aloilla yhä erottamattomammin koko elämän aikaan ja tilaan, merkitsisi työn vihaaminen tietyllä tapaa elämän vihaamista. Työstäkieltäytymisen propagointi pelkkänä työn negaationa näyttäisi tällöin olevan jossain määrin kykenemätöntä tavoittamaan luokassa orastavia paremman elämän haaveita – Tronti saattaisi syyttää sitä siksi “ideologiseksi” toiminnaksi. Samanaikaisesti kuitenkin juuri tekemämme työ ylläpitää maapallon elinolosuhteet vaarantavaa yhteiskunnallista järjestystä, syö ja tuhoaa sen hyvän elämän edellytykset, jota mahdollisesti työstäkin etsimme.

Olisiko tässä tilanteessa mahdollista löytää uusi ekologisen työn etiikka? Etiikka, jossa itsen, ihmissuhteiden ja planeetan työlle uhraamisen sijasta korostuu hoiva inhimillisestä ja ei-inhimillisestä elämästä; jossa pomojen ja kansantalouden eteen uurastamisen velvoittavuutta vastaan asetetaan omin ehdoin ja omassa tahdissa työskentelemisen ja luonnon (ihmiset mukaanluettuna) kantokyvyn kanssa yhteensovitetut hyveet? Joka tapauksessa on hyvin selvää, että ekologisempi työskentely ei kapitalismissa ole yksilöllisen valinnan tai omantunnon vaan kollektiivisen järjestäytymisen ja voiman rakentamisen kysymys. Uusien ekologisesti kestävämpien työskentelymuotojen on rakennuttava konfliktuaalisessa suhteessa nykyisiin kestämättömiin tuotannon järjestämisen tapoihin, muussa tapauksessa ne eivät sellaisia ole. Yksilöllistä syyllistämistä vastaan yhteisen toimintakyvyn kasvattamisen ilo, viherpesun sijasta jotakin sellaista, jota viherporvarit eivät kykene enää kompensoimaan.

Ympäristökriisi on epäilemättä kulta-aikaa kaikille nykyelämän rappiota ja turmiollisuutta paheksuville valitusvirsille. Tuomiopäivän kellojen omahyväisen pessimististä helisyttelyä täällä, korruptoituneeksi koetun maailman tieltään raivaavan apokalypsin vartomisen eskatologista innostuneisuutta tuolla. Jos pidättäydymme sekä nykyisen maailman menettämisen traagisuudessa kylpemisestä että sen hylkäävästä autenttisuuden auvon palauttavasta messiaanisen pelastuksen lupauksesta, mitä jää jäljelle? Ainakin rakkaus tätä maailmaa kohtaan sellaisena kuin se meille kulloinkin näyttäytyy; epätäydellisenä, maallisena, muuttuvana ja muutettavana. Ja kaikille niille, jotka epäilevät tämän maailman muuttamisen mahdollisuutta, jotka kauhistelevat kapitalismin kaikkivoipaisuutta tai surevat paikallisen toiminnan riittämättömyyttä ekokriisin globaalin mittakaavan edessä, voimme vain vastata Trontin sanoin, että  

[o]lisi väärin väittää kaikista kehittyneimmän pääoman kansainvälisen verkon olevan tänään niin tiheä, edes institutionaalisella tasolla, etteikö se mahdollistaisi aukon ilmestymistä sen mihin tahansa kohtaan. Älä koskaan yliarvioi vihollista, älä koskaan ota alistunutta asemaa suhteessa siihen, älä koskaan luovuta aloitetta taistelussa. Juuri verkon tihentymisen takia murtuman tuottaminen sen yhdessä kohdassa tuo yhteen kaikki ne voimat, jotka haluavat sen kokonaisuudessaan hajottaa.54

Helsinki – Suomi – Eurooppa – Maailma: tämä on aivan yhtä mahdollinen ympäristötuhon järjestyksen kriisiyttämisen ja ekologisen vastavallan rakentamisen tiekartta kuin mikä tahansa muukin.

Viitteet

  1. Operaismosta ks. esim. Gallo Lassere, Davide & Roggero, Gigi. (2020) “A Science of Destruction”: An Interview with Gigi Roggero on the Actuality of Operaismo. Viewpoint Magazine, https://viewpointmag.com/2020/04/30/a-science-of-destruction-an-interview-with-gigi-roggero-on-the-actuality-of-operaismo/ ja Wright, Steve. (2017) Storming Heaven: Class Composition and Struggle in Italian Autonomist Marxism. Second Edition. London: Pluto Press.
  2. Tronti, Mario. (2006) Operai e capitale. Roma: DeriveApprodi. Tronti, Mario. (2019a) Workers and Capital. Translated by David Broder. London: Verso. Tronti, Mario. (2020) The Weapon of Organization: Mario Tronti’s Political Revolution in Marxism. Edited and Translated, with an introduction, by Andrew Anastasi. Brooklyn, NY: Common Notions. Trontin kirjoituksia löytyy suomennettuna Tottelemattomat-verkoston sivuilta, ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria.php.
  3. Tronti 2006, 220; Tronti 2019a, 222; Tronti 2020, 177.
  4. Tronti 2006, 19; Tronti 2019a, xxix.
  5. Tronti 2006, 70; Tronti 2019a, 50.
  6. Tronti 2006, 108; Tronti 2019a, 88. Suomennettu sitaatti Tottelemattomien käännöksestä, suomennosta muutettu, http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/luokkajapuolue.htm.
  7. Tronti 2006, 221; Tronti 2019a, 223.
  8. Tronti 2006, 186; Tronti 2019a, 180.
  9. Tronti 2006, 33; Tronti 2019a, 10. Suomennettu sitaatti Tottelemattomien käännöksestä, suomennosta muutettu, http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/marxeilenjatanaan.htm.
  10. Tronti 2006, 10; Tronti 2019a, xviii.
  11. Tronti 2006, 222; Tronti 2019a, 224.
  12. Tronti 2019a, 336.
  13. Tronti 2019a, 334.
  14. Tronti 2006, 13; Tronti 2019a, xxii.
  15. Tronti 2006, 258; Tronti 2019a, 267.
  16. Tronti 2006, 16; Tronti 2019a, xxv.
  17. Tronti 2006, 22; Tronti 2019a, xxxii.
  18. Tronti 2020, 78.
  19. Tronti 2020, 102.
  20. Tronti 2020, 118–119.
  21. Tronti 2020, 121.
  22. Tronti 2006, 87; Tronti 2019a, 65. Suomennettu sitaatti Tottelemattomien käännöksestä, suomennosta muutettu, http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/leninenglannissa.htm.
  23. Tronti 2006, 151; Tronti 2019a, 138.
  24. Tronti 2006, 164–165; Tronti 2019a, 156.
  25. Tronti 2006, 240; Tronti 2019a, 245–246. Suomennettu sitaatti Tottelemattomien käännöksestä, http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/kieltaytyminen.htm.
  26. Tronti 2006, 220; Tronti 2019a, 222; Tronti 2020, 177.
  27. Tronti 2006, 149; Tronti 2019a, 137.
  28. Tronti 2006, 237; Tronti 2019a, 242. Suomennettu sitaatti Tottelemattomien käännöksestä, suomennosta muutettu, http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/kieltaytyminen.htm.
  29. Luokkakokoonpanon käsitteestä ks. esim. Kaitila, Joel & Peltokoski, Jukka. (2009) Luokkakompositio ja opiskelijan nelosrooli. Megafoni 02/09, “Tutkimus”, 6–16, http://www.megafoni.org/category/julkaisut/2009_02/; Viren, Eetu. (2018) Raha ja työvoima: Tutkimus rahasta yhteiskunnallisena suhteena, sen voimasta ja vaikutuksista työvoiman luokkakokoonpanoon. Helsinki: Tutkijaliitto.
  30. Tronti 2006, 82; Tronti 2019a, 63.
  31. Tronti 2006, 79; Tronti 2019a, 59.
  32. Tronti 2006, 23; Tronti 2019a, xxxiii.
  33. Tronti 2006, 15; Tronti 2019a, xxv.
  34. Tronti 2006, 98–99; Tronti 2019a, 78–79. Suomennettu sitaatti Tottelemattomien käännöksestä, suomennosta muutettu, http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/vanhataktiikka.htm.
  35. Tronti 2006, 15; Tronti 2019a, xxiv.
  36. Tronti 2006, 151–157; Tronti 2019a, 139–147. Myöhemmin 2010-luvulla Tronti näyttäisi suhtautuvan utopian käsitteeseen suopeammin, ks. Tronti, Mario. (2019b) <i>Disperate speranze</i>, https://centroriformastato.it/disperate-speranze/.
  37. Engels, Friedrich & Marx, Karl. (1848) Kommunistisen puolueen manifesti, https://www.marxists.org/suomi/marx-engels/1848/kommunistisen-puolueen-manifesti.
  38. Engels, Friedrich & Marx, Karl. (1846) Saksalainen ideologia, https://www.marxists.org/suomi/marx-engels/1846/saksalainen-ideologia/ch02.htm#h9.
  39. Tronti 2006, 19; Tronti 2019a, xxviii.
  40. Tronti 2006, 18; Tronti 2019a, xxvii–xxviii.
  41. Tronti 2006, 82; Tronti 2019a, 63.
  42. Tronti 2006, 154; Tronti 2019a, 143.
  43. Tronti, Mario. (2007) Tronti Englannissa. Suomentanut Jussi Vähämäki. Verkkolehti Megafoni, http://megafoni.kulma.net/index.php?art=409.
  44. Tronti 2007.
  45. Tronti 2006, 263–264; Tronti 2019a, 274. Suomennettu sitaatti Tottelemattomien käännöksestä, http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/taistelutyotavastaan.htm.
  46. Tronti 2006, 112; Tronti 2019a, 93. Suomennettu sitaatti Tottelemattomien käännöksestä, suomennosta muutettu, http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/luokkajapuolue.htm.
  47. Tronti viitannee tässä Italian kommunistiseen puolueeseen.
  48. Tronti 2006, 111; Tronti 2019a, 92. Suomennettu sitaatti Tottelemattomien käännöksestä, suomennosta muutettu, http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/luokkajapuolue.htm.
  49. Tronti 2006, 253; Tronti 2019a, 260. Suomennettu sitaatti Tottelemattomien käännöksestä, suomennosta muutettu, http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/kieltaytyminen.htm.
  50. Tronti 2006, 106; Tronti 2019a, 86. Suomennettu sitaatti Tottelemattomien käännöksestä, suomennosta muutettu, http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/vuosi1905italiassa.htm.
  51. Tronti 2006, 55; Tronti 2019a, 34.
  52. Tronti 2006, 237; Tronti 2019a, 242–243. Suomennettu sitaatti Tottelemattomien käännöksestä, suomennosta muutettu, http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/kieltaytyminen.htm.
  53. Tronti, Mario. (1968) Estremismo e riformismo. Contropiano 1/68, 41–58. Ote tekstistä käännettynä englanniksi Operaismo in English -sivustolla, https://operaismoinenglish.wordpress.com/2014/03/27/excerpt-from-extremism-and-reformism-by-m-tronti/.
  54. Tronti 2006, 21; Tronti 2019a, xxx–xxxi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.