Heikko estetiikka: lisäyksiä ja kritiikkejä

Komeetassa julkaistu essee heikosta estetiikasta on synnyttänyt kommentteja, lisäyksiä ja kritiikkejä. Komeetta julkaisee otteita käydystä keskustelusta.

Heikkouden dialektiikkaa

Aloitetaan kuvilla. Elon Musk, HS Visio, Steven Pinker. Yhä useammalle nämä symboloivat jotain kornia, ummehtunutta ja surkuhupaisaa. Teollista kapitalismia ja teknokapitalismia rytmittänyt messiaanisuus alkaa kulumaan, ”väsymään”, kuten finanssitalouden kulttuuritutkija Jens Beckert (2020) on kirjoittanut. Mureneva maailma kannattelee huonosti edistyksen fanfaareja. Fanfaarit toki yhä soivat, mutta niiden melodiat vieraannuttavat ja saavat meidät lipumaan toisaalle.

Pontus Purokuru löytää heikosta estetiikasta – katkoksista, epävarmuuksista, harhailusta – mahdollisuuksia, jonkin uuden sirpaleita (2022). Jonkin, joka vääristyneeseen tahtiin nytkähdellen, elektronisen kakofonian rytmittämänä suuntaa jonnekin muualle kuin varmuuteen ja suuruuteen. Ei enää modernin teleologiaa, ei eskatologiaa, ei messianismia. Heikkous on hapertuvan ajan tiedostamista, liittymistä kaaokseen jossa ei ole mitään mahtipontista – ei suurten kosmologioiden kaikua.

Arvelen, että tämä heikkouden kautta kumpuava ”uusi” voi ottaa paitsi antikapitalistisen niin myös kapitalistisen muodon. En nimittäin usko, että kapitalismi voi enää kauaa ammentaa voimaansa pelkistä sankaritarinoista. Elon Muskin Mars-unelmat ja HS Vision juppi-estetiikka kuulostaa korvissani kuolinkorinalta. Ei kapitalismin vaan pääoman pelastusnarratiivien. Kapitalismin kulttuurikin alkaa siis pian lipumaan (myös) toisaalle, sinne missä (paradoksaalisesti) on energiaa: heikkouteen, väsymiseen. Heikkous tarjoaa siis dialektisia mahdollisuuksia. Se on kenttä, jolla väsynyt kapitalismi ja vielä väsyneempi antikapitalismi hapuilevat; pyrkien löytämään jonkun, joka kannattelisi vielä hetken ennen valahtamista.

Miltä kapitalistinen “heikko estetiikka” sitten näyttäisi? Ehkäpä se olisi maailma, jossa mikään ei myy niin kuin haurauden ja hajoamisen symbolit; maailma, jossa sisustuskaupat myyvät “mätänemisen” sävyisiä maaleja ja viestintätoimiston jäbät bailaavat virheitä ja katkoksia täynnä olevan musiikin tahtiin. Imaginaalinen kapitalismi poimii kulttuuriset signaalinsa yhä nopeammin ja luovemmin (Bottici 2017). Kun heikkoudesta tulee coolia, se kääntyy helposti kapitalismia suojelevaksi sumuksi. Myös heikkouden ja nihilismin rajat alkavat “väsyneen kapitalismin” maailmassa sulaa. Yrittäjät eivät enää pitchaisi mahtipontisia planeetan pelastussuunnitelmia, vaan markkinoisivat väsyneesti ja takellellen taas yhtä uutta pakolaisten työtä hyväksikäyttävää äppiä. 

Ehkäpä pelottavinta kapitalismia onkin sellainen, joka on itsekin väsynyt itseensä. Kapitalismia joka doomscrollaa omalla haudallaan. Syö välinpitämättömästi, osin automatisoituna, jaksamatta unelmoida tai uusintaa enää yhtäkään tuotannontekijäänsä. Kapitalismia, jota, paradoksaalisesti, ylläpitää sen omasta lysähtämisestä ulos karkaava energia. Ehkä jo elämme sellaisen kapitalismin sisällä.

Tästä skenaariosta huolimatta ajattelen, että heikkoudessa on myös ontologisesti jotain, joka ei sovi kapitalismiin. Kun kimaltavat kuvat ovat kumuloituneet, kun usko kapitalismin ”uuteen” on kulunut loppuun, jäljelle jää väsähtäminen. Väsähtäminen voi olla katkos tai ”hätäjarru” Walter Benjaminin tarkoittamassa mielessä: tilaisuus nostaa karkoitettujen, kolonisoitujen ja piiloon painettujen traditio esiin. Tilaisuus nyrjäyttävien teknologioiden luontiin, tilaisuus rajat ylittävään solidaarisuuteen, joka laajenee teknokapitalismin kutomia masennuksen, lamaannuksen ja menetetyn toivon globaaleja verkkoja pitkin. Epäilemättä tämäkin katkos voidaan approprioida tai kääntää kapitalismia ylläpitäväksi itsevihaksi. Samalla heikkous on kuitenkin myös mahdollisuus katsoa kasautuvia, kapitalismin väsyttämiä kehoja sellaisina kuin ne ovat. Mahdollisuus hapuilla säilymisen ja hoivan mahdollisuuksia suurten ja sankarillisten vallankumousten sijaan, kohdata ”hienovaraisuutta luovuttamisen tiellä” (Purokuru 2022); nytkähdellä jonkin alkavan tahtiin.

Antti Tarvainen

Kirjallisuutta

Beckert, J. (2020). The exhausted futures of neoliberalism: from promissory legitimacy to social anomy. Journal of Cultural Economy, 13(3), 318-330.

Bottici, C. (2017). From the Imagination to the Imaginal Politics, Spectacle and Post-Fordist Capitalism. Social Imaginaries, 3(1), 61-81.

Purokuru, P. (2022). Heikko Estetiikka. Komeetta.fi. 

Heikkous vastarintana: työskentelyn tekeminen ekonomisemmaksi & itsen nuhjuistaminen

Voisiko heikko estetiikka näyttäytyä vastarintana tai ainakin toimintakyvyn säilyttämisen tekniikkana tilanteessa, jossa materiaalia tuotetaan koko ajan enemmän – ainakin sosiaalisessa mediassa – ja samalla esilläolon ja arvioitavana olemisen vaatimus on kasvanut, ja taiteen tekemisessä korostuu taiteilija henkilönä?

Niiltä kohden kuin heikko estetiikkaa on viimeistelemätöntä, voisiko se siis olla keino tehdä työskentelystä “ekonomisempaa” jatkuvassa tuottamispaineessa? Tai ylipäätään mahdollista ja tekijälleen kestävää olosuhteissa, jossa huolitellun tai hiotumman muodon tekeminen johtaisi ylikuormitukseen? Ja sikäli kun sisällön määrä kasvaa ja teosten ilmestymisen ja unohtumisen aikasykli kenties kiihtyy, voiko heikko estetiikka näyttäytyä tekijälle siltä, että ei ole mielekästä käyttää asioiden hiomiseen tai valmisteluun enemmän aikaa ja resursseja, jos koetaan, että teoksiin ei syvennytä ja että ne unohtuvat nopeasti?

Ja jos arvioitavana olemisen ja esilläolon vaade on kasvanut, voisiko heikko estetiikka jollain tavoin näyttäytyä jatkuvan arvioitavana olemisen väistämisenä tai arvioitavana olemisesta kieltäytymisenä, tapana tehdä arvioiva katse jo etukäteen voimattomaksi? Vai onko heikossa estetiikassa omanlaisensa arvioinnin kriteerit? Jos taide/taiteilijuus kulkee vahvasti itsen kautta tai kiertää sen ympärillä, voiko heikko estetiikka tehdä tästä siedettävämpää tai näyttäytyä tapana säilyttää toimintakyky? Voiko se toimia tapana vähentää painetta, joka liittyy itsen esiintuomiseen? Tai voiko heikko estetiikka tai itsen esillelaiton “nuhjuistaminen” olla myös tämän ympäristön pakenemista, erityislaatuista taiteilijaminää korostavan asetelman purkamista?

Vielä: jos taiteen ja kulttuurin kentällä korostuu individualistinen itsen korostaminen (näin tunnutaan usein sanovan, mutta onko todella näin?), voisiko voiman hylkiminen näyttäytyä luovimisena tilanteessa, jossa yksilöllinen voimakkuus tuntuu ehkä luotaantyötävältä, mutta jossa ei välttämättä ole läsnä yhdessä tekemisen tai kollektiivisen voiman tuottamisen horisonttia ja jossa tekeminen palautuu jossain määrin yksilöllisen kyvykkyyden harjaannuttamiseen ja esiintuontiin ja toisten vastaavien yksilöiden kanssa huomiosta ja ehkä rahoituksestakin kilpailemiseen?

Joel Kilpi

Heikkous vastarintana: työskentelyn tekeminen antiekonomisemmaksi & itsen väsyttävyys

1. Vastaan tässä Joel Kilven kommenttiin työskentelyn tekemisestä “ekonomisemmaksi” tuottavuuspaineiden kasvun ja kiihtyvän kulutuskierron keskellä. Komppaan, että tämä ajatus sekä kuuluu kollegoiden välisessä ajatustenvaihdossa että näkyy myös ikään kuin “kehkeytyvään” ja “prototyyppimäiseen” tilaan jätetyissä teoksissa.

Näkisin kuitenkin heikon estetiikan sisällä mahdollisuuden myös kulkea taloudellisuutta vastahankaan ja tehdä teoksia suorastaan tuhlailemalla niihin käytettyä aikaa. Ikään kuin zonettamalla teosten työstön keskellä niin, että niihin käytetty aika olisi myös taloudellisesti katsottuna kannattamatonta, tehotonta ja siis heikkoa. Tuottavuuspaineiden mahdottomuuden edessä voimattomuutensa ja hitautensa tunnustavaa taidetta.

2. Autofiktio ja sen erilaiset variaatiot tulevat mieleen “omana itsenä” olemisen vaatimuksen väsyttävyydestä. Tanskalainen kuraattori Helga Christoffersen kirjoitti 2019 eräässä näyttelytekstissä (referoin tässä vapaasti muistista suomentaen), että “nuori taiteilijasukupolvi kehittää itselleen alter egoja voidakseen siten kohdata todellisuutta etäytetysti”. Teksti sisälsi rivien välissä mielestäni jonkinlaisen oman ja läheisen yhteisön heikkouden myöntämisen.

Esimerkkeinä tulee mieleen norjalainen taiteilijaduo Tokyo Twins (Anne Ødegård ja Simon Daniel Tegnander-Wenzel) ja myöskin norjalainen Viktor Pedersen, jotka kehittävät itselleen hahmoja, joiden kautta he pitävät mumisevia luentoja, haahuilevat sumeissa ja epäselvissä dokumenttimuotoa lainaavissa videoteoksissa tai soittavat kaikesta “tsemppipumppauksesta” riisuttua eurodancea.

Anne Ødegårdista tuli vielä mieleen Heikko estetiikka -tekstin alun maininta meemien kierrättämisestä ja vääristämisestä ja se, miten Ødegård kierrättää tunnettuja Metallica -kappaleita meemiytyneenä materiaalina Burial -tyyppisessä hauntologiahengessä. Erityisesti Metallican One jotenkin osuu mielestäni hienosti Ødegårdin coveroimana heikon estetiikan piiriin. Se ei varsinaisesti käännä kappaletta päälaelleen, vaan subversio jää uneliaasti puolitiehen.

Joel Slotte

Huomioita taiteentutkimuksen suunnasta

1. Sama kritiikki taiteilijan ansioluettelon muuttumisesta osaksi tekijän repertuaaria on ollut läsnä myös nykytaiteen historiassa 1960-luvun tienoilla, jolloin “nykytaiteilijat” ansaitsivat monesti valtavasti rahaa samankaltaisilla teoksilla kuin mistä fluxuksen, postitaiteen ja konkreettisen runouden tekijät eivät saaneet mainittavia summia. Jälkimmäisten teokset olivat hankalammin rahaksi muutettavia muun muassa siksi, että ne eivät olleet esteettiseti aina hätkähdyttävän kauniita. He halusivat tuoda kauneuden sijaan erilaisia byrokraattisia epäesteettisyyden ja rumuuden muotoja taiteeseen. Tässä on siinäkin mielessä yhteys, että mainituissa yhteisöissä taiteen levittäminen perustui verkkottuneisiin yhteisöihin (postiverkko), jotka edelsivät taiteellisessa levitystoiminnassa nettiä, kun myös heikko estetiikka on nimenoman netin estetiikkaa.

2.  Jos masennus esitetään synonyymina kulutuskulttuurin kritiikille, niin olisi hyvä täsmentää, millä tavalla se on sitä enemmän kuin muut heikon estetiikan kategoriat. Lopettaako masennus rakenteellisesti kulutuskulttuurin osana toimimisen? Onko se niin vahva affekti, että se pakottaa keskeyttämään toiminnan? Esitetäänkö paras rakennekritikki sisältä vai ulkoa?

Näen, että masennus rakennekritiikkinä perustuu siihen, että se pakosti muuttaa näkökulman itseen ja myös maailman esteettiseen havainnoimiseen. Tosin tämä ei aina tuota kritiikkiä vaan se voi aiheuttaa myös itseen ja omaan maailman havaitsemiseen käpertymistä, sitä, ettei pysty tunnistamaan muita havainnoinnin tapoja enää relevantteina.

3. Nykyisen yläluokan – toisin sanoen miljonäärien – taide on minusta kitschiä tai kryptoteoksia, tai Kaj Stenvallin maalauksia, eikä liity niinkään taidekoulutukseen. Ylipäänsä minusta olisi hyvä kriittisesti tarkastella sitä, millä tavalla niin sanottu taiteellinen taide pärjää uusliberalismissa. Mietin, päteekö siihen sama elitismikäsitys enää kuin 1800- ja 1900-luvuilla, kun porvarillinen taide yleistyi teollistumisen myötä. Silloin luokan suhde koulutukseen ja elitismiin oli selkeämpi. Nykyään köyhästä ITE-taiteilijasta, jolla ei ole alan koulutusta, voi tulla tietyn taiteenalan asiantuntija, kun kaikki tieto on ilmaiseksi ladattavissa netistä ja kansainvälisiin taideyhteisöihin pääsee siten helpommin mukaan.

4. On hyvä huomio, että estetiikka voi olla poliittista siten, että se luo sellaisen kokemisen tavan tai tilan, jota yhteiskunnan rakenne ei salli. Tämä on mielestäni ylipäänsä oleellista uusliberalismin ajan taiteessa: se on ainut paikka, jossa voi kokeilla vaihtoehtoisia elämisen, kokemisen ja havainnoinnin tapoja. Tietysti tällaisille kokeiluille on paljon myös naureskeltu, ne kun eivät perustu tuottavuuden logiikalle ja usein myös epäonnistuvat, ja epäonnistumiset tulevat näkyviksi, koska kokeiluissa juuri luodaan tilaa, jossa asetutaan kritiikille alttiiksi.

Aurora Ala-Hakula

Heikkous ja järjestäytyminen

En ole ehkä ihan saanut tätä ajatusta kristallisoitua, mutta tätä lukiessa olen pyöritellyt kysymystä siitä, onko heikko estetiikka suhteessa järjestäytymisen ja voiman heikkouteen politiikassa. Operaistitermein: onko heikko estetiikka sidottu luokkakomposition purkautumisen vaiheeseen tai sen suoranaiseen puutteeseen (josta ehkä Elokapinan aktivismi on toiminut esimerkkinä) eikä uuden luokkakomposition syntyyn (jota kautta voi nähdäkseni tarkkailla Black Lives Mattersin räjähdystä kaduille 2020).

Toki tästä näkökulmasta heikko estetiikka olisi heikkoa perinteisessä mielessä, mutta Heikko estetiikka -tekstissä näkökulma heikkoon estetiikkaan on pikemminkin affirmatiivinen kuin kriittinen.

Juho Narsakka

Estetiikan heikkous ja taiteen X

1. Anti-Kant

Miksi kantilainen estetiikka on Eetu Vireniä lainatakseni “vallankumouksellisen asennon” vastainen? Koska Kantin estetiikka pakottaa taiteen osaksi järkeä, joka sovittaa luonnon kontingenssin ja moraalin ehdottomuuden ristiriidan. Kantilainen estetiikka tekee taiteesta redundanttia moralisoimalla aistimuksen. Kapitalismin ajatteluun Kant on turhauttava, ehkä jopa turha ajattelja, ellei hänen ristiriitojaan tulkita itsessään ilmaisuksi filosofian rajojen kokemuksesta, kuten Adorno tekee.

Arvostelukyvyn kritiikissä Kant kuitenkin linjaa, että estetiikka koskee luonnonobjektien havaitsemista, sillä niillä ei ole tekijää. Vain täten estetiikka voi täydentää subjektin konstituution, jonka on määrä ylittää juopa kontingentin tiedon ja absoluuttisen moraalin välillä. Ratkaisu on Kantille tärkeä, koska se sovittaa tai häiventää subjektin perimmäisen ongelman. Subjektin on Kantin mukaan oltava autonominen, mutta myös alamainen itse asettamalleen, ehdottomalle laille. Koska aistit kuuluvat osaksi luonnollista järjestystä, makuarvostelma voi paljastaa maailman ikään kuin järjellisenä, ilmiöiden kokonaisuutena, joka viittaa aistisen yli kohti teleologista järjestystä. Näin tapahtuu myös ylevässä, joka osoittaa havaitsijalle tämän pienuuden ja voimattomuuden. Kantin paha paikka on kahden kiellon välissä: 1. Jumala ei voi olla kontingentin tiedon auktoriteetti; ja 2. jos ei ole absoluuttista moraalia, toivo on turhaa. Estetiikka pelastaa tilanteen, se astuu 1. ja 2. väliin, silloittaa tiedon ja toivon rotkon.

Kantin estetiikan ongelma on sen periaatteellinen epäpoliittisuus. Mitä tahansa poliittista projektia voi tukea kantilaisilla argumenteilla (näin myös usein tapahtuu), mutta kysymystä taiteesta ja mausta ei voi Kantin estetiikan puitteissa voi asettaa kiistana ja konfliktina. Estetiikan politisointi voi olla mahdoton projekti, mutta taiteen poliittisuuden havaitseminen ei välttämättä vaadi mitään “uutta”, vaan ainoastaan tiettyä ilmaisun ja havainnon yhteispeliä.

2. Heikkouden onglmat

Heikko estetiikka kohtaa Kantin ongelmat, mutta se katsoo niitä teknologian ja taidekoulutuksen räjähdyksen jälkeisen taidekentän lävitse. Tämä on tärkeää ja luenta sisältää tarkkoja havaintoja. Keskeinen kysymys kuitenkin on, mitä tehdä estetiikalle. Kantille taide on 0, modernismille se on hyvin ongelmallinen 1. Heikko estetiikka tuntuu ottavan jotakin molemmista suunnista. Ehkä muuten kuin äxänä, määrittämättömänä, taidetta ei kuitenkaan pysty tällä hetkellä ajattelemaan. X:n näkökulmasta kantilaisen ajattelun ongelmia on vaikea tunnistaa, koska ne ovat niin etäisiä. Silti ne tulevat mukaan estetiikan myötä. Estetiikka ohjaa merkityksettömyyden kohti merkitystä ja luonnottomuuden kohti luonnollisuutta. Estetiikkaan kuuluu eron ylittämisen suunta. Ongelma on muoto, joka approprioi taiteen ja heikentää sitä, tehden siitä ennalta-arvattavaa. 

Jotta heikko estetiikka olisi jotain muuta kuin heikkouden estetisointia, olisi mentävä jonkinlaiseen toiseen asentoon. Heikkous voi olla vahvaa, jos se on teko, joka vapauttaa muodon, unohduttaa moraalin. Hämäävää kyllä, vaikka Kant pani kaikkien kirjojensa kanteen sanan “kritiikki”, sitä ajattelivat pidemmälle Schlegel ja muut varhaisromantiikan ironiset kirjailijat, Kantin aikalaiset. Kuten Walter Benjamin kirjoittaa ainoassa varsinaisessa akateemisessa työssään, kritiikin käsitettä varhaisromantiikassa koskevassa väitöstyössään: kritiikki piiloutuu taiteeseen. Tällaista taidetta voi hyvin kutsua heikoksi tai vähäiseksi, sillä se usein esiintyy kommentaarina, metana, tai parodiana. Sillä kuitenkin on poliittinen asento sillä se ärsyttää, härnää ja härkkii. Tällainen vähäinen taide pilaa omaa näkymäänsä ja jättää kesken tekemäänsä. Se uhkaa lopettaa iltasadun lukemisen ja nauraa omalle sepitteelleen, hylätessään huonon lastenkirjan. Infantiilisuuden unesta hereille repäisty lukija joutuu itse katsomaan epäluotettavan lukijan satukirjaan. Tässä suhteessa olemme kaikki romantiikan taiteen, emme Kantin estetiikan, lapsia.

3. Kritiikki ja trauma

Ero kapitalismin prosessien ja luonnonprosessien välillä on syytä haastaa, kuten tapahtuu esseessä heikosta estetiikasta. Se, että ne eivät ole täysin tarkkarajaisesti toisistaan erotettavissa, ei tarkoita sitä, että ne olisivat “samaa”, vaan että yritys erottaa luonto ja kapitalismi johtaa oireiluun. Trauman ilmeneminen on tilanne, jolloin korvia voi höristellä kohti “romahduksen ääntä ja peruutettujen tulevaisuuksien taidetta”, kuten Purokuru osuvasti kirjoittaa. Traumaa voi ajatella taustana heikon taiteen tekniikoille, konnektiivina, joka pitää konstruktion kasassa, tulematta itse esiin: romahdus konstruktion osatekijänä. Traumakin suojelee kritiikkiä. Kriisiytynyt maailma, joka voi purkautua mistä tahansa ehjäksi oletetusta kohdastaan, on vähäisen taiteen laajakuva. Tätä vasten taide tekoina on itsestään tuottuvan kriisin ja trauman valjastamista, tuotannollistamista. Se pilkkoo paloiksi estetiikan yleisyyden ja muuttaa kriittiseksi ne konnektiivit, joissa subjektin konstituutio muka lymysi. 

Taneli Viitahuhta

Kirjallisuutta

Theodor Adorno (2006/1970): Esteettinen teoria. Suomennos Arto Kuorikoski. Tampere: Vastapaino.

Lacoue-Labarthe, Philippe (1992): “Introduction to Walter Benjamin’s ‘The Concept of Art Criticism in German Romanticism’”. Studies in Romanticism, Vol. 31, No. 4, 421-432.

Friedrich Schlegel (2015/1799): Lucinde. Romaani. Ensimmäinen osa. Suomennos Veli-Matti Saarinen. Helsinki: Kuvataideakatemia.

Eetu Viren (2021): Vallankumouksen asennot. Brecht, Benjamin ja kysymys estetiikan politisoimisesta. Helsinki: Tutkijaliitto.

Estetiikasta puhuminen eleenä 

Pohdin esseen kohdalla siinä tapahtuvaa nimeämisen elettä. Tavallaan näin myriadien tekijöiden ja teosten yhdistäminen yhden ”heikon estetiikan” alle on itsessään jännitteisessä suhteessa ajatukseen heikkoudesta; ele on vääjäämättä keskittävä ja nimeävä, jolloin mainittujen teosten ja estetiikkojen keskinäiset erot hämärtyvät. Mietin jossain kohtaa lukiessani, voisiko puhua enemmän heikoista estetiikoista, monikossa – näin voisi tuoda näkyviin sen, miten erilaisista traditioista, hahmotustavoista ja kokemuksista on kyse. Niiden väliset yhteydet ovat epämääräisiä, jäsentymättömiä, kuvatulla tavalla “sumupilven kaltaisia”, eivätkä välttämättä järjestettävissä yhden tarkasti määritellyn estetiikan alle, kuten sana ”estetiikka” antaa ymmärtää.

Heikon estetiikan käsitteessä kiinnittää samalla huomiota sen reaktiivisuus ja antiteesinomaisuus: ikään kuin heikkous käsitteenä edellyttäisi aina vahvuuden ja voiman vastakohdakseen, normiksi jonka se epäonnistuu täyttämään samaan tapaan kuin tekstissä kuvataan nykyajalle tyypillistä riittämättömyyden kokemusta. Onko heikkous aina jotakin, mikä tulee näkyviin vasta vertailussa johonkin vahvuuden ideaaliin? 

Kuvauksessa on paljon tunnistettavaa. Esitysten kohdalla ollaan puhuttu vaikkapa huokoisesta rakenteesta tai dramaturgiasta. “Huokoisuus” tuntuisi kuitenkin viittaavan aineen omaan sisäsyntyiseen ominaisuuteen, joka kylläkin hahmottuu vastakohtana kovalle, kiinteälle tai läpäisemättömälle, mutta ei sisällä suoraa arvotusta sen suhteen kumpi on ensisijainen tai parempi. Sen sijaan heikkouteen käsitteenä tuntuu liittyvän olennaisesti vertailu, se on ymmärrettävissä parhaiten puutteen kautta, negatiivisesti.

Tämä voi olla tarkoituksenmukaista. Tekstin credona kulkee kysymys siitä, onko heikko estetiikka ennemmin oiretta nykykapitalismin tuotantotavoista ja sen tuottamista katastrofeista, vai sittenkin vetäytyvyydessään aktiivinen vastarinnan muoto – vai molempia vaihtelevissa suhteissa? 

Heikkoudesta vastarinnan muotona tulee mieleen Tuija Kokkosen käsite heikko toimijuus. Hän kuvaa sillä tapaa, jolla ihmisesiintyjä suuntaa tekemättä jättämisellään huomiota esityksen ei-inhimillisiin tekijöihin kuten maisemaan tai muunlajisiin olentoihin (Esityksen mahdollinen luonto, 2017). Posthumanistisen ajattelun vaikutus taiteeseen on yksi juonne, joka tästä esseestä jää uupumaan, mutta on olennainen ajatellen tekstissäkin kuvattua kokemusta planetaarisesta katastrofista ja miten sen kanssa voidaan elää. Ei-inhimillisen ulottuvuuden mukaanottaminen analyysiin voi myös näyttää, miten monissa tekstissä mainituissa esimerkeissä heikko toimija on edelleen varsin vahva, sillä se pysyttelee visusti intersubjektiivisten suhteiden piirissä ja suuntaa huomiota lähinnä omaan impotenssiinsa.

Impotenssiin, tai transgressioon. Sekä epäonnistumisen että kieltäytymisen merkityksessä heikkouden kohdalla ollaan tekemisissä asetelman kanssa, johon kuuluu olennaisesti valtapositio ja normi (Kantin esteettiset kategoriat, menestyvän yksilötaiteilijan hahmo, jne.).

Tarvitaanko tätä asetelmaa? Tai tarkemmin ottaen: mihin sitä tarvitaan? Palaan kysymykseen nimeämisen eleestä. Tuleeko puhe taiteesta “sisältä käsin”, toisin sanoen taiteen tekemisen käytäntöjen itsestään käsin määräytyvästä painovoimasta, vai “ulkoapäin”, jolloin taiteen alueeseen liittyviä ilmiöitä pyritään asettamaan johonkin toiseen, ensisijaiseksi ja selittäväksi ajateltuun kontekstiin? Heikko estetiikka -tekstin kaikenkattava nimeämisyritys saa ajattelemaan, että taiteen tekemisen sisäisten kysymysten (kuten: miten ja miksi tehdä sitä mitä tekee niin kuin tekee?) sijaan kysymys on yrityksestä kuvata nykyisen kapitalistisen talouden psykopatologiaa taiteen piiristä nostettujen esimerkkien avulla. 

Analyysi on masennuksen affektiivisen talouden suhteen osuvaa. Taiteentekijä itsessäni jää samalla ajattelemaan taiteen ja estetiikan eroa, josta esimerkiksi Esa Kirkkopelto on puhunut. Taiteellinen ajattelu ja kokemus ovat jotakin, minkä piirissä Kantilla ja muilla filosofisen kaanonin merkkihenkilöillä kanonisine jäsennyksineen ei ole lähtökohtaisesti erityistä tiedollista auktoriteettia. Jos estetiikan filosofia kantaa mukanaan eläviä jäänteitä asetelmasta, jossa taiteilija ja taide ovat tiedon objekteja ja tutkija niiden tulkki, taiteellisessa ajattelussa (ja tutkimuksessa) subjektipositiot menevät iloisesti sekaisin. 

Tietämisen ja tekemisen samuus on tuttua työväenluokan kamppailuista, joissa kieltäydytään redusoitumasta tilastollisen havainnoinnin ja asiantuntijavallan kohteeksi. Miksi sama ei voisi päteä taiteen kohdalla? Vaikka marxilaisessa ja kapitalismikriittisessä teoriassa taide saa usein tehtäväkseen heijastaa ja havainnollistaa jotakin kapitalismin tendenssiä, joka sitten puretaan diskursiivisesti (varsinaista teoksen muotokielen ja keinojen lähilukua harvoin kuitenkaan tehdään), taiteellisen ajattelun näkökulmasta kiinnostavampaa voisi olla, millä tavalla teoksen liike ja olemassaolon tapa voi auttaa ajattelemaan ja käyttämään käsitteitä uudella tavalla.

Kapitalismi tieteineen ja järjestyksineen tarvitsee estetiikkaa selittämään “alemman tason tietoisten kykyjen” havaittavissa olevia ilmiöitä (merkitys, jossa ‘aesthetican’ käsitettä ensimmäisenä tiettävästi käyttänyt Baumgarten aiheesta kirjoitti). Taiteellinen tutkimus on ottanut tämän tehtävän jatkamisen asiakseen puhuessaan “aistillisesta tiedosta” (sensuous knowledge): epäilemättä mielenkiintoista, mutta tarvitseeko taiteen tekijä tietoa siitä, millaista hänen tietonsa on? 

Yhtä hyvin voi ajatella, että taiteen tekemisen konkreettinen käytäntö on jo itsessään ajattelua: käsillä, liikkeillä, kosketuksilla, kiviporalla ja puuliimalla. Se vain ei artikuloi itseään logoksen hallitseman kielen piirissä. Tämä ei ole heikkoutta, vaan satumaista piittaamattomuutta, josta poliittinen teoria voi vain unelmoida. Ehkä yhteiskunnallisen ajattelun pitäisi siis taiteellisen ajattelun tavoin korostaa materiaalinsa omalakisuutta ja ensisijaisuutta mihinkään tiedollisiin rakennelmiin nähden: ei ajattelun materialisoitumista teoksissa, vaan teosmateriaalin omaa keskeneräistä ja villiä ajattelua.

Klaus Maunuksela

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.