Kirjasta Seduced and Abandoned: Essays on Gay Men and Popular Music
London: Cassell 1995, s. 5–9.
Julkaistu alunperin Gay Times –lehdessä, huhtikuussa 1995.
Käännös: Taneli Viitahuhta.
“Kun olin pieni, kaipasin epätoivoisesti jotain, sillä tavalla, millä pienet homopojat kaipaavat mitä tahansa vähänkin itsensä näköistä. Olin ehkä kaksitoista ja oli vuosi 1980 ja ainoat homot, jotka pystyin nimeämään olivat Oscar Wilde, Tom Robinson ja Quentin Crisp. Sitten luin lehtijutun Tšaikovskista. Todella surullista. Siinä kerrottiin että hän rakasti toista poikaa. Mahdoton rakkaus. Särkynyt sydän, tuttu juttu. Hän sävelsi teoksen nimeltä Pathétique ja kuoli sitten murtuneena miehenä. ‘Siinä on kyse minusta!’ ajattelin, halusin saada levyn. Sitten löysin sen kirpparilta. Ikävä kyllä se oli paskaa. Niin kuin kaikki klassinen musiikki.
Seitsemän vuotta myöhemmin kuulin Brian Enon Music for Airports -levyn. Se kuulosti siltä kuin miltä olin ajatellut Pathétiquen kuulostavan. Tunsin sitä kuunnellessani kuten olin ajatellut Tšaikovskin tunteneen. Ambientia. Täysin elektronista, mutta täysin inhimillistä.”
Nykyään ambient on planeetan nopeimmin kasvava musiikinlaji. Ja sen virallinen edustaja on Mixmaster Morris. Hän on camp, juutalainen, ja hän on queen. Hän soittaa kaksisataa keikkaa vuodessa ja hänen artistinimensä The Irresistible Force on luonut kaksi lumoavan kaunista levyä, Flying High ja Global Chillage. Ja tämä kaikki on Aldous Huxleyn ja Timothy Learyn syytä.
“En istuisi tässä tänään, ellen olisi lukenut heitä kun olin 14-vuotias. Lukeminen oli ensimmäinen asia mikä vei minut sivuun normaaliudesta. Ajatus oli, että LSD olisi voimakkain poisohjelmoinnin työväline koko planeetalla. Kiinnostuin haposta ennen kuin tajusin että olen queer – vaikka ihmettelinkin sitä, miksi minua aina hakattiin ja vaikka tiesin että en ole kiinnostunut jalkapallosta ja vaikka en halunnut Jane Fondan kuvia huoneeni seinälle. Acid house alkoi tässä maassa kun sanomalehdet yhdistivät sanat ‘acid’ ja ‘house’, ja jokainen happopää ajatteli että ‘tämä vaikuttaa kiinnostavalta!’. Olin yksi heistä. Olin odottanut vuosia elektronista psykedeelistä musiikkia.”
Elektroniikka, psykedelia ja musiikki ovat Morrisin kolme suurta intohimoa. Hän kertoo:
“Olen ollut netissä viimeisen vuoden. Internet tulee muuttamaan maailman sellaisena kuin sen tunnemme. Netissä ihmiset tuntevat voivansa puhua vapaasti. Netissä ei ole väriä, ei sukupuolta, ei seksuaalista suuntautuneisuutta. Voit omaksua minkä tahansa identiteetin ja se on täysin vapauttavaa. Jos asut Paskamalassa Pohjanmaalla, jos olet 14-v. ja queer, sinulla ei varmaankaan ole paljon kavereita, joiden kanssa jutella. Mutta netissä voit mennä gay teen forumille ja saat selville kaiken mitä sinun tarvitsee tietää. Ympäri koko planeetan ihmiset voivat tulla yhteen.”
Myös happo voi räjäyttää raja-aidat, siinä on sama asenne kuin ambient-musiikissa: “anna mielesi avautua”. Hallusinogeenit ovat kiehtoneet queer-ihmisiä Rimbaud’sta Foucault’hon ja ne ovat näyttäneet tietä homokulttuurille pop-taiteesta acid houseen, Ziggy Stardustista Leigh Boweryyn. Trippailun ja campin välillä on suora yhteys, otetaan esimerkiksi Ozin Velho -elokuva, Pink Narcissus, Funkadelic tai The Grid. Niissä on yhteinen estetiikka, niissä naurettavuus on nautinto, tavanomainen nähdään outona ja outo tavanomaisena. Kun kysyin Morrikselta, onko hänestä trippailu campiä, hän mietti hetken ja hohotti sitten kymmenen minuutin ajan. Luultavasti se tarkoittaa kyllä.
“Varmasti voi olla hallusinaatioita, jotka ovat camp. Ihmisten hallusinaatiot ovat täysin paitsi heidän tilansa ja tilanteensa, myös heidän elämänkokemustensa läpäisemiä. Designer-huumeet kuten DMT ovat vieläkin enemmän camp, niillä pääsee suoraan Disneylandiin.
Mutta kaikki nämä jutut, tietokoneet, huumeet, ambient, queer, ne ovat valmistautumista kokeilemiseen ja tutkiskeluun. Minua on aina kiinnostanut kokeellinen musiikki, musiikki, joka on enemmän out kuin mikään aikaisempi. Kun olin 14-vuotias, aloin kuunnella aikaista Pink Floydia, Soft Machinea, Canterburyn skeneä ja aloin päästä sisään brittiläisen psykedelian perinteeseen. Sitten tuli punk, ja minulle se oli aika skitsofreenistä, kaikesta psykedeliasta tuli automaattisesti kiellettyä. Mutta molemmat ovat aina olleet päässäni. Olin vakuuttunut siitä että samplaaminen on musiikin tulevaisuus ennen kuin sain samplerin. Sain pakkomielteen siitä, että mikä tahansa ääni voidaan muuttaa musiikiksi. Niin kuin Burroughsin cut up -tekniikka: leikkaa ja liimaa, liitä ja miksaa. Sain samplerin 1984 ja aloin kampanjoimaan, jotta muutkin rupeaisivat käyttämään sellaista.
Jutut alkoivat Englannissa ennen kuin house-musiikkia oli edes mainittu. Nykyaika alkoi, kun ensimmäiset cold cut -levyt tehtiin, levyt, joille englantilaiset dj:t laittoivat vain toisten tekijöiden musiikkia. DIY-tanssimusiikin vallankumous alkoi silloin. On tietysti vastoin hyväksyttyä totuutta sanoa näin. Virallisen tarinan mukaan koko juttu tuotiin Amerikasta ja Ibizalta. Mutta vuonna 1986 Englannissa tapahtui valtavasti, se oli kaikki undergroundia, ja musiikkiteollisuus on lakaissut sen kokonaan maton alle.”
Morris valittaa paljon musiikkiteollisuudesta ja suuryhtiöistä. Hän liittyy itsenäisen elektronisen musiikin homonerojen traditioon, joka ulottuu Joe Meekistä Wendy Carlosiin ja Mark Mooresta S’Expressiin. Mutta yhtä asiaa hän vihaa vielä enemmän kuin musiikkibisnestä.
“Normaalia. Kuka sitä tarvitsee? Kuka haluaa olla normaali? Silloinkin kun soitan teknoa, soitan ihan eri levyjä kuin kaikki muut. Haluan soittaa riskillä, kaikkea outoa ja kummallista.”
Vaikka Morrisin nimi on käytännössä synonyymi ambientin kanssa, hän käyttää mieluummin sanaa “tekno”, hän haluaa sisällyttää siihen:
“Kaiken elektronisen musiikin, jossa käytetään teknologiaa kekseliäästi ja älykkäästi. Pidän äärimmäisyyksistä, joten pidän myös kovasta ja nopeasta teknosta. Kaikki liittyy prideen. Ihan niin kuin pride kuuluu homoille, tarvittaisiin myös teknon pride. Se on maailmaa muuttanut liike.”
Mitä sitten on tämä asia, jota kutsutaan ambientiksi?
“Ambient on avoimuutta, avoimuutta monille mahdollisuuksille. Kun menee Lontoon ambient klubeille, huomaa nopeasti että ihmiset haluavat kuulla mitä muilla on tarjottavana. Tyypit tulevat keikan jälkeen sanomaan, ‘se oli mahtavaa tanssittavaa, pystyin tekemään mitä vain’ – kyse on itseilmaisusta. En olisi kiinnostunut siitä, jos siitä ei olisi kyse. Kaikissa ambient-juhlissa, missä olen ollut, mustat ja valkoiset, homot ja heterot, nuoret ja vanhat ovat nauttineet juhlasta yhdessä, ilman mitään erottelua. Monilla muilla klubeilla kyse on vain siitä että, huonoissa kamoissa olevat brot kilpailevat siitä kuka on kovin, nopein ja tyhmin. Ambient tuo feminiinisen takaisin teknoon. Siinä käytetään teknologiaa, mutta sille annetaan inhimillinen sävy, emotionaalinen sisältö, sen sijaan että kyse olisi vain jostain puhtaasti ruumiillisesta.”
Ei ole yllättävää että ambient on kiehtonut toisiakin homomuusikoita, kuten Vapor Spacen Mark Hagea ja Paul Schutzea, joka on juuri Australiassa julkaissut yhdeksännen levynsä Apart. Morris pitää Schutzen LP:stä Beautiful Human Life (viime vuonna pseudonyymilla Uzect Plaush julkaistu), kuten itse asiassa moni muukin.
“Samasta syystä olen aina pitänyt Robert Wyattista”, Morris selittää. Hänen mukaansa Wyattin “O Caroline” on kaunein koskaan levytetty kappale. Kuten se tietenkin onkin. “Sillä se on aggression vastainen kappale, rockin vastainen kappale. Hyvin englantilaista. Melkein twee. Ja kaikki tämä sisältyy siihen mitä nyt teen. Robertin tekemä musiikki on henkilökohtaisinta mitä tiedän. Sydäntäkoskettavaa musiikkia. Täydellinen yhdistelmä henkilökohtaista ja poliittista. Vasemmistolaista ja epätavallista.”
Morrisissakin on vähän vanhaa vasemmistolaista. Hänen ensimmäinen kosketuksensa musiikkiin tapahtui Rock Against Racismin aikaan ja hänen ensimmäinen levynsä, vuonna 1988 julkaistu I Want To/Guns oli single, jolla oli kaksi A-puolta ja joka juhlisti munan imemistä ja porvariston teloittamista. Usein ambientin ajatellaan olevan epäpoliittista, mutta Morris on toista mieltä.
“Teknon soittaminen on poliittinen kannanotto. Lue rikosoikeuslakia! Poliittinen konteksti liittyy kaikkeen mitä soitan. Ambient-musiikki sanoo että musiikilla on juuret, jatkumo. Kaikki liittyy edistykseen ja muutokseen. Olen aloittelija ja pidän siitä. Pitkästyn helposti. Haen aina jotain parempaa, etsin uutta suuntaa musiikille. Ambient on ihmisten kollektiivista halua olla sopeutumatta. Kohdata naurettavuus. Omapäisyyden henki – hypätä pois musiikin ottamasta suunnasta, kääntää se ympäri ja näyttää että toinenkin tie oli olemassa.
Mutta musiikissa pitää olla terää. Usein ambient on paskaa. On suuri haaste luoda musiikkia, joka olisi radikaalia ja kokeellista, mutta silti kaunista. Kun minua haastetaan määrittelemään ambient, sanon aina että se on radikaalia kaunista musiikkia. Kauniiden melodioiden soittaminen ei yksin riitä, soundeilla täytyy tehdä jotain uutta.”
Useinkaan ei arvosteta sitä, miten ääni vaikuttaa ihmisiin, mitä tuntemuksia se saa aikaan. Ambient kuulostaa epämaskuliiniselta. Se on myös epäfyysistä – mielen, ei ruumiin musiikkia. Epärockia, mutta myös epämunaa. Se leijuu, sen sijaan että se painaisi. Onko se homouden soundi?
“Ambient tulee kaikista ja se kuuluu kaikille. Mutta minä haluan viedä sen homoskeneen. Soitin vastikään San Franciscon Castrossa ambientia kruisailubaarissa. Mahtava idea! Kaverini Jonah Sharpe soitti jenkeissä homoklubin takahuoneessa ja kaikki panivat. Moni on sanonut että levyjeni soidessa on harrastettu hyvää seksiä, ja se on täydellinen kehu. Jos harrastaa huippuhyvää seksiä, menettää ajantajun ja leijailee toiseen universumiin – ambient-musiikki auttaa tässä. Olen aina halunnut säveltää pornoleffoihin musiikkia. Katsoin yhtä vanhaa pornopätkää 70-luvulta ja sen musiikki oli kuin modernia elektronista musiikkia. Lyhyiden pornopätkien luonnollinen taustamusiikki olisi ambient – pitkä aika edestakaista sykettä ja sitten kliimaksi.”
Ja sinun levysi ovat peräkkäisiä syklejä sykettä ja kliimakseja?
“Come again.”
Niin, aivan.
