I
Eriarvoisuus hiipii hyvinvointivaltion reunamailla. Yhteiskuntatieteilijä ja vasemmistolainen, nuo valtakunnan edistyshenkisimmät mielet, seuraavat sen liikkeitä tarkkaan. Pitkään ne ovat sen jäljillä kulkeneet, pitkään sen kavalista vaaroista varoittaneet, pitkään sen airuita syvälle varjoihin takaisin mananneet. Mutta nyt, vuonna 2023 aloittaneen oikeistohallituksen leikkausten seurauksena, mikään ei näytä sitä enää pidättelevän. Mitä tehdä tilanteessa, jossa eriarvoisuus vaikuttaa auttamatta karkaavan sitä vartioineiden ja parlamentissa oppositioon ajautuneiden voimien käsistä?
Yhteiskuntatieteilijä luultavimmin katsoo, että eriarvoisuutta ja sen alati uusiutuvia muotoja ei saa missään nimessä jättää jatkossakaan huomiotta. Eriarvoistuvat on, edelleen, asetettava länsimaisen yhteiskuntatutkimuksen hienostuneimpien menetelmien kohteeksi. Heidät tulee tuottaa tiedettävinä objekteina, heitä on luokiteltava eri kategorioihin tarkkaan punnittujen erityispiirteiden pohjalta, heidän käyttäytymistään on tulkittava tieteen parhaiden sääntöjen mukaan. Kun tämä on tehty, ja kun eriarvoistuvien elämää on kyllin esitelty ja sorkittu akateemisten seminaarien ja konferenssien tutkimuspöydillä, ojennetaan tutkimustulokset lainsäätäjien ja viranomaisten valistuneeseen käyttöön. Sitten yhteiskunnan päähänpotkimat saavat vihdoin oikeutta, eivätkä suinkaan aivan mitä tahansa, vaan tutkittuun tietoon perustuvaa sellaista.
Vasemmistolainen pitää hänkin tärkeänä, ettei eriarvoisuutta unohdeta – onhan hän kaikkien eriarvoisuudesta huolta kantavien esitaistelija, etenkin poliitikkona toimiessaan. Vasemmistopoliitikko haluaa edustaa niitä, jotka haluavat edustaa muita; puhua jatkuvasti niille, jotka aina ja kaikkialla muista puhuvat. Tässä urakassa rientävät yhteiskuntatieteet avuksi. Tutkittu tieto yhteiskunnan eriarvoistavista rakenteista sekä akateemisten tutkintojen arvovalta takaa sen, että vasemmistolainen suuressa asiantuntijuudessaan tietää, mikä on yhteiskuntamme vähäosaisille ja kaikille muillekin parhaaksi, ja että hän pystyy vakuuttamaan kaltaisensa sivistyneet ihmisystävät asiansa oikeellisuudesta. Ja kyllä se nyt vain on niin, että ainoastaan vasemmistolainen voi johdattaa eriarvoistuvat pois pimeydestä; paimentaa laumasta eksyneet takaisin hyvinvointivaltion hellään huomaan, tuohon kauralatten ja agavesiirapin luvattuun epäpaikkaan, jossa ei sorrettu kohtaa syrjintää eikä syrjitty sortoa, ja jossa kurjat ja kärsivät kirmailevat kukkaiskedolla ikuisessa auringonpaisteessa vasemmistolaisten osallistavan katseen alla.
Sitä odotellessa, yhä täällä eriarvoisuuden korvessa kulkiessa, voisi kuitenkin ehkä kysyä vieressä käyvältä vasemmistolaiselta muutaman kysymyksen. Kun sanot “eriarvoisuus”, onko jotain muuta mitä jätät sanomatta? Ei kai vaan ole niin, että jos eriarvoisuuspuheen levyä soittaa soittimessa takaperin, voi tarkalla korvalla erottaa sanat “olen heikompien puolella” tai “olen heikommassa asemassa olevien puolella”? Onko tämä eriarvoisuudella pelottelemisen aavetaru jälleen yksi sovitus heikompien ja heidän puolustajiensa sankaritarinasta, jonka yleisöään aliarvioivasta esittämisestä vasemmistoa on jo vuosikymmeniä niin ankarasti moitittu?
Entä onko eriarvoisuus lopulta itsessäänkään niin valitettavaa kuin sen vasemmistolainen surkuttelu antaisi ymmärtää? Eikö tilanteessa, jossa vallitseva kapitalistinen tuotantotapa uhkaa tehdä planeetasta elinkelvottoman, olisi nimenomaan tarvetta eriytyä nykyisestä ekologisen tuhon elämänmuodosta, luoda ympäristökatastrofin yhteiskunnallis-tuotannollista perustaa haastavia uusia erilaisia arvoja? Jos näin, mitä annettavaa vasemmistolaisella eriarvoisuuspolitiikalla on uusille eriarvoistuville elämisen järjestyksille? Voiko se tehdä muuta kuin kiinnittää takaisin sitä, mikä irtoaa; pitää kiinni siitä, mikä pyristelee erilleen; palauttaa ja verrata kaikkea aina siihen, mikä on porvarillisessa yhteiskunnassa kulloinkin yleisesti keskimäärin arvostettua? Olisiko eriarvoisuuden torjumisen nimissä suoritetun osallistamisen sijasta pikemminkin lähdettävä liikkeelle osattomuudesta ja sen ruokkimisesta, siis pyrittävä ravitsemaan sellaisia tapoja elää ja olla, jotka eivät löydä paikkaansa pääoman arvonlisäykselle alistetussa maailmassa?
Empimistä osallistua, jaksamattomuutta “kehittää itseään”, haluttomuutta tai pystymättömyyttä vastata yhteiskunnan odotuksiin – eikö tässä kilpailukyvyttömyydessä ole jotakin, jota välittömän integroimisen sijasta pikemminkin kuunnella ja josta ammentaa? Eikö osattomuus kapitalistisesta nykyisyydestä pidä sisällään vihjeen siitä, että on olemassa voimia ja virtauksia, jotka eivät mukaudu asioiden vallitsevaan tilaan? Eikö mukana pysymättömyydessä piile lupaus toisinolemisen mahdollisuudesta (sikäli kuin vasemmisto on sellaista ylipäätään kiinnostunut)? Ja eikö huolestuttavaa ole ennemminkin pysyminen kiinni arjessa, joka tuhoaa koko maapallon, ei se, että väsyy ja uupuu ja astuu sivuun urapoluilta? Olisiko aiheellista rakentaa tukea ei niinkään pääoman päiväjärjestyksessä mukana pysymiseen kuin sen kelkasta pudottautumiseen, järjestäytyä voimistamaan edellytyksiä massatason syrjäytymiselle, siis toimia jonkin sellaisen puitteissa, jota voitaisiin ehkä kutsua nimellä organisoituva eriarvoisuus?
Vallitsevaa olotilaa rapauttava eriarvoisuus riehuu jo kaikkialla ja kaikissa meissä. Se ei siis ole minkään erillisen tai tarkkaan määriteltävissä olevan ihmisryhmän korvamerkitty olosuhde. Planeetan ekosysteemien rajallisen kantokyvyn näkökulmasta nykyinen jatkuvalle laajentumiselle perustuva kapitalistinen elämänmuoto näyttäytyy yhä useammalle kyseenalaiselta. Kiihtyvää lajikatoa seuraa merkityskato kapitalistisessa arjessa. Opiskelun, työssäkäynnin ja niin kutsutun vapaa-ajan jokapäiväisten tottumusten vanhat varmuudet murenevat. Tulevaisuuden rakentaminen nykyisyydessä tarjolla olevien vaihtoehtojen varaan tuntuu kestämättömältä, koska juuri vallitsevat ekosysteemejä ylikuormittavat elämisen järjestämisen tavat tekevät koko tulevaisuudesta epävakaan ja uhkaavan.
Tässä yleisessä näköalattomuudessa, kapitalistisen sivilisaation ekologisessa umpikujassa, on noussut esiin yhteiskunnan annetuilta elämänurilta sivuun loikkaamisen käytäntö keinona pistää kampoihin nykyisyyden sietämättömyydelle. On kuultu urheilijoista, jotka luopuvat ammattilaisuristaan; puhuttu opiskelijoista, jotka keskeyttävät tai keventävät opintojaan; kerrottu palkkatyöläisistä, jotka jättäytyvät työttömiksi tai vähentävät töitään. Tapahtuu laajamittaista luopumista siitä, mikä aiemmin täytti elämän, jotta jäisi enemmän aikaa toimia, tavalla tai toisella, ympäristökriisin torjumiseksi. Tästä loikkariudesta puhuttaessa vaikuttaa usein korostuvan aika, joka jää käytettäväksi toimimiseen jo muotonsa ottaneiden ja siten ikään kuin institutionalisoituneiden ympäristöliikkeiden piirissä. Mutta olisiko lisäksi etsittävä ”liikettä” myös itse loikkaamisen käytännöstä, siis toiminnasta, joka vapauttaa tuottavia ja uutta luovia kykyjämme planeetan elinolosuhteet vaarantavan pääoman arvonlisäyksen palveluksesta, ja kartoitettava tekijöitä, jotka voisivat auttaa ylittämään kapitalistisen yhteiskunnan uravartioiden muurit yhä sankemmin joukoin?
Löytää eriarvoisen vihreän siirtymän alkuja sieltä, missä kokemus tarjolla olevien tulevaisuuksien kestämättömyydestä sysää irtautumaan vanhoista totunnaisuuksista ja rakentamaan elämisen käytäntöjä uusiksi. Organisoida tilaa ja aikaa jokapäiväisissä tuntemuksissamme maata kaapivan levottomuuden joukoittaiselle kehkeytymiselle. Viedä kilpailuyhteiskunnasta erkaantuvien uusien heimojen tarpeet kaikkialle sinne, missä nyt toimitaan vihreäkasvoisen kapitalismin kasvupakkoisin ehdoin. Elää muutosta, joka ei tunne yhteistä mittaa porvarillisen maailman odotusten kanssa, eikä siten voi vedota “reiluuteen” tai “oikeudenmukaisuuteen” vaan ainoastaan omaan eriarvoisuuteensa ja sen järjestäytyneeseen voimaan, ja joka juuri siksi, vallitsevalle elämänmuodolle vieraassa hahmossa, uhmaa planeetan ympäristökatastrofiin ajanutta pääoman imperiumia ja kykenee olla osallistumatta sen ylläpitämiseen. Ehkä tässä meille loikkareille hetkeksi tekemistä.
II
Kun katsomme ympärillämme avautuvaa Helsinkiä, emme voi olla näkemättä seutuja, joissa eriarvoisuus suorastaan helmeilee. Helsingissä se, minkä odotettiin olevan yhtä, eriytyy. Se, minkä toivottiin tulevan osaksi, ei taivu osaansa. Ihmisten, elämänraittien ja ympäristöjen runsauden keskellä, laitakaupungin lähiöistä nousevan auringon uudelle altistavan aamun välkkeessä, urautuneeseen arkeen kyllästynyt kulkija sanoo: Tänään tapaan jonkun, joka muuttaa elämäni suunnan. Tänään teen asiat toisin.
Ja tämä kaikki kaupungissa, jossa pääoman globaali järjestys välkehtii täydessä terässään. Kaupungissa, jossa on mahdollista kokea urakiipimiselle omistetun elämän kiireet ja kilvoittelut, tuntea ekosysteemit romahduttavan yhteiskuntamuodon jokapäiväisyys, astua ilmakehän kuumenemisen ja jäätiköiden sulamisen planetaariseen yleiskaavaan. Ja kuitenkin kuulla, samaan aikaan samassa kaupungissa, kilparatojen katveiden oleskeluyhteiskunnista kantautuva erilaisten arvojen vieno kuhina.
Täällä kapitalistisen sivilisaation kukoistus ja tuho. Täällä sen velvoittavat verkostot ja riemuisat pikku livohkat. Täällä jylhät vartiotornit ja barbaarit porteilla. Täältä hän etsii ja katsoo.
Mutta uutta ja eriävää etsivä ei jää Helsingissäkään yksin. Myös punavihreä on saapunut eriarvoisuuden äärelle, ja haluaa palauttaa sen takaisin ruotuun. Hän sanoo, että asuinalueiden eriytyminen tulee estää. Olisi ehkäistävä kehitystä, joka johtaa niin sanottujen ongelmalähiöiden syntymiseen.
Asuinalueiden eriytyminen. Ongelmalähiö. Näissä sanoissa totisesti soi kauniina loikkareiden maan heleä kieli! Ne nostattavat lumoavia näkyjä, joissa kokonaiset kaupunginosat lohkeilevat alueellisen kilpailukyvyn vaatimuksia hylkivään irtolaisuuteen ja avautuvat porvarillisen maailman urapaineista loittonevan elämisen aavaksi rajaseuduksi. Tämä edessämme siintävä metropolitaanisen mierolaisuuden väylä väräjää positiivisen segregaation horisonttina olosuhteissa, joissa Helsingin tilallinen järjestys jäsentyy, vaikkakaan ei täysin vailla kitkaa ja valumia tai toisenlaisia kaupunkisuunnittelun motiiveja, maapalloa korventavan tuotantotavan jatkuvuuden turvaamisen ehdollistamana.
Kovan rahan arvoalueita vastaan eriarvoisuusalueet, jotka tarjoavat ympäristön olla menestymättä siten kuin ekologisen tuhon elämänmuodossa menestytään. “Hyvien veronmaksajien” ja “huippuosaajien” houkuttelun sijasta tilaa tulla toipumaan työmarkkinoiden tappavasta tahdista, tilaa tulla hengittämään vapaammin ja olemaan polttamatta itseään ja planeettaa loppuun. “Työssäkäyntialueen” logistiikan edessä ongelmina levittäytyvät vyöhykkeet, joissa rakentuvien uusien arvojen näkökulmasta katsottuna “tuleminen joksikin” ja ”hyvä osa” kilpailuyhteiskunnan määrittämissä asetelmissa näyttäytyy mitä hirveimmältä kohtalolta.
Mutta onko tämä eriarvoisuuden ja siihen mahdollisesti liittyvän köyhyyden romantisointia? Sivuutetaanko tässä kokemukset paitsi jäämisestä, aineellisen niukkuuden aiheuttamasta arjen epävarmuudesta, rajallisemmista mahdollisuuksista vaikuttaa elämän kulkuun suhteessa niihin, joille on kasaantunut enemmän varallisuutta ja niin kutsuttua sosiaalista pääomaa? Punavihreä on huolissaan. Jätetäänkö heikommassa asemassa olevat nyt oman onnensa nojaan, ja jos jätetään, mitä tapahtuu punavihreän omalle asemalle, jos hänen tietämyksensä ja hyvät aikeensa jäävät vaille tarkoitusta?
Sitten punavihreä huomaa uutisia, joissa kerrotaan pääkaupunkiseudun katujengeistä. Ja eikö olekin niin, että asiassa on nähtävissä eriarvoisuuden vaikutuksia? Kaupungin ylle heijastetut kirjainkuviot VTM ja VTT hohkaavat synkeällä taivaalla. Punavihreää tarvitaan taas. Hän pukee asiantuntijuutensa ylleen ja lähtee matkaan.
Tapahtumapaikalle saavuttuaan punavihreä kuitenkin ilmoittaa, että mitään paikkaa, johon saapua, ei oikeastaan ole alkuunkaan olemassa, tai jos onkin, on sen olemassaoloa voimakkaasti liioiteltu. Kyse on, jos ei aivan kokonaan niin ainakin enimmissä määrin, median ja oikeiston lietsomasta moraalipaniikista. Ja sikäli kuin jotain poikkeavuutta punavihreän edustamasta hyvyydestä olisikin tapahtunut, on tälle erehtyväisyydelle annettavissa ulkoiset syyt. Eriarvoistavat rakenteelliset tekijät, integroinnin ja osallistamisen aliresursointi, periytyvä huono-osaisuus, suuret tuloerot, kokoomus – tässä voimia, jotka sysäävät heikot, jotka ovat luonnostaan viattomia ja jaloja, pahuuden teille. Sillä eihän heikoilla lopulta ole omaa tahtoa ollenkaan, ei omia mieltymyksiä, ei muuta sijaa maailmassa kuin punavihreiden sortologien heille anteliaasti erittelemät heikommat asemat. Jos heikot ovat syntyneet muualla, on globaali epätasa-arvo heidät luoksemme riutumaan pakottanut; jos täällä, eksyttävät yhteiskuntamme epäkohdat heitä alati pinteisiin, joista vain me heikompien puolustajat voimme heidät pelastaa.
Ja näin käy punavihreä heikompien asemien tantereita liittolaisuutensa viitta eriarvoisuuden tuulessa hulmuten. Koko kaupunki on kääntynyt katsomaan. Onnistuuko punavihreä tehtävässään? Tuoko hänen ponnistelunsa lisää vapautta ja resursseja sille heikkojen joukolle, jonka puolesta hän taistelee? Pääseekö punavihreä tunnustamaan etuoikeutensa voitonpuheessa, vai lisääkö hänen retkensä jälleen yhden merkinnän vasemmistolaisten tappioiden pitkään mutta kunniakkaaseen luetteloon?
Ja tähän punavihreä tokaisee vain, että hah, don’t they know it’s Christmas? Sillä kävi miten tahansa, punavihreä itse tietää, että todellisen tappion mahdollisuutta ei ole. Niin sanottu häviö kääntyy sekin punavihreän eduksi, koska juuri häviön hetkellä hän on täysin omimmillaan; häviön, jota ei ylevöitä ainoastaan hänen itsensä suoraan kokema epäonni, vaan siitä koituvat heikommassa asemassa olevien kärsimykset. Koska nämä kärsimykset tekevät punavihreästä sen, mitä hän kaikessa hyvässä hyvyydessään on. Näistä kärsimyksistä värisee punavihreän liha, niitä osoittaessaan hän todella elävänsä tuntee, niistä hän kirjaa huoneensa taulun ja vastuullisuutensa velvoittavat vetoomukset. Tuskasta totuus löytyy, ja se on hyvien puolella – siitä tutkittu tietokin todistaa. Ja jos punavihreä pääsee heikompien kärsimyksistä edes välillisesti osaksi, jos hän pääsee edes hetkeksi puhdistautumaan kärsimysten maljan yli tulvivassa katkeransuloisessa nektarissa… niin, toden totta, mikä voisi olla parempaa, mikä ihanampaa, kuin päästä taas kerran vaeltamaan eriarvoisuuden maita heikompien kärsimyksen jalostamana vääryyksien tietäjänä; loistaa oikeamielisyyden valoa ongelmallisuuksien laakson hetteiseen hämärään; olla oikeassa ja hyvä siellä, missä ilman punavihreää aina tietämättömyydessä ja vääryydessä oltaisiin?
Punavihreän euforian alla kalvaa kuitenkin epäilys. Katujengeillä vaikuttaisi lopultakin olevan jotakin omaa ja erilaista, jotakin sellaista, joka ei mukaudu vasemmistolaisten muovaaman sorretun uhrin muottiin. Ja kaupungilla kuiskitaan: voisiko asia olla niinkin, että kun vasemmistolainen vähättelee jengiväkivaltaa tai tarkastelee sitä pelkästään syrjivien rakenteiden tai viranomaisten ja median turvallistamisen tuotteena, hän mitätöi sekä väkivallan uhan alla elävien turvattomuuden kokemusta että jengiläisten aloitteellista kykyä toimia tavoilla, joilla vasemmistolainen ei haluaisi armaiden heikkojensa toimivan?
Punavihreä karistaa hiipivän epävarmuuden kannoiltaan kiinnittämällä huomion asioihin, joiden alueella eriarvoisuuden turmelevaa vaikutusta ei sentään vielä ole julettu kyseenalaistaa. Katsokaamme: Maaseudun harvaan asuttujen alueiden kallistuminen oikeistokonservatismiin – alueellisen eriarvoistumisen syy. Nuorten miesten misogynia – taustalla eriarvoisuuden kärjistyminen. Äärioikeistolaiset ryhmät – kaiken takana on eriarvoisuus. Uskonnollis-poliittinen fundamentalismi – eriarvoisuus, eriarvoisuus, eriarvoisuus. Ja uskokaamme vasemmistoa: Tämä kaikki voitaisiin varmaankin vähintään suurilta osin välttää, jos hyvinvointivaltiota resursoitaisiin paremmin.
Mutta asian voi nähdä myös toisin. Myöntävän eriarvoisuuden näkökulmasta katsottuna rikollisjengit, militantti ääriuskonnollisuus, naisiin ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuva viha sekä oikeistokonservatismin ja avoimen fasismin nousu eivät kerro ensisijaisesti hyvinvointivaltion kriisistä tai kyvyttömyydestä tarjota tukea ja integrointia heikommassa asemassa oleville. Ne ilmentävät nykyisessä laajuudessaan pikemminkin vasemmiston, vanhan työväenliikkeen ja myös niin sanottujen yhteiskunnallisten liikkeiden epäonnistumista työstää liberaalin kapitalismin päiväjärjestyksestä etääntyviä virtauksia muualle kuin autoritaarisen patriarkaalisuuden suuntiin. Ongelma ei tässä tapauksessa piile inkluusion toimimattomuudessa; siinä, ettei kaikkia ole saatu mukaan tai pidettyä mukana, vaan vasemmistolaisessa valtiotason inklusiivisuuden ajatuksessa itsessään. Kun vasemmisto asemoi itsensä liberaalis-porvarillisen yhteiskunnan sisäänheittäjäksi ja sen ristiriitojen sovittelijaksi, se ei pysty vastaamaan haluun olla osallistumatta tämän yhteiskunnan toimintaan; haluun olla sopeutumatta elämään siten, kuin se edellyttää; haluun olla mukauttamatta itseään sellaiseksi, kuin se vaatii. Ja voidaan toki loputtomiin asti väitellä siitä, mikä osa tästä halusta on reaktiota epätasa-arvoon ja siten ikään kuin ihanteellisessa tapauksessa korjattavissa yhteiskunnan rakenteellista syrjivyyttä poistamalla, ja mikä jotakin muuta. Mutta menevät osuudet miten hyvänsä, se ei muuta sitä tosiasiaa, että eriarvoista halua elää toisin todella on, tässä ja nyt, riippumatta inkluusion ja tasa-arvon varjelluista ideaaleista. Ja se, mitä tämän halun kanssa tehdään, lienee merkittävä kysymys myös siltä kannalta, miten edellä mainittuja syrjiviä rakenteita voitaisiin purkaa, minkälaista muutosta aikaansaavaa kollektiivista kykyä pystytään rakentamaan.
Vasemmisto näyttää nykyisellään valinneen osattomuuden kesyttämisen ja integroimisen, kirjaimellisesti osallistamisen tien. Ja ken sille tielle käy, saa kaiken omapäisyyden heittää. On pitäydyttävä uhrin asemassa, osoitettava kuuliaisuutta ja kunnollisuutta, oltava valmis kuuntelemaan täysin kohtuuttomat määrät alentuvaa lässytystä heikompien puolella olemisesta. Ja jos ei ole ulkoisilta piirteiltään tai ”asemaltaan” sellainen, että kelpaisi suorilta käsin Puhdas elämä heikolle -kampanjoiden objektiksi, joutuu lisäksi erinäisin harjoittein todistamaan niin haurauttaan kuin synnintuntoaankin päästäkseen vihdoin kuulemaan lohduttavat sanat: Vaikka sinulla on luontaisia taipumuksia ongelmallisuuteen, olet kuitenkin osoittanut olevasi hyvien puolella. Mutta varo – sinua pidetään silmällä, ja jos et alati tarkkaile itseäsi ja ongelmallisuuksien liikehdintää mielessäsi, jos kaihdat käyttää rautaa epäkohtien nahastasi irti riipimiseen, tilannettasi tullaan arvioimaan uudelleen.
Vasemmiston matalia kannatuslukemia voidaan tulkita kenties niin, että kylmän kapitalistiset voimat jylläävät ja työväki vikisee. Toisaalta niiden voidaan katsoa kertovan yksinkertaisesti vain siitä, että nykyisen kaltainen vasemmisto koetaan niin luotaantyöntäväksi, että siihen verrattuna jopa Orpon sadistinen kurjistamishallitus näyttäytyy siedettävämmältä vaihtoehdolta. Ja jos pääoman komennon haastaminen ja sitä haastamaan potentiaalisesti kykenevien voimien organisoituminen kiinnostaa, ei tämä ole välttämättä syy lannistua: varsin suuret joukot ihmisiä sanovat jo tälläkin hetkellä ei sellaiselle vasemmistolle, joka kääntää vallitsevaan olotilaan mukautumattoman omaehtoisuuden kaikkea aloitteellisuutta kammoksuvan uhrittamispuheen tai sitten hyvinvointivaltiota teknokraattivallan temppeleissä palvovan asiantuntijapapiston kielelle – olivat syyt tähän vasemmiston vieroksumiseen sitten alun alkaen minkälaisia tahansa. Pääoman ja työvoiman välinen konflikti ei ylipäätään palaudu oikeiston ja vasemmiston väliseen vastakkainasetteluun, eikä nykyistä vasemmistoa tuskin voida ajoittaisesta ”kapitalismikriittisestä” retoriikasta huolimatta katsoa kapitalismin vastaiseksi voimaksi.
Oikeisto ja vasemmisto edustavat nykyisellään kahta toisistaan hieman poikkeavaa työvoiman hallinnoinnin muotoa. Oikeiston hallinta on suorempaa. Se haluaa kasvattaa työnantajien valtaa työntekijöihin nähden; heikentää ammattiliittoja ja sosiaalitukia, jotka lisäävät työläisten neuvotteluvoimaa eli mahdollisuutta kieltäytyä työstä. Yksilöllisemmällä tasolla oikeisto pyrkii tuottamaan tehokkuudestaan ja urakehityksestään vastuuta kantavaa kilpailullista työläissubjektia, joka arvioi kaikkea elämässä kohtaamaansa työllistettävyytensä maksimoimisen näkökulmasta. Vasemmiston rooli työvoiman hallinnoinnissa ja luokkakonfliktin sääntelyssä on oikeistoa epäsuorempi muttei millään tavoin merkityksettömämpi. Vasemmisto tahtoo edistää ammattiliittojen toimintamahdollisuuksia, kannattaa keskitettyä sopimista työehdoista, haluaa ylläpitää sosiaaliturvaa, joka mahdollistaa työkyvyn ylläpitämisen työttömyysjaksojen aikana. Vasemmisto ja sen rakastama hyvinvointivaltio antavat pääomalle puitteet, joissa työvoiman potentiaalisesti kumouksellinen eriarvoisuus kanavoidaan riiston sujuvan jatkuvuuden takaavien sopimuksellisten kehysten uomiin. Henkilökohtaisemmalla tasolla vasemmisto vaalii pyyteettömään ja nuhteettoman työläisen hahmoa, joka työttömänä ollessaan haluaa oletusarvoisesti työllistyä mahdollisimman nopeasti, ja joka palkkatyössä ollessaan kapinoi ainoastaan ”painavasta syystä”, työnantajien tai hallituksen ahtaalle ajamana. Hän on ”työmarkkinoiden heikompi osapuoli”, jonka ikuisesta altavastaajuudesta vasemmisto takoo oman edustuksellisuutensa iankaikkisen oikeutuksen: pysy heikkona, vasemmiston kannatus kannattelee sinua aina.
Vasemmistolainen työvoiman hallinta on varmasti monin tavoin miellyttävämpää kuin oikeistolainen. Se antaa joitain vapauksia, ei ole niin kuluttavaa ja rankaisevaa, takaa suhteellisen sujuvan pääsyyn terveydenhoitoon ja palveluihin ja niin edelleen, eikä välttämättä liittoudu fasismin kanssa, kuten nyt hallitusvastuuseen tarttunut oikeistolainen hallinta. Ja olisi toiveajattelua, että jos vasemmiston rooli työvoiman ja pääoman konfliktin sovittelussa poistettaisiin, sen alta nousisi itsestään esiin jokin spontaani työläisten kapinallisuus, jota vasemmisto olisi ikään kuin tähän asti pidätellyt. Mutta jos tämä kapinallisuus ja siinä organisoituminen kuitenkin kiinnostaa, on nykymuotoista vasemmistoa vaikea nähdä kanssakulkijana työläisten kumouksellisen voiman rakentamisen tiellä. Vallitsevan vasemmistolaisuuden tavoitteet vaikuttavat pikemminkin pyrkivän eräänlaiseen työvoiman alisteisuuden itsehallintoon: reiluun riistoon, oikeudenmukaiseen alistamiseen. Hyvinvointivaltiota propagoidessaan vasemmisto lähestyy luokkakonfliktia ikään kuin kompromissi edellä, ellei peräti tappion tunnustaneena. Ainakin jos ajatellaan, että nykyisessä vasemmistossa olisi enää mitään jäljellä niistä viime vuosisatojen työläisten liikkeistä, joiden jonkinlaisena laveasti jaettuna järjestäytymisen lähtökohtana on ollut työväenluokan itsenäistyminen pääoman hallinnasta, sen kyky toimia autonomisesti muita päämääriä kuin pääoman arvonlisäystä palvellen, sekä tästä seuraava potentiaali niiden olosuhteiden hävittämiseen, jotka porvarillinen valtio mukaanluettuna uusintavat työväenluokan alistettuna luokkana ja luokkana ylipäätään, ja joiden tavoitteisiin ei näin ollen ole kuulunut työväenluokan osallistaminen kapitalismiin kulloinkin kytkeytyvän valtiomuodon alamaiseksi, saati anoa sille porvarillisen yhteiskunnan tunnustusta. Ja vaikka nykyisessä vasemmistossa ei olisi häivähdystäkään työväenluokkaisesta separatismista, jos se täysin vilpittömästi tavoittelisi sosiaalidemokraattisen valtionhoitajan asemaa vailla minkäänlaista kapitalismin kumoamisen vivahdetta, näyttää hieman siltä, että ottamalla hyvinvointivaltion johtotähdekseen vasemmisto yrittää mennä, niin kuin sanotaan, perse edellä puuhun. Sillä se hyvinvointivaltio, jota vasemmisto nyt juhlii suurimpana saavutuksenaan, tuskin kehkeytyi pelkästään tai ensisijaisesti minkäänlaisen oikeudenmukaisen yhteiskuntasuunnittelun ajamana tai sen seurauksena, että työväenliikkeiden poliittiset koneistot olisi valjastettu vakuuttamaan valistuneet kansalaiset juuri tämän reiluista reiluimman utopian ihanteellisuudesta. Hyvinvointivaltion voi nähdä, toki mutkia aavistuksen suoriksi vetäen, pikemminkin syntyneen vastauksena voimiin, jotka nimenomaan hylkäsivät ajatuksen koko kapitalistisen yhteiskunnan jakamasta oikeudenmukaisuudesta ja siihen vetoamisesta, ja yrittivät murtautua ulos niistä kehyksistä, joita esimerkiksi reilumman tulonjaon tavoittelu porvarillisissa asetelmissa asettaa. Siis vastauksena kamppailuun, jossa ei ollut pelissä pelkästään tulojen vaan myös ja ennen kaikkea tuotantovälineiden jakautuminen. Vastauksena lakkoihin ja levottomuuksiin, kumouksen uhkaan, lepyttelynä ja uhrilahjana kommunismin aaveelle, 1900-luvun kumouksellisten työväenliikkeiden integroimisen välineenä.
Hyvinvointivaltiossa on hyvin paljon kyse kapitalistiluokan pelosta järjestäytyneen työväenluokan muodostaman mahdin edessä. Sen rapistuvissa puitteissa tänä päivänä mahdollistuvat kysymykset oikeudenmukaisuudesta ja reiluudesta ovat porvareiden historiallisen housuunpaskomisen jätettä. Siksi kaikki valitus siitä, että Orpon hallituksen toimien myötä oltaisiin luovuttu kaikkien mukana pitämisen hengestä, on turhaa. Koskaan ei ole ollut tällaista ”henkeä”. Koskaan ei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin järjestäytyä yhdessä muiden alas painettujen kanssa itse, ilman toivoa hallitsijoiden suopeudesta, ja tulla voimaksi, joka pakottaa sortovallan perääntymään. Ei ennen, ei etenkään nyt.
III
Viime vuosisadan länsieurooppalaisten työväenliikkeiden vipuvartta vahvisti niiden oman organisoituneen pelotteen lisäksi rautaesiripun takana vaaninut reaalisosialismin mörkö ja sen länsimaista porvaristoa öisin valvottanut narina. Tämän historian ironiaa on, että lännen työläisten voitot tulivat osin maksetuiksi idän punaisessa totalitarismissa kuritetun työväen ahdingon hinnalla. Ja jos Neuvostoliiton uhalla oli hyvinvointivaltioksi kutsutun luokkakompromissin rakentumisen kanssa vähintään yhtä paljon tekemistä kuin Pekka Kuusella ja kumppaneilla, voidaan kysyä, minkälaisia mahdollisuuksia vasemmistolaiselle hyvinvointivaltio-ohjelmalle ylipäätään avautuu tilanteessa, jossa Neuvostoliitto on ollut ja mennyt, eikä samanlaisia reaalisosialismin vaaran värittämiä historiallisia olosuhteita ole – kaikeksi onneksi – näköpiirissä. Mutta ehkä tämä on jo liian vasemmistolainen ja hyvinvointivaltiokeskeinen ongelmanasettelu. Oli vastaus kysymykseen minkälainen tahansa, ei työläisten kumouksellinen organisoituminen ole Neuvostoliitosta tai hyvinvointivaltiosta riippuvaista. Paremman elämän avautumia ja muutokseen kykeneviä voimia voi löytää muualtakin, jos vain on halukas etsimään.
Eurooppaan suuntautuva siirtolaisuus lienee, esimerkiksi, eräs viime vuosikymmenten voimakkaimmista yhteiskunnallisista liikkeistä, mutta vasemmisto näyttäisi yleisesti ottaen lähestyvän tätä koko mantereen poliittista ilmastoa mullistanutta paremman elämän tavoittelua useimmiten lähinnä humanitaarisena kysymyksenä. Humanitaarinen näkökulma siirtolaisuuteen ei tietenkään ole itsessään ongelma: ihmiset todella saattavat tarvita apua, eikä ole millään tavoin toisarvoista tai väheksyttävää, jos sitä pystytään tarjoamaan. Jos vasemmisto ei kuitenkaan yleisesti ottaen näe siirtolaisuudessa muuta kuin apua kaipaavia uhreja, tai sitten valtiontaloudellisen resurssin, jota “Suomi tarvitsee”, vaikuttaa tällainen vasemmisto itse kovin avuttomalta toimimaan siirtolaisuuden muokkaamalla poliittisella kentällä – mikä sitten vaikuttaa jälleen myös siihen, minkälaiset mahdollisuudet vasemmistolla on edistää humanitaarisia pyrkimyksiään.
Työvoiman ja pääoman välisen konfliktin näkökulmasta voidaan katsoa, että siirtolaisuudessa on kyse, osaltaan ja kaiken muun ohessa, globaalista luokkataistelusta. Se on toimintaa, jonka puitteissa miljoonat ihmiset yrittävät saavuttaa (ja ovat usein myös saavuttaneet) suotuisampia elämisen olosuhteita, ja tulevat näin tehdessään toisinaan uhmanneeksi maailman mahtavimpien valtioiden rajavalvontaa ja viranomaiskoneistoja. Ja kuten luokkataistelussa yleensä, tiedetään myös, ettei siirtolaisuudessakaan aina käy hyvin. Sitä ei siis liene syytä romantisoida, mutta ei myöskään pelkästään sääliä. Siirtolaisuus käsittää myös yleisesti ottaen niin moninaisen ja erilaisten erojen ja hierarkioiden määrittämän ryhmän ihmisiä, että “siirtolaisuudesta” jonkinlaisena yleisenä liikkeenä voitaneen puhua aina vain tietyin varauksin. Siirtolaiset eivät välttämättä ole hyveellisiä sankareita, mutta eivät myöskään paatuneita konnia tai avuttomia uhreja. Kaikille meille, jotka haluamme myös tavoitella parempaa elämää, ja jotka emme myöskään tyydy annettuihin olosuhteisiin tai mukaudu vallitseviin hierarkioihin, omalla liikkumisellaan vaurauden ja vallan jakautumisen globaalia epäsuhtaa ja tätä jakoa suojelevaa imperiaalista järjestystä haastavat siirtolaiset ovat tovereita taistelussa.
Ihmisten liikkuvuutta tukevalla ja rajoja vastustavalla toiminnalla on jo pitkähkö perinne vasemmistolaiseksi kenties luokiteltavassa tai ainakin jossain määrin sen liepeille sijoittuvassa ruohonjuuritason liikehdinnässä. Tämän toiminnan näkökulmasta lienee jokseenkin selvää, miten asemoitua ihmisten omaehtoisen liikkuvuuden suhteen – vaalia sen vapautta kaikkialla. On kuitenkin kenties vähemmän ilmeistä, miten toimia tilanteissa, joissa liikkuvat ihmiset ovat jo asettuneet aloilleen, mutta ovat kuitenkin vielä jollain tapaa liikkeellä, siis jollain tavoin asemattomia niin kutsuttuun ”kantaväestöön” verrattuna, mahdollisesti useammassa sukupolvessa. Vasemmistossa ollaan tältäkin osin tarkkoja näkemään, minkälaisin moninaisin tavoin yhteiskunta asettaa ihmisiä erilaisiin asemiin keskenään, ja tekemään sitten tämän ymmärryksen ohjeistamia politiikkasuosituksia näiden erojen huomioimiseksi vallitsevan yhteiskunnallisen järjestyksen puitteissa ellei peräti sitä uhmaten – ja mikäpä siinä. Mutta mitä tarkoittaisi lähteä yhteiskunnan syrjivien rakenteiden sijasta liikkeelle niin kutsutusti ”siirtolaistaustaisten” ihmisten osattomasta eriarvoisuudesta itsestään, määrittelemättä sitä lähtökohtaisesti puutteena suhteessa muihin olemisen tapoihin tai suorana seurauksena näiden sorsivuudesta, yrittämättä kuitenkaan lukita tätä eriarvoisuutta ikuiseksi ja muun yhteiskunnan merkille pantavaksi totuudeksi kunkin yksilöllisestä olemisen luonteesta? Siis tunnustella yhteisen organisoitumisen mahdollisuuksia ei ideaalisen osallisuuden vaan joka päivä eletyn osattomuuden, ei tavoitellun tasa-arvon vaan todellisen ja samalla alati uudelleenkehkeytyvän eron näkökulmasta?
Joku saattaisi heti alkuun suositella, että ”kantaväestöön” kuuluvien olisi parempi antaa siirtolaisten tai ”siirtolaistaustaustaisten” määritellä ja valita näkökulmansa itse, jolloin kiistatta erilaiseen valtapositioon sijoittuvan ”kantaväestöön” kuuluvan henkilön ensisijaiseksi tehtäväksi jäisi näiden näkökulmien kuunteleminen. Toinen ehkä kysyisi, voiko osattomuuteen ikään kuin ulkoa päin suuntautuva interventio johtaa hierarkkiseen asetelmaan, jossa ”kantaväestöstä” käsin muodostetun ”kumouksellisen lähestymistavan” puitteissa yritetään yllyttää muita ”väestönosia” jonkin ennalta määritellyn tavoitteen tai strategian toteuttajiksi. Kolmas voisi epäillä onko tässä kaikessa kyse vain siitä, että tylsistynyt ”kantaväestöläinen” yrittää päästä käsiksi eksotisoimansa ihmisryhmän kokemuksiin kupatakseen niistä uutta merkitystä väljähtyneeseen elämäänsä sen saman logiikan mukaisesti, millä kolonialistit ovat vuosisatojen ajan imeneet elinvoimaa kolonisoiduilta alueilta.
Näihin sinänsä aiheellisiin huomautuksiin voisi yrittää vastata sanomalla, että ehkä tärkeintä, mitä eri asemissa olevia ihmisiä yhteen kokoavan organisoitumisen aloitteessa voi tehdä, on tuoda tilanteeseen jotain omaa. Laittaa itsensä likoon, kieltäytyä toisten puolesta toimivan ammattiaktivistin roolista. Paitsi vastavuoroisen solidaarisuuden ja keskinäisen kunnioituksen rakentumiselle, tämä on edellytys myös sille, että mistään eri asemissa olevien ihmisten todella jakamasta järjestäytymisestä voidaan ylipäätään puhua. Tämä jaettu järjestäytyminen ei tässä tapauksessa viittaa siihen, että olisi jokin ennalta annettu yhteinen kamppailu, johon eri asemassa olevilla ihmisillä olisi vain asemiensa mukaisesti erilainen kytkös; toisilla epäsuorempi suhde ”liittolaisina”, toisilla välitön henkilöityminen konfliktin ytimeen. Kun jokaisella on pelissä jotakin omaa ja oman kulloisenkin tilanteensa määrittämää pyyteellisyyttä, mitään ennalta annettua yhtä tai yhteistä tai kaikkien samalla tavoin havaitsemaa konfliktia ei ole: on laadullisesti erillisiä kamppailuja, joissa ponnistelevien voimien tuominen yhteen vahvistamaan toisiaan, samalla niiden keskinäisiä hierarkioita purkaen, on järjestäytymisen tavoite. Jos tämä järjestäytyminen on kyllin menestyksekästä, se voi muuttaa niitä asemoitumisia, joista käsin organisoitumisen prosessiin on tultu, ei ihmisten välisiä eroja poistaen, mutta niiden pohjalle muodostuneita valtasuhteita kumoten ja uusia sekä yhteisiä että edelleen eriytyviä eriarvoisuuksia tuottaen. Organisoituminen ei tällöin tarkoita etenemistä erillisistä elämäntilanteista niitä yhdistävää yhteisen elämäntilanteen ykseyttä kohti. Se on pikemminkin erojen yhdessä lietsomisen liikettä. Se avaa mahdollisuuksia elää sellaisin tavoin, jotka eivät ennen järjestäytymistä olleet vielä ajateltavissa tai elettävissä. Sen myötä erilaiset voivat elää eri tavoin erilaisesti kuin ennen, toisenlaisin tavoin kuin yhdessä organisoitumalla haastettu yhteiskunnallinen erojen järjestys antoi elää.
Jos haluaa järjestäytyä työmarkkinoilla, on otettava huomioon siirtolaisperäisen työvoiman asema tuotannossa. Toimiva kaupunkipoliittinen organisoituminen vaatinee, että kehitetään käytäntöjä toimia yhdessä eritaustaisten kaupunkilaisten ja heidän keskenään kenties eriävien pyrkimystensä kesken. Siirtolaisuus on nykyisessä tilanteessa vaikuttava tekijä lähes kaikilla yhteiskunnan alueilla. Jos tahtoo muuttaa niitä olosuhteita, jotka mahdollistavat ja rajaavat oman toimintakyvyn kehittymistä, lienee siksi hyödyllistä yrittää muodostaa jokin omista lähtökohdista rakentuva näkökulma siirtolaisuuteen – riippumatta siitä, onko itse siirtolainen, ”siirtolaistaustainen”, ”kantaväestöön” kuuluva, tai jotain näiden väliltä tai ohitse. ”Kantaväestön” vapaudellisten pyrkimysten näkökulmasta yksi merkittävä siirtolaisuuteen kytkeytyvä piirre on juurettomuus suhteessa oleskeltavaan alueeseen. Tämän kiinnittymättömyyden, ei-integroitumisen tai ei-vielä-integroitumisen luo meneminen voi opettaa irtautumaan porvarillisen yhteiskunnan päiväjärjestyksestä itse. On esimerkiksi jokseenkin tunnettua, että siirtolaisten parissa vietetty aika ja sen näkeminen, miten niin sanotut vapaat länsimaiset yhteiskunnat siirtolaisia kohtelevat, voi saada kenet tahansa hitusenkaan vapautta arvostavan ihmisen katsomaan näitä siirtolaisia kurittavia yhteiskuntia uusin ja epäluuloisemmin silmin. ”Kantaväestöä” määrittävän elämänmuodon lainalaisuuksista jo erkaantuville loikkareille siirtolaisuuden juurettomuus sarastaa potentiaalisen liittolaisuuden alueena. Paikkana kasvaa ja kehittyä, paikkana rakentaa eri tavoin osattomien yhteistä vastaosallistumista, jossa ei integroiduta pääoman yhteiskuntaan vaan sitä vastaan käytävään kamppailuun, tullaan kykeneväisiksi olemaan sopeutumatta yhdessä.
Nykyisessä tilanteessa näyttää kuitenkin siltä, että se osa siirtolaisuuteen linkittyvästä juurettomuudesta, joka ei integroidu kantayhteiskuntaan tai elä sen kanssa rauhanomaisesti rinnakkain omissa oloissaan, kiinnittyy rikollisjengeihin tai sitten uskonnolliseen fundamentalismiin. Osattomuus kanavoituu tällöin toiminnaksi vertaisia eikä alistavaa yhteiskuntaa vastaan tai mukautuu uuden rinnakkaisauktoriteetin komentoon hegemonisten hierarkioiden haastamisen sijasta. Tätä tuskin tulee mikään määrä holhoavaa vasemmistolässytystä muuttamaan. On todella katsottava Ruotsia. Onko missään ikinä kaitsettu ”heikommassa asemassa olevia” niin suurella antaumuksella kuin siellä? Ja miten on käynyt? Voidaan toki varmasti osoittaa, että Ruotsin jengiväkivallan kärjistymistä edelsi palvelujen supistaminen ja ikään kuin hyvinvointivaltion vetäytyminen tietyiltä alueilta, ja että tältä osin vasemmistolaisemmalla sosiaali- ja kaupunkipolitiikalla olisi voinut olla jengiytymistä ehkäisevä vaikutus. Ja että Orpon äärioikeistolainen leikkaushallitus ajaa nyt Suomea samankaltaisiin olosuhteisiin, joista jengiväkivalta Ruotsissa ponnistaa. Tätä yhteiskunnan tukiverkkojen alasajoa ei kuitenkaan ole pystytty kummankaan puolen Pohjanlahtea vasemmistolaisen osallistamispolitiikan kokoamin voimin estämään. Ja kun vasemmistosta ei näytä muuhunkaan olevan, kun se ei kykene käsittelemään osattomuutta muutoin kuin korjattavana vajavaisuutena, tilan täyttävät osattomien vapaudellista toimintakykyä ja omaehtoista elämää rakentavan liikkeen puuttuessa kuria, käskyjä ja kuolemaa kylvävät voimat, jotka tarjoavat oman versionsa uhriposition hylkäävästä toimijuudesta: uskonnollinen fundamentalismi, organisoitunut väkivaltarikollisuus, fasismi.
Mutta Ruotsin tie ei ole ainoa eikä vääjäämätön tie. Jos olosuhteet todella viettäisivät – mitä ne eivät suinkaan välttämättä tee – niin sanottua Ruotsin tietä kohti, sen reitiltä sivuun kääntyminen edellyttänee, että onnistutaan rakentamaan sellaisia mielekkäitä ja kutsuvia yhteiselon muotoja, jotka eivät ole riippuvaisia olemuksellisesti hierarkkisen kapitalistisen yhteiskunnan aina viitteellisestä ja aina ehdollisesta tunnustuksesta. Se edellyttänee vastayhteiskuntia, joissa elämisen arvokkuus ei ole peräisin etulyöntiasemasta muihin osattomiin nähden tai uuden auktoriteetin käskyvaltaan mukautumisesta, vaan osattomien yhteisestä kapinasta vanhaa maailmaa ja sitä turvaavia hierarkioita vastaan. Näitä vastayhteiskuntia rakentavia kamppailuja, joiden tarkempaa sisältöä ei liene mahdollista ennalta tai niiden ulkopuolelta määritellä, mutta joista voitaneen Helsingin kaduilla kuulla joitain etiäisiä sellaisissa ilmauksissa kuten maksuton joukkoliikenne, asumisvälineiden haltuunotto, kumouksellinen yritystoiminta, ruuan ja hoivan yhteistäminen.
Ja kyse on tässä nimenomaan vasta– eikä rinnakkaisyhteiskunnista: olisi kaikin tavoin yritettävä välttää tilanne, jossa tultaisiin yhdeksi uudeksi jengiksi tai lahkoksi, joka kilpailisi elintilasta muiden jengien ja lahkojen kanssa niiden määrittämin toimintamuodoin ja ehdoin. Vastayhteiskunnat eivät nimensä mukaisesti voi kukoistaa symbioottisessa suhteessa valtayhteiskunnan kanssa. Niiden rakentuminen on jatkuvaa laajenemisen ja vallitsevan järjestyksen haastamisen liikettä. Organisoitunutta voimaa syrjäyttää pääoman tarpeet sen arvonlisäyksen asettamia päämääriä hylkivien loikkarimaiden tarpeilla. Maapallon tuhoavasta kapitalistisesta elämänmuodosta ylpeästi osattomia alueita. Nämä alueet asemapaikkoina pääoman globaalin komennon murtamisessa. Suomen tie.
IV
Siirtolaisuuden maailmaa muuttavasta voimasta voidaan havaita jotakin sitä kautta, mitä kaikkea ihmisten liike Eurooppaan on saanut vastaansa: rajamuureja ja piikkilankaa, alati tiukentuvia oleskelulupasäädöksiä, EU:n vähintään välillisesti tukemat siirtolaisten keskitysleirit Libyassa, muilutuslentoja hengenvaarallisille alueille, säilöönottokeskusten saariston unionin alueella. Ja tämän euroliberaalin hallinnan tai eräänlaisen Frontex-noskelaisuuden sisään mahtuvan keinovalikoiman päälle vielä uudelleenvironneen fasismin. Vaikka nykyinen tilanne on tietysti monin osin erilainen eikä vain vanhan toistoa, voi siinä nähdä joitain yhtäläisyyksiä 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten Eurooppaan, jossa vanhojen imperiumien romahtamisia ja 1910- ja 20-luvun taitteen vallankumouksia seurasi uudenlaisen maailman avautumista säikähtänyt fasistinen kurin, järjestyksen ja kuoleman palvomisen vastaliike sekä punainen sorto Neuvostoliiton puolella.
Siirtolaisuudessa ilmenevä mahdollisuus muuttaa elämän olosuhteita, tavoitella jotakin muuta kuin mitä jo on, herättää nyt Euroopassa valtaisaa raivoa niissä, jotka uskaltamatta tavoitella parempaa kykenevät ainoastaan kumartelemaan vanhaa järjestystä ja vihaamaan kaikkea uutta. Kuten aiemmin esimerkiksi Pohjois-Amerikan 1800- ja 1900- luvun taitteen massasiirtolaisuuden yhteydessä, myös viime vuosikymmeninä Eurooppaan suuntautunut siirtolaisuus on tehnyt jakoa niihin, jotka haluavat parantaa sekä omaa että muiden elämää (sillä näitä kahta pyrkimystä ei voi työvoiman näkökulmasta mielekkäästi erottaa kapitalismissa toisistaan), ja niihin, jotka muuhun pystymättä tyytyvät suojelemaan oman rajatun viiteryhmänsä olemassa olevia etuja (joista he sitten juhlallisesti puhuvat esimerkiksi “Suomen etuna”) kääntymällä muita erilaisissa asemissa olevia ihmisiä vastaan, kuten oikeistokonservatiiviset liikkeet.
Kuten olemme nähneet, osa työväenluokasta liittoutuu siirtolaisuuden melskeissä “kansallismielisesti” pääoman ja valtion kanssa turvatakseen asemiaan kapitalistisen yhteiskunnan hierarkiassa, ja auttaa näin osaltaan tekemään siirtolaistyövoimasta pääoman kannalta helpommin hallittavaa. “Kansallismielinen” siirtolaispolitiikka ei ainoastaan vaikeuta parempien olosuhteiden etsimistä yli rajojen eli “maahanmuuttoa”, se myös madaltaa maassa jo olevan siirtolaistyövoiman – josta niin suomalainen kuin eurooppalainen kapitalismi ovat täysin riippuvaisia – työmarkkina-asemaa, esimerkiksi tiukentamalla oleskeluluvan ja työsuhteen sidosta, mikä hankaloittaa kamppailua huonoja työolosuhteita vastaan tai niistä lähtemistä. Siirtolaistyövoiman aseman “kansallismielinen” polkeminen heikentää tietenkin myös muun työväen kollektiivista neuvotteluvoimaa; yleisemmällä tasolla nykyiseen “kansallismielisyyteen” elimellisesti kytkeytyvä rasismi nakertaa eritaustaisten työläisten välille rakennettavan solidaarisuuden edellytyksiä. Kaikki tämä “kansallismielisenä” lahjana työväenluokan hajanaisuudesta hyötyville kapitalisteille.
“Kansallismielinen” on se tyyppi työpaikalla, joka mielistelee johtoporrasta ja kantelee työkavereistaan armopalojen toivossa; hännystelijä, joka ajattelee pomojen kanssa lepertelyn tekevän hänestä jotenkin paremman tai erityisemmän työtovereihinsa verrattuna. Toisin sanoen auktoriteettien edessä mateleva työnantajien liehittelijä, perseennuolija. Tai kuten muuan iskulause sen sanoo: rasisti on rikkuri, työväenluokan petturi.
Mutta ehkä olisi muistettava myös erästä toista sanontaa, joka kertoo eilispäivän rikkurin olevan huomispäivän lakkolainen. Jos vasemmisto kuitenkin suhtautuu äärioikeistoon ensisijaisesti hygieenisenä kysymyksenä, sen ulostuloja oikeamielisesti toruen tai sen estetiikalle ylemmyydentuntoisesti nauraen, eli paheksuttavana tai pilkattavana eronteon kohteena punavihreän hyvän ihmisen rakennusprosessissa, se tulee tässä ylimielisyydessään tuskin voittamaan puolelleen niitä sydämiä ja mieliä, jotka saattaisivat toisissa oloissa olla vastaanottavaisia työväenliikkeen ajamille tavoitteille, mutta kääntyvät nyt verrattain suurin joukoin äärioikeaan päin. Ja jos äärioikeiston nousu ei muutoin edustaisi niin viheliäistä kurjuutta, voisi sen johdosta myhäillä jonkinlaisen oikeuden tapahtuneen: perussuomalaisten ulkonäölle ja pukeutumiselle internetin kiusaamissivustoilla ilkkunut punavihreistö saa siinä täysin ansionsa mukaan.
Kellään ei varmaankaan ole helppoja vastauksia siihen, miten toimia suhteessa Euroopassa nyt velloviin autoritaarisen kurin ja kurjistamisen voimiin. Se lienee kuitenkin selvää, että vasemmiston tai laajemmin ajateltuna vapaudellisen antiautoritaarisen liikehdinnän lukkiutuminen oikeiston symmetriseksi vastustajaksi, eli siis jonkinlaiseksi antioikeistolaisuudeksi, tuskin johtaa mihinkään hyvään. Tämä asetelma, joka näyttää vuosi vuodelta ainoastaan voimistuvan, on jo itsessään tappion merkki. Se kielii epäonnistumisesta määritellä konfliktien luonnetta itse, muista lähtökohdista kuin oikeiston tekemisiin reagoiden. Kun vasemmisto tekee oikeiston vastustamisesta itsemäärittelynsä keskeisen tukipilarin, se uhkaa jäädä ikuisiksi ajoiksi kärpäseksi oikeistolaisuuden likaviemäreihin surisemaan. Siellä alati kasaantuvan loan keskellä voi sitten maailman tappiin asti pöyristellä kaikkea eteen valuvaa ja ilkamoida viereisiä kasoja tonkiville tovereille löytöjä tehdessään: katsokaa nyt mitä kaikkea täältä paljastuu!
On toki varmasti tarpeen olla jossain määrin tietoinen siitä, mitä oikeistossa tapahtuu. Äärioikeistolaisten ulostulojen julkinen paheksunta on tuskin täysin turhaa sekään: esimerkiksi perussuomalaiset ja sen myötä nykyinen Orpon hallitus ovat varmaankin juuri niin natseja kuin julkinen mielipideilmasto kulloinkin antaa myöten. Mutta vapaudellisten liikkeiden oman aloitteellisen toimintakyvyn kasvattamisen, kuten kenties myös autoritaarisen oikeiston toimintaedellytysten heikentämisen kannalta, ei liene kaikkein hyödyllisintä seurata herkeämättä sitä, miten jo vakiintuneen julkioikeistolaisen position ottaneet hahmot kulloinkin toimivat. Olennaisinta ei välttämättä ole se, mitä vakaumukselliset fasistit sanovat vaan se, mitä sanovat ja ajattelevat kaikki ne ihmiset, joiden voi rahassa, palveluissa ja vapauksissa katsoa häviävän esimerkiksi oikeiston fasisteineen harjoittaman työvoima- ja sosiaalipolitiikan seurauksena, mutta jotka kuitenkin päätyvät vallitsevassa tilanteessa karttamaan kaikkea vasemmistoon viittaavaakaan. Ja sitten, jos näitä ihmisiä halutaan kuunnella, jos heidän mielenmaisemistaan halutaan oppia eikä ainoastaan paistatella niihin nähden edistyksellisenä pidetyssä omassa erinomaisuudessa, saattaisi kenties avautua nykyistä toimivampia keinoja muuttaa vasemmistolaista tai vapaudellista politiikkaa sellaiseen suuntaan, joka tekisi siitä houkuttelevampaa nykyistä laajemmille joukoille. Tätäkin toki varmaan jo tehdään, eikä se suinkaan välttämättä yksinkertaista ole. Helpompaa on listata asioita, joiden ei voi olettaa toimivan: oman position oikeistolaistaminen, mikä todennäköisesti ainoastaan auttaisi siirtämään koko politiikan kenttää edemmäs oikealle; huomion keskittäminen oikeiston syyttelyyn ja parjaamiseen, mikä varmistaa sen, että yhteiskunnallinen keskustelu pyörii jatkossakin oikeiston ympärillä; toiminnan onnistuneisuuden ja mielekkyyden arvioiminen sillä perusteella ”mitä äärioikeistossa meistä ajatellaan”, mikä jälleen kaventaa näkökentän äärioikeistoon ja kasvattaa sen painoarvoa vapaudellisten liikkeiden omaa aloitteellista toimintakykyä kaventaen; ihmisten kohteleminen lähtökohtaisesti joko paapottavina poloisina ja edustettavina uhreina tai sitten uudelleenkoulutettavina syntisäkkeinä ja näin ollen moralistisen syyllistämis- ja vastuullistamispuheen oikeutettuina kohteina, eli toimimalla siten, minkälaisena vasemmistolainen politiikka on jo pitkään monille näyttäytynyt, ja sellaisin tuloksin, jotka ovat nyt kannatusmittauksissa ja yleisemmin yhteiskunnallisessa keskusteluilmapiirissä havaittavissa.
Polarisaatiosta ja sen kiihtymisestä puhutaan tänään kaikkialla. Porvarilehdistön pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit, jotka vielä aivan lähimenneisyydessä jankuttivat jankuttamasta päästyään, että jako vasemmistoon ja oikeistoon on aikansa elänyt ja että vastakkainasettelun aika on ohi, ilmaisevat nyt jatkuvasti syvää huoltaan yhteiskunnan koheesioon railoja repivistä eripuraisuuksista. Näyttäisi siltä, että kun liberaaliporvariston juhlistama kommunismin aaveen mailleenmeno tapahtui, universaalin ikiliberalistisen onnelan autuutta marssi vuorostaan häiritsemään uudelleenherännyt autoritaarinen oikeisto. Yhteistyö fasistien kanssa ei tosin näytä tekevän historian lopun peruuntumisen pettymyksestä huolimatta kipeää liberaalioikeistolle, mikäli sillä pystytään kasvattamaan työnantajien valtaa työntekijöihin nähden. Yhtenä hetkenä orbaneista, trumpeista ja putineista marisevat toimittajat osoittavat heti seuraavassa yhteydessä onnensa kukkuloilla suosiotaan, kun näiden härmäläiset hengenheimolaiset osallistuvat lakko-oikeuden rajoittamiseen ja muuhun työvoiman aseman heikentämiseen Orpon hallituksessa.
Putin Ukrainassa, Trump Yhdysvalloissa, Orpon hallitus Suomessa: äärioikeisto uhkaa, eri tavoin ja voimakkuuksin erilaisissa olosuhteissa, arkista turvallisuutta ja jokapäiväisen elämisen ennustettavuutta monin puolin maailmaa. Vasemmistolle avautuu tässä tilanteessa rooli toimia vakauden puolesta. Se voi yrittää asemoitua tahoksi, joka takaa kaikille toimeentulon, palvelut ja mahdollisuudet säädylliseen arkeen; se voi rakentaa muutosvoimaa, joka tarjoaa mielekkään ja kukoistavan elämisen eväät kaikille sekä purkaa toisten alistamiseen perustuvia yhteiskunnallisia suhteita, joissa voitolle jäävien etuja Orpon äärioikeistohallitus nyt vimmaisesti puolustaa. Se voi liennyttää vihaa, ehkäistä sotaa, harjoittaa demokratiaa ja rauhaa. Mutta se ei välttämättä pysty tekemään tästä kaikesta mitään asemoitumalla hyvinvointivaltion ja vanhan liberaalisporvarillisen järjestelmän puolustajaksi, toimimalla oikeiston sparraajana ja näin nykymuotoisen vasemmiston ja oikeiston välisen polarisoitumisen kirittäjänä. Tämä nykyinen polarisoituminen on jotakin, josta tulisi todella yrittää päästä eroon, koska siinä, kuten nähdään, oikeisto pääsee jatkuvasti määrittämään toiminnan kentän ja voittaa kerta toisensa jälkeen. Tästä tuhoisasta vastakkainasettelusta vetäytyminen vaatii kenties nykymuotoisen vasemmiston itsensä purkautumista ja koko vasemmistolaisuuden radikaalia uudelleenmäärittelyä, sikäli kuin vasemmisto-sanassa halutaan ylipäätään enää nykytilanteen siihen kärventämän leiman takia pitäytyä. Ja lisäksi ehkä uutta offensiivisuutta, joka avaisi uusia konflikteja siellä, missä kamppailun asetelma ei ole vielä lukkiintunut nykymuotoisen vasemmiston ja oikeiston väliseen ennalta-arvattavaan sättimisnäytelmään. Siis konflikteja, joissa myös se, mikä nyt ymmärretään vasemmistoksi tai enemmän tai vähemmän vasemmistolaiseksi politiikan alueeksi, muotoutuu uudelleen tai muuttuu kokonaan joksikin muuksi.
V
Marraskuussa 1956, lyhyeksi jääneen kapinan kohtalon hetkellä, Neuvostoliiton panssarit vyöryivät Unkariin tekemään lopun kommunistihallinnon vastaisesta vallankumouksesta. Unkarin kansannousun verinen tukahduttaminen havahdutti länsimaiden kommunisteja ottamaan etäisyyttä Neuvostoliiton autoritaarisesta linjasta sekä tälle linjalle uskollisista kommunistipuolueista lännessä. Unkarin kansannousu ja sen kukistaminen vaikuttivat näin osaltaan ”uusvasemmistoksi” kutsutun ja reaalisosialismin autoritaarisuuteen kriittisesti asemoituvan suuntauksen syntymiseen länsimaissa 1950- ja 60-luvun taitteessa. Helmikuussa 2022 Putinin Venäjä käynnisti massahyökkäyksen Ukrainaan. Lännessä hämmästyttävän moni uusvasemmistolainen tai uusvasemmiston perillinen on sittemmin puhunut enemmän tai vähemmän suoraan tarpeesta ymmärtää Venäjän intressejä konfliktissa. Vaikka Venäjän hyökkäystä ja sotarikoksia tietysti näissäkin puheenvuoroissa yleensä paheksutaan, ei ole vaikeaa löytää esimerkiksi kirjaimellisesti uusvasemmistolaisen New Left Review -julkaisun palstoilta näkökulmia, joissa näytetään katsottavan tärkeäksi korostaa Naton laajenemisen tai ”ekspansionismin” merkitystä sodan taustalla. Ja sitten voidaankin jo esittää, että kyseessä on kahden imperialistisen blokin välinen sijaissota, jossa ukrainalaisten ja kaikkien muidenkin Venäjän sorron tai uhan alla elävien kokemukset jäävät toissijaisiksi kysymyksiksi suurvaltapoliittisen strategiapelin taustalle. Kun tilannetta tarkastellaan ensisijaisesti länsi-imperialismin kritiikin näkökulmasta, tulee myös ukrainalaiselle vastarinnalle ehdotettu tuki määrittyneeksi tämän läntisen anti-imperialismin ehdoilla sen sijasta, että kuunneltaisiin kotejaan ja elämiään Venäjän brutaalilta hyökkäykseltä puolustavien ukrainalaisten näkemyksiä asiasta. Suomalainen vasemmisto on tästä poiketen pääsääntöisesti tukenut ukrainalaista puolustustaistelua ilman läntisen vasemmiston varauksia, ja sijoittuu näin ollen vasemmistolaisuuden kartalla itään, eli maantieteellisesti lähemmäs Venäjää sijoittuville alueille, joissa ymmärretään kenties läntisen imperialismin keskusmaiden vasemmistolaisia paremmin, minkälaisen varjon Putinin fasistinen diktatuuri hyvän elämän ylle asettaa. Ja jos 2020-luvusta tulee 1950- ja 1960-lukuihin millään tavoin vertautuva eurooppalaisen vasemmiston vapaudellisen uudistumisen vuosikymmen, käynnistyy tämä muutos siksi tällä kertaa todennäköisemmin idästä kuin Putin-apologeettien kansoittamasta lännestä.
Toisaalta ei ole vaikea nähdä, miksi ukrainalaisten tukeminen ikään kuin samassa rintamassa läntisen imperialismin kanssa tuottaa hankaluuksia osalle lännen vasemmistosta. Ukrainan avustamisessa keskeisessä roolissa oleva Yhdysvallat on joko itsenäisesti tai yhdessä sen johtamaa maailmanjärjestystä turvaavan Naton kanssa tukenut vielä aivan muistettavassa lähimenneisyydessä vasemmistoaktiiveja vainonneita oikeistodiktatuureja Kreikassa, Espanjassa ja Portugalissa. Italian lähihistoriasta taas löytyy juonteita Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun kytköksistä lyijyn vuosien äärioikeistolaiseen terrorismiin. Yhdysvaltojen varjelemat oikeistodiktatuurit Latinalaisessa Amerikassa ovat kokonaan oma lukunsa, kuten myös Yhdysvaltojen edesottamukset Vietnamin sodassa. Vielä tuoreemmassa muistissa lienevät Yhdysvaltojen liittolaisineen maaliskuussa 2003 aloittama hyökkäys Irakiin sekä länsimaiden vuosina 2023 ja 2024 antama hyväksyntä Israelin asevoimien suorittamalle siviilien massamurhalle Gazassa. Ja kun Erdoğanin Turkki ryhtyi lokakuussa 2019 laajentamaan etnistä puhdistustaan Pohjois-Syyriassa, kukapa muukaan kuin Naton pääsihteeri Stoltenberg riensi kiireen kaupalla Istanbuliin ymmärtämään Erdoğanin hallinnon ”turvallisuushuolia” ja siunaamaan Turkin hyökkäyksen Rojavaan; hyökkäyksen, jolle Yhdysvaltojen presidentti Trump oli jo aiemmin näyttänyt vihreää valoa. Näistä ja monista muista syistä johtuen ylevät puheet ”lännestä” demokratian ja vapaan maailman majakkana eivät voi olla tuomatta kitkerää makua suuhun. Onko mikään muu sivilisaatio levittänyt niin paljon tuhoa ja kuolemaa ympäri planeetta kuin tämä juhlapuheissa niin suurella kaunomielisyydellä suitsutettu ”länsi”? Tunteeko maailmanhistoria toista yhtä raakalaismaista pyrkimystä kansojen ja luonnonvarojen globaaliin hyväksikäyttöön ja alistamiseen kuin mitä länsimaisen kolonialismin perintö sekä sen uusissa muodoissa edelleen jatkuva nykyisyys edustavat? Mutta vaikka tämä sama ”länsi” nyt Ukrainaa tukeekin, ei tätä tukea tulisi nähdä perusteena ukrainalaisten vasemmistolaiseen hylkäämiseen. Vapaudellisesta näkökulmasta katsottuna Ukrainan puolustaminen ei kuitenkaan ole ”lännen” vaan itsemääräämiskyvyn ja autonomian puolustamista; demokraattisten toimintaoikeuksien vaalimista niitä uhkaavaa autoritaarisuutta vastaan. Eikä tämän välttämättä tarvitse jäädä vain Putinin Venäjän itäisen autoritaarisuuden vastustamiseksi. Kuka tietää, kenties ukrainalaisten puolustustaistelusta olisi vielä jotain ammennettavaa myös länsimaiseen elämänmuotoon kietoutuneiden putinististen elementtien horjuttamiseen, siis toisin sanoen demokraattisen deputinisaation käynnistämiseen ”lännessä”.
On esimerkiksi hyvin tunnettua, että perussuomalaisilla on historia Suomen Putin-mielisimpänä puolueena, ja että puolue on ollut rähmällään demokraattisia vapauksia heikentäneiden Unkarin ja Puolan hallintojen suuntaan. Ja jos geopoliittinen tilanne olisi toinen, perussuomalaiset olisivat tuskin millään muodoin estoisia imemään arvojohtajuutta patriarkka Kirillin ekumeenisesta konservatismista. Kokoomuksella puolestaan tiedetään olleen yhteyksiä Putinin Yhtenäinen Venäjä -puolueeseen, ja Venäjän mafiakapitalistinen sanelupolitiikka lienee kuvaava havainnollistus siitä, minkälaiseen muotoon EK-oligarkkien parlamentaarinen siipi haluaa työmarkkinoita muokata. Mutta jotta deputinisaatio todella pureutuisi läntisen elämänmuodon epädemokraattisiin piirteisiin, se ei voi jäädä pelkäksi puoluepoliittisten kytkösten ja arvomaailmojen yhtäläisyyksien uudelleenarvioinniksi. Sen olisi kulkeuduttava vasemmiston ja oikeiston porvarillisen politiikan salongeissa käymien sukuriitojen tuolle puolen, kapitalistisen tuotannon lattiatason pakkovallan alueelle, minne muutoin demokratiahenkisyydellään kerskailevat liberaalitkaan eivät tohdi katsettaan kääntää. Siis siihen tuotannon todellisuuteen, josta kenties nostetaan aika ajoin erityisiä skandaalinkäryisiä rikkeitä kaiken kansan kauhisteltavaksi, mutta jonka perimmäinen tuotantovälineiden omistusta ja käyttöä koskeva räikeä demokratiavaje esitetään vallitsevassa järjestyksessä luonnollisena ja ikuisena asiantilana.
Länsimaisella ja venäläisellä kapitalismilla on tietysti yhteisistä tekijöistä huolimatta merkittäviä eroja, eikä ole esimerkiksi ollenkaan sama asia olla poliittisesti aktiivinen Helsingissä kuin esimerkiksi Pietarissa. ”Lännessä” on kiistatta enemmän demokraattisia vapauksia kuin Putinin Venäjällä. Nämä vapaudet eivät kuitenkaan ole tulleet armeliaina lahjoina valtaistuimilta, vaan kansanjoukkojen kapinoiden pakottamina ja hallitsijoiden hallintakyvyttömyyden sekä läntisten valtaklikkien hajanaisuuden rikastuttamien olosuhteiden seurauksena. Tässä mielessä ukrainalainen vastarinta asettuu Euroopan valtaapitäviä uhmanneiden kamppailujen pitkään jatkumoon. Pääoman salkunhoitajana planeettaa kolonisoiva läntinen valtaeliitti lainaa mielellään valikoiden tämän jatkumon henkeä ”lännen” ylistyslauluissaan, kenties toivoen, etteivät sen puuskat näin käänny puhaltamaan tähän valtaeliittiin ja sen suojelemaan tuotannolliseen järjestykseen itseensä päin.
Ukrainan konfliktissa on nyt pelissä se, miten tälle vapaudelliselle hengelle tällä kertaa käy. Jääkö se Venäjän jyräämäksi, vai kykeneekö se selviytymään sodasta muuttumatta autoritaariseksi itse, kulkemaan ehkä aina Venäjälle saakka. Tuleeko se kenties kääntymään Ukrainan avarilta aroilta lopulta myös länteen, suuntaamaan tuulensa läntisten yhteiskuntien hierarkkisia rakennelmia kohti.
Helsingissä helmikuussa 2025,
Kyltymättömien akronyymien metropolitaaninen voimankoitto
