Helsingissä järjestettiin keväällä 2023 Tutkijaliiton lukupiiri Eetu Virenin kirjasta Vallankumouksen asennot. Brecht, Benjamin ja kysymys estetiikan politisoimisesta (2021). Lukupiirin vetänyt Juho Narsakka haastatteli lukupiirin jälkeen Vireniä Komeettaan.
JUHO: Olet kirjoittanut reilun vuosikymmenen aikana yhdessä Jussi Vähämäen kanssa kirjat Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia (2011) ja Seutu joka ei ole paikka. Kapitalismi ja metropoli (2015). Tämän jälkeen olet tehnyt väitöskirjan Raha ja työvoima. Tutkimus rahasta yhteiskunnallisena suhteena, sen voimasta ja vaikutuksista työvoiman luokkakokoonpanoon (2018) ja ollut mukana Työstäkieltäytyjän käsikirjan (2019) julkaisseessa Työstäkieltäytyjäliitossa. Olet myös kirjoittanut aktiivisesti lukuisiin lehtiin, kuten Kumu ja Komeetta, sekä toiminut kääntäjänä. Asettuuko Vallankumouksen asennot osaksi kirjoittajana ja kääntäjänä sekä poliittisena toimijana tekemäsi työn jatkumoa? Ammentaako teoksesi näistä?
EETU: On sillä jollain tavalla samat lähtökohdat ajattelussa, kuten alistettujen omien taisteluiden merkitys kapitalismin liikkeellä pitävänä voimana, subjektiivisuuden keskeisyys ja muut asiat. Jossain määrin siinä kirjan loppupuolella pyritään kehittämään eteenpäin joitain kysymyksiä, joita käsittelimme Seutu joka ei ole paikassa. Tällainen on esimerkiksi kysymys hengestä ruumiin kykynä. Siitä miten kumouksellinen subjektiivisuus syntyy ikään kuin aivojen ja niissä muodostuvan ruumiillisuuden ja yhteiskunnallisten suhteiden artikuloitumisena. Tämä on suorimmin näihin muihin kirjoihin liittyvä juttu. Muuten siinä on paljon sellaista materiaalia, joka lähestyy näitä samoja työn muutosta ja kapitalismin dynamiikan muutosta koskevia aiheita erityisemmin taiteen ja taidetyön näkökulmasta. Tämä johtuu lähinnä siitä, että olen toistakymmentä vuotta opettanut taidekorkeakouluissa. Siinä yhteydessä olen puhunut ja lähestynyt taiteen näkökulmasta samoja aiheita, joista olen muualla samaan aikaan kirjoittanut.
JUHO: Olet kääntänyt Walter Benjaminia ja työskennellyt hänen ajattelunsa parissa pitkään. Onko Bertolt Brecht ollut taideopetuksessasi yhtä kauan vai missä vaiheessa se tuli mukaan?
EETU: Olin tietysti nuorena lukenut Brechtiä ja törmännyt häneen myös tutkiessani ja kääntäessäni Benjaminia. Brecht tuli mukaan sillä tavalla, että päädyin puolivahingossa pitämään hänestä kurssia, jota varten aloin lukemaan Brechtiä uudestaan ja enemmän. Tuli sellainen olo, että täältä löytää kaikkea mielenkiintoista, mitä voi lukea eri tavalla kuin yleensä on tapana, kuten hedonismin korostaminen ja sen kautta tietynlainen epäortodoksinen marxilaisuus.
JUHO: Brechtin nautinnollisuus voi kuulostaa yllättävältä, jos ajattelee yleistä Brecht-kuvaa, mutta pyrit tietoisesti myös rikkomaan tällaista käsitystä.
EETU: Alkaessani tekemään kirjaa en muistanut lukeneeni, ainakaan kymmeniin vuosiin, että Roland Barthes puhuu itse asiassa monissa haastatteluissa Brechtistä ja sikarien polttamisesta. Barthes korostaa tällaisen hedonismin merkitystä omalle ajattelulleen. Hän oli 1950-luvulla nähnyt Brechtin täysin erilaisena kuin itsen alistamista, korkeammalle johdolle alistumista korostava hierarkkinen puoluemarxismi.
JUHO: Tämä ehkä liittyy myös tähän nautintoon, mutta miten lähestyt tässä kirjassa estetiikkaa? Toisaalta viittaat Immanuel Kantin määritelmiin estetiikasta. Vielä isomman roolin saa 1900-luvun sosialistiseen realismiin liittyvä käsitys poliittisesta taiteesta ja sen käsittely, mutta lisäksi pyrit lähestymään taiteen poliittisutta tästä poikkeavista toisenlaisista näkökulmista.
EETU: Näissä on tavallaan kyse samasta asiasta. Jos ajatellaan vanhemman määritelmän, tai Kantin ensimmäisen kritiikin määritelmän mukaisesti, että estetiikka on kokemuksen muotoja, jotka sitten taas ajatellaan historiallisesti tai yhteiskunnallisesti määrittyviksi, joihin erilaiset yksinkertaiset esittämisen tai muut tekniikat vaikuttaa. Enää ei voi ajatella, että keinot tai tekniikat, estetiikka suppeammassa muodossa, olisivat yhdentekeviä ja ne voitaisiin kopioida jostain valmiista mallista ja täyttää jollain ideologisella sisällöllä.
JUHO: Mitä ajattelet, että millaiseksi poliittinen taide tai poliittisen taiteen tehtävä nousee, jos sitä taiteen tekemistä ei lähestytä sellaisesta “saarnaavan taiteen” näkökulmasta?
EETU: Tämä on vaikea kysymys. Kirjassani varmaan nousee myös esiin kyllästyminen sellaiseen nykyisen kokeellisen taiteen loputtomaan ironisuuteen. En pyri sanomaan, ettei taiteessa pitäisi olla poliittisia sisältöjä. Päinvastoin, pikemminkin pyrin purkamaan sellaisia vastakkainasetteluja, joiden mukaan taide ei voisi olla samaan aikaan sisällöllisesti poliittista ja kokeellista. Benjaminin ajatus esseessä Tekijä tuottajana oli, että näiden pitäisi tietyssä määrin väistämättä kytkeytyä yhteen. Tämä oli ehkä hiukan optimistinen ajatus, mutta ehkä se liittyy niihin kokemuksen muotoihin tai sellaiseen affektiiviseen tasoon, joka taiteessa on. Suurin osa nykyisestä kokeellisesta taiteesta on sellaista, että sen affektiivisena vireenä on ironia, joka on sellaista itseen sulkeutumista. Siinä on vähän sellainen ajatus, että voidaan kokeilla vähän kaikkea, osittain myös sellaista poliittista sisältöä, mutta samalla vedetään matto niiden alta. Jäljelle jää, että kaikki on ironista ja itse ollaan sen yläpuolella. En missää nimessä pyri kieltämään taiteen poliittista sisältöä, mutta siihen pitäisi liittyä se, että tekniikoiden uudistamisella on myös poliittisia merkityksiä.
JUHO: Onko sinulla ollut kirjassa ajatuksena, kuten Benjamin ehdottaa, että taiteilijaa lähdetään tarkastelemaan tuottajana tai työläisenä?
EETU: Ehdottomasti, mutta lisäksi pitäisi tarkastella millaisia työläiset ylipäänsä ovat nykyään. Keskustelu heräsi omasta näkökulmastani siitä, että joissain taidepiireissä haluttiin tarkastella taiteilijaa työläisenä, mutta jotenkin sellaisena mitä työläiset olivat 50 tai 100 vuotta sitten. Tähän liittyi sellainen vaatimus, että me haluttaisiin vaan olla töissä täällä ja saada palkkaa tästä työstä. Paitsi että tämä on mielestäni nykyisten tuotannon muutosten näkökulmasta epärealistinen vaatimus, se herättää myös kysymyksen, onko tällainen pyrkimys edes taiteilijoiden subjektiivisesta näkökulmasta millään tavalla järkevää.
Voidaan tietysti sanoa, että kapitalistisilla työmarkkinoilla vanhat taiteilijuuteen yhdistetyt vähän hölmöt ja romanttisetkin piirteet on jollain tavalla kaapattu käyttöön nykytyöläisen yleisenä vaatimuksena. En kuitenkaan ajattele, että tälle vaihtoehtona voisi toimia ajatus paluusta käsitykseen, jonka mukaan taiteilija on työläinen siinä missä 1950-luvun amerikkalainen tehdastyöläinen. Tällainen on ainakin välillä noussut esiin sellaisella iskulauseiden tasolla taiteilijoiden työmarkkina-asemaa tai prekaarisuutta käsittelevissä hankkeissa.
JUHO: Tekla Inari on käsitellyt taiteilijan asemaa ja prekaarisuuden teemoja tuotannossaan, ja uusimmassa teoksessaan kirjoittaa suoraan prekariaatista. Onko tässä ollut menossa tällainen tendenssi, että työ on alkanut muistuttaa sitä, mitä taiteilijat ovat tehneet, ja taiteilijat ovat samaan aikaan alkaneet romantisoimaan sitä vanhaa työtä?
EETU: Yksi keskeinen pointti, mitä koetan korostaa, on se, että taiteen kehitys, nimenomaan taiteen institutionaalinen tai tekninen kehitys, on jollain tavalla ennakoinut työn muutoksia. Avantgardetaiteen ja muiden keskeinen vaatimus 1900-luvulla oli päästä eroon tavaramuotoistetusta teoksesta tai tuotteesta. Haluttiin ikään kuin jollakin tavalla tehdä elämästä ja taiteesta yhtä ja jollakin tavalla ilmaista subjektiivisuutta ilman minkäänlaisen tavaran tai teoksen välitystä. Tämä on kummallisella tavalla päätynyt kapitalistisen järjestelmän työn yleiseksi piirteeksi, ainakin tietyillä korkeamman arvonluomisen sektoreilla ja vähitellen kaikkialla muuallakin.
Jossain mielessä kaikesta työstä on tullut yhä enemmän perfomanssitaidetta ja tuotannosta osallistavaa. Tämä on tietenkin provokaatio, mutta voidaan väittää Googlen tai Facebookin harjoittavan osallistavaa taidetta: “Hei tulkaa messiin tähän performanssiin, me halutaan tarjota teille alusta, jossa voitte ilmaista itseänne!” Tämän tyyppisen argumentaation tavoite on lähinnä siinä, että yritetään käydä taide- tai kulttuurialan tyyppien kanssa läpi niiden asemaa yhteiskunnassa. Näillä aloilla työskentelevien ihmisten elämässä kokemilla konflikteilla tai ongelmilla on marginaalia laajempaakin merkitystä.
JUHO: Mitä ajattelet tästä pyrkimyksestä estää taiteen tavaramuotoistumista? Onko siinä ollut taustalla jonkinlainen huono analyysi vai onko se nimenomaan toiminut?
EETU: Oikeastaan molempia. Ymmärrän sen pointin, että taiteilijat olivat kyllästyneitä siihen, että he maalaavat tauluja, olivat ne sitten miten kokeellisia tahansa, ja kymmenen vuoden päästä ne teokset on päätynyt jonkun Rockefellerin seinälle koristeobjekteiksi tai arvovaltaa ilmaiseviksi objekteiksi siinä missä mikä tahansa muukin esine. Sitten on haluttu luoda sellaisia taiteen tuottamisen muotoja, joista ei synny tavaramuotoistettavissa olevaa lopputulosta. Tämä on tietyssä mielessä toiminut. Ongelma on siinä, että kun ei ole samaan aikaan laajemmin muutettu tuotantosuhteita tai varallisuuden jakamisen muotoja ja suhteita, ollaan päädytty ojasta allikkoon. Taiteilijan persoonallisuudesta tai henkilöbrändistä on tullut itse suoraan se teos. Kun ei ole olemassa taulua tai teatteriesityksen lippua mitä myydä, olet koko ajan myymässä itseäsi ja brändäämässä itseäsi. Tämä on johtanut entistä vittumaisempiin tilanteisiin, vaikka on hölmöä verrata 1950-luvun tehdastyöläisen ja nykyajan kulttuurityöläisen kokemaa riistoa keskenään. Tällaista vertailua ei voida tehdä mitenkään järkevästi, koska ei ole olemassa mitään mielekkäitä yhteismitallisuuden kriteereitä. Ei voida myöskään sanoa, että olisi vittumaisempaa myydä tauluja kuin tehdä portfolioita. Koska kyseessä on uudentyyppiset riiston muodot, niitä vastaan ei voida taistella vanhoilla keinoilla, kuten vanhoilla haaveilla taidelakosta tai taiteilijapalkasta, vaan tarvitaan uudenlaisia keinoja kamppailla.
JUHO: Onko tällaisista uusista vastarinnan muodoista tässä tilanteessa ollut viime aikoina mitään esimerkkejä täällä tai maailmalla?
EETU: Taidepiireissä käydään koko ajan keskustelua esimerkiksi siitä, että pitäisi kehittää uudenlaisia joukkorahoituksen muotoja taikka jakaa tai piratoida apurahoja. Tämä tuntuu kuitenkin mahdottomalta, koska ne laajemmat tulonjaon muodot on kuitenkin edelleen muodostettu sen yksilön ympärille. Jos rupeat jakamaan apurahaa muille, joudut itse ainoastaan maksamaan mela-maksuja ja veroja. Aiheesta käytävissä keskusteluissa näkyy, että tämä on tajuttu, mutta tilanne on hankala.
Taidealalle on syntynyt mielenkiintoisia yrityksiä rakentaa uudenlaisia instituutioita. Halutaan rakentaa sellaisia uusia rakenteita, jotka pysyvät ja jotka eivät ole täysin hierarkkisia tai valtio-ohjattuja. Museum of Impossible Formsissa ja muissa saman tyyppisissä instituutioissa näkyy pyrkimys rakentaa jotain sellaista, jossa ei olla täysin yksin ja yksilönä. Näissä tiloissa voidaan tehdä tai tuottaa taidetta jopa ilman omaa nimeä, jonkinlaisina ryhmäprojekteina, vaikka kaikkien pitäisikin sitten viime kädessä laittaa tästä sinne CV:seen hakiessa Taikelta apurahaa. Uusia rakenteita pyrkimään luovissa projekteissa näitä asioita yritetään miettiä yhdessä ja samalla usein keskustellaan taiteen tekemisen tavoista, tekniikoista ja keinoista.
JUHO: Brecht-kirjassasi ja vielä enemmän väitöskirjassasi tutkit sitä millä tavoin nykykapitalismia pitäisi hahmottaa ja puhut kapitalismista tuotannon rahataloutena. Voisitko avata mitä tarkoitat tällä?
EETU: Tuotannon rahatalous on marxilainen ilmaus, joka tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kapitalismi on sellainen tuotantotapa, jossa tuotannollisia investointeja ohjataan rahan kautta. Rahan omistajat voivat sijoittaa rahansa ennen kaikkea työvoimaan ja muihin tuotannon tekijöihin sekä lisätä sen kautta pääomansa arvoa. Raha ymmärretään tässä nimenomaan rahaomaisuuden kasvamisen merkityksessä.
JUHO: Olet käyttänyt kapitalismista myös termiä biokapitalismi. Viittaatko tässä kirjassa samaan ilmiöön kuvaillessasi sitä, miten työ on alkanut saada taiteilijoidenkin elämässä olleita piirteitä?
EETU: Kyllä, oikeastaan olen käyttänyt termiä biokapitalismi kuvatakseni sitä, että meidän keskeiset tuotannontekijät ovat toisenlaisia kuin teollisessa kapitalismissa. Nyt suhteiden tuottaminen on arvonlisäyksen kannalta keskeisessä asemassa. On käytetty myös sellaisia termejä kuin kognitiivinen kapitalismi tai tietokykykapitalismi, mutta ne ovat mielestäni viitanneet sen tyyppiseen ajatukseen, että jotkin tietoa tuottavat alat tai informaatioteknologia olisivat erityisen keskeistä nykykapitalismille. Tässä mielessä ne ovat liian suppeita käsitteitä. Biokapitalismin bios ei viittaa pelkästään biologiseen elämään. Foucault ehdottaa joillain luennoillaan, että bios sanana pitäisi kääntää siinä merkityksessä, jossa nykyteoriassa puhutaan subjektiivisuudesta, joka tarkoittaa ylipäänsä aivojen ja ruumiiden sekä niiden muodostamien suhteiden kokonaisuutta. Bios on termi, jolla voidaan paremmin kuvata esimerkiksi hoiva-alojen ja niille ominaisten työn konfliktien, työn tekemisen ja kokemisen tapojen keskeisyyttä. Myöskin tendenssinomaisesti sitä, mitä tapahtuu. Tässä kirjassa tätä kuvataan taiteilijoiden työn kautta.
JUHO: Kirjasi keskivaiheilla ja loppupuolella on tätä hoivaan liittyvää tematiikkaa, josta tunnutaan nyt puhuvan yhä enemmän. Tästä voisi jatkaa siihen, että puhuit aiemmin hengen käsitteen jatkokehittelystä. Mikä on hengen käsitteen suhde työvoiman käsitteeseen? Viitataanko näillä jopa samaan ilmiöön?
EETU: Oikeastaan joo. Olen yrittänyt käyttää henkeä materialistisena terminä kuvaamaan sitä, että ruumiilla on kykyjä, jotka eivät rajoitu pelkkään fysiologiseen tai biologiseen kappaleeseen. Meidän toimiva ruumis on jonkinlainen aivoissa muodostuva skeema, johon voi kuulua osana muutakin kuin fysiologinen tai biologinen ruumis. Se voi kytkeytyä esimerkiksi erilaisiin yhteiskunnallisiin suhteisiin, työkaluihin tai muuhun. Tämä on siinä mielessä hyvin selvästi yhteydessä työvoiman käsitteeseen, koska siihen sisältyy ajatus, jonka mukaan tietyillä ruumiilla on potentiaalia tai kykyä tuottaa enemmän kuin mitä elämän uusintamisen tapoja niillä on. Kykenemme muuttamaan ympäristöä, joka vuorostaan vaikuttaa aivoihin tai ruumiiseen. Filosofisessa mielessä työvoiman ja hengen käsitteissä on kyse samasta ilmiöstä, mutta hengen käsitteellä kuvataan potentiaalisuuden olemassaoloa pikemminkin yksittäisten ruumiiden muodostaman sosiaalisen tilanteen kokoonpanona. Työvoiman käsite taas on laajemmassa yhteiskunnallisessa mielessä pääoman arvonlisäysprosessiin ja sen edellytyksiin liittyvä käsite. Jossakin ontologisessa mielessä voidaan sanoa, että kyse on samasta ilmiöstä.
JUHO: Jos henki muodostaa sanomasi mukaisesti laajemman sommitelman, tämä kuulostaa myös melko samalta kuin subjektiviteetti?
EETU: Kyllä, ja jonkin sellaisen olemassaolo ruumiissa on edellytys sille, että on mahdollista ikään kuin ylittäää omat historialliset ehtonsa. Siinä mielessä tämä on työvoiman vaatimus.
JUHO: Lukupiirissämme puhutti monta kertaa käsityksesi toivosta, jonka muotoilet Benjaminin lisäksi myös Spinozan pohjalta hyvin ehdottomasti. Onko toivo aina ymmärrettävä näin kielteisellä tavalla?
EETU: Näen Spinozan tavoin toivon nimenomaan negatiivisena affektina, jossa voimat sidotaan asiaan, mille ei itse voi mitään. Toivoon sisältyy käsitys, ettei minun itseni tarvitse tehdä mitään asioiden muuttamiseksi, että joku muu tulee ja tekee sen. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että voidakseen tehdä jotain tarvitsee toivoa.
JUHO: Jotkut feministit ovat kirjoittaneet toivosta aika eri tavalla. Esimerkiksi Rebecca Solnit kytkee toivon kehollisuuteen ja toimimiseen kirjassaan Hope in the Dark. Tällöin puhutaan toivosta jo hyvin eri tavalla.
EETU: Solnitin kirjoituksista itselläni tulee mieleen kuvaus San Franciscon maanjäristyksistä, jolloin kaikki on mennyt paskaksi ja ihmiset alkavat olemaan solidaarisia keskenään nimenomaan siinä tilanteessa, jossa toivo siitä, että kaikki menee vähitellen paremmaksi, on hävinnyt.
JUHO: Toivoon tuntuu kytkeytyvän myös utopioita koskeva keskustelu, josta emme tunnu pääsevän eroon. Olet toivon tavoin kriittinen myös utopian käsitettä kohtaan.
EETU: En pysty näkemään utopian käsitteellä muuta järjellistä määritelmää kuin että siinä on malli jonkinlaisesta toisesta maailmasta, jollainen tämän maailman pitäisi olla, mutta vailla yhteyttä niihin konflikteihin tai muutosprosesseihin, jotka ovat käynnissä. Koska kyseessä on valmiiksi kuviteltu malli, se on väistämättä jonkinlainen peilikuva siitä millainen maailma jo on.
Utopiat liittyvät ajattelutapaan, jossa toisenlainen maailma on jo mahdollinen. Tällaisessa ajattelussa meillä pitäisi ainoastaan olla vahvempi tahto, jotta saamme sen mallin toteutettua. Uudenlaisten yhteiskunnallisten suhteiden luominen ei tapahdu sillä tavalla, että ne ovat jo valmiiksi olemassa jossain. Ne pitää luoda yhdessä ja keksiä. Utopioihin liittyy sellainen voluntaristinen ajattelutapa, jonka mukaan me voitaisiin toteuttaa ne mallit, jos meillä olisi kovemmat aseet tai suurempi tahdonvoima. Tämän sijaan meidän pitäisi miettiä vakavammin niitä organisoimisprosesseja sekä niitä subjektiivisia tai affektiivisia prosesseja, joilla me saadaan itsemme toimimaan yhdessä toisten kanssa.
JUHO: Mikä tämän suhde on siihen, että usein autonomisessa politiikassa pyritään paikallistamaan maailmassa jo nyt olevia konflikteja ja murtumia sekä voimistamaan ja tuomaan niitä esiin? Eikö tällainen käsitys politiikasta lähde utopioiden sijaan nykyisen maailman pohjalta?
EETU: Kyse on paljon samasta asiasta. Pitäisi lähteä siitä mitä tapahtuu juuri nyt.
JUHO: Missä voisi näkyä tällaisia murtumia ja konflikteja tällä hetkellä?
EETU: Esimerkkien ottaminen on aina vaarallista, koska siinä aletaan potentiaalisesti puhumaan muiden puolesta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että jollakin tavalla Elokapinan ja uusien ympäristöliikkeiden dynamiikassa näkyy sellainen, että jengi haluaa tehdä muuta kuin pelkästään omaa uraansa. Ihmiset ovat alkaneet käyttää aikaansa jonkinlaisten prosessien rakentamiseen. Vaikka näiden liikkeiden poliittisissa vaatimuksissa ja toimintatavoissa on eroja siihen, miten olen itse pyrkinyt rakentamaan liikkeitä, on niissä olemassa jonkinlainen tendenssi siihen, että ihmiset ovat oikeasti kiinnostuneita käyttämään aikaansa maailman muuttamiseen ekologisempaan suuntaan.
Sitten on tietenkin hoiva-ala, jolla ihmiset ovat niin vittuuntuneita kärsimiseen ja instituutioiden ylläpitämiseen surkeissa olosuhteissa. Alalta lähdetään kävelemään oikeastaan sen takia, että ihmiset haluaisivat tehdä työnsä kunnolla ja hoitaa ihmisiä, eikä vaan toteuttaa jotain tulosvastuutavoitteita. Pakoa alalta voidaan katsoa siitä näkökulmasta, ettei haluta pakoon sitä ihmisten hoivaamista, vaan kieltäydytään kannattelemasta sitä täysin romahtamispisteessä olevaa julkisen hoivan järjestelmää. Nykypäivänä tämä järjestelmä toimii pääoman kannalta tehokkaimpana tapana järjestää työvoiman uusintaminen. Siellä vallitsee tavallaan työnostajan monopoli, jolla palkat voidaan pitää alhaalla, ja sitä ei voida koskaan pitää edes vaihtoehtona, että varhaiskasvatuksen opettajien tai sairaanhoitajien palkkoja korotettaisiin. Aina keksitään jokin muu keino, kuten kiristää työttömyysturvan ehtoja tai jotain muuta vastaavaa.
JUHO: Hoiva-alaa ja ekologisia kamppailuita yhdistää se, että ne molemmat liittyvät elämän uusintamiseen ja tätä kautta myös koko kapitalismin tuottamiseen ja uusintamiseen.
EETU: Niihin liittyy myös tietty laadullinen luonne. Kyse ei ole pelkästään siitä, että halutaan lisää palkkaa. Kyse on ihan oikeasti siitä, ettei hyväksytä sitä tapaa, miten se koko työ ja tuotanto järjestetään, tai sen taustalla olevaa logiikkaa. Palkan korottaminen on ainoa keino saada lisää työntekijöitä hoitoalalle ja tehdä hoitojärjestelmästä toimivampi. Tätä vaatimusta on ainakin perinteisellä tavalla mahdotonta ottaa suoraan haltuun toteamalla, että “me annetaan teille vähän enemmän liksaa, jos suostutte työskentelemään meidän määrittelemällä tavalla, tekemään kaiken paskemmin ja tehokkaammin”. Siinä on jotain ylimääräistä pelissä, kun konflikti koskee suoraan sitä tapaa, minkä päämäärien mukaan tuotanto järjestetään. Tätä on vaikeampi ottaa haltuun verrattuna aiempiin teollisuustyöläisten taisteluihin, joissa kompromissi syntyi suostumalla liukuhihnatyöhön, jos tuntipalkkaa korotetaan kolmella dollarilla tunnissa.
JUHO: Jos palaamme biokapitalismin käsitteeseen tästä hoitotyön näkökulmasta, niin eikö siihen liity sellainen ajatus, että arvon tuotanto tapahtuu vähintään potentiaalisesti kaikkialla yhteiskunnassa? Oletko tutustunut pari vuotta sitten suomennettuun Angela Davisin kirjaan Naiset, rotu ja luokka? Sen loppupuolella kotitaloustöistä eroon pääsemistä käsittelevässä luvussa Davis käy suoraa keskustelua sellaisten italialaisten ja amerikkalaisten autonomifeministien kanssa kuin Mariarosa Dalla Costa, Selma James ja Silvia Federici. Davis suhtautuu feministien kotitöistä saatavaa palkkaa koskeviin vaatimuksiin kielteisesti ja argumentoi, ettei kotona tehtävä työ ole tuotantoprosessin sisäinen. Hänen mielestä kotitaloustyö on tuotannon ehto, mutta tapahtuu sen ulkopuolella ja näin rajautuu ulos arvon tuotannon prosessista. Miten itse hahmotat tämän?
EETU: James, Dalla Costa tai Federici eivät myöskään silloin yrittäneet varsinaisesti väittää, että kotityö tapahtuu tuotantoprosessin sisällä. He argumentoivat, että kotityö on tuotantoprosessin välttämätön edellytys, ja sillä on sen kautta voimaa muuttaa yhteiskuntaa laajemmin. Tästä kyvystä muuttaa yhteiskuntaa johtuen kotityöllä on erityinen poliittinen ulottuvuus. Palkkaa kotityöstä vaadittiin yksinkertaisesti siksi, että naisilla olisi enemmän poliittista itsenäisyyttä ja enemmän mahdollisuuksia kamppailla. Korvaamatonta uusintavaa työtä tekevien naisten kapinan poliittisia vaikutuksia 1970-luvulla koskeva väite on ehdottomasti oikea. Mielestäni tällä kapinalla on ollut paljon suurempi vaikutus länsimaisten yhteiskuntien kehitykseen kuin millään tehdastyöläisten liikkeellä koskaan on ollut. Kyse on aivan keskeisistä liikkeistä, jotka ovat muuttaneet fordistisen teollisen yhteiskunnan perusteita. Davis ei kuitenkaan ehkä aivan ymmärrä kotityöhön liittyvää väitettä, joka kytkeytyy pääoman yhteiskunnallisen muodon muuttamista tai kumoamista koskevaan poliittiseen näkökulmaan.
JUHO: Davis luultavasti ymmärsi asian eri tavalla kuin autonomifeministit ja johti siitä erilaisia poliittisia strategioita. Jos tätä keskustelua ajattelee suhteessa hoitotyön kriisiin Suomessa ja vuonna 2022 nähtyyn hoitoalan työtaisteluun, voiko näitä 1970-luvulla esitettyjä analyyseja edelleen käyttää, vai pitäisikö niitä päivittää tai muuttaa jollain tavalla?
EETU: Tilanne on siinä mielessä eri, että tällainen työ tapahtuu nykyään palkkatyömuodon sisällä. Lisäksi hoiva-alat ovat nyt yksityisellä puolella valtava kasvusektori, ja ne ovat näin vielä selvemmin suoraan tuottavan työn piirissä kuin 1970-luvulla. Aiemmin hoivatyö miellettiin uusintavaksi työksi, mutta nyt se on suoraan tuottavaa työtä. Tuottavan ja uusintavan työn rajaa ei voida nykyään enää millään tavalla vetää yksiselitteisesti.
Se on 70-luvun analyysissa mielenkiintoista, että hoivatyön alueella tapahtuvilla kamppailuilla näyttää edelleen olevan suoran poliittinen ulottuvuus. Tämä syntyy siitä, että nämä kamppailut kykenevät vähintään potentiaalisesti kyseenalaistamaan nykyisten yhteiskunnallisten suhteiden ja tuotannon järjestämisen historiallisen perustan. Hoiva-alan kamppailuissa esitetään vaade siitä, että meidän elämän ylläpitämisen järjestys ei toimi tällä hetkellä. Tässä ei ole kyse palkkataistelusta, vaan siitä, ettei meidän terveydenhuoltojärjestelmä toimi tällä hetkellä. Meillä ei ole tällä hetkellä toimivaa terveydenhuoltojärjestelmää ihmisille, joilla ei ole varaa ostaa yksityisiä palveluita. Tämän järjestelmän perustan muuttamista koskevat vaatimukset ovat välittömällä tavalla hyvin poliittisia.
JUHO: Federici on kirjoittanut paljon tuottavan ja uusintavan työn jaottelulle perustuvasta näkökulmasta. En ole lukenut kaikkea hänen kirjoittamaansa, mutta hänellä tuntuu olevan edelleen melko vahvana tämä tuottavan ja uusintavan erottelu. Federici on puhunut siitä, että pitäisi muuttaa kapitalismin tarkastelupistettä pois tuottavasta työstä ja asettaa uusintava työ feministisen kapitalismin analyysin keskiöön.
EETU: Tämä pointti uusintavan työn tarkastelun asettamisesta keskiöön on ymmärrettävä siitä näkökulmasta, että elämme aikaa, jolloin koko elämän uusintaminen on uhattuna. Välillä tuntuu siltä, että Federici käyttää tätä erottelua pikkaisen moraalisesti. Tällöin arvioidaan tietynlaisen työn olevan eettisesti parempaa, eikä siitä näkökulmasta, mikä on pääoman arvonlisäyksen kannalta tuottavaa työtä. Ainakaan 70-luvulla marxismin piirissä käytetty erottelu tuottavaan ja uusintavaan työhön ei enää päde sen suhteen, mikä on pääoman arvonlisäyksen näkökulmasta tuottavaa työtä.
Nyt olisi järjetöntä esittää, ettei uusintava työ olisi millään tavalla tuottavaa työtä. Voimme oikeastaan sanoa toisinpäin, että kaikki tuottava työ, esimerkiksi kännykkäsovellusten koodaaminen, ei ole elämää ylläpitävää työtä. Tästä voidaan kuitenkin päätyä kuitenkin sellaisten ongelmien äärelle, hiukan moraalisten erottelujen alueelle, että mikä nyt on oikeasti välttämätöntä elämän kannalta ja mikä ei. Federicin käsitteiden, kuten elämää ylläpitävän työn, taustalla tuntuu olevan jokin vähän tämän tyyppinen erottelu.
Pitäisi pikemminkin lähteä siitä liikkeelle, että katsotaan niitä nykyisiä potentiaalisesti kaikkialle levinneen tuotannon sisällä rakentuvia erilaisia vastarinnan muotoja tai poliittisen luokkakokoonpanon muotoja erottelematta valmiiksi, mikä on oikeasti välttämätöntä. Kuten aikaisemmin sanoin, jaan kuitenkin viime kädessä oleellisesti sen näkemyksen, että hoitoalalla tapahtuvat vastarinnan muodot ovat hyvin keskeisiä. Ne tuovat tällä hetkellä paljon minkään vientiteollisuuden alan työtaisteluja suoremmin esiin sen, että tässä on kyse jostain laadullisesti tuotannon tai yhteiskunnallisen elämän päämääriä koskevista eroista ja konflikteista.
