Pääoman ekopoliittinen hallintavalta

Elollisten kommunismi – Suomentajan esipuhe

Paul Guillibertin kirjan ”Elollisten¹ riistosta” tavoitteena on työn ja ekologian liitto ja sen kamppailujen avulla luotu ”elollisten kommunismi”. Liitto saadaan aikaan yhdistämällä kolme kapitalistiselle riistolle ja lisätyön anastamiselle tai niiden ”geohistorialle” keskeistä tilaa kapitalismin vastaiseen taisteluun: koti, tehdas ja plantaasi tai (sukupuolitettu) uusintamistyö, (sukupuolitettu) palkkatyö ja (rodullistettu) kolonialistisen riiston kohteena oleva työ. Näiden riiston kohteiden alle sijoittuvat paitsi maatalous ja metsätalous raaka-aineiden ja ihmisen toimeentulon lähteinä, niin myös eläinten, erityisesti kotieläinten, lehmien, sikojen ja vaikkapa koirien työ, tai koko luonto sikäli kuin se ymmärretään pelkkänä resurssina ja sitä kautta loppujen lopuksi maksamattomana ”työnä”. Itse asiassa kotieläimet ovat tavallaan kapitalistisen työn yksi vaihe: eläimiltä on riistetty oikeus omaan elämään, ne on pakotettu kuolemaansa asti tuottamaan taloudellista arvoa omista lisääntymisehdoistaan. Maatilalla lehmä siemennetään väkisin tuottamaan maitoa, jota ei käytetä sen vasikoiden toimeentuloon, niiden elämään, vaan yhtenä osana, pelkkänä tavarana maatalouden kannattavuuden vuoksi. Kotieläimet ovat näin osa ”ekologista proletariaattia”. Siksi taistelu ihmisten ja eläinten työehtojen ja työolojen parantamiseksi sekä maapallon suojelu ovat saman kolikon kaksi puolta. Taistelun tavoitteena on rakentaa uudelleen oikeudenmukainen ja ihmisarvoinen yhteiskunta, jossa jokaisen sen jäsenen toimeentulo, jokaisen elämä taataan ilman, että muulle elolliselle maailmalle aiheutuu vahinkoa. Kirjansa lopulla Guillibert nostaa esiin Marxin, feminismin ja radikaalin ekologian perustalta käsitteen ”elollisten kommunismi”. Se tarjoaa ulospääsyn syyllistävästä moralismista, jonka mukaan ”ekologia alkaa kotoa” ja jokainen yksilö on yksin vastuussa maailman tulevaisuudesta. Tilalle Guillibert tarjoaa työn kollektiivista uudelleenmäärittelyä, jossa kapitalismin vastainen taistelu yhdistetään maapallosta ja sen asukkaista huolehtimiseen. Ohessa kirjan viimeinen luku suomennettuna.

 Exploiter les vivants, Une écologie politique du travail , Paris, Éd. Amsterdam, 2023.
Suomennos: Jussi Vähämäki.

Pääoman ekopoliittinen hallintavalta

Luennoillaan Biopolitiikan synnystä Michel Foucault selittää, että eurooppalaisten hallintojen historiassa ihmisiin ja asioihin kohdistuvaan vallankäyttöön sisältyy itserajoituksen periaate. Klassisessa hallinnoinnissa valtaa rajoitetaan keskiaikaisesta kanonisesta oikeudesta periytyvän oikeuden nimissä. Hallinnallisen järjen sisäinen kritiikki “pyörii vallan anastamisen ja suvereenin legitiimisyyden kysymysten ympärillä”.² Poliittiseen talouteen perustuva moderni hallinta rajoittaa valtaansa markkinoiden lakien tarpeista. Foucault näkee nykyisessä hallintajärjestelmässä nousevan esiin elämään kohdistuvan vallan, ei vallan antaa kuolema, vaan vallan kannustaa, kyvyn johtaa subjektit suorittamaan tietty määrä tekoja. Tämä biopoliittinen hallinta muovaa subjektiivisuuksia. Brutaalista pakottavasta voimasta valta muuttuu yksilöihin kohdistuvaksi rakentavaksi hienovaraiseksi voimaksi aina siihen saakka, että joskus on vaikea erottaa vallan subjektia sen kohteesta. Hallinnallisuus edustaa Foucault’lle hallitsemisen nykyaikaista muotoa, joka ei enää harjoita valtaansa alueen suvereenisuuden tai ruumiiden kurin kautta vaan tiettyyn ympäristöön sijoittuvaan väestöön kohdistuvien riskien todennäköisyyksien arviointiin perustuvan kontrollin kautta.³ Tämän biopolitiikkateorian hyödyllisyyttä on vaikea kiistää, kun halutaan ymmärtää, kuinka nykyaikaiset hallinnot ohjaavat elämää, ihmisruumiita ja haluja. Käsitteen käytössä nousee kuitenkin esiin kolme hankaluutta.

Ensimmäinen muodostuu siitä, että biopolitiikan totuuden järjestelmä ei ole ajateltavissa ilman toista modernin hallinnallisuuden logiikkaa: kolonialistista kuolemanpolitiikkaa tai nekropolitiikkaa.⁴ Elämästä huolehtiminen, mutta myös kuoleman aiheuttaminen, niin siirtomaissa, rajoilla (sekä kansainvälisillä että sisäisillä), kuin sota-alueilla. Hallinnallisuuden kolonialistis-rodullinen historia ei palaudu elämään hajaantuneen vallan rakentumiseen; se on myös yleinen kuoleman regiimi rodullistetuille ihmisruumiille. Molemmissa tapauksissa kyse on massan hallitsemisen politiikasta ja se voi toimia hyvin erilaisten välineiden ja tekniikoiden kautta. Toinen vaikeus on peräisin siitä, että Foucault’n teoria hallinnasta tekee vallan rajasta vallan sisäisen kysymyksen. Tietenkin yhteiskunnallisen elämän todelliset alueet rajaavat hallintaa: laki, markkinat, elämä ja niiden instituutiot. Mutta valta on aina se, joka asettaa omat rajansa jaetun totuuden järjestelmän pohjalta muuttuen näin itse omaksi rajakseen. Mikään ei ole vallalle ulkoista. Kolmas vaikeus tulee maailmanlaajuisesta ilmastokriisistä. Nykyään on hallittava “ympäristöjä”: romahtavia ekosysteemejä, vesivarojen niukkuutta, kuivuutta, tulvia, tulipaloja, hirmumyrskyjä. Poliittisen teologian ja poliittisen taloustieteen aikakauden jälkeen olemme astuneet poliittisen ekologian aikakauteen. Luonnontilassa olevan luonnon huomioon ottamisesta on tulossa hallinnan itserajoituksen periaate. Hallita ympäristöä ja ilmastoa, tämä politiikan uusi tehtävä asettuu kaikille ideologisille virtauksille, ja ehdotankin, että sitä kutsutaan “ekopoliittiseksi hallinnallisuudeksi”. Tällä hetkellä olemme todistamassa kasvavaa rakenteellista ristiriitaa markkinoihin perustuvien hallinnan käytäntöjen ja ympäristön sekä luonnon puolustamiseen perustuvien käytäntöjen välillä. Uuden, vielä vähemmistössä olevan, hallinnallisen rationaalisuuden esiinnousu on havaittavissa kuitenkin kahdessa erityisessä kysymyksessä. Itse asiassa tämä rationaalisuus muokkaa taloudelliselle vallalle ja valtion alueelliselle vallalle sopivia toiminnan muotoja, sille sopivia subjektiivisuuksia.

Ensimmäinen näistä subjektiivisuuksista voidaan tiivistää muotoon “ekologia alkaa kotoa” ja se haastaa meidät kuluttajakansalaisina. Se toimii länsimaiselle keskiluokalle ja sitä ylemmille, niille, jotka pitävät kotiin sidottua perheellisyyttä yhteiskunnallisen uusintamisen etuoikeutettuna paikkana, niille, joilla on varaa rahoittaa omien kulutustottumustensa osittaista muuttamista. Tämä ideologinen ekologis-kulutuskeskeiselle “moraalille” alistumisen prosessi on puolestaan johtanut skenaarioon populistisesta välirikosta ekologian kanssa ja muovannut hallitsevan kertomuksen ekologiasta, joka on varattu rikkaille ja hyvin toimeentuleville. Tästä kertomuksesta löydämme toisaalta “jalat maassa” eläviä rikkaita, tietoisia ja ylpeitä, huolehtivaisia säilyttämään planeetan elinkelpoiset olosuhteet, siis juuri niitä, joilla on varaa ottaa luotijuna lomalle lähtiessään. Toisaalta löydämme köyhiä “päivittäjiä”: niitä, jotka ovat kiinnostuneita vain lenkkareistaan ja konsoleistaan, niitä, jotka ottavat auton lähtiessään töihin. Toisin sanoen, kyseessä on kertomus, jossa ne, joilla on valta (tai kuvitelma siitä) muuttaa omaa yksilöllistä elämäntyyliään ja jotka kuitenkin jatkavat samalla suurten yhä enemmän saastuttavien infrastruktuurien hyödyntämistä (ydinvoimalat, luotijunat), tuomitsevat ne, joilla ei ole keinoja rahoittaa omaa vihreää siirtymäänsä, ilmastonmuutoksen kieltäjiksi. Keltaliiviliike toi tämän paradoksin päivänvaloon: hiilipäästöveron rahoittaminen välillisiä veroja korottamalla johti fossiilisista polttoaineista riippuvaisen väestön ostovoiman vähenemiseen. Keltaliivien vastarinta korotuksille muistutti meitä, että ekologisessa siirtymässä on kyse luokasta tai vähintäänkin ostovoimasta. Keltaliivit leimattiin välittömästi antiekologisiksi, kyvyttömiksi ymmärtämään historian merkitystä ja politiikan välttämättömyyksiä. Ekologian juntit nähdään barbaareina, jotka eivät ole vielä päässeet mukaan käynnissä olevaan sivilisoitumisprosessiin. Siirtymässä on, lukuisten ekologisten esitysten mukaan, itse asiassa kyse vain tiedostamisesta, nimenomaan ympäristötuhojen tiedostamisesta. Näin maailma jaetaan kolmeen leiriin: “ilmastotietoisiin”, jotka muodostavat muutoksen etujoukon, “ilmastokieltäjiin”, jotka vastustavat sitä aineellisten etujensa tai oletetun tyhmyytensä vuoksi, ja “ilmastokysymystä tiedostamattomiin”, jotka eivät ole vielä ymmärtäneet historian merkitystä, mutta voisivat tehdä niin, mikäli sitä selitetään heille pitkään ja hartaasti. Tässä mielessä elokuva Don’t Look Up – siinä kaksi tutkijaa, joita kukaan ei ota vakavasti, yrittää vakuuttaa lähestyvän komeetan aiheuttamasta uhkasta elämälle maapallolla – on paljastava suhteessa tähän uuteen edistyksen ideologiaan. Niiden, jotka tietävät, pitää kouluttaa ja sivistää niitä, jotka eivät vielä usko. Näin edistyksen janalla toteutuu vanha vastakkainasettelu barbaarien ja sivistyneiden välillä. Keltaliivit osoittivat kuitenkin toisen mahdollisen suunnan ekologiselle siirtymälle, yhteisön toimeentuloon ja territorioon, elettyyn ja haltuun otettuun tilaan kiinnittymiselle perustuvan tulevaisuuden. Tähän asti populistisen ekologiasta irtautumisen skenaario ja hallitseva kertomus rikkaille varatusta ekologiasta ovat vastavuoroisesti vahvistaneet toisiaan.

Toinen tapa ekologisten toimijoiden kyseenalaistamiseen voidaan tiivistää kaavaan “ekologia alkaa kansakunnasta”. “Kansakunta” kokoaa meidät valkoisina (tai alkuperäiskansoina, kunhan jokainen pysyy “kotonaan”) puolustamaan rodullisesti homogeenisen kansan ikiaikaista kotiseutua. Ympäristöjemme säilyttäminen merkitsisi näin elämäntapojen säilyttämistä, elämäntapojen, jotka ovat tuottaneet eurooppalaiset, liikakansoituksen ja maahanmuuton uhkaamat kotiseudut. Valkoinen ylivalta puolustaa peltojaan, se puolustaa maataan taistelemalla “suurta väestönvaihtoa” vastaan. Tämä takertuminen maahan toimeentulon takuuna, mutta myös edellytyksenä yksilön kuulumiselle ryhmään, joka määrittyy “hänen” maansa kautta, on tämäntyyppisen ekologisen kerettiläisyyden keskeinen sisältö. Radikaaliekologian haaste on nyt, onnistuuko se vihdoin problematisoimaan suhteensa maahan, suvereenisuuteen ja valkoisuuteen, ja hylkäämään lopullisesti tarpeen juurtua “yhtenäiseen rodullistettuun valtioon”. Houria Bouteldja käyttää tätä käsitettä määritelläkseen ne valtiot, jotka tekevät rasismista hallinnan rakenteellisen välineen, vallan tekniikan. Rasismi antaa niille mahdollisuuden “suojella ranskalaista tilaa, mikä ei ole muuta kuin yhteiskunnallis/rodullisen sopimuksen tekemistä toimivaksi hallitsevien ja johtavien luokkien ja valkoisten alistettujen luokkien välillä”.⁵ Tämän valtion tehtäviin kuuluu sen määrittäminen, kuka “voi hyötyä varallisuuden jakamisesta ja kuka on suljettu sen ulkopuolelle”.⁶ Kaikista ristiriidoistaan huolimatta keltaliiviliike ilmaisi kieltäytyvänsä osallistumasta tähän hallitsevien luokkien sille tarjoamaan yhteiskuntasopimukseen. Protesti hiilipäästöveron korotusta vastaan avautuu myös osana kulttuurista kehystä, joka on hyvin erilainen kuin siirtomaaimperiumien vastaava. Yhteiskunnallis-rodullisen sopimuksen perustana oli mahdollisuus osuuteen siirtomaavarallisuudesta ja myöhemmin mahdollisuus osuuteen kasvun hyötyjen uudelleenjakamisesta fordistisen kompromissin kehyksessä. Nykyään, sen sijaan, (energian, resurssien, elintarpeiden) niukkuuden uhatessa on hahmottumassa sopimus, joka perustuu olemassa olevan suojelemiseen ja jakamiseen eikä kasvavan varallisuuden uudelleenjakoon.

Jordan Bardella, Rassemblement nationalin (sananmukaisesti “Kansallinen kokoomus”, entinen “Kansallinen rintama”, Front national) tämänhetkinen puheenjohtaja ja europarlamentaarikko, osoittaa ymmärtäneensä tämän täydellisesti julistaessaan, että “ekologian paras liittolainen on raja”.⁷ Iskulause, joka on ymmärrettävä kaikissa sen merkityksissä: paikallisten ekologioiden suojeleminen edellyttää, että asetetaan rajoja, joita ei voi ylittää vaarantamatta ekosysteemien tasapainoa, siis kansallisia rajoja, jotka määrittävät legitiimin kansan, eli valkoisten ihmisten rajat. Näin sanoessaan Bardella osoittaa taktista ymmärrystä ekologisille liikkeille tärkeitä kamppailuja kohtaan: ekologialla on alueensa, se puolustaa joskus juurtumista ja asettaa rajoja. Islamofobinen ekofasisti Brenton Tarrant, joka murhasi viisikymmentä islaminuskoista Uudessa-Seelannissa vuonna 2019, vastaa haasteeseen. Valkoisena ylivallan kannattajana hän puolusti länsimaista luontoa vieraiden invaasiolta.

Näiden kahden hallitsevan ekologian kyseenalaistamisen muodon edessä vapautuksen ekologioilla näyttää olevan suuria vaikeuksia rakentaa liittoutumia, jotka kokoaisivat yhteen ekologian “juntit ja barbaarit”. On sanottava, että vapautuksen ekologioiden tärkeimmät avainsanat – degrowth ja yhteisvarallisuus – näyttävät sopivan huonosti tuntemuksiin, joita luokastaan tipahtaneella valkoisella proletariaatilla ja sisältään kolonisoidulla alkuperäiskansalla on. Olen jo maininnut syyt, joiden takia degrowthin kaltainen iskulause ei mielestäni ole käyttökelpoinen mobilisoimaan yhteiskunnallisia ryhmiä, jotka eivät enää ole osallisina kasvun etujen jakamisessa ja hyötyvät myös yhä vähemmän ja vähemmän suuresta (jälki)koloniaalisesta jaosta. Minusta hyödyllisemmältä näyttää mobilisoida uudenlaista runsauden mielikuvaa eikä leikkausten, kurjuuden ja romahduksen mielikuvia. Runsautta ei pidä ymmärtää kohtuuden vastakohtana, vaan inhimillisten ja ei-inhimillisten suhteiden lisääntymisenä, suhteiden, jotka takaavat yhteiskunnallis-luonnollisten tarpeiden täydellisemmän tyydyttämisen.

Mitä tulee yhteisvarallisuuden ekologioihin, niiden on edelleen vaikea kohdata sitä tosiasiaa, että maailmaa yhteisenä ei ole koskaan ollut. Yksityisomistuksen pirstoma maa kuuluu harvoille. Edistyksellisen ekologian tehtävänä olisi siis ymmärtää, että “hedelmät kuuluvat kaikille ja maa ei kuulu kenellekään”.⁸ Maan ottaminen koneilta, ympäristöyhteisvarallisuuden luominen, siinä ekologisen kamppailun oikeutetut iskulauseet. Mutta usein tämä edellyttää, että sopiva yhteisö rakentaa nämä yhteiset, sillä ei ole lainkaan varmaa, että ne voivat rakentua sellaisina deus ex machina (Rousseaun lainsäätäjän mallin tapaan) tai myöskään yhteisomaisuuden institutionalisoinnin prosessin kautta. Sillä sen yksityisomistuksen alla, jota vastaan yhteisvarallisuuden puolustaminen pyrkii asettumaan, piilee modernin imperiumi: omaisuuden jakamista järjestävien kansallisvaltioiden suvereenisuus. Vuodesta 1492 lähtien alueellinen järjestys on perustunut joidenkin länsivaltojen kolonialismiin.

Ei voi kuin hämmästellä maahan “paluuta” käsittelevien puheiden ennakko-oletusta: olemme jo olleet siellä, olemme jo omistaneet sen, se oli meidän, ja kyse on sen uudelleen valloittamisesta, uudelleen laskeutumisesta takaisin maan päälle, sanoisi Bruno Latour. Kolonisoijien ja kolonisoitujen välillä ei kuitenkaan ole koskaan ollut yhteistä maata. Koloniaalinen suvereenisuus ja yksityiset maananastamiset ovat aina kulkeneet käsi kädessä. Euroopan maissa paluu maahan on kutsu valkoisille ottaa omat maansa hallintaansa. Mutta ei-valkoiset, alkuperäiskansat ja siirtomaavallan jälkeisen maahanmuuton tuomat henkilöt “laskeutuvat” maalle, joka ei ole heidän. Valtio on siellä uusintaakseen jatkuvasti rodullista eroa: kaikki pakottavat ideologiset apparaatit maahanmuuttopolitiikasta poliisitarkastuksiin osoittavat, että alkuperäiskansat eivät todellakaan ole kotonaan. Jos jo valkoiselle on vaikeaa ottaa maa takaisin pääoman etujen vastaisesti, mitä se on sitten niille, joita jatkuvasti muistutetaan heidän kolmannen luokan kansalaisuudestaan? Voivatko he ottaa takaisin niiden maan, jotka ovat hallinneet heidän maataan? Mitä esteitä (yhteiskunnallisia, poliittisia, kulttuurisia) on kohdattava, jotta valkoisten maa voidaan ottaa takaisin valkoisilta itseltään? Missä olosuhteissa voidaan ottaa (eikä ottaa takaisin) kolonisoijan maa, kolonisoijan, joka tuhosi toimeentulosi taanneen maan, mutta myös sen maan, joka sulki sisäänsä yhteisön ja yhteen kuulumisen pyhyyden?

Historioitsijat ovat osoittaneet, että yhteinen, yhteisvarallisuus rakentuu vahvojen poissulkemisen sääntöjen kautta: niiden poissulkemisen, jotka eivät käytä resursseja hyvin (toiminnallinen versio) tai niiden poissulkemisen, jotka eivät kuulu ennalta määrättyyn yhteisöön (substantiaalinen versio). Aluetta ja sen resursseja suojellaan puolustamalla sitä hyökkääjiltä: kysymys on siitä, kuinka määritellään “heidät”, anastajat, ja kuinka määritellään “meidät”, luonnon puolustajat. Minkälainen on yhteisö, joka puolustaa yhteisvarallisuutta? Jos globaalin pohjoisen maiden valkoisista työväenluokista on jäljellä vain kansallisen yhteenkuuluvuuden tunne, heidän valkoinen ylpeytensä, on todennäköistä, että he innostuvat paljon helpommin lajien moninaisuuden yhteisvauraudesta monirotuisen sijaan. Yhteisvarallisuuden politiikka voi rakentaa liittoutumia valkoisen maailman ulkopuolella vain, jos se kamppailee samanaikaisesti yksityisomaisuutta (Pääoma) ja kansallista suvereenisuutta (rodullistettua yhtenäistä Valtiota) vastaan. Päinvastaisessa tapauksessa ekologiasta voi helposti tulla kansakunnan, sen maan, sen “ikuisten maisemien” ja valkoisen ihmisarvon puolustamisen maaperä.⁹

Siinä missä kansalais-kuluttajaekologia ja yhteisen ekologia sanovat, että niillä ei ole mitään tekemistä rotujen välisten suhteiden kanssa, kansallinen ekologia päinvastoin esittää ratkaisevansa juurtumisen ongelman vahvistamalla valkoisuuden rajoja. Kuitenkin hallinnon pakottama kodin ekologia pystyttää jaon niin sanotusti “ei rodullisen”, yksityisen ja kansallisvaltion julkisen välille: hallitukselle kuuluu imperiaalinen saalistusvalta maailman tasolla ja rodullisten luokkasuhteiden uusintaminen kansallisessa taloudessa, perheille valta järjestää kotinsa koskematta pääoman taloudelliseen valtaan ja valtion alueelliseen valtaan. Pohjoisella pallonpuoliskolla yhteismaiden ekologia on usein tietoinen valkoisuudestaan, mutta ei täysin ymmärrä miksi “alkuperäiskansat eivät välitä” huolimatta siitä tosiasiasta että “emme ole rasisteja” ja näin katastrofi on jo ilmeinen. Tämä johtuu siitä, että ei ole vielä tunnistettu osallisuutta rodulliseen valtioon: ekologia ei voi olla neutraalia, se on joko valkoisen ylivallan rikoskumppani tai sen vastustaja. Tehtävä on siis kaksiosainen: yhtäältä, kuten yhteisvarallisuuden ekologia jo tekee, on välttämätöntä kehittää strategioita maapallon elvyttämiseksi, tyydyttää tarve asua ja kuulua yhteisöön, joka pitää huolta maailmasta; toisaalta, on taisteltava kansallisvaltion organisoimaa luokan, alueen ja yhteen kuulumisen rodullista uusintamista vastaan.

24. huhtikuuta 2023 Ranskan valtio käynnisti laajan kolonialistisen operaation Mayottella, vasemmistolaisten ja ekologisten järjestöjen korviahuumaavassa hiljaisuudessa. Operaatio Wuambushun tavoitteena oli rikollisuuden vähentäminen suuntaamalla massiivinen poliisitoimi parakkikyliä ja laittomasti maassa oleskelevia ulkomaalaisia vastaan. Käyttämällä hyväkseen kolonialistisen vastavallankumouksen rasistisia välineitä hallitus väitti, että saaren resurssien (tässä tapauksessa sosiaaliturvan ja julkisten palvelujen) niukka saatavuus on tekemisissä maahanmuuton kanssa eikä valtion merentakaisiin departementteihinsa tekemättä jättämien rakenteellisten investointien kanssa. Useimmille nykyisille taantumuksellisille virtauksille ekologinen kriisi oikeuttaa tämäntyyppiset analyysit ja strategiat: köyhyys on peräisin väestön määrästä ja maahanmuutosta, ja sen hallinta tarkoittaa taistelua ilmaston puolesta ja resurssien jakamisesta. Wuambushu edustaa pahinta mahdollista skenaariota ekologisen katastrofin hallinnallisuudesta (mutta kenties tällä hetkellä yhtä uskottavimmista): ilmastoapartheid, jossa imperialistiset valtiot pakottavat elollisten säänneltyyn ja eriytettyyn hyväksikäyttöön omien rajojensa sisällä, Pohjoisen ja Etelän rajojen linnoittamiseen ja hillittömään ryöstelyyn niiden ulkopuolella, kapitalismin ja uuskolonialismin vuosisatojen ajan tuhoamissa ympäristöissä, jotka kärsivät täysillä ilmaston lämpenemisestä.

Samaan aikaan, ja vastakkaiseen suuntaan, Soulèvements de la terre -liikkeen väkivaltainen tukahduttaminen on saanut aikaan oikeutetun liittymisaallon ja ennennäkemättömän tuen laajasti monenlaista toimintaa mobilisoineelle vastarinnan järjestölle. Mayottessa, kuten Sainte-Solinessa, kyse on alueen, sen resurssien ja asukkaiden valtiollisesta hallinnasta. Ensimmäisessä tapauksessa suvereenisuus säilyttää rodullisen valtion, toisessa luonnonvarojen yksityisen anastamisen. Solidaarisuuden puute Wuambushu-operaatiota vastaan ekologisen radikalisoitumisen ja vahvan sosiaalisen mobilisaation kontekstissa on merkki tästä rakenteellisesta kyvyttömyydestä ajatella valtion merkitystä luokkasuhteiden rodullisessa ja alueellisessa uusintamisessa.

Poliittisen ekologian tulisi käsitellä kansakunnan aiheuttamia ongelmia. Valtioiden rajat osoittavat maantieteelliset rajat ja varmistavat sellaisen alueen valvonnan, joka on säilytettävä mahdollisilta hyökkääjiltä. Rasististen politiikan (erityisesti Euroopan unionin) sorron keinoina niistä tulee keskeinen kysymys ilmastonmuutoksen aikana. Uusmalthusilaisessa mielikuvituksessa ne antavat mahdollisuuden väestön säätelyyn ja metropolialueiden resurssien hallintaan. Mutta myös yhteisvarallisuuden ekologia hakee rajoja, pyrkii kontrolloimaan pääsyä tietyille alueille ja tiettyjen resurssien käyttöä. Joitakin osia luonnosta ei saa päätyä anastajien käsiin; siksi on välttämätöntä “pakkoluovuttajien pakkoluovuttaminen” estämällä heitä pääsemästä luontoon tai hallitsemasta sitä. Tällä hetkellä rajavalvonnassa ei kuitenkaan ole kyse pääomasta vaan rodullistetuista ihmisistä. Uusi luokkakompromissi on syntymässä eikä se enää perustu niinkään kolonialistisen laajentumisen ideologiaan (imperiumin arvovaltaan ja palkkaan valkoisuudesta) tai osallisuuteen taloudellisesta kasvusta (fordistinen kompromissi), vaan ajatukseen, että rajalliset resurssit on säilytettävä liikkumisen ja identiteettien hallinnan politiikalla.

Antroposeenissa rajoilla on kaksi tehtävää. Yhtäältä ne rajaavat valtion suvereenisuuden alueen, jonka sisällä valtio voi käyttää valtaansa hallita asioita, eläviä olentoja ja ympäristöjä. Sisällään valtio järjestää aluetta, säätelee taloutta ja hallinnoi elämää. Toisaalta ne vastaavat rajoja, joiden ulkopuolelle imperialistiset valtiot voivat ulottaa omaa valtaansa vahvistaakseen alueellista voimaansa ja pääoman taloudellista valtaa. Euroopan alueellinen järjestys, joka on ollut kolonialistinen vuosisatojen ajan, piirtää ääriviivat maailmalle: maailman yhdessä osassa riistoa – todellakin – säännellään ja sen toisessa osassa riistää ja hallita voidaan rajattomasti. Tätä sisäisen ja ulkoisen kahtiajakoa lähihistoria on mutkistanut. Jälkikoloniaalinen maahanmuutto “pakottaa” käyttämään poliisitoimia ja joukkojen hallintaa myös metropolien sydämessä. Rajat eivät enää osoita vain biopolitiikan ja nekropolitiikan välistä eroa ja suvereenisuuden ja imperiumin välistä eroa, vaan niiden on päinvastoin materialisoiduttava monimuotoisena subjektiivisuuden kontrollien apparaattina suvereenisuuden itsensä alueella. Raja materialisoituu jokaisella poliisin tarkastuspisteellä, jokaisessa kansalaisuuden kontrolloinnissa. Tätä kolonialistisen politiikan palauttamista suvereenin kansakunnan ytimeen ei kuitenkaan voi ymmärtää kuin vain astumalla ulos tästä sivilisoituneen, kosmopoliittisen riiston, jossa vallalla on järjestyksen säilyttämisen logiikka, ja sotatilaa muistuttavan, kontrolloimattoman riiston, varastamisen ja ryöstämisen, välisestä vastakkainasettelusta. Kirjassaan Le Loup et le Musulman antropologi Ghassan Hage kuvaa pääoman maailmallisuutta seuraavasti:

Biopolitiikan ja nekropolitiikan välinen jako ei ole sama kuin riistäjän elämän maailman ja riistettyjen elämän maailman välinen jako. Se on jako tiloihin, joissa ihmisiä ja eläimiä käytetään hyväksi ennalta määrätyissä rajoissa, ja tiloihin, joissa ihmisiä ja eläimiä käytetään hyväksi vapaasti ilman minkäänlaisia muodollisia rajoituksia, aina siihen saakka, että menettävät kykynsä uusiutua tai (toisella tavoin ilmaistuna), niitä riistetään aina kuoliaaksi asti. Tässä on hyödyllistä puhua kaivannais- tai louhintahallinnoinnin eri muodoista ja intensiteeteistä.¹⁰

Hage päättelee, että “marxilainen riiston teoria voi auttaa meitä ymmärtämään yhteisen generatiivisen mekanismin” elävän tuhoamisen ja rodullisen hallinnan välillä. Tässä kirjassa olen yrittänyt näyttää, että se voisi myös osoittaa meille mahdollisia tapoja voittaa ne, sillä ehdolla, että uudelleen politisoimme työn poliittisessa ekologiassa. Elävät, proletaarit, alkuperäiskansat ja sukupuolivähemmistöt eivät muodosta luokkaa marxilaisessa mielessä, koska ne eivät kohtaa samoja alistussuhteita. Mutta osa niistä voisi muodostaa suojaavan ja monimuotoisen poliittisen subjektiivisuuden. Sillä näillä kaikilla on myös samat haasteet kapitalismin kulttuurisen logiikan kanssa, kapitalistisen modernisuuden, joka tekee teknisistä uutuuksista välttämättömän ja välttämättömään tulevaisuuteen osoittavan tienviitan.

Alkuperäiskansat, jotka kohtaavat kansallisvaltion ja puskutraktoreiden etenemisen, koko maailman talonpojat, jotka on pakotettu sopeutumaan markkinoiden ja niiden instituutioiden määräämiin maanviljelyksen käytäntöihin, työläiset, jotka alistetaan sopeutumisen ja suorittamisen logiikalle, muslimit, jotka pakotetaan taipumaan valkoisen sekularisaation normeihin: kaikki törmäävät modernisuuden tekniseen logiikkaan, joka alistaa yhteiskunnallisen elämän jokaisen piirin markkinoiden ja kannattavuuden tarpeille. Se kieltää niiltä kulttuurisen, affektiivisen, uskonnollisen ja ekologisen yhteenkuulumisen vain siinä määrin kuin ne estävät sellaisen yksilön muodostamisen, joka asettuu “vapaana” kohtaamaan pääoman niin työvoiman kantajana kuin tavaroiden kuluttajana.

Kaikkialla maailmassa ekologiset kamppailut vastustavat pääoman kulttuurista logiikkaa, sen voittoa palvelevaa rationaalisuutta. Euroopassa kuitenkin tuskaillaan edelleen vapautumisen – ja siksi edistyksellisten – liittoutumien luomisessa tämän kapitalistisen modernisaation rintaman vastaisessa taistelussa. Vapautuksen ekologia on kasvokkain kaksitahoisen tehtävän kanssa: on ymmärrettävä modernisuuden moniulotteisuus ja opittava tuntemaan riiston muotojen universaalisuuden eriytyneisyys.

Kyseinen moderni rationaalisuus muuttaa maailman kokoelmaksi olioita tai aineellisia voimia, joita se voi käyttää haluamallaan tavalla. Mutta tämä rationaalisuus ei selvästikään ilmaise itseään samalla tavalla silloin, kun se oikeuttaa rodullisen suhteen uusintamisen jälkikolonialistisissa valtioissa käyttäen esimerkiksi hyväkseen kaikkia islaminpelon ideologisia keinoja, tai silloin, kun se oikeuttaa koneiden ja kasvinsuojeluaineiden käyttöönoton maataloudessa. Ensimmäisessä tapauksessa se oikeuttaa yhteiskunnallisen ryhmän essentialisoinnin ja sorron edistyksen rationaalisuuden nimissä (esimerkiksi Ranskassa länsimaisten sekularismia koskevien diskurssien kautta); toisessa tapauksessa se oikeuttaa luonnon ja maanviljelijöiden alistamisen pintapuolisesti tiukemmilta tai tehokkaammilta näyttävien käytäntöjen avulla.

Tätä kulttuurista logiikkaa vastaan voidaan asettaa toisenlaiset rationaalisuuden vaatimukset, rationaalisuuden, joka perustuu autonomiaan, toisin sanoen vapauden muotoon, joka ei merkitse luonnosta tai yhteisöstä irtautumista. Elämänvälttämättömyyksien muotojen kollektiivisen itsemääräytymisen niin ihmisille kuin muuunlajisille on kohdattava tavarariippuvaisuuden universaalisuus. Sen on kohdattava yhteisöjen ero suhteessa uusintamisen edellytykset tarjoavaan maahan. Lyhyesti: sen on kohdattava elävien yhteiskunnallis-ekologisen riiston kokonaisuus.

1.  Käännän ilmaisun “Exploiter les vivants” elollisten riistoksi. Käytän “elävien” sijaan sana elo/elollinen, joka vastaa meillä latinan termiä animalia (ks. esim, Emile Benveniste, Le vocabulaire des institutions indo-européennes. Paris, Les Éditions de Minuit, 1969), siis kaikkea talon (domus) piiriin kuuluva elävää, kaikkia niitä, joilla on “sielu”, (meille tulee sitten elonkorjuu, elokuu jne.), koska Guillibert käyttää sitä merkityksessä, joka kattaa ihmiset, eläimet, kasvit jne. kaiken elävän ja elämää ylläpitävän. Minulle se on helpompi ymmärtää ja taivuttaa kuin “elävät”.
2.  Michel Foucault, Naissance de la biopolitique. Cours au Collège de France (1978–1979). Édition établie sous la direction de François Ewald et Alessandro Fontana, par Michel Senellart, Paris, Gallimard/Le Seuil, 2004, s.14–15.
   
3.  Michel Foucault, Turvallisuus, alue, väestö. College de Francen luennot 1977–1978. Suomentanut Antti Paakkari. Helsinki, Tutkijaliitto, 2010.
4.  Achille Mbembe, Nécropolitique, Raisons politiques, Vol I, n^o. 21, 2006, ss. 29–60.
5.  Houria Bouteldja, Beaufs et barbares. Le pari de nous. La Fabrique éditions, 2023, s. 54.
6.  Ibid., s. 38.
7.  Valérie Landrieu, Jordan Bardella: “Le meilleur allié de l’écologie, c’est la frontière”, “Les Echos”, 7. huhtikuuta 2019.
8.  Jean-Jacques Rousseau, Discours sur l’origine et les fondements de l’inégalité parmi les hommes; Discours sur les sciences et les arts, Paris, Flammarion, 1992, s. 222.
9.  Katso erityisesti Antoine Dubiaun viimeaikaiset ekofasismia käsittelevät teokset, Écofascismes, Grévis, Caen 2022 ja Pierre Madelin, La Tentation écofasciste. Écologie et extrême droite, Écosociété, Montréal 2023.
10. Ghassan Hage, Le Loup et le Musulman. L’islamophobie et le désastre écologique, ranskankielinen käännös L. Blanchard, Wildproject, Marseille 2021, s. 52.