Kuva: Henri Salonen.
Komeetta julkaisee neljä tekstiä kirjasta Eurooppa kieltäytyy työstä —
Haastatteluja ja vallitsevan työn kritiikkiä, jossa käsitellään työstäkieltäytymisen ja työn kultin käsitteitä, työn toisin organisoimisen mahdollisuuksia sekä seuraavia mahdollisia askelia taistelussa autoritaarista ja orjuuttavaa työn muotoa vastaan. Kirja sisältää sisältää 25 haastattelua ja kaksi esseetä, ja sen julkaisi Khaos Publishing 8.9.2023.
Kirja on osa Eurooppa kieltäytyy työstä -projektia, jonka aikana on syntynyt myös dokumenttielokuva Työn yöstä autonomiaan ja 8.9.2023 avautunut näyttely Tampereen Työväenmuseo Werstaalla. Projektin tavoitteena on ollut kerätä yhteen työn kritiikistä ponnistavia ideoita ja käytäntöjä, jotka avaavat näkymiä mielekkäämpään ja kestävämpään maailmaan.
https://www.khaospublishing.com/shop/p/eurooppa-kieltaytyy-tyosta
“Ei muuta tee kuin haaveilee, ja mielessä yksi ainoa ajatus: kuinka välttyä työnteolta.”
Näin yksinpuhelee venäläinen ajattelija ja kirjailija Vasili Rozanov kirjassaan Solitaria. Rozanov kuvaa yleistä käsitystä työstäkieltäytymisestä. Tällainen kieltäytyjä ei tee mitään, on vain jouten. Hänen käsityksensä elämästä perustuu haaveiluun. Ennen kaikkea hän yrittää välttyä näkemästä vaivaa. Hän toisin sanoen laiskottelee. Kenties kieltäytyjä toivoo, että joku toimittaisi hänelle elämän perustarpeet ja hoitaisi ikävät asiat, palvelisi ja hemmottelisi. Kerta kaikkiaan sietämätön ja paheksuttava olio! Kukapa kunnon kansalainen ei haluaisi läksyttää kieltäytyjää ja todistella, että elämän merkitys syntyy tekemisestä eikä harhapäisestä maleksinnasta. Aika leikata viimekätinen sosiaaliturva ja pakottaa pummit hommiin!
Rozanovilainen täysin passiivinen työstäkieltäytyminen on kuitenkin harvinaista. Passiivisuus on nimittäin todella vaativaa ja vaatii äärimmäistä huolellisuutta ja korkeaa suoritustasoa. Käytännössä jokainen, joka ei ole aivan katatonisessa tilassa, alkaa ennen pitkää puuhastella jotakin. Ja jos jossakin todella on ihminen, joka onnistuu välttymään kaikelta vaivannäöltä ja pelkästään haaveilemaan, hänen tekonsa osoittaa niin suurta peräänantamattomuutta ja johdonmukaisuutta, että se tulee palkita pikemminkin kullalla ja mirhamilla kuin paheksunnalla.
Ihmiset kieltäytyvät työstä yleensä siitä syystä, että heillä on parempaa tekemistä kuin ulkopuolisessa käskyvallassa tehtävä, jonkun muun varallisuutta kasvattava “työ”. Traumatisoivan maailmanpalon keskellä ei tietysti ole ihme, jos kieltäytyjä haluaa ensin lomailla ja oleksia pari viikkoa, kuukautta tai vuotta. Lopulta kieltäytymisen tarkoitus on kuitenkin tehdä jotakin, mikä on tärkeämpää, parempaa ja nautinnollisempaa kuin työ.
Työstäkieltäytymisessä on siis kyse yhtä paljon työn ja tekemisen luonteesta kuin itse kieltäytymisestä. Kyse on ennen kaikkea kieltäytymisestä alistetusta työstä, joka ei ole omaehtoista ja mielekästä. Kieltäytymisestä saatavaa aikaa ja voimaa käytetään sitten muuhun, olennaisempaan tekemiseen.
Seitsemän plus kolme tapaa kieltäytyä työstä
Maantieteilijä Pierpaolo Mudu jakaa poliittisen työstäkieltäytymisen seitsemään lajiin artikkelissaan Dies-non: refusal of work in the 21st century. Käytän tässä Mudun luokittelua, mutta määrittelen lajit tavalla, joka hiukan eroaa Mudun tekstistä.
Ensimmäinen työstäkieltäytymisen laji on suoraviivainen hyökkäys tuotantovälineitä vastaan luddiittien tyyliin: hajotetaan koneet ja tuhotaan työpaikat fyysisesti. Mudu arvostelee luddiitteja Marxin pohjalta siitä, että heidän olisi koneiden sijaan kannattanut hyökätä kohti tuotantomuotoa, joka käyttää kyseisiä koneita. Ei siis hyökätä teknologiaa vastaan vaan kapitalismia, joka käyttää teknologiaa työn tehostamiseen ja kurjistamiseen pääoman arvonlisäyksen tähden.
Mudun näkemys luddiiteista on helposti kyseenalaistettavissa, sillä kuten Gavin Mueller osoittaa kirjassaan Breaking Things at Work, luddiitit muodostivat hyvin tietoisesti organisoituneen, työnvastaisen ja työläisten itsehallintoa tavoittelevan liikkeen, jonka ajattelu ja toiminta oli strategisempaa kuin mitä populaari käsitys luddiiteista antaa ymmärtää. Oli miten oli, arkisesti ymmärrettynä luddismi on työstäkieltäytymistä, joka keskittyy enemmän työn järjestämisen välineisiin kuin laajempiin yhteiskunnallisiin koneistoihin.
Toinen työstäkieltäytymisen muoto liittyy kamppailuun naisten kotityöstä. Silvia Federicin, Mariarosa Dalla Costan, Brigitte Galtierin ja Selma Jamesin kaltaiset autonomiset feministit alkoivat 1970-luvulla vaatia palkkaa kotitöistä ja lastenhoidosta, eli lähinnä naisten tekemästä uusintavasta työstä. Naisten ”epävirallista” työtä ei tunnustettu eikä vieläkään täysin tunnusteta, eikä siitä makseta palkkaa. Kodinhoito, lasten kaitseminen ja toisten terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtiminen on kuitenkin täysin välttämätöntä kapitalismille, jotta työvoima pysyy työkykyisenä ja jotta uusia työntekijöitä saadaan työmarkkinoille. Uusintava työ jää pitkälti näkymättömiin, minkä lisäksi siitä jää usein pois kyky itsemäärittelyyn ja autonomiaan, koska siitä puuttuu rahatulo ja mahdollisuus mennä lakkoon eli kieltäytyä työstä.
Federici, Dalla Costa, Galtier, James ja muut 1970-luvun marxilaisissa feministisissä liikkeissä toimineet haastoivat asetelman vaatimalla rahaa naisten tekemästä epämuodollisesta työstä. Heidän kieltäytymisensä työstä ei siis ollut niinkään kieltäytymistä tekemisestä sinänsä – vaatimus ei tarkoita, että hoiva ja huolehtiminen lopetettaisiin – vaan kieltäytymistä työn yhteiskunnallisen järjestämisen tavasta, jossa tiettyjen ihmisryhmien työtä järjestelmällisesti halveksutaan ja riistetään toisten hyväksi. Myöhemmin tästä aloitteesta kehittyi vaatimus kaikille ehdoitta maksettavasta perustulosta, joka toimisi myös palkkana hoivasta ja kotityöstä.
Lastenhoitoa ja muuta usein kodin piiriin vetäytyvää hoivatoimintaa voi ajatella myös yleisesti hyväksyttynä mikrotason tapana kieltäytyä palkkatyöstä. Lapsi on sallittu tapa jättäytyä palkkatyön ja yrittämisen ulkopuolelle ja keskittyä siihen, mikä tuntuu tärkeämmältä: uuteen elämään. Jos lapsen hoitaminen tuntuu mielekkäältä, voi tehdä toisen lapsen, ja näin on mahdollista kieltäytyä palkkatyöstä vuosikausia.
Kolmanneksi työstäkieltäytymistä ovat monenlaiset boikottitoimet työpaikalla ja työn sisällä, kuten tyhjän työn tekeminen, työajan käyttäminen netin selaamiseen, chattailuun tai videoiden katseluun, päiväunien nukkuminen, hiiren ohjelmoiminen liikkumaan itsestään etätöissä (googlaa “mouse jiggler”), itsen etäännyttäminen työstä kyynisyydellä, työn ja sen johtajien parodiointi, skeptisyys työtä kohtaan ja yleisesti huumori. Näin työnantajan määräysvaltaan alistettua aikaa voidaan ottaa takaisin pieninä palasina.
Neljänneksi poissaoloa – useimmiten sairaslomalle jäämistä – voi pitää henkilökohtaisena lakkotoimena erityisesti silloin, kun työntekijä ei ole sairas virallisesti tunnustetulla tavalla. Jos työntekijä ei rohkene itse päättää tarvitsemastaan omasta sairaslomasta, masennus tai burnout voi auttaa häntä päättämään ja toimia eräänlaisena tahdosta riippumattomana psyykkisen lakkoilun muotona. Saikuttaminen on kohtalaisen helppo tapa korottaa palkkaa: vähemmän työtä, enemmän rahaa. Mikäli potentiaalisen saikuttajan on vaikea perustella itselleen saikuttamista, voi hän muistuttaa itselleen, ettei yhteiskuntamme ole täysin terve. Sairaus on jaettu, siksi saikutuskin voi aivan hyvin olla kollektiivista.
Viides laji työstäkieltäytymistä eroaa muista jyrkästi. Siihen liittyy vetäytyminen yhteisöön, joka sijaitsee usein vuorilla, metsässä, kenties kaupungin keskellä vallatussa talossa tai kaukana maaseudulla omavaraisella tilalla. Tähän lajiin voi lukea Valtimolla omavaraistaloudessa elävien Lasse Nordlundin ja Maria Dorffin elämäntapakokeilun, jota Antti Salminen ja Touko Hujanen kuvaavat kirjassaan Lantun henki. Nordlund ja Dorff tosin korostavat kovan työnteon merkitystä valoisina vuodenaikoina, mutta keskimäärin he ovat laskeneet tulevansa toimeen neljän tunnin työpäivällä.
Kuudenneksi työstäkieltäytymistä on ajan ja tilan ottaminen elämiseen, siis vapaaseen aikaan. Leikkiminen, omaehtoinen luova työ, pienviljely ja sosiaalinen puuhailu (yhteisten tilojen organisointi, kerhot, kurssit, liikunta, opintopiirit) tarkoittavat energian suuntaamista työstä siihen, mikä tuntuu vapaalta. Sanonta siitä, kuinka “leikki on lapsen työtä”, onkin absoluuttisen väärä. Leikki on pikemminkin lapsen työstäkieltäytymistä, eikä vain lapsen, vaan myös aikuisen.
Seitsemäs työstäkieltäytymisen laji liittyy siirtolaisuuteen, jossa hylätään työtätekevän ja paikallaan pysyvän kansalaisen malli. Tämä on moninainen ja ristiriitainen kieltäytymisen luokka, koska siihen voi lukea yhtä lailla hyvin toimeentulevat valkoiset asiantuntijataustaiset nomadit Kaakkois-Aasian rannoilla kuin kausityötä tekevät ja ansaitulla rahalla osavuotisesti työstäkieltäytyvät siirtolaiset, jotka tulevat globaalin etelän maista.
Mudu huomauttaa, että on lisäksi kolme tapaa kieltäytyä työstä, jotka eivät kuitenkaan ole työstäkieltäytymistä siinä merkityksessä, jossa käsitettä on käytetty erilaisten työväenliikkeiden historiassa.
Ensinnäkin vuokrakoroilla ja sijoitustuotoilla eläminen ei ole niinkään työstäkieltäytymistä vaan työn siirtämistä toisille. Niinpä esimerkiksi 2010-luvulla suosituksi noussut “firettäminen” (financial independence, retire early) on työstäkieltäytymistä lähinnä subjektiivisesta näkökulmasta. Finanssimarkkinoiden välityksellä firettäjät elävät enemmän tai vähemmän yhteisen yksityistämisen ja toisten työn kustannuksella, ja suuressa mittakaavassa heidän toimintansa kärjistää luokkien välisiä eroja.
Toiseksi sekä järjestäytyneeltä rikollisuudelta että pikkurikollisilta puuttuu Mudun mukaan selkeä työstäkieltäytymisen strategia. Ihmiset myös tyypillisesti ryhtyvät rikoksiin, koska työ kieltäytyy heistä, eikä toisin päin, Mudu kirjoittaa. Tässä haluan väittää Mudua vastaan, sillä tekemisen lainmukaisuus ja laittomuus johtuvat poliittisista kamppailuista, jotka ohjaavat lakien säätämistä. Miksi esimerkiksi huumeiden vähittäismyyntiä, seksityötä tai näpistelyä ei voisi pitää työstäkieltäytymisen lajeina muiden joukossa?
Kolmanneksi työstäkieltäytymistä eivät ole erilaiset vastentahtoiset työttömyyden muodot, kuten potkujen saaminen tai toivottomuus, joka johtuu työmarkkinoiden muuttuvista vaatimuksista tai esimerkiksi automatisaatiosta. Työttömyys ei vielä tarkoita kieltäytymistä, eikä työn ulkopuolelle joutuminen ole aktiivista työnvastaisuutta.
Miksi kaikki eivät kieltäydy työstä?
Kuten Mudun luokittelu vihjaa, työstä kieltäydytään jatkuvasti, laajamittaisesti ja tietoisesti. Teema aiheuttaa kuitenkin vaivautuneita ja suivaantuneita reaktioita. Mikä tekee työstäkieltäytymisestä skandaalin?
Kathi Weeks kuvaa työnvastaisessa tutkimuksessaan The Problem with Work, kuinka sekä taloustieteilijät että niin sanotut kriittiset kulttuuriteoreetikot ovat kiinnostuneempia kauppatavaroista ja markkinoista, siis hyödykkeistä ja vaihdosta, kuin siitä, mistä tavarat ilmaantuvat markkinoille, eli työstä ja tuotannosta. Politiikantutkijoita taas kiinnostavat kansalaisuus, ihmisten oikeudellinen asema, identiteetit, kuluttajuus ja katsojuus sekä perheessä ja yhdistyksissä toimiminen huomattavasti enemmän kuin työ, johon ihmiset käyttävät valtavan osan valveillaoloajastaan.
Kun tarkastellaan eri tieteenalojen tutkimuskenttiä, työstä näyttää muodostuvan lähes musta laatikko, joka sivuutetaan kerta toisensa jälkeen.
Weeks selittää havaintoa työn yksityistämisellä. Pakko tehdä työtä elantonsa eteen nähdään luonnolliseksi tosiasiaksi sen sijaan, että ymmärrettäisiin sen olevan historiallinen ja yhteiskunnallinen instituutio, joka voisi olla toisin. Niinpä sen sijaan, että arvostelisimme työtä järjestelmänä ja elämäntapana, valitamme yksittäisistä töistä ja työpaikoista.
Toinen syy työn unohtamiseen piilee Weeksin mukaan työväenliikkeen hiipumisessa. Työläisten järjestäytymisen tuotannon ja jakelun tasolla on korvannut kulutuskeskeinen aktivismi, “eettinen kuluttaminen”, ja boikotointi. Kun ammattiliittoja on heikennetty ja työtä tehdään entistä enemmän erilaisilla alustoilla, itsenäisesti ja alihankintaketjuissa, on vähemmän tahoja, jotka pystyvät organisoimaan työntekijöitä ja kanavoimaan näiden kokemuksia ja vaatimuksia.
Työn sivuuttaminen on sikäli erikoista, että kapitalismissa työ on yleisin väline, jolla ihmisiin käytetään valtaa. Esimerkiksi Suomen työsopimuslaki on ensimmäisessä pykälässään suorasanainen: “Työntekijä tai työntekijät yhdessä työkuntana sitoutuvat henkilökohtaisesti tekemään työtä työnantajan lukuun tämän johdon ja valvonnan alaisena.” Työsopimuksen allekirjoittaminen tarkoittaa henkilökohtaista sitoutumista toisen johdon ja valvonnan alamaiseksi.
Niillä, joilla ei ole muuta myytävää kuin oma aikansa ja ruumiinsa, siis työvoimansa, ei ole kapitalismissa juuri muuta pääsyä ruokaan, asumiseen ja muihin elämän kannalta välttämättömiin resursseihin kuin työn tekeminen toisen käskyvallassa. Weeks huomauttaa, että tulon lisäksi työ on tavallisin tapa jakaa statusta ja säädellä ihmisten pääsyä terveydenhoitoon ja eläkkeelle. Työpaikka on myös merkittävä sosiaalinen ympäristö. Sekä kotikasvatus että koulutus että sairaanhoito että mielenterveysongelmien hoito että vankilajärjestelmä että hyvinvointivaltion palvelut sosiaalityöstä sosiaaliturvaan tähtäävät siihen, että ihmisestä tulisi mahdollisimman työkykyinen ja että hän suuntaisi suurimman tarmonsa työntekoon. Maahanmuuttajalta edellytetään kovaa työntekoa, ja hyvä kansalainen on yhtä kuin hyvä työntekijä, joka taas on hyvä seuraamaan työnjohdon vaatimuksia.
Työ ei näin tuota pelkästään tavaroita ja palveluja. Ennen kaikkea se tuottaa subjekteja, Weeks korostaa, eli kurinalaistettuja, hallittavia ja “vastuullisia” ihmisiä. Lisäksi työ tuottaa sukupuolia: miehille miesten töitä ja maskuliinisuuden performointia, naisille naisten töitä, feminiinisyyden uusintamista, hoivatyötä sekä kodinhoitoa.
Marx kirjoittaa Gothan ohjelman arvostelua -tekstissään, kuinka 1800-luvun loppupuolen työväenliikkeelle alkoi olla ilmiselvää, että “palkkatyöjärjestelmä on siis orjajärjestelmä, vieläpä sellaista orjuutta, joka käy raskaammaksi sitä mukaa kuin työn yhteiskunnalliset tuotantovoimat kehittyvät, saakoon työläinen sitten parempaa tai huonompaa palkkaa”.
Marxin kapitalismianalyysin voi nähdä pyrkimykseksi osoittaa, että ei ole mitään erityistä taloudellista syytä siihen, että jokaisen olisi tehtävä työtä siinä mielessä kuin työ nykyisin ymmärretään. Kyse on tuotannon järjestämisestä ja vallankäytöstä. Yhteiskuntien historiassa toimeentuloa on hoidettu esimerkiksi kiertävällä lahjataloudella, pienviljelyllä, vuodenaikoja seuraavilla ja jyrkästi muuntuvilla keräilyn ja metsästämisen tavoilla sekä kollektiivisella suunnitelmataloudella. Nykyisin on helposti ajateltavissa talousjärjestelmä, joka abstraktin talouskasvun sijaan tähtäisi yhteisesti neuvoteltuun ja ekologisesti ylläpidettävään tuotantotasoon, jossa ikävämpiä töitä automatisoitaisiin, ja jossa ennen kaikkea taattaisiin hyvän elämän mahdollisuudet jokaiselle riippumatta työnteosta.
Työstäkieltäytyminen hyökkää kaikkia edellä mainittuja hallinnan muotoja kohtaan. Erityisesti se hyökkää työn normia ja moraalia vastaan. Työ nähdään kapitalismissa moraalisena käytäntönä ja eettisenä velvoitteena, hyvän ihmisen perusvaatimuksena. Pohjimmiltaan kyse on työn korottamisesta uskonnolliseen, kulttimaiseen rooliin. Siksi työn merkityksen ja arvon ongelma on kaikkein olennaisimpia poliittisia kysymyksiä: tarvitsemme kaiken työhön liittyvän moraalin säälimätöntä kritiikkiä ja kaikkien työarvojen uudelleenarviointia.
Kuten Weeks korostaa, ongelmana ei ole pelkästään se, että työ riistää työntekijöiltä näiden tuottaman lisäarvon tai että työ korruptoi ihmisten kykyjä ja luonteita. Ongelma on kaikissa niissä tavoissa, joilla työ alistaa elämäämme. “Taistelussa työtä vastaan ei ole kyse vain paremman työn turvaamisesta vaan myös ajasta ja rahasta, joita tarvitaan työn ulkopuoliseen elämään.”
Kaikki työnteko tai vaivannäkö ei tietenkään ole alistavaa tai arvotonta. Jotakin on tehtävä, ja jotakin haluamme tehdä. Siksi “Työstä kieltäytyminen ei ole luovasta tai tuottavasta toiminnasta kieltäytymistä. Se on kieltäytymistä työyhteiskunnan nykyisestä kokoonpanosta ja sen moralisoidusta työkäsityksestä.”
On muutakin tekemistä, muitakin tapoja tehdä kuin nykyinen tapa, joka on tuhoamassa paitsi työn tekijät myös työn ehdot planetaarisella tasolla.
Kirjallisuus
Touko Hujanen & Antti Salminen: Lantun henki. 2023. Poesia.
Karl Marx: Gothan ohjelman arvostelua. Teoksessa Marx & Friedricgh Engels: Valitut teokset (6 osaa), 5. osa. Kääntäjä tuntematon. 1979. Kustannusliike Edistys.
Pierpaolo Mudu: Dies-non: refusal of work in the 21st century. 2018. Gender, Place & Culture, 25:9, 1329–1348, DOI: 10.1080/0966369X.2018.1551780.
Gavin Mueller: Breaking Things at Work. The Luddites Are Right About Why You Hate Your Job. 2021. Verso.
Vasili Rozanov: Solitaria. Yksinpuhelua. Käännös, johdanto ja selitykset: Mari Miettinen. 2002. Ilias.
Kathi Weeks: The Problem with Work. Feminism, Marxism, Antiwork Politics, and Postwork Imaginaries. 2011. Duke University Press.
