Alun perin julkaistu Reporterre-verkkolehdessä 16. lokakuuta 2026 otsikolla Mobilisation du 17 octobre: ”La droite et l’extrême droite sont en panique”.
Kääntänyt: Jussi Vähämäki
Cervera-Marzal on sosiologi ja kirjoittanut muun muassa teokset Résister – Petite histoire des luttes contemporaines (2022) ja Le Populisme de gauche: sociologie de La France insoumise (2021). Kuusi kuukautta ennen presidentinvaaleja ranskalaisten monitasoinen ja monien eri ihmisryhmien vastarinta on hänen mielestään ”taivaan lahja” vasemmistolle, erityisesti Mélenchonin La France insoumise -puolueelle.
***
Elinkustannusten nousu, polttoaineiden hinnat… mutta myös säästötoimet, poliisiväkivalta, demokratia. Miten ymmärtää lokakuun 17. mielenosoituskutsuun liittyvät vaatimukset?
Vaatimuksia on monia, ja ne muistuttavat hieman Prévertin listan tai inventaarion kaltaista luetteloa. Se ei ole yllättävää: tämä on toistuva piirre mielenosoituksissa, jotka syntyvät puolue- ja ammattiliittojen rakenteiden ulkopuolella. Viimeksi mainituilla, aktivismin ammattilaisilla, on tapana hierarkisoida vaatimukset, luoda iskulauseita.
Ennen kaikkea tämä näyttää hyvin, että murtuma on hieman kaikkialla. Kymmenen vuoden ajan macronismi on sysännyt koko maata kuiluun ja rikkonut yhteiskuntaa. Kaikki mittarit ovat punaisella: asunnottomien ja köyhyysrajan alapuolella elävien määrä on räjähtänyt. Eriarvoisuus on pahentunut. Nuorten itsemurhayritykset ja masennustapaukset ovat moninkertaistuneet. Kaikkien näiden näennäisesti toisistaan poikkeavien vaatimusten takana on yhteinen vihollinen: Emmanuel Macron ja hänen hallituksensa, ja laajemmin kapitalismi.
Jotkut puhuvat ”keltaliivien paluusta” – miten itse näet asian?
Riippuu siitä, mistä puhutaan. Tarkoitetaanko vuoden 2018 mielenosoittajien paluuta? Vaatimuksia? Toimintatapoja? Vai fluoresoivan liivin symbolia?
Mitä ihmisiin tulee, niin amerikkalainen sosiologi Verta Taylor on kehitellyt ”lepotilarakenteen” (abeyance structure) käsitettä, joka mielestäni sopii tilanteeseen erinomaisesti. Ajatuksena on, että yhteiskunnallinen liike syntyy harvoin tyhjästä, sillä se hyötyy usein aiemmista liikkeistä periytyneistä epävirallisista rakenteista. Tämä ilmiö näkyy Espanjassa, jossa asuntojen hintoja vastaan kohdistuva vastarinta liittyy osittain vuoden 2011 Indignados-liikkeen hahmoihin ja verkostoihin. Vaikka keltaliivit olivatkin kadonneet seitsemäksi vuodeksi, ne olivat kuitenkin lepotilassa: sosiaaliset verkostot ja enemmän tai vähemmän muodolliset ryhmät olivat säilyneet. Jatkuvuutta on.
Toimintatapojen osalta vuosi 2018 oli selvä vedenjakaja. Keltaliivit näyttivät, että vähemmän ”kiltit” mobilisaatiot, joihin kuului luvattomia mielenosoituksia ja tiesulkuja, ovat tuloksellisia. Viimeisen vuosikymmenen aikana ainoat kaksi voittoisaa liikettä ovat olleet keltaliivit ja Notre-Dame-des-Landesin ZAD, jotka ovat kieltäytyneet perinteisistä toimintatavoista ja rakentaneet vallanpitäjiä pelottaneen voimasuhteen.
Osa aktivistikentästä on ottanut opetuksen omakseen: puhutaan jopa yhteiskunnallisten liikkeiden ”keltaliivistymisestä”, ajatuksesta, että saadakseen jotain aikaan on ”sotkettava vähän paikkoja”. Tämä protestoinnin koventuminen on tapahtunut yhdensuuntaisesti ”järjestyksenpidon” ennennäkemättömän koventumisen kanssa. Mutta repressiolla ei ole yksiselitteistä vaikutusta: se voi aiheuttaa liikkeen hiipumisen kylvämällä pelkoa, mutta se voi myös synnyttää solidaarisuuden aallon ja herättää laajaa suuttumusta.
Lokakuun 17. kutsu sai alkunsa ja levisi sosiaalisessa mediassa ilman ammattiliittojen tai puolueiden osallisuutta tai tunnistettua ”järjestäjää”. Miten arvioisit tätä sosiaalisen median ja yhteiskunnallisten liikkeiden kytköstä?
Siinä ei ole mitään uutta. Facebook on ollut osa elämäämme jo kaksi vuosikymmentä: 2010-luvun alussa sosiaalisella medialla oli jo keskeinen rooli arabikeväissä ja aukioiden valtausliikkeissä. Ne toimivat kahdella tasolla, instituutioiden ulkopuolisen liikkeen käynnistäjänä ja sitten liikkeen koordinoinnissa. Ne mahdollistavat myös toimintatapojen kansainvälistymisen yhdistämällä mielenosoittajia Euroopasta, Nepalista, Intiasta jne.
On kuitenkin muistettava, että nämä sosiaaliset verkostot eivät ole korvanneet ihmisten ruumiillista yhdessäoloa, yhteistä kokoontumista ja tilojen haltuunottoa. Digitaalisen mobilisoinnin on saatava fyysinen jatke.
Tämä mobilisaatio astuu keskelle lukiolaisten ja opiskelijoiden liikettä. Voidaanko odottaa taistelujen yhdistymistä?
Olemme todistamassa kriisien ja vastarinnan päällekkäisyyttä, ja on todellakin mahdollisuus synkronoida ja sovittaa yhteen näitä taisteluita. Näemme yhteyksien syntyvän Pariisin hienostokaupunginosien eliittilukioiden ja työväenluokan kaupunginosien lukioiden välillä, nuorten ja keltaliivien välillä jne.
Näen poliittisen tietoisuuden kasvun nuoremmissa sukupolvissa. Nämä opiskelijat ja lukiolaiset, jotka, kuten meille on jatkuvasti jankattu, ovat pelkkiä digi-idiootteja, ovat kuitenkin eturintamassa – ja kaukana edellämme poliittisen, sosiaalisen ja ympäristötietoisuuden suhteen. He vaativat oikeita asioita ja mobilisoituvat meitä tehokkaammin.
Pitäisikö sitten puhua konvergenssista? Kyseinen termi liittyy 2000–2010-lukujen globalisaatiokriittiseen liikkeeseen ja ei nykyään ole niinkään muodissa. Sillä viitataan melko vertikaaliseen yhtenäiseen lähestymistapaan: kaikki asettuvat riviin yhteisen tavoitteen taakse eräänlaisen prioriteettien hierarkisoinnin avulla.
Nykyään puhutaan pikemminkin sateenkaarikoalitiosta ja ajatellaan jäsentelyn ja intersektionaalisuuden termein. Kyse on siitä, että rakennetaan kamppailujen välille tilannekohtaista yhteistyötä. Konvergenssimallin hylkääminen kulkee käsi kädessä uusien kamppailujen voimistumisen kanssa. Aikuiskeskeisyyden ja vammaisten syrjinnän vastaiset kamppailut sekä antispesismi vaativat monimuotoisempaa ajattelutapaa.
Tämä raivonpurkaus (palomiehet, virkamiehet, lukiolaiset, ympäristöaktivistit jne.) tapahtuu vain kuusi kuukautta ennen presidentinvaaleja. Millaisia vaikutuksia liikkeellä voisi olla vaaleihin?
Olen hyvin yllättynyt nähdessäni tällaista mobilisaatiota vaalien lähestyessä. Tällaisia aikoja luonnehtii yleensä pikemminkin odottava asenne. Itse asiassa suurin osa ammattiliitoista on pysytellyt varovaisena; toistaiseksi ne ovat julistaneet seuraavan valtakunnallisen mielenosoituksen pidettäväksi 5. marraskuuta, mikä on vielä hyvin kaukana!
Toisaalta se, että vaaleihin on puoli vuotta, ei tarkoita, etteikö hallitus voisi joutua perääntymään. Kaikkinensa kyse on voimasuhteesta, johon vaikuttaa kaduilla olevien ihmisten määrä ja toiminnassa toteutettujen tekojen luonne.
Tämä osoittaa selvästi, että ihmiset ryhtyvät toimimaan sen enempää odottamatta ylivertaista pelastajaa, poliittisia puolueita tai ammattiliittoja. He ovat tietoisia siitä, että ongelmat ratkaistaan vain suoralla toiminnalla. Jos emme halua, että metsämme hakataan maan tasalle, ne on vallattava; jos halutaan kunnostettuja kouluja, olemassa olevat on blokattava.
Ja vaikka La France insoumise ei olekaan mukana liikkeen järjestämisessä – se ei ole sellainen joukkopuolue, joka kykenisi käynnistämään tällaisia koko maan kattavia laajamittaisia liikkeitä – on selvää, että tämä opiskelijoiden ja lukiolaisten mobilisaatio, ja ehkä myös 17. lokakuuta järjestetty mielenosoitus, ovat todellinen siunaus Mélenchonille ja vasemmistolle ylipäätään.
Nyt käynnissä oleva liike asettaa keskustelun ja agendan keskiöön yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvun ja julkisten palvelujen purkamisen kysymykset, jotka ovat Insoumise-liikkeen ohjelman ytimessä. Ei ole mikään ihme, että oikeisto ja äärioikeisto ovat paniikissa. Tämä yhteiskunnallinen liike sijoittuu näin osaksi vasemmistolle melko myönteistä dynamiikkaa, vasemmistolle, joka on laajentanut äänestäjäkuntaansa – useiden kyselyjen mukaan sen kannatus on noussut mahdollisten äänestäjien joukossa 30 prosentista 40 prosenttiin. Siksi kaikki tämä herättää toivoa.
