Johdanto teokseen ”Uusintamisen salaisuus”

Leopoldina Fortunatin Uusintamisen salaisuus (L’arcano della riproduzione) ilmestyi alunperin italiaksi vuonna 1981. Teos ilmestyi suomeksi toukokuussa 2026 (suom. Janne Löppönen, Tutkijaliitto). Kirjan yhteisjulkkarit Gisela Bockin ja Barbara Dudenin teoksen Rakkauden työ kanssa järjestetään torstaina 28. toukokuuta klo 18 Hermannin kerhotilalla (Hämeentie 67, Helsinki).

Käsillä oleva teos on yritys systematisoida uusintamisprosessin¹ (kotityö ja prostituutio) teoreettinen analyysi suhteessa Marxin käsitteisiin ja niiden tuolle puolen. Suhteessa Marxin käsitteisiin siksi, että teos analysoi naisten ja pääoman välistä tuotantosuhdetta ja siihen liittyviä moninaisia institutionaalisia, taloudellisia ja poliittisia aspekteja Marxin tuotannon pohjalta. Teos menee Marxin käsitteiden tuolle puolen siinä mielessä, että se käyttää Marxin metodia mennäkseen Marxia pidemmälle uusintamisen analyysissa, sillä tätä ongelmaa ainoastaan sivutaan joissain hänen tuotantonsa osissa, ja käy Marxia vastaan silloin, kun hänen näkemyksensä pääoman kierrosta on suorastaan virheellinen.

Marxin teoriakorpuksen uudelleenarviointi poliittisen taloustieteen feministisen kritiikin näkökulmasta on historiallisesti ja poliittisesti tarpeellinen kahdesta syystä. Ensinnäkin Marxin käsitteiden ortodoksinen soveltaminen uusintamiseen johtaa leninistiseen kantaan, jonka mukaan kotityö on tuottamatonta työtä. Toiseksi on syytä kokeilla, onko Marxia mahdollista käyttää ennakkoluulottomasti uusintamisen analyysissa. 

Uudelleenarviointia tarvitaan ensinnäkin siksi, että leninistisessä organisaatioteoriassa naisten vapauttamisen strategian keskeinen tekijä on siirtyminen kodin ulkopuoliseen työhön. Tämän lisäksi esitetään varovainen vaatimus sosiaalipalveluista. Alikehittyneiden maiden tapaan naiset kärsivät riittämättömästä kapitalistisesta kehityksestä. Niinpä naisia patistetaan eräänlaiseen sisäiseen emigraatioon kodista tehtaaseen, sillä ainoastaan siellä on mahdollista käydä tehokasta kamppailua lisäarvon anastamista vastaan.

Tämä on kaikkien tuntema emansipaation tie, jota kulkemalla naiset eivät ole säästyneet poliittiselta sokeudelta, järjestäytymiskykynsä ja ‑potentiaalinsa rajulta tukahduttamiselta tai kaksinkertaiselta työltä, jota he tekevät yhdellä ja miehiä alemmalla palkalla – mikä on julma vitsi.

Me kuljemme täysin päinvastaiseen suuntaan ja väitämme, että feministisen poliittisen strategian keskiössä ei ole kamppailu kodin ulkopuolisen työn puolesta vaan kamppailu työtä vastaan. Sen lähtökohtana ovat kotityö ja prostituutio ja sen päämääränä on niin palkkatyön kuin epäsuoraan palkallisen työn lopullinen tuhoaminen.

Leninistinen kanta, joka ei pitänyt paikkaansa edes Leninin aikana, on jäänyt suorastaan naurettavalla tavalla osaksi miesten johtaman vasemmiston poliittista ajattelua kansainvälisen 1970-luvun alun feministisen liikkeen räjähdysmäisestä noususta huolimatta. Tuo nousu, joka tapahtui vieläpä keskellä talouskriisiä,² sai tuhannet naiset metropoleissa ja niin sanotussa kolmannessa maailmassa tiedostamaan, että heidän yhä laajemmalle levinneet kamppailunsa työtä – niin kotityötä kuin prostituutiotakin – vastaan antoivat kuolettavia iskuja lisäarvon tuotannolle, pääoman kasautumisen prosessille. 

Viimeisen kymmenen vuoden aikana käydyt kamppailut ovat maanjäristyksen tavoin mullistaneet uusintamisen maiseman ja sysänneet kaiken valtiollisen politiikan tällä maaperällä kriisiin. Kansainvälinen pääoma tiedostaa uusintavan työn merkityksen arvonlisäysprosessille ja tätä työtä vastaan käydyt peruuttamattomat kamppailut ja on vastannut omaksumalla leninistisen strategian, joka pyrkii saamaan naiset palkkatyön piiriin.

1970-luku oli olennainen ajanjakso naisia koskevan kapitalistisen politiikan sovietisaation kannalta. Yhdysvalloissa ja Euroopassa juuri pääoma hyödyntää yhä enemmän kodin ulkopuolisen työn kysyntää naisten keskuudessa; itse asiassa pääoma suorastaan pakottaa naisia kodin ulkopuolisille työmarkkinoille. Päämäärä on tietenkin päinvastainen kuin leninisteillä. Siinä missä ”kommunistisessa” ohjelmassa palkkatyö merkitsi illuusiota siitä, että vapauduttuaan kotityöstä naiset olisivat yhtä riistettyjä kuin miehet, pääoman tavoite on realistinen: naisten riiston lisääminen. 

Naiset ovat subjekteja, jotka ovat oppineet uusintamisen alueella yhä kurittomammiksi ja hallitsemattomammiksi, mutta heitä voi kiristää rahantarpeella, sillä he eivät saa uusintavasta työstä omaa rahaa. Naiset ovat joutuneet kriisin takia tekemään yhä enemmän kodin ulkopuolista työtä vapauduttuaan ensin suurella vaivalla suuresta määrästä kotityötä ja vaadittuaan yhä suurempaa osuutta miesten palkasta. Jos toinen työ oli aiemmin vaatimus, jonka oli tarkoitus vapauttaa naiset kotityöstä, nyt siitä on tullut pakko, jonka seurauksena työpäivä on pidentynyt, työtahti kiihtynyt, ja niin edelleen.

Iänikuinen puhe kodin ulkopuolisesta työstä naisten poliittisena vaatimuksena on sittemmin vaimentunut. Tuosta strategiasta on jäänyt jäljelle sekava argumentti, jonka mukaan sosiaalipalveluita vaatimalla päästään eroon kotityöstä, jonka läsnäolo naisen työpäivässä on sukupuolten välisen epätasa-arvon suurin syy. Tämä strategia, puhuttiin siitä sitten vaatimusten esittämisen tai väkivaltaisen haltuunoton merkeissä, ottaa kuitenkin huomioon ainoastaan yhden puolen naisten riistosta: se ei tarjoa aseita pääoman ylivallan juurisyitä vastaan.

Meitä ei kiinnosta ”vapautua” kotityöstä päästäksemme osaksi miestyöläisten riistoa. Meitä ei kiinnosta ”emansipoitua” vaihtamalla yhdenlaisesta riistosta toiseen. Tämä strategia vähättelee sitä, mitä naiset voivat saavuttaa: rikkautta, työstä vapautumisen niin tehtaalla kuin kotona, ja näiden lisäksi sosiaalipalvelut. Vaikka vanhan argumentin sosiaalipalveluista paketoisi uudelleen, se on yhä sekava, koska se sekoittaa keskenään väliaikaisen vaatimuksen ja naisten vapautuksen poliittisen strategian. Lisäksi se on harhaanjohtava, sillä se lähtee olettamuksesta, että työvoiman sosialisoitu uusintaminen voisi korvata ”yksilötason” uusintamisen. Olettamus on väärä myös siksi, että sosiaalipalvelut – kuten päiväkoti, sairaala, koulu – eivät ainoastaan edellytä kotityötä vaan suorastaan vaativat sitä jatkuvasti. (Ajatellaan vaikka, miten olennaista sairaalan toiminnan kannalta on potilaan sukulaisten, varsinkin naisten, tarjoama hoiva.) Ja viimeiseksi olettamus ei voi pitää paikkaansa siksi, että merkittävää osaa kotityöstä ei voi koskaan sosialisoida tai hävittää teknologian kehityksen avulla. Kotityö voidaan ainoastaan tuhota kapitalistisena työnä, ja sen luova potentiaali voidaan vapauttaa riiston ikeestä. Viittaamme tässä immateriaaliseen kotityöhön (kuten hellyyteen, rakkauteen, lohdutukseen ja varsinkin seksuaalisuuteen), joka sitä paitsi muodostaa yhä suuremman osan kotityöstä.

Sosialisoimmeko myös seksuaalisuuden? Siinä tapauksessa siitä tulee joukkoprostituutiota, toisin sanoen valtion järjestämää ja hallinnoimaa yleistä seksuaalisuutta. Voiko tämä olla tavoitteemme? Tehkäämme selväksi, ettei työvoiman uusintamisen täydellisessä sosialisoimisessa ole järkeä poliittisena tavoitteena. Se kyllä vapauttaisi naiset palkattomasta kotityöstä, mutta hintana olisi, että valtio saisi kaikkien elämät täysin hallintaansa. Naiset joutuisivat pakolliseen tehdastyöhön ja lapset päiväkoti-tehtaaseen syntymästä asti. Meidän pyrkimyksemme ovat täysin päinvastaisia. 

Toki kamppailu sosiaalipalveluista on hyvin tärkeä ongelma feministien poliittisessa strategiassa. Niin kapitalistisissa kuin ”kommunistisissa” maissa naisten läsnäolo tehtaalla ei ole koskaan automaattisesti johtanut parannuksiin työvoiman yhteiskunnallisessa uusintamisessa. Valtion tarjoamien sosiaalipalveluiden määrä ja laatu on aina riippunut yksinomaan naisten käymistä kamppailuista. Sosiaalipalveluiden vähäisyys ja huono laatu kaikkialla Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin kertovat kamppailumme heikkoudesta. On siis syytä vahvistaa hyökkäystämme tällä alueella, mutta samalla meidän on oltava tietoisia siitä, että kyseessä on pelkkä tilapäinen tavoite. Tänä päivänä voimme saavuttaa paljon enemmän. Voimme murtaa pääoman vallan meihin ja siten koko työväenluokkaan. On siis välttämätöntä kulkea Marxin kautta, jotta voidaan käydä Leniniä vastaan. Se on välttämätöntä paitsi meille ja meidän kamppailuillemme, myös miesvaltaiselle vasemmistolle ja luokkataistelulle kokonaisuudessaan. Tämä operaatio tuli mahdolliseksi toteuttaa 70-luvun uuden luokkakomposition³ ansiosta – tähän uuteen kompositioon on luettava sekä proletaarikotirouvat että prostituoidut. Sen ansiosta on mahdollista paitsi analysoida uusintamista Marxin käsitteiden avulla, myös saada itse Marx ”toimimaan” feminististen kamppailujen valossa. Tämä vie meidät täysin päinvastaiseen suuntaan kuin leninistinen ajattelu, toisin sanoen näkemykseen, jonka mukaan kotityö ja prostituutio ovat tuottavaa työtä. Myös tästä näkökulmasta katsottuna feministinen kamppailu on keskeinen työväenluokan kannalta, sillä se kykenee häiritsemään lisäarvon tuotannon mekanismeja.

Strategisesti ajatellen tämä operaatio johtaa meidät aloittamaan niistä riiston muodoista ja kamppailuista, jotka pitävät otteessaan ja yhdistävät niin tehdastyötä tekeviä naisia ja kotirouvia kuin metropolien työläisnaisia tai kotirouvia ja kolmannen maailman naisproletaareja, jotka kaikki vaativat kiihkeästi lisää rahaa ja valtaa. Se saa meidät kuuntelemaan ja allekirjoittamaan naisten kamppailuista kantautuvia iskulauseita: ei enää kurjuutta, otetaan haltuun yhteiskunnan rikkaus; ei enää murusia toisten palkoista, vaadimme omaa rahaa; ei enää taloudellista, psykologista ja seksuaalista riippuvuutta miehistä, naisten vapaus on itsemääräämisoikeutta.

Poliittinen ohjelma on jo olemassa, tuhannella eri tavalla ilmaistuna, uusissa joukkokäyttäytymisen muodoissa, koti- ja palkkatyöstä kieltäytymisessä. Keskeinen ongelma on kysymys työajasta, kamppailu kokonaistyöajan (kotityö ja kodin ulkopuolinen työ) lyhentämisestä. Kamppailu ei koske ainoastaan työpäivän järjestämistä vaan ennen kaikkea työn kapitalistista organisointia. Tämä on tietysti selvää, jos katsoo naisten autonomisia kamppailuja, joissa uusintamista järjestetään hämmästyttävän kekseliäästi. Kaikki on käännetty kirjaimellisesti ylösalaisin: perheen rakenne ja tehtävä, miehen ja naisen välinen suhde sekä siihen liittyvä vaihto, naisten ja miesten keskinäiset suhteet omine vaihtoineen, avioliitto, syntyvyys, äidin ja isän roolit, jne. Nämä muutokset eivät kuitenkaan ole vielä saaneet aikaan riittävää painetta, jotta tieteellinen ja teknologinen vallankumous ulottuisi myös kotityön alueelle. Suuri osa materiaalisesta kotityöstä tarvitsee yhä mullistusta. Meidän poliittinen haasteemme on saada tiede toteuttamaan tämä tehtävä. Tähän meidän tulee laittaa lisääntynyt kollektiivinen voimamme. Mutta samalla on oltava tietoisia siitä, että immateriaalisen kotityön kohdalla ulospääsyä ei tuo tiede vaan vapautus palkkatyön ja palkattoman työn pakosta. Nykyään jokaisella yksilöllä, oli hän sitten mies tai nainen, lapsi, aikuinen tai vanhus, on valtava potentiaali tunteiden, seksuaalisuuden, kiintymyksen ja rakkauden ilmaisemiseen, uusintamiseen ja uusinnetuksi tulemiseen. Tuo potentiaali on kuitenkin jäädytettyä, turrutettua, tukahdutettua, vääristynyttä ja välineellistettyä, koska yksilö on pakotettu kauppatavaraksi. Kun vaihtoarvon ylivalta käyttöarvoon nähden tuhotaan, vapautetaan myös nämä lukemattomat luovat voimat ja energiat, jotta meidät voidaan tavaroiden sijaan uusintaa ihmisinä.

Jotta kamppailujemme tuottamat tulokset voisivat saada aikaan radikaalin katkoksen ja jotta pääoma ei onnistuisi käyttämään tieteenkritiikkiämme omiin tarkoituksiinsa, uusiin kamppailuihin on yhdistettävä vaatimus naisten omista tuloista, ja samalla on syvennettävä järjestäytymistä taistelussa koti- ja palkkatyötä vastaan. Ellei naisilla ole rahaa, työväenluokka ei kykene hallitsemaan uusintamisprosessia. Nykyään yhä suurempi osa naisista saa omaa palkkaa joko tehdastyöläisenä, sosiaalipalveluiden työläisenä, pimeästä työstä tai prostituutiosta. Palkka on kuitenkin alhaisempi kuin miehillä, ja sen hintana on käytännössä loputon työpäivä, armottoman laajaa ja intensiivistä riistoa. Edelleen on kuitenkin suuri joukko naisia, jotka tekevät pelkästään kotityötä ja joilla ei ole omia tuloja. Tämä on hinta, jota nykyään ei enää tarvitsisi maksaa, kun otetaan huomioon yhteiskunnallisen vaurauden taso ja uuden luokkakomposition kansainvälisesti saavuttama poliittinen voima. Se on hinta, jonka me naiset voimme kieltäytyä maksamasta. Haluamme siis rahaa ja rikkautta, jotta meidän ei tarvitsisi enää tehdä työtä, jotta me kaikki voisimme uusintaa toisiamme vapaina kapitalistisen riiston kahleista.

Toiseksi tämä operaatio oli välttämätön, koska feministisen liikkeen räjähdysmäisen alkuvaiheen jälkeen oli kokeiltava, voisiko Marxia käyttää sen maaperän muokkaamiseen ja kylvämiseen, jonka olimme ensin kartoittaneet ja kitkeneet.

Feministinen liike oli noina vuosina koonnut uusintamisen analyysista suuren aineiston ja hyödyntänyt siinä myös Marxia väittäessään, että kotityö on työvoimatavaran tuottamista ja uusintamista, että nainen tuon työn ensisijaisena subjektina on kotityöläinen, että perhe on tuon tuotannon keskus ja että kotityö on tuottavaa työtä. Näistä Marxia empiirisesti ja hajanaisesti hyödyntäneistä argumenteista ei kuitenkaan ollut muodostettu johdonmukaista ja systemaattista uusintamisen analyysia suhteessa Marxin käsitteisiin. Tämä synnytti monia ratkaisemattomia ristiriitoja Marxin tuotannon ja vasemmiston poliittisten projektien kannalta. Esimerkiksi väitettä, jonka mukaan kotityö ja prostituutio ovat tuottavaa työtä, ei pystytty todistamaan teoreettisesti, vaikka käytännössä samaan aikaan käydyt kamppailut uusintamisen alueella ravistelivat silloista kapitalismin sykliä niin rajusti, että se jo itsessään olisi riittänyt vastaväitteiden kumoamiseen. Teoreettinen todistus oli välttämätön myös siksi, että sovelsimme Marxin analyysia tuottavasta työstä sellaiseen työhön (kotityö ja prostituutio), jota ei Marxin kategorioiden perusteella ”voinut” pitää tuottavana. Uusintavalla työllä ei näyttänyt olevan tarvittavia tunnusmerkkejä, sillä se oli vain epäsuorasti palkallista työtä, eikä sitä tehty kapitalistisesti organisoidulla työpaikalla. Siihen ei liittynyt kehittynyttä yhteistoimintaa eikä työnjakoa, eikä sen järjestäminen ollut sidottu teknologian kehitykseen (on jopa puhuttu, joskin virheellisesti, kodin alikehityksestä tehtaaseen verrattuna).

Nämä ratkaisemattomat ristiriidat eivät ainoastaan hankaloittaneet debattia, jonka olimme käynnistäneet miesjohtoisen vasemmiston keskuudessa, vaan ne myös estivät meitä siirtymästä empiirisestä analyysista työsuhdettamme eli elämämme ehtoja koskevaan poliittiseen teoriaan.

Siinä vaiheessa tuli välttämättömäksi kerätä, järjestää ja systematisoida kaikki ne yleiset suuntaviivat, havainnot ja pohdinnat, joita naiset noina järjestäytymisen ja taistelun vuosina olivat tehneet uusintamisen toiminnasta ja tehtävistä, ja arvioida uudelleen Marxin teoriakorpus feministien kokemusten valossa.

Se tuotti ainakin kaksi tulosta. Ensinnäkin asiat, joiden vuoksi uusintamisen analyysi Marxin korpuksen pohjalta näytti aluksi toivottomalta, löysivät lopulta paikkansa ja tarkoituksensa ja saivat selityksensä Marxin tuotannon feministisen analyysin sisältä. Toiseksi operaation ansiosta oli mahdollista käsitellä aiempaa tehokkaammin monia uusintamisen problematiikkaan liittyviä teemoja, kuten perhettä, teknologian ja kotityön välistä suhdetta, naisten työmarkkinoita, valtion roolia uusintamisessa, kotitöiden järjestämistä, työpäivän kestoa koskevan kamppailun historiaa ja siirtymää absoluuttisen lisäarvon tuotannosta suhteellisen lisäarvon tuotantoon.

Kun siirrytään teoriasta käytäntöön, edessä on monia ongelmia, erityisesti feministisen liikkeen järjestäytymisessä. Nyt 80-luvulla on mahdollista ja välttämätöntä vahvistaa liikkeemme luokkakompositiota ja sen kykyä käydä hyökkäykseen. Me voimme ja meidän täytyy jatkaa aloittamaamme autonomisen järjestäytymisen ja politiikan tietä voittoon asti. Pelissä on paljon: rikkaus, vapaus, onni. Koko elämämme.

1. Tässä teoksessa uusintamisella tarkoitetaan sitä osaa pääoman kierrossa, joka koskee yksilöiden tuottamista ja uusintamista työvoimatavarana. Termillä ei siis viitata uusintamisen kokonaisprosessiin, joka sitä paitsi koostuu – kuten tulemme näkemään toisessa luvussa – useista osa-alueista, vaan ainoastaan työvoiman tuottamisen ja uusintamisen prosessiin, jonka kotityöläinen suorittaa ensisijaisesti kodin piirissä. Lisäksi termillä tarkoitetaan miestyövoiman seksuaalista uusintamista, joka tapahtuu ”prostituution” alueella. Nämä kaksi prosessia muodostavat koko uusintamisprosessin hermokeskuksen. Tuotannolla sen sijaan tarkoitetaan, silloin kun sitä ei ole erikseen määritelty, sitä osaa pääoman kierrossa, joka koskee tavaroiden tuotantoa.
2. Fortunati viittaa vuoden 1973 öljykriisiin ja sen taloudellisiin ja poliittisiin seurauksiin. (Suom. huom.)
3. Luokkakompositio (composizione di classe) on italialaisen operaismo-marxismin avainkäsitteitä. Sen tarkoitus on kuvata, millaisista osatekijöistä luokka kulloisissakin olosuhteissa koostuu. Luokka ei siis ole staattinen kategoria, vaan sen kokoonpano muuttuu historian saatossa. Luokan tekninen kompositio kuvaa, miten työvoima on organisoitu tuottavaksi toimijaksi tietyssä kapitalismin kehityksen vaiheessa. Luokan poliittinen kompositio taas kuvaa, miten työvoima järjestäytyy poliittiseksi toimijaksi luokkataistelun kautta. (Suom. huom.)