Heikko estetiikka

Heikko estetiikka ei tavoittele kaunista tai harmonista, eikä se ole ylevää. Se on delibidinaalisen talouden hitaan romahduksen ääntä, epäpaikkojen puoliutelias sumupilvi, ambientia mitättömyyttä, luovuttamisen tiellä kohdattua hienovaraisuutta. Joskus se on tarkoituksellisesti huonoa ja köyhää tai virheellistä. Heikko estetiikka dronettaa ja zonettaa. Se on epävarmuutta ja jätettä, näkymättömän ympärillä puhallettua hiekkaa, joka tulee riittämättömyyden ja masennuksen maailmasta.

Estetiikka tuntuu edelleen alueelta, jossa jokin “uusi” on vielä mahdollista. Siis jokin, jota ei ole vielä alistettu vakiintuneelle keskustelulle, moraaliselle määräämiselle tai muille itsestäänselvyyksille.

“Uusi” ilmenee ensin aistimellisesti ja ruumiillisesti. Käsitteet, järjen käyttö ja tiedonkäsittely seuraavat jälkikäteen, samoin moraaliset arvostelmat. Järjellä ja moraalilla otetaan kiinni ja järjestetään esteettisen aluetta. Järjestäminen ei voi onnistua täydellisesti, koska esteettinen on lähtökohtaisesti ajallista, paikallista ja muuttuvaa. Esteettinen koostuu nautinnoista ja kärsimyksistä, tunteista, haluista ja mausta.

Estetiikka käsittelee sitä, mitä ei voi täsmällisesti ilmaista käsitteillä. Jopa valtavia käsitearkkitehtonisia järjestelmiä rakentanut Kant huomauttaa, että esteettinen kontemplaatio ei “ole suuntautunut käsitteisiin, sillä makuarvostelma ei ole tietoarvostelma (ei teoreettinen eikä käytännöllinen) eikä siksi myöskään perustu käsitteille eikä tähtää niihin” (Arvostelukyvyn kritiikki, § 5).

Estetiikka ei tuota tieteellistä tietoa, eikä se anna välittömiä ohjeita siihen, kuinka toimia oikein tai väärin. Sen sijaan estetiikka on kykyä kokea aistimellisesti ja käyttää makua.

Siinä missä estetiikka vaikuttaa ajankohtaiselta ja poliittisesti latautuneelta, vanhat esteettiset kategoriat ominaisuuksineen tuntuvat väljähtäneiltä, romahtaneilta tai käyttökelvottomilta. Vaikuttaa siltä, että harmonian, elävyyden, taituroinnin ja voiman sijaan tulisi puhua heikkoudesta, vaimeudesta, kämäisyydestä ja hiipumisesta. Kantilainen kauneus ja ylevä tuntuvat kaukaisilta ja epäuskottavilta, ja transgressio on nähty loputtoman monesti.

Kutsun kauniin, ylevän ja transgression korvannutta esteettistä käytäntöä heikoksi estetiikaksi. Heikkoa estetiikkaa ovat kuvapankkien kuvista askarrellut meemit ja niiden vääristely, kaikki mitä Darcie Wilder on tehnyt, osa 2010-luvun alt litistä, Wille Hyvösen ja Hannaleena Haurun metaelokuvat, rumat ja tärähtäneet selfiet huonolla valaistuksella, Stina Saaren Änimling, muutaman numeron zinet, itse askarrellut Elokapinan mielenosoituskyltit, livejournal, Tekla Inarin valokuvat ja runot, avocado_ibuprofen, Iida Sofia Hirvosen Radalla, Agnès Vardan myöhäiskauden dokumentit, Samira Elagozin videot ja performanssit, jotkin Nick Tulisen muotokuvista, Helmi Kajasteen musiikki ja esseet, Taneli Viljasen Varjoja, usvaa, Hilla ja Inari -podcastin varhaiset jaksot, François Messier-Rheault’n Ghost Town Anthology, Mika Taanilan kameraton elokuva Mannerlaatta.

Tuntuu hankalalta kiinnittää heikkoa estetiikkaa nimiin, vaikka kuinka tiedostaisi esimerkkien valitsemisen mielivaltaisuuden, koska kyse on enemmän itsetuhoutuvan viestin lailla katoavasta low-key ambient-mielialasta kuin luettelosta teoksia tai tekijöitä.

* * *

Kantin jälkeen länsimainen estetiikan – hyvin porvarillinen – valtavirta ryhmittyi kahden kategorian ympärille. Ensimmäinen on kauneus, johon Kant liitti pyyteettömyyden, kontemplatiivisuuden ja universaaliuden. Kauneuden kohde koetaan ilman välitöntä intressiä. Kauneus ei ole suoran hyödyn tai tiedon väline vaan jotakin, joka itsessään tuottaa esteettistä mielihyvää. Kauneuden kokemuksessa tietokykymme voivat leikitellä vapaasti ja kokeilla, mitä aistimisen kohde voisi olla, kun sitä ei ole määrätty minkään tietyn käsitteen tai tarkoituksenmukaisuuden alaisuuteen.

Kauneuteen kuuluu tässä käsityksessä harmonisuus, havaitun kohteen ja tietokykymme yhteensopivuus sekä kokemus elämän edistymisestä. Kauneus on elämänmyönteistä kuin keväällä tienpenkasta nouseva voikukka.

Toinen kantilaisen estetiikan kategoria on ylevä. Ylevä on suurta tai voimakasta ja sitä on kahta lajia.

Matemaattinen ylevä on suuruutta ja rajattomuutta. Erityisesti se on äärettömyyttä: “Linnunratojen mittaamaton joukko, joka tunnetaan tähtisumujen nimellä ja joka otaksuttavasti muodostaa jälleen samanlaisen järjestelmän, ei anna aihetta odottaa tässä mitään rajaa.” (Mt. § 26) Matemaattisesti ylevän suuruus on ehdotonta. Sitä ei voi mitata pienemmällä, vaan päinvastoin pienempää mitataan sen suuruudella: “ylevää on se, mihin verrattuna kaikki muu on pientä” (mt. § 25).

Dynaaminen ylevä on puolestaan ylitsevuotavaa ja rikkovaa voimaa:

Uskaliaasti kurottuvat, ikään kuin uhkaavat kalliot, taivaalle kasautuvat ukkospilvet salamoineen ja jyrinöineen, tulivuoret koko tuhoisassa vallassaan, hirmumyrskyt hävityksen jälkineen, raivoava rajaton valtameri, mahtavan joen korkea vesiputous ja muut sellaiset saavat mahtinsa rinnalla vastarintakykymme kalpenemaan vähäpätöiseen pienuuteensa. (Mt. § 28.)

Ylevästä seuraa ensin kärsimystä, sitten voimien elpyminen. Kun kauneus synnyttää mielihyvää, ylevä puolestaan tuottaa tuskaa, ihailua ja kunnioitusta. Kauneus löytyy lähtökohtaisesti ulkopuoleltamme, ylevä taas omasta kokemuksestamme ja tavasta, jolla valtavien ilmiöiden ja voimien kohtaaminen saa meidät käsittelemään ylitsevuotavaa kokemusta järjen avulla ja sitä kautta ikään kuin karaistumaan. Dynaamisesti ylevät kohteet “kohottavat mielenlujuutemme tavallisen keskivertoisuutensa yläpuolelle ja auttavat meitä löytämään itsestämme aivan toisenlaisen vastarinnan kyvyn, joka valaa meihin rohkeutta ottaa mittaa luonnon näennäisestä kaikkivoipuudesta” (mt.).

Kauneus johtaa rauhalliseen kontemplointiin. Ylevä pakottaa mielen liikkeeseen.

Kauneus on Kantin jälkeenkin liitetty ehjyyteen ja harmonisuuteen. Kun peräänkuulutamme kirjailijalta kokonaisvaltaista visiota romaanin koostumuksesta ja juonilankojen tarkoituksenmukaisesti tyydyttävää ratkaisemista, toimimme kantilaisen kauneuden piirissä. Ylevyys puolestaan on venytetty koskemaan mitä tahansa kokemuksellista ääritilaa, orgasmia, trippailua, transgressiota tai käyntiä kuoleman rajalla.

Myös kantilaisten käsitteiden negaatioilla on tarkasteltu ja tehty estetiikkaa. Kauneuden sijaan on etsitty rumuutta, elämänmyönteisyyden sijaan kuolemaa, harmonian sijaan riitasointuja, kokonaisuuden ykseyden sijaan fragmentteja, ylevän sijaan banaalia, esteettisen mielihyvän sijaan mielipahaa, hyvän maun sijaan mauttomuutta.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kiinnostavimmat esteettiset käytännöt ovat nykyisin aivan muuta kuin kauniita tai yleviä tai edes näiden symmetrisiä kääntöpuolia.

* * *

Indie-muusikot kuulostavat voimattomalta uikutukselta jo kolmatta vuosikymmentä. Tumblrin kultakauden postaussyöte 2010-luvulla saattoi olla “kaunista”, mutta Tumblrin blogien vetovoima ei liittynyt kauneuteen vaan itseääntoistavan variaation ja metakommentaarin synnyttämään haluun. Taikinasalamalla otetut “tyylittömät” frontaalimuotokuvat yleistyivät aikakauslehdissä 2010-luvun alkuvuosina. Nuoremmat kuvaajat ja kuvataiteilijat käyttävät kliseitä itsetietoisesti kuitenkaan varsinaisesti parodioimatta niitä. He suorastaan alleviivaavat teknisiä kömmähdyksiä ja epätarkkuutta. Muutenkin heikkoa estetiikkaa luonnehtii kämäisyyden ja huonon laadun hyväksyminen tavalla, joka ei ole hc-punkin aggressiota tai julistusta. Esimerkiksi kirjallisuutta hallitsee pinnalliseksi ja mitättömäksi arvosteltu autofiktio, josta kriitikoiden mukaan puuttuvat “kirjallisuudelliset” tekniikat ja joka on matalimmillaan “vain” kirjaksi koostettu rykelmä sosiaalista mediaa.

Minoorisia estetiikkoja leviää, säilyy, kuolee ja jälleensyntyy digitaalisesti: cottagecore, absurdit meemit, uusnaivismi, dark academia ja light academia, clutterpunk, cybergoth, vaporwave ja laborwave, forest punk, retrofuturismi, voidpunk… Tällaisessa ympäristössä kauneus on muuttunut geneeriseksi ja laimeaksi. Algoritmit suoltavat kauneutta kaikkialle. Instagram on kauneuden markkinat, ja kauneus on pelkkää lasipinnan pyyhkimistä sormella.

Kun kauneus latistui, ylevältä hupeni suuruus ja voima. Paitsi ehkä doomscrollaamisen mielessä: yleisin “ylevä” luontokokemus on esitraumaattinen kokemus planeetan paahtumisesta, ekosysteemien romahtamisesta ja lajien massasukupuutosta. Siinä ei ole mitään vapauttavaa tai ihmisen järjellisiä kykyjä ylentävää. Muilta osin vaikuttaa siltä, että kaikki “suuri ja voimakas” on nähty, kuvattu ja parodioitu, tai vähintään todettu myrkylliseksi, tai uhanalaiseksi, tai pelkästään tylsäksi.

Transgressiokin tuntuu elähtäneeltä, jotenkin setämäiseltä, vaikka välillä esimerkiksi työstäkieltäytyjät, jotkin äärioikeiston muodot tai feministiset liikkeet pystyvät tuottamaan esteettisiä konflikteja – feministien tapauksessa muun muassa esittämällä sukupuolitettuja ruumiita tavoilla, jotka muuttavat esteettisiä normeja. Kuitenkin “rajojen rikkominen” ja “raja-aitojen kaataminen” itsessään on otettu toistuvasti kiinni. Mainostoimistot alkoivat operoida dekonstruktiolla viimeistään 1990-luvulla. Transgressiiviset eleet tuntuvat vähemmän rohkeilta ja enemmän siltä, että ne alleviivaavat rikottua normia.

Kauneus, ylevyys ja transgressio eivät ole hävinneet. Niiden tuottama mielihyvä ja voimakkuus ovat vain ehtyneet. Tilalle ei ole tullut uutta voimaa vaan uutta voimattomuutta, heikkoa estetiikkaa.

* * *

Heikko estetiikka ei tavoittele kaunista tai harmonista. Siitä puuttuu esteettisen muodon suhde universaaliin. Se ei yritä “tykitellä” ylevästi, siitä puuttuu matemaattinen suuruus ja dynaaminen voima. Se ei ole perinjuurin traagista. Se ei koostu pelkistä vitseistä. Siinä ei ole maskuliinista pönötystä eikä pop-feminististä tsemppipumppausta. Se ei yleensä taituroi itsetietoisen teknisesti, joskin on myös äärimmäisen teknistä heikkoa estetiikkaa, kuten Jaakko Yli-Juonikkaan ponikirjasarja Neljä ratsastajaa. Yleisesti heikko estetiikka syleilee heikkoutta, hienovaraisuutta, dronetusta ja zonetusta, virheitä ja epätäydellisyyttä, metakuvia, pientä surua ja pientä iloa.

Tradition, universaalisti tunnustetun tekniikan, ja kantilaisen tietokykyjen vapaan leikin rinnalle on tullut heikkous ja vaimeus, jotka voi ymmärtää myös hienovaraisuudeksi. Heikko estetiikka on kaukana uhosta ja edgyilystä. Heikko estetiikka ei ole “radikaalia”. Vielä vähemmän se on konservatiivista. Se suhtautuu julkisuuteen jossain määrin haluttomasti mutta ei välttämättä pyri piiloutumaan. Se kykenee luovuttamaan, päästämään irti ja jättämään väliin. Välillä se vajoaa todella huonoksi, suorastaan naurettavaksi.

Kun kantilaisessa estetiikassa tärkeintä on pyyteettömyys, kontemplaatio ja kokemuksen suuntautuminen kokijan järjen ideoihin, 1900-luvulla estetiikkaan ruiskutettiin voimaa tekemällä siitä pyyteellistä ja osallistuvaa. Estetiikasta tuli kontemplaation sijaan interventio, mistä ehkä kuuluisin ilmentymä on André Bretonin heitto, jonka mukaan “yksinkertaisin surrealistinen toiminta muodostuu siitä, että menee kadulle revolveri kädessä ja alkaa ampua umpimähkään ihmisjoukkoon”. Psykoanalyysin ja pian sen jälkeen modernin mainosteollisuuden perustaminen, fasismin suorittama politiikan estetisointi, 1960-luvun seksuaalivallankumous, iskulauseet jotka yhdistivät seksin ja politiikan, kapitalismin loikkaaminen haluvirtoihin ja uusliberaali yrittäjyyden kanonisointi tuottivat libidinaalisesti erittäin latautuneita estetiikkoja.

Heikkoa estetiikkaa puolestaan luonnehtii peak libidon ohittaminen, aseksuaalisuus ja yleistetty delibidinaalinen talous. Seksi sinänsä ei ole loppunut, se on vain vähemmän seksikästä. Heikossa estetiikassa himoa on vähemmän tai ainakin se on pienimuotoisempaa. Kun libidostakin on tehty velvollisuus ja terveyssuositus, haluaminen on muuttunut vähemmän haluttavaksi.

Heikko estetiikka on helppo tuomita: roskaa, mautonta, teknisesti huonoa, laimeaa, ei vetoa haluihin. Heikko estetiikka voi näyttää suorastaan luovuttamiselta. Sen tekijät ilmentävät kuitenkin kapitalismin todellisia muutoksia. Kaunis ja ylevä laimenivat maailmassa, josta tuli täysin toisenlainen kuin mitä 1700-luvun valistuksen lineaarinen edistyksen aika lupasi. Heikko estetiikka on tämän romahduksen ääntä ja peruutettujen tulevaisuuksien taidetta.

* * *

Kaikki “nykyinen” ei suinkaan ole heikkoa estetiikkaa: lavarunous, feministiset manifestit, vahvoin vedoin kirjoitetut tunnustuskirjat, erilaisten vähemmistöjen voimauttamisprojektit ja lähiöräppi ovat harvemmin heikkoa. Toistan myös, että heikon estetiikan ilmaantuminen ei tarkoita, että kauneuden ja voiman näkökulmat olisivat kadonneet. Ne ovat vain laimentuneet ja niiden merkitys on muuttunut.

Heikkouden historiaa voi jäljittää 1800-luvun dekadentista romantiikasta, 1910-luvulla levinneiden avantgarde-liikkeiden vähäisimmistä juonteista, myöhemmin glam-rockista, Velvet Undergroundista ja postpunkista, joita jossain määrin yhdisti kieltäytyminen poliittisesta julistamisesta ja “voimauttamisesta”. Slacker, grunge ja noise pohjustivat heikkoutta. Niissä oli tosin vielä säröä ja voimaa, ehkä myös mahdollisuus elää huolettomasti.

Heikot esteetikot eivät uhoa “ottavansa paikkoja haltuun”. Pikemminkin he haahuilevat paikoissa ja epäpaikoissa puoliuteliaina sumupilvinä. Heikkous on enemmän ambientia kuin fokusoitua. Heikoilla ei ole illuusioita tai määrätietoisia suunnitelmia. Tästä ei kuitenkaan seuraa mitään dramaturgista haavaa, uhripositiota tai edes suurta konfliktia.

Trauma heillä kyllä on, yleensä. Kun vielä 1990-luvulla oli mahdollista juhlia “erojen leikkiä”, tehdä loputtomia parodioita ja suoltaa pop-kulttuurista eksessiivisyyttä David Foster Wallacen tyyliin, heikon estetiikan piirissä tämä tuntuu elähtäneeltä tai muuten umpikujaiselta. Eksessiivisyydestä ja pastisseista on siirrytty kohti traumapuhetta. Se saattaa järkyttää, mutta lopulta puhe on enemmän vaimeaa mutinaa kuin katoilta kirkumista. Suomenkielisessä räpissä kulkee mumisevan traumailmaisun juonne: Eevil Stöö, Tuuttimörkö, Draama-Helmi, Dxxxa D… Trauma koskee ja koskettaa heikkoutta. Jos ei ole niin sanottua henkilökohtaista traumaa, useimmilla on poliittinen trauma tai vähintään esitrauma siitä, mitä massasukupuutossa ja ilmastonmuutoksessa on tapahtumassa.

Filosofiassa heikon estetiikan edeltäjiä voi löytää hermeneutiikan suunnasta. Heikolla estetiikalla on yhteisiä piirteitä Gianni Vattimon “heikon ajattelun” kanssa: sanotaan ei sekä metafysiikan autoritaarisuudelle että nihilistiselle luovuttamiselle. Niiden sijaan heikennetään ja laimennetaan perinnettä, maallistetaan sitä. Toinen edeltäjä on Giorgio Agambenin ajatus heikkoudesta ihmisyyden ytimessä: koska ihminen on niin potentiaalinen oleva, hän on kyvykäs myös omaan im-potentiaalisuuteensa, kyvyttömyyteensä.

Vattimon heikko ajattelu on vielä itsetietoisesti kiinni perinteessä, kun taas heikko estetiikka valuu kohti luopumista ja tarkoituksellista mitättömyyttä. Agamben taas vaikuttaa metafysisoineen ja teologisoineen heikkouden absoluuttisesti tavalla, joka on täysin heikon estetiikan vastainen. Heikossa estetiikassa heikkoa on nimenomaan estetiikka eikä metafyysinen ihminen.

* * *

Kirjassaan Our Aesthetic Categories (2015) Sianne Ngai ehdottaa uutta esteettistä kolmijakoa: omituinen, eriskummallinen tai hassu (zany), söpö (cute) ja kiinnostava (interesting). Nähdäkseni Ngain kategorioilla pääsee kiinni heikon estetiikan maailmaan paremmin kuin esimerkiksi kauniin tai ylevän käsitteiden johdoksilla. Ngai tosin katsoo, että esteettinen käänne, josta hän kirjoittaa, alkoi jo toisen maailmansodan jälkeen eikä vasta vuosituhannen vaihteessa.

Ngai määrittelee esteettisen kategorian formalisoiduksi tavaksi jakaa julkisesti nautintoa tai vastenmielisyyttä. Esteettistä kokemusta välittää aina repertuaari äärellisiä mutta vaihtuvia esteettisiä kategorioita. Ne ovat sekä käsitteellisiä että affektiivisia ja aina yhteydessä historiallisiin kollektiivisiin käytäntöihin.

“Omituinen” on Ngaille performatiivista ja överiä estetiikkaa. Se on fyysistä kuin huono porno tai Seinfieldin Kramer. Reality-tv on juuri tällä tavalla hassua ja eriskummallista. Zany kiinnittyy esiintyvään subjektiin ja subjektiin ylipäänsä. Se on “lämmin” kategoria.

“Kiinnostava” on viileää ja ironista. Se on etääntynyttä, ehkä kliinistäkin. Kiinnostavuus liittyy asioita koskevaan informaatioon, vertailuun, sarjallisuuteen, systeemeihin, järkeen ja yllätyksiin. Jos omituisen omin genre on reality, kiinnostava koskee erityisesti realistista romaania, dokumentteja ja journalismia. Kiinnostava on objektien estetiikkaa.

“Söpöys” kuuluu kodin intiimille alueelle. Söpöys liittyy kulutustuotteisiin ja sitä luonnehtivat lämpö tai kuumuus, pehmeys, hypisteltävyys, fetissimäisyys, makeus ja liioiteltu passiivisuus, jopa erotisoitu vaarattomuus. Söpö on subjektien ja objektien sekoittumista: usein koemme halua syödä kaikkein söpöimmät asiat, tai ainakin haluamme hieroa kasvojamme niihin kuin pieniin kissoihin.

Ngai johtaa omituisen, kiinnostavan ja söpön kategoriat länsimaisen kapitalismin historiallisista vaiheista, joskaan kategoriat itse eivät ole mitään ajanjaksoja vaan erilaisia vastauksia modernisaation prosessiin.

Kategoriat toimivat Ngaille kapitalismin taloudellisten prosessien osoittimina. Omituinen ilmaisee tuotantoa, kiinnostava jakelua ja söpö kulutusta.

Omituisen taustalla on renessanssin commedia dell’arten zanni-hahmo ja komedia yleisesti. Se tulee affektiivisesta työstä ja kulttuurisesta performanssista, joka on osa yhä useamman työtä. Kiinnostavan taustalla on jakelun ja sarjallisen informaation kehitys, 1800-luvulta alkaen myös realismin estetiikka. Söpö on selvästi 1900-lukulainen kategoria, joka syntyi kulutuksen kehityksestä, Yhdysvaltojen teollisesta massakulttuurista ja kodin feminisöidystä piiristä. Sen moodi on romanssi.

Ngain kategoriat osoittavat taloudellisiin prosesseihin ja kauas ahtaasti käsitetyn “taiteen” ulkopuolelle. Silti nämä kategoriat auttavat hänen mukaansa käsittelemään nykytaiteen ongelmia, kuten taideteoksen ja kauppatavaran muotojen läheisyyttä, avantgarden mahdottomuutta ja sen samanaikaisesti zombimaista elämää sekä taiteen ja työn toisiinsa sortuvaa suhdetta. 1900-luvun puolivälistä alkaen ollut yhä vaikeampi erottaa toisistaan teosta, tekijää (ja tekijän cv:tä) ja nykytaidediskurssia, joka toisinaan tulee teoksen paikalle tai vähintään osaksi teosta. Koska kaikki kolme ovat osa taloudellista tuotantoa, estetiikan kategorioiden täytyy ulottua myös talouteen.

Olennaista Ngain käsittelyssä on hänen tapansa puhuu siitä, miten tällaiset kategoriat ovat jotenkin vähäpätöisen tuntuisia: matala affektin taso, heikkous, hauraus, avuttomuus, voimattomuus… Toisin sanoen se, mitä kutsun heikoksi estetiikaksi. Ngai lainaa Fredric Jamesonia, joka on huomauttanut, että kun taide ei enää voi toimia kuvana vieraantumattomasta työstä ja kun se ei enää kykene tuottamaan modernismin tavoin aistimellisia shokkeja, esiin alkaa popsahdella erilaisia “vähäpätöisiä” tai “vähemmistöläisiä” esteettisiä kategorioita. Niistä ei kuitenkaan tule niin vakaita, että pystytettäisiin niitä koskevia instituutioita.

Heikko estetiikka on pystynyt vastustamaan kiinniottoa ja tekemään vastarintaa juuri vähäpätöisyydellään ja voimattomuudellaan. Nyt kun meidät on pakotettu tulemaan dandyiksi ja massoiksi toisillemme, huomiota herättäviksi itsemmerakastajiksi/-vihaajiksi sosiaalisen teollisuuden alustoilla ja työmarkkinoilla, niin estetiikka tekee vastarintaa vaimentumalla, lörpsähtämällä, luhistumalla, pelaamalla hienovaraisella rumuudella ja maanalaisilla rihmoilla. Heikon estetiikan vastaanotto onkin tyypillisesti epämääräisempää ja viipyilevämpää, ehkä osin pettymyksellistä, koska tapaamme edelleen odottaa estetiikalta jotakin “suurta”, voimakasta tai kaunista. Elokuvat ovat vuosi vuodelta isompia, “eeppisempiä”, ja samalla merkityksettömämpiä (ks. Marvel Cinematic Universe). Myös kirjallisuutta tuntuu olevan vaivalloista uudistaa suuruuden tai voiman kautta. Sen sijaan heikkous pystyy siihen mihin voima ei.

* * *

Niin hyödyllisiä kuin Ngain analyysit ovatkin, ne jäävät nähdäkseni ikään kuin postmodernin kulttuurikeskustelun alueelle. Ngai tarkastelee kategorioita etäältä, rakenteellisesti ja analyyttisesti. Hänen tutkimuksensa yllä leijuu 1900-luvun lopun kulutuskepeyden ja huolettomuuden tunnelma. Omituisesta, kiinnostavasta ja söpöstä puuttuvat käpertyvä masennus ja arkipäiväisen vaimea lopuntunnelma, jotka liittyvät heikkoon estetiikkaan. Postmodernin kulutuskulttuurin kartoittaminen kertoo estetiikan yhteiskunnallisesta historiasta mutta ei vielä auta ymmärtämään heikkouden mieltä sen sisältä käsin.

Esitän, että heikon estetiikan psyykkisen taustan muodostavat yhtäältä masennus ja toisaalta muuttunut suhde “itseen”. Nämä ovat lähes sama asia.

Alain Ehrenbergin klassikoksi noussut kirja La Fatigue d’être soi (1998) on tutkimus siitä, miten tuore ja väsyttävä on vaatimus olla “oma itsensä”. Kirja kertoo masennuksen diagnosoinnin historiasta ja yleisemmin psykiatrian ja mielenhäiriöiden luokitusten suhteesta. Yksi tapa lukea kirjaa on hahmottaa se kertomukseksi kahdeksasta psyykkisestä siirtymästä. 

Ehrenbergin mukaan mielenhäiriöihin ja niiden diagnosoimiseen sekä hoitamiseen liittyvät siirtymät ajoittuvat suurin piirtein 1970-luvulle. Tämä on ajanjakso, johon sijoitetaan tieto- ja palvelutalouden sekä kontrolliyhteiskunnan nousu. Taustalla on globaalien logistiikan järjestelmien rakentaminen sekä työläisten, naisten ja seksuaalivähemmistöjen kamppailut tehdastyötä ja kuriyhteiskunnan tukahduttavaa valtaa vastaan. Tuona aikana tapahtuneiden siirtymien tarkastelu auttaa ymmärtämään, miten psykiatrian havaitsemat “uudet” oireet eroavat erityisesti psykoanalyysin käsittelemistä klassisesta (eli vanhan teollisen kapitalismin) neuroottisista oireista. Tätä kautta siirtymien tarkastelu voi auttaa ymmärtämään myös esteettistä siirtymää kauniin harmonian ja ylevän voiman kategorioista kohti heikkoutta ja vaimeutta.

1. Neuroosista masennukseen. Masennus tunnettiin toki ennen 1970-lukua, mutta tuolloin siitä tuli yleisin länsimaissa tavattu mielenhäiriö. Kun masennus aikaisemmin yhdistettiin surullisuuteen ja alakuloon, 1970-luvulla siitä tuli sairaus, joka alettiin liittää toimintakyvyn puuttumiseen ja aloitekyvyn laskemiseen. Ehrenbergin mukaan masennus kokoaa yhteen modernin yksilön kaikki jännitteet. Se on suuruudenhulluuden patologia, jossa autonomiaan liittyvät arvot, kuten henkilökohtainen valinta, itsensä omistaminen ja yksilön aloitteellisuus, yleistetään kaikkialle urheilusta uraan ja sosiaaliturvaan.

Vanhat neuroottiset oireet, kuten pakkomielteet, fobiat ja toisteinen tai impulsiivinen käytös, ilmenivät toimintana. Masennus puolestaan ilmenee toiminnan ja sen aloittamisen puutteena. Masennus on kontrolliyhteiskunnan sairaus: se lisääntyy samalla, kun kielletyn ja sallitun rajoista (kuriyhteiskunta) siirrytään mahdollisen ja mahdottoman rajoihin (kontrollit). Masennus irtautuu uuden talouden hyveistä, kuten aloitekyvystä ja motivaatiosta. Se on työelämässä vaadittujen luonteenpiirteiden vastakohta ja sellaisena opettaa meille nykyisyyden arvoista ja normeista. Ehrenberg korostaa, miten huomionarvoista on, että masennuksesta tuli kansantauti juuri 1900-luvun jälkipuolen talouskasvun, hyvinvoinnin lisääntymisen ja optimismin aikana.

2. Konfliktista tyhjyyden ja puutteen kokemukseen. Freudin mukaan neuroosin lähteenä on aina psyyken sisäinen konflikti. Konfliktista muodostui psykoanalyysin perusmalli. Psykoanalyysi ei ollut kiinnostunut potilaan mielialasta vaan oletti, että oireiden taustalla on aina tiedostamaton psyykkinen konflikti. Tämän vuoksi analyysi joutui 1970-luvulla ongelmiin masentuneiden ja itsensä tyhjäksi tuntevien potilaiden kanssa: potilaat eivät älylllistäneet tai representoineet ongelmaansa, toisin kuin neuroosipotilaat. Masentuneet ovat lähinnä laimeita ja harmaita, heikkoja.

Esimerkiksi riittämättömyyden kokemuksella ei ole mitään tekemistä konfliktin kanssa. Sitä luonnehtii puute, niin kuin masennusta luonnehtii tyhjyys, käpertyminen ja merkityksen poissaolo. Riittämätön ihminen ei ole ristiriidassa ympäristönsä tai halujensa suhteen. Hän ei vain kykene saavuttamaan vaadittua. Hän on riittämätön suhteessa toiminnan normeihin. (Tässä mielessä Freudia nykyaikaisempi opas psyykeen saattaa Ehrenbergin mukaan olla Freudin aikalainen Pierre Janet, joka käsitti masennuksen syyksi juuri puutteen eikä konfliktin. Janet’ta pidetään myös tärkeänä dissosiaation ja trauman varhaistutkijana: molemmat psyykkisiä muodostelmia, jotka kuuluvat heikkoon estetiikkaan.)

3. Syyllisyydestä häpeään. Sekä länsimainen agraarinen että teollinen yhteiskunta perustuivat syyllisyyteen, käskyihin ja kieltoihin. Nykyajan normeja ovat näiden sijaan aloitteellisuus ja vastuu. Sääntöjä saa kyllä rikkoa, kunhan on “tekemisen meininkiä”. Tärkeintä on sisäinen draivi, motivaatio, kommunikaatio ja jatkuvat projektit, joissa epäonnistuminen synnyttää häpeää: “Masentunut yksilö kokee häpeää, koska perustavassa suuruudenhulluudessaan hän ei kykene myöntämään riittämättömyyksiään; hän ei myönnä, että tuntee todellisuuden rajoittavan häntä…”

Kiellettyihin haluihin liittyvä syyllisyydentunto on korvautunut häpeällä siitä, ettei kykene “pysymään tahdissa” tai yltämään normiin. Freudilainen yliminä rankaisi väärästä käytöksestä syyllisyydellä. Häpeä puolestaan syntyy vastuuntunnosta: yksilö kokee epäonnistuneensa henkilökohtaisesti ja omasta syystään. Masennus on vastuullisuuden sairaus. Kyseessä ei ole täydellinen siirtymä, koska syyllisyys ei kokonaan häviä: “Yksilöä ahdistelevat kysymykset: Miksi minä? Miksi en minä? Vastaanko vaatimuksia? Yksilön riittämättömyys saa hänet tuntemaan syyllisyyttä, ja hän alkaa epäillä kykyjään.”

4. Ahdistuksesta addiktioon. “Masennus ja riippuvaisuus ovat riittämättömyyden patologian kaksi puolta.” Yksilö lääkitsee riittämätöntä ja kykenemätöntä itseään addiktioilla, kuten nettipornolla, shoppailulla, päihteillä ja viihteellä. Addiktion voi käsittää eräänlaiseksi antisubjektiudeksi, jossa “itsenä olemiseen” väsynyt yksilö orjuuttaa itsensä merkityksettömälle toistolle päästäkseen eroon pakosta päättää ja toimia itse. Ehrenberg kirjoitti addiktiosta 1990-luvulla, ja addiktiomahdollisuuksien määrä on tietenkin vain kärjistynyt internetin ja digitaalisten pelien myötä.

5. Vieteistä ja haluista riittämättömyyteen eli voimasta impotenssiin. Psykiatrian ja psykoanalyysin syntyaikojen porvarillinen yhteiskunta pelkäsi “eläimellisiä” viettejä, järjestystä uhkaavia haluja ja voimakasta seksuaalisuutta – toisin sanoen kantilaista ylevää.

Jos yksilö oireili, ajateltiin, että kyse on voiman väärästä kanavoitumisesta tai sen sääntelyn ongelmasta. Vaarana oli virheellinen käytös yleensä liiallisuuden mielessä: liian voimakasta, liian suureellista, liian eroavaa. Tieto- ja palvelutalouden tarpeiden mukaan järjestetty yhteiskunta puolestaan korostaa haluamista positiivisessa mielessä, ja yksilön oireilussa on kyse enemmän voimattomuudesta kuin psykoanalyyttisten viettien liiallisesta tai virheellisestä ilmenemisestä.

“Yksilö kohtaa ennemmin riittämättömyyden patologioita kuin virheeseen liittyviä patologioita.” Moderni egalitaarinen ajattelu ilmoittaa, että jokainen voi olla poikkeusyksilö. Tästä ei ole pitkä matka taipumukseen ajatella, että jokaisen tulee olla poikkeusyksilö. Entä, kun yksilö ei koe itseään tarpeeksi poikkeukselliseksi? Hän tuntee riittämättömyyttä ja voimattomuutta. Yksilön paheita ja ongelmia ovat estyneisyys, päättämättömyys, epäröinti, välttely ja jumittaminen eli juuri ne asiat, joita heikko estetiikka käsittelee.

6. Yliminästä minäideaaliin. Vanha psykoanalyyttinen käsitys yliminästä liikkuu sääntelyn ja rajoittamisen ympärillä. Yksilön sisäistämä yliminä kertoo, mikä on hyväksyttävää toimintaa ja mikä on velvollisuus. Yliminän perusfunktio on kieltäminen. Minäideaali päinvastoin kannustaa tekemään ja toimimaan kohti ihannetta, joksi yksilön pitäisi tulla.

Ehrenberg tulkitsee nykyistä rakenteellista narsismia siirtymänä minäihanteeseen, jossa ihminen on idealisoidun itsekuvan vanki, mikä johtaa voimattomuuteen ja halvaantumiseen. Tällä tavoin yhtä aikaa narsistinen ja epävarma yksilö kaipaa jatkuvasti kannustusta toisilta ja addiktoituu huomionosoitusten kalasteluun.

7. Rooliin samastumisesta identiteettiin ja itseaffirmaatioon. Yksilön tehtävä ei ole enää samastua tiettyä funktiota täyttävään rooliin instituutiossa, vaan omasta elämästä on tehtävä projekti ja taideteos.

Aikaisemmin riitti, että totteli ja suoritti tehtävänsä. Toiminnan yksilöllistyminen tarkoittaa, että jokaisen on nyt valittava ja päätettävä “itse”, oltava itse-varma, joustava, nopea ja energinen sekä ennen kaikkea nähtävä vaivaa jatkuvasti ja oma-aloitteisesti. Lääketeollisuus kehittää avuksi tähän tehtävään psyykenlääkkeitä eli kemikaaleja, jotka auttavat modernia yksilöä toteuttamaan autonomian, itsensä toteuttamisen ja itsenäisen toiminnan ideaaleja. Yksilöä lääkitään tuntemaan itsensä riittäväksi, aivan kuten yksilöt itse lääkitsevät itseään addiktioilla.

8. Parantamisesta jatkuvaan muunteluun ja laaduntarkkailuun. Mielenterveyden hoidossa huomio siirtyi potilaan “lopullisesta” parantamisesta toiminnan ylläpitämiseen, elämänlaadun tarkkailuun ja mielen muunteluun terapian ja sosiaalipolitiikan lisäksi erityisesti lääkityksellä, joka ei enää niinkään helpota terapiaa vaan usein korvaa sen kokonaan.

Psykiatria valitsi masennuksen vertauskuvaksi diabeteksen: masennuslääkitystä verrataan insuliinilääkitykseen. Näin hyväksyttiin sairauden kroonisuus ja luovuttiin parantamisen ideasta. Vertauskuvaksi olisi voitu valita muukin häiriö, esimerkiksi psykoosi, mutta tällä olisi saavutettu huonompi mielikuva kuin diabetekseen vertaamisella. “Kaikesta tulee masennusta, koska masennuslääkkeet vaikuttavat kaikkeen. Kaikkea voidaan hoitaa, mutta enää ei tiedetä, mikä voidaan parantaa.”

Mitä tekemistä Ehrenbergin kuvaamilla siirtymillä on estetiikan kanssa? Katson, että heikko estetiikka on laajalle levinneen masennuksen estetiikkaa. Siitä puuttuu selkeä konflikti. Se on yritystä käsitellä riittämättömyyteen liittyvää häpeää. Heikkous on addiktion estetiikkaa, voimattomuutta ja impotenssia (peniksillä, erektioilla ja penetraatiolla on huono maine heikossa estetiikassa). Siirtymiä 1-5 on helppo soveltaa heikkoon estetiikkaan suoraviivaisesti.

Siirtymät 6, 7 ja 8 eli minäideaali, itseaffirmaatio ja jatkuva laaduntarkkailu vaativat enemmän selittämistä. Ajattelen, että vaikka heikossa estetiikassa tapahtuu välillä masentunutta itseen käpertymistä, niin siinä silti heikennetään minän auktoriteettia samoin kuin muutakin perinnettä. Samalla heikossa estetiikassa ilmenee jo pitkään käynnissä ollut uusien todellisuuden “ankkurien” etsintä, joka on estetiikan tutkimuksessa näkynyt erilaisina affektiteorioina, ruumiillisuuden korostamisena ja todellisuuden nälkänä.

Yksi ankkureista on autofiktiivinen minä. Autofiktiosta on tullut niin suosittua, koska se antaa kokemuksen siitä, että jokin ankkuroi heikon kokemuksen todellisuuteen. Autofiktion tekijöitä syytetään usein narsismista, oman mustavalkoisen kolumnikuvan itsekeskeisestä juhlimisesta tai yrityksestä palata humanismin kaikkivoipaan subjektiin. Tällaista autofiktiota toki on. Nähdäkseni merkittävä osa nykyisestä autofiktiosta kuitenkin toimii tietoisesti heikkoudella, vaimeudella ja mitättömyydellä. Suuri osa väestöstä tuottaa päivittäistä autofiktiota sosiaalisessa mediassa, ja suuri osa tästä fiktiosisällöstä on nimenomaan heikkoa, banaalia, kömpelöä ja tyhjänpäiväistä. Jopa maskuliiniseksi herrastelijaksi arvioitu Knausgård kirjoittaa arjen heikkouksien kautta, vaikka kirjallisena eleenä Taisteluni-sarjaa voikin pitää kyvyn, voiman ja nopeuden osoituksena.

* * *

Jos heikko estetiikka vaikuttaa usein banaalilta, sen leviämistä voi myös selittää banaalisti, tai ehkä selitystapaa voisi kutsua materialistiseksi. Materialistinen, sosiologinen selitys lähestyisi estetiikkaa sosiaalisen erottautumisen ja luokan näkökulmasta. Kun jokaisen tunnistetun visuaalisen estetiikan voi googlata, omaksua, ostaa ja ottaa haltuun lähes välittömästi, erottautuminen vaatii jotain muuta kuin uuden vaatekappaleen tai kampauksen hankkimista. Jos erottautuu olemalla hienovarainen ja niukka, epämääräinen, hankalasti saavutettava ja hankalasti ymmärrettävä, omituinen tai vaimea, on vaikeampi tulla haltuunotetuksi. Selkeys voidaan kaapata ja voimaa voidaan haluta. Heikkous erottuu ja irtoaa.

Entä mikä on heikon estetiikan suhde luokkaan? Onko heikko estetiikka taas yksi tapa, jolla hillitty valkoinen post-aristokraatti voi tehdä eroa kauneuden kitschiin jumittuneeseen alempaan keskiluokkaan ja vulgääria ylevää voimaa ilmentävään työväenluokkaan tai alaluokkaan? Tuleeko heikosta estetiikasta digitaalinen vastine vanhan yläluokan tylsälle ja eleettömälle taiteelle, jota arvostaakseen oli opiskeltava pitkään? Onko heikkous keskiluokan harjoittaman minimalismin edgympi muoto?

Voisi arvioida suurpiirteisesti, että eniten heikkoa estetiikkaa tuottavat korkeakoulutetut toimijat taiteiden piiristä. En kuitenkaan usko, että heikko estetiikka on vielä kristallisoitunut tiettyyn luokka-asemaan. Sitä voi käyttää erottautumiseen ja uuden maun ilmentämiseen varakkaana liberaalina, kuten Kamala Harrisin tytärpuoli Ella Emhoff tekee, mutta sitten taas tyypillinen taideopiskelija tai taiteilija on työläisistä köyhimpiä.

Heikko estetiikka vaikuttaa korostetun valkoiselta, vaikka vastaesimerkkejä löytyy esimerkiksi mustan mumble-räpin alueelta. En tiedä, mikä on esimerkiksi Black Lives Matterin estetiikka tai onko sellaista, mutta jos on, ainakaan se ei ole heikkoa tämän tekstin esittämässä merkityksessä. Valkoiset taiteilijat hiipuvat tarkoituksellisesti ja esittävät heikkoudellaan (itse)kritiikkiä länsimaisen taideperinteen auktoriteettia vastaan samalla, kun rodullistetut huutavat valtavista megafoneista kuuluakseen. Ehkä heikkoa estetiikkaa voi ajatella jonkinlaiseksi tilan antamiseksi, tutkivaksi hiljaisuudeksi. Kontrastina BLM:ään Elokapina / Extinction Rebellion on heikkoa estetiikkaa: mielenosoituksissa on soitettu masentunutta akustista folkkia, liikkeen toimijat puhuvat ilmastoahdistuksesta ja voimattomuudesta, esittävät hentoja vetoomuksia ja näyttelevät kuolevansa kaduille ja ostoskeskuksiin.

Yksi selitys heikolle estetiikalle voi piillä myös digitaalisten välineiden luonteessa. Hito Steyerl kehittää vuoden 2009 esseessään In Defense of the Poor Image “köyhän kuvan” käsitettä. Köyhä kuva on “haamukuva, esikatselukuva, näytekuva, harhaileva idea, kiertävä kuva jota jaetaan ilmaiseksi ja joka puserretaan hitaiden digitaalisten yhteyksien lävitse pakattuna, uusinnettuna, ripattuna ja remiksattuna samoin kuin kopioituna ja liitettynä muihin jakelukanaviin”. Se on teknisesti heikko kuva, ilmiasujen luokkayhteiskunnan ryysyköyhälistöä digitaalisessa epävarmuudessa. Köyhällä kuvalla on taipumus abstrahoitua ja muuttua ruudulla lilluvaksi kirotuksi visuaaliseksi jätteeksi. 

Köyhän kuvan käsite syntyi 00-luvun digikameroiden ja puhelinkameroiden huonosta laadusta, silloisen internetin matalasta kaistasta, pakkausalgoritmien aggressiivisesta käytöstä, taitamattomasta kuvankäsittelystä, loputtomasta kopioimisesta, epämääräisestä levittämisestä ja huolimattomasta muuntelusta. Kuvan kehnous, ala-arvoisuus, kurjuus ja haljuus seurasi siis itse välineiden ja niiden käyttötapojen luonteesta. Köyhien kuvien käyttö on kuitenkin välittömästi yhteiskunnallista ja ristiriitaista: “Ne levittävät mielihyvää tai tappouhkauksia, salaliittoteorioita tai piraattikopioita, vastarintaa tai lannistusta.” Tyypillinen köyhä nykykuva on anonyymi meemikuva.

Steyerl juhlii köyhää kuvaa vastarintana rikkaan kuvan resoluutiofetisismille. Nykyään kuitenkin useimmilla, jotka omistavat älypuhelimen, on varaa “rikkaisiin kuviin” eli teknisesti detaljirikkaisiin ja nopeasti siirrettyihin sisältöihin. Niinpä köyhä kuva on entistä alleviivatummin esteettinen valinta, ja sellaisena sen voi yhä kokea vapauttavaksi.

Steyerl viittaa Juan García Espinosan vuoden 1969 manifestiin “epätäydellisen elokuvan” puolesta. Teknisesti ja taiteellisesti mestarillinen elokuva on Espinosan mukaan lähes aina taantumuksellista. Epätäydellinen elokuva taas pyrkii ylittämään luokkayhteiskunnan työnjaon. Siihen liittyvä Steyerlin köyhä kuva on populaari kuva, pop-kuva, jota voivat tuottaa monet ja jonka monet voivat nähdä. Steyerlin mukaan köyhät kuvat ilmaisevat nykyisten väkijoukkojen kaikkia ristiriitoja: opportunismia, narsismia, halua itsemääräämiseen ja luomiseen, kyvyttömyyttä keskittyä tai päättää sekä jatkuvaa valmiutta transgressioon ja samanaikaiseen alistumiseen.

* * *

Onko heikolla estetiikalla poliittista ohjelmaa? Heikot esteetikot tekevät toki muutakin kuin makaavat melankolisina. Muutosta haetaan pienillä variaatioilla, eroamisella ja murentamisella, ei niinkään sankarillisella taistelulla, suureellisella järjestäytymisellä tai hakemalla oikeutta valtiolta. Heikko estetiikka toistaa vähän toisin, nyhertää näennäisen vähäpätöisten asioiden parissa, puhaltaa hiekkaa näkymättömän ympärillä. Maailma on täynnä ja sitä järjestellään uudelleen hakemalla pieniä eroja, laimentamalla ja heikentämällä.

Kirjallisuus

Alain Ehrenberg (1998): La Fatigue d’être soi. Odile Jacob.

Julio García Espinosa (1979): For an imperfect cinema. Kääntänyt Julianne Burton. Jump Cut, numero 20, 1979, s. 24-26. http://www.ejumpcut.org/archive/onlinessays/JC20folder/ImperfectCinema.html 

Immanuel Kant (2018): Arvostelukyvyn kritiikki. Suomentanut Risto Pitkänen. Gaudeamus.

Sianne Nghai (2015): Our Aesthetic Categories. Harvard University Press.

Hito Steyerl (2009): In Defense of the Poor Image. E-flux #10. https://www.e-flux.com/journal/10/61362/in-defense-of-the-poor-image 

Kiitos heikko estetiikka -keskusteluista: Riikka Ala-Hakula, Iida Sofia Hirvonen, Joel Kilpi, Veikka Lahtinen, Janne Löppönen, lekseemi, Juho Narsakka, Valter Sandell, Joel Slotte, Taneli Viitahuhta, Lavender Wurm.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.