Kaikki

Suomentajan saatesanat

Perjantai 30. lokakuuta. Joensuussa sataa vettä. Ainakin maisema on globaalistunut. Tulee mieleen talvinen Torino. Vien eilisiltaisesta halloween-diskosta väsähtäneen Kertun kouluun ja Katjan työpaikalle. Lähden koululta, ja autoradiosta työntyvät pimeät uutiset. Komeetassa on eilen julkaistu käännökseni erään ranskalaisen sosiologin lyhyestä haastattelusta. Kaikkien rakastama Yle panee paremmaksi: Ranskan mellakoissa on loukkaantunut tuhat poliisia, pari tuhatta mellakoitsijaa on pidätetty ja viikonloppuna on odotettavissa uusia mellakoita ja ryöstöjä. Robocop-poliisi saattaa saada hiussoljesta haavan sormeensa hakatessaan teinityttöä. Ja voi sitä stressitason nousua ja unen häiriintymistä, kun mummo solvasi niin pahoin sanoin. Ja onhan se ikkunoiden rikkominen niin väärin, rikotaan mieluummin ihmisiä, tulee halvemmaksi ja on paljon hauskempaa. 

Elän kuplassa, johon muu Eurooppa on itsensä sulkenut. Suomi ei. Ei sanaakaan mielenosoittajien, siis ”mellakoitsijoiden” vaatimuksista, ei mitään taustaa, ei Ranskan poliisin väkivallan ja aseidenkäytön esiin tuomista. Ei sanaakaan Macronin hallituksen yrityksestä ohittaa perustuslakiin kirjattuja oikeuksia, koska hänen mielestään mielenosoittajat ovat jengiä, jolla ei ole mitään oikeutta osoittaa mieltään. Sentään jopa Arte-kanavalla, joka on Saksan ja Ranskan hallitusten oma äänitorvi, esitetään voimakasta kritiikkiä Ranskan poliisia kohtaan, koska poliisi ei pyrikään neuvottelemaan. No mutta tämähän on tuttua, l’égalité koskee vain niitä, joille se (ainakin) Ranskan presidentin ja Ylen mielestä sopii. Se sopii maanviljelijöille, mutta ei koululaisille tai työläisille. Ei muuta kuin kumiluotia, kyynelkaasua, pamppua, vesitykkejä ja silmitöntä poliisiväkivaltaa kehiin, niin eiköhän ne vitun mellakoitsijat lakkaa häiritsemästä meitä täällä Pohjan perillä. Mutta ei tässä vielä kaikki. Viikkoa myöhemmin 7.11. Helsingin Sanomat otsikoi: “Rikkaat pelästyivät mielenosoituksia, ja nyt Le Pen voi todella voittaa.” Viesti suomalaisille on selvä: jos vastustat natsismia, autat natsit valtaan! Tällä erehtymättömällä toimittajan logiikalla on oma historiansa, johon voi tutustua vaikkapa Art Spiegelmanin sarjakuvien avulla.

Pari viikkoa sitten luin taas yhden lohtukirjoistani, Olavi Paavolaisen päiväkirjan Synkkä yksinpuhelu toisen maailmansodan ajalta. Edelleen se kertoo Suomesta ja suomalaisesta älymystöstä enemmän kuin mikään muu lukemani kirja. Se on myös parhaita sotakirjojamme. Miksi sitä ei lueta kouluissa? No, syy on yksinkertainen. Natsismin kotoista, tumpeloa versiota, joka yhdistää kristinuskon ja pakanallisen natsismin, ei ole koskaan edes yritetty purkaa ja romuttaa meillä. Se voi edelleen paksusti. Vain Suomessa voi olla natsi ja uskovainen samaan aikaan. Seikka, joka ihmetyttää paitsi Paavolaista, niin ennen muuta tämän tuntemia natsiupseereita. 

Synkkää yksinpuhelua syytettiin jälkiviisaudesta. Toki se sitä varmaan onkin, työskentelihän Paavolainen propagandaosastolla ja Päämajassa, mutta tässä tapauksessa, kuten aina, jälkiviisaus on paljon parempaa kuin silkka Dummheit. Tyhmyys on termi, jota natsien tappama saksalaisteologi Dietrich Bonhoeffer käytti saksalaisten polvistumisesta Hitlerin jalkojen juureen. Bonhoefferin mukaan tyhmyyden syinä olivat alistumishenki, jolle jokainen käsky näyttäytyi suoritettavana tehtävänä, vähän niin kuin kauppalistana ja moraalinen elämä supistui pelkäksi tottelevaisuudeksi idioottimaisten käskyjen edessä. Kaikki tämä löysi hänen mukaansa ratkaisun ”tyhmyydessä”. Eikä tyhmyydessä ole kyse yrittämisen puutteesta, laiskuudesta tai moraalisesta perversiosta, päinvastoin, se juontuu silkasta kriittisen varautuneisuuden ja etäisyyden puutteesta. Natsien seuraajat olivat tyhmiä, eivät laiskuuttaan, oppimattomuuttaan tai siksi, että he olisivat olleet jotenkin kieroutuneita, vaan koska he olivat innostuneita ja niin sanotusti mukana, kunnon partiolaisia, aina valmiina.¹

Paavolainen yritti taistella kotoista tyhmyyttämme vastaan, ja tietenkin hänet vaiennettiin, seikka, jonka hän tiesi edeltä. Hän uhmasi suomalaisen ”sivistyneistön” kultaista sääntöä, jonka kirjailijat Kivestä ja Linnasta alkaen tuntevat: luokkapetturuus on sallittua, kunhan se tehdään oikeaan suuntaan. Paavolainen teki sen väärään suuntaan. Lisäksi, ainakin omasta mielestäni, kirjassa kulminoituvat Paavolaisen aikaisempien kirjojen, tarkoitan näillä kirjoja Kolmannen valtakunnan vieraana ja Lähtö ja loitsu (jota olen aina verrannut tunnelmaltaan Claude Lévi-Straussin Tropiikin kaihoon, sen alkuun) teemat. Mutta näihin en tässä yhteydessä halua mennä. Koska johdannon tarkoitus oli vain kertoa, miksi aloin kääntää oheista Frédéric Lordonin tekstiä Kaikki, La Totale.²

Jussi Vähämäki

***

Frédéric Lordon: Kaikki

Ikään kuin liikenneonnettomuus: kohtalokas risteys, yksi kuollut. Macronismin iät ajat odotettu kuolema pääoman ja kansan risteyksessä. Kolarissa pääoma näyttäytyy puhtaimmassa muodossaan, rahaa tuottavana rahana ilman välityksiä: finanssipääomana. Siihen törmää: tuli. Financial Times, jolla on asioiden tiivistämisen kyky – mikä kaikilta samaan kelkkaan hypänneiltä ranskalaismedioilta puuttuu – otsikoi jo varhain: ”Ranska joukkovelkakirjamarkkinoiden ja barrikadien välissä.” Siinäpä se, olemme asian ytimessä.

Neljä vuosikymmentä uusliberalistista lahoamista on päätymässä täyteen maatumiseensa lopullisen kriisin vaiheessa, jossa kaksi keskenään yhteensopimatonta suvereenisuuden periaatetta törmäävät toisiinsa: yhtäältä rahoitusmarkkinoiden vaatima suvereenisuus; ne hamuavat itselleen koko julkisen politiikan hallinnan, muokkaavat sitä omien toiveidensa mukaan ja estävät jo alkuunsa toimet, jotka eivät niitä miellytä; toisaalta kansan suvereenisuus. Macronismi on ensimmäisen suvereenisuuden puolue jälkimmäistä vastaan: ”choose France, please the markets” – ja muille: kyynelkaasu, silmien sokeuttaminen, raajojen silpominen. Piti odottaa vuoteen 2017, ennen kuin pääoma sai valituksi pääoman miehen ja tuli koko valkeus: politiikka pääoman puolesta eikä minkään muun kuin pääoman puolesta. Aiemmin kaikki oli paremmin tai huonommin viivyttelyn, hämmentyneen arkuuden, epäröinnin, toisinaan jopa perääntymisten peittelemää. Macronin myötä kaikki on selvää.

Ei ole sattumaa, että valtion velkakriisi puhkeaa samaan aikaan kuin poliittinen kriisi (lopetetaan puhe ”yhteiskunnallisesta” kriisistä): nämä ovat romahtaville globaaleille järjestelmille tyypillisiä ilmiöitä, silloin kun niiden kaikki sisäiset prosessit synkronoituvat ilmaisten, että on saavutettu niiden matriisin perustavien ristiriitojen kriittinen piste. Matriisi on itse luonut oman umpikujansa, totaalisen, kaikkinaisen umpikujansa.

1) Rahoitusmarkkinoiden pyhittäminen, niiden täydellisen talouspoliittisen vallan ylistäminen, iloitseminen niiden roolista uusliberalistisen järjestyksen portinvartijoina: kaukaisina, abstrakteina, käsittämättöminä, kaikkien vastarintaliikkeiden ulottumattomissa – täydellisinä. 2) Verotus: rikkaita ja pääomaa ei veroteta. 3) Seuraus: alijäämä kasvaa ja velka paisuu. 4) Vedotaan (itse luotuun) velkaan ja (tätä varten luotuihin) markkinoihin ryöstelyn aloittamiseksi: leikataan, köyhdytetään, yksityistetään, kaupallistetaan. 5) Muutetaan vastustava kansa viholliseksi, alistetaan se sotilasvoimin. 

Kunnes eräänä päivänä…

Kunnes eräänä päivänä, ei enää. Kun rikkaiden itselleen luoma bunkkeri kääntyy kohtalokseen: kehys räjähtää lopullisesti. Sillä viimeinen säätelevä muuttuja, johon oli panostettu kaikki, vapaaehtoisen orjuuden muuttuja, on juuri pamahtanut. Porvariston päivälehti Le Monde on murheen murtama, koska pääministeri Lecornu on ”kriisien kasautumisen takia murheen murtama”. Näiden kaikkien juuri päläpäläkratian (tuholaisvallan) ja morokratian (idioottivallan) risteykseen jääneiden ihmisten murhe on ymmärrettävää: kun he eivät pääse tuhoamaan, he eivät ymmärrä mitään. Heidän umpikujansa on totaalinen. Yhtälölle ei ole ratkaisua, ulospääsyä ei ole. Kansa on riisunut pakkopaitansa ja pukenut siihen Lecornun. Tämä onneton joutuu julkistamaan talousarvionsa juuri, kun koko maa nousee vastustamaan häntä ja ilmoittaa, että ei, ei tällä kertaa, ei enää.

Valtava kosto: kyse ei ole enää Parcoursupista³ tässä, eläkkeiden indeksoinnin poistamisesta tuolla tai asumistuesta jossain muualla. Kyse on kaikesta. Mikään valta ei voi mitään, kun kaikki kyseenalaistetaan. Toisin sanoen silloin, kun pääoman ja markkinoiden ahnauden mitätöimä kansan alkuperäinen suvereenisuus nousee jälleen esiin. Tämän jättiläistaistelun oli lopulta väistämättä tapahduttava. Nyt se on täällä.

Yhdestä kaikesta toiseen

Poloinen Lecornu ei ole nähnyt vielä mitään. Kuten kaikki mediatyperykset, hän luulee, että ”finanssikriisi” on sama kuin valtion velkakriisi. Ja tämä pelkästään siitä syystä, että finanssimyrsky, se todellinen, siis yksityisten velkojen, tekoälyn, yksityisten luottojen ja pääomasijoitusten ja kotitalouksien velkojen kriisi ei ole vielä täällä, vaan jatkaa voimistumistaan. Se tuhoaa Yhdysvaltain rahoituksen ja siten koko uusliberalisoidun maailman rahoitusjärjestelmän. Pankit ja vakuutusyhtiöt kaatuvat, ne on pelastettava. Jälleen kerran. Julkisin varoin. Ne on pelastettava juuri tällä hetkellä. Seuraava lama on tappava. Alijäämät paukkuvat. Ei, se ei voi, ei saa tapahtua: onhan markkinat. Lecornu tarttuu unilääkepurkkiin.

Koska on Kaikki.

Kaikki on myös historiallinen avaus. Nuorison hahmossa, kaikin puolin hämmentävässä, kansan suvereenisuus on tunkemassa tähän kaikkeen. Tunnemme porvarillisen järjestyksen ainoan vastauksen: terrori. Mutta sen ”ratkaisut” eivät ole kuin hetkellisiä. Ennen kaikkea niillä on vain rajallinen kantama: kun kaikki menee päin helvettiä. Kaikki, mikä on sietämätöntä – lukiot, yliopistot, diesel, elintarvikkeet, palkat, palolaitos, terveydenhuolto, julkiset palvelut, eläkkeet – ja kaikki ne, jotka eivät enää kestä tätä sietämätöntä. Macronismin fataali virhe: kaikki on panos sen kaatamiseksi, sillä kaikki on luku. Lukiolaisten keihäänkärjen takana joukot alkavat polkea jalkojaan.

Tämä on panoksena, kun kaikki astuu näyttämölle ja kauhu vaihtaa puolta. Nahel Merzoukin tappamisen jälkeinen kapinaliike, jonka perillinen nykyinen liike on suurelta osin, oli nähnyt poliisin horjuvan murtumispisteen partaalla: liian monta punaista vilkkuvaloa sisäasiainministeriön kriisikeskuksen suurella taululla, liian monta tulipesäkettä liian monessa paikassa koko maan alueella, mahdotonta seurata – ja sitten Raid, sitten BRI ja muut ahtaalla olevan vallan hullutukset. Nyt emme odota muuta kuin että hajoamaan tuomitun ammattiliittojen yhteistoimintaryhmän takaa työväenluokka astuu näyttämölle omissa linnakkeissaan: jalostamot, liikenne, jätehuolto. Kaikkialla mielenosoituskulkueita, kaikkialle tiesulkuja: Totaalinen lakko – mutta meidän. Yhdestä totaalisesta lakosta toiseen: totaalinen kapina porvarillisen kriisin totaalisuutta vastaan. Ylikuormitettu poliisi, jahdattu poliisi, äärimmäisyyksiin ajettu poliisi nostaa sitä kohtaan tunnetun vihan tasolle, jolla pelko muuttuu kostonhimoksi.

Kuvia historian kirjoittamista varten

Mitä tahansa tapahtuukin, tämä valta on hävinnyt. Kymmenessä vuodessa macronismi on sananmukaisesti tuhonnut maan. Se vajoaa häpeään ja itseinhoon. Olemme kauan odottaneet hetkeä esittääksemme hänelle laskun. Se hetki on nyt. Jo nyt macronismi on paitsi moraalisesti nöyryytetty, myös symbolisesti voitettu. Mikään liike Ranskassa toukokuun 1968 jälkeen ei ole tuottanut näin tiheää kuvavirtaa. TikTokista on tullut elinvoiman, kekseliäisyyden ja luovuuden kanava: kun emme vapise raivosta poliisiväkivallan videoita katsellessamme, itkemme naurusta tai itkemme yksinkertaisesti siitä, kuinka kaunista se on. Kuka olisi uskonut: TikTok, Simone Weilin liukuhihna on tullut takaisin: ”puhdasta iloa”. Tyrannivalta ei voi koskaan voittaa tätä. Tässä lukiolaiset laulavat Aznavourin ”Emmenez-moi” -kappaletta ja kurjuutta auringon alla, tuolla harjoitellaan roistojen nenän edessä aura-kamppailua, muualla näkyy haita ja dinosauruksia – et enää tiedä, mihin katseesi kääntää. Radio siirtää meidät École Alsaciennen blokkaamiseen. Luulen kuulleeni väärin. Mielenosoittajien ensiapuhenkilö keskustelee, meille kerrotaan, turkkiin (sic) pukeutuneen paikallisen porvarisnaisen kanssa. Turkisnainen: ”Kannatan heitä.” Taustalta kuuluu täysin palkein lauletun ”Internationaalin” loppu. Vain äärimmäiset kriisitilanteet tuottavat näin järjettömiä ja samalla näin ilahduttavia kokemuksia.

Ja sitten Bally: astui yhdellä iskulla ikonisen maailman historian osaksi.⁴ Olisi pitänyt nähdä viime tiistaina, kun ”Bally-kulkue” eteni mielenosoituksen eturivissä bulevardin reunaa pitkin rytmikkäin askelin, hurraahuutojen saattamana. Bally muuttui mangaksi – eivätkä hänen muodonmuutoksensa ole vielä läheskään päättyneet. Entäpä vastapuolella? Nuñez, jonka ajeltu pää tuo mieleen eräät muut, hänen kieltäytymisensä kaikista anteeksipyynnöistä ja hänen toistuvat kannustuksensa murhanhimoiselle poliisille. Mitä sitten? Siinä totaalisesti kaikki. Symbolinen katastrofi on totaalinen. Näistä kuvayhdistelmistä ei toivuta.

Kaikki, totaalinen on näin saavuttanut huippunsa jo pitkään hahmottumassa olleen porvarillisen valtion muodostelmassa, valtion, jossa on vain kaksi ministeriötä: valtiovarainministeriö ja sisäministeriö. Tai, sanoaksemme sen toisin sanoin: (verovapaiden) ystävien ministeriö ja (sisäisten) vihollisten ministeriö. Kun ensimmäinen on ajautunut umpikujaan uusliberalistisen talouspolitiikkansa vuoksi, jälkimmäisellä on nyt kaikki valta. Se taas koostuu pelkistä sadistisista raakalaisista – ja nyt kaikilla tasoilla, mikä onkin macronismin uutuus. Jopa Pasqua, jopa Pandraud, jopa Sarkozy ja jopa Hortefeux osasivat lopettaa ajoissa. Lallement ja Nuñez eivät. Niinpä raakalaiset nauttivat hakkaamisesta, silmien puhkomisesta, silpomisesta sekä nuorten naisten kuristamisesta ja kourimisesta. Elämme aikaa, jona poliisi kontrolloi pahvikylttejä. Tulee mieleen, että mikäköhän tiuku se CRS-poliisin päässä helisee, kun hän päättää, onko tämä sallittu ja tuo kielletty. Kuka antaa tällaisesta ohjeet? Pidätettyihin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on järkyttävää. Poliisi ei ole enää juuri muuta kuin rappeutuneista ihmisistä koostuva rappeutunut rosvojoukko. On todellakin totta, että maassa on laittomuuden alueita: nimittäin sisäasiainministeriö ja poliisiasemat.

Nämä ovat päättyvän vallan karmeita kouristuksia. Macron, roskahallitsija ja historiallisten voimien lelu, voimien, jotka ylittävät hänet joka puolelta, nousi valtaan toteuttamaan uusliberalismia – siis saattamaan sen loppuun. Ja kuka hänet kaatoi? Lapset – pohjattoman häpeän lisäksi historiallinen romahdus. Nuori musta tyttö kiteyttää matsin yhteen virkkeeseen:

En ymmärrä, miksi ne käskee meitä olemaan kapinoimatta, kun opetussuunnitelmassa on vain kapinoivia ihmisiä, ranskan kielessä Arthur Rimbaud, La Boétie, Olympe de Gouges – ja sitten ne ihmettelee, että me kapinoidaan.

Yhdellä iskulla uutiskanavien vanhat, valkoiset, porvarilliset morokraatit – idiootit – muuttuvat naurunalaisiksi. Ja ennen kaikkea: porvarillisen kulttuurin mittaamaton tekopyhyys paljastuu täydessä päivänvalossa, sillä se ei tee mitään sen perusteella, mitä se lukee, mitä se näkee tai mitä se väittää kunnioittavansa: se juhlii vain peitelläkseen ja neutraloidakseen. Ja vain nuoret, rehellisyytensä ansiosta, voivat paljastaa tämän tekopyhyyden.

Valokuvien lumivyöryn joukosta historiaan jäävistä yksi erottuu epäilemättä muista. Siinä näkyy lapsi, joka istuu maassa pakettiauton vieressä, käsiraudoissa yläpuolellaan kaksi häntä pidättänyttä raakalaista. Kaikki kuvassa on synkkää: sommittelu tekee kadusta synkän, poliisiauto on synkkä, ja kaksi kypäräpäistä raakalaista ovat synkistä synkimpiä. Mutta yksi kohta säteilee valoa, kirjaimellisesti loistaa kuvasta esiin: kameraa katsovan lapsen kasvot. Se on kaunista kuin Rembrandtin maalauksessa.

Koko tuo aika on muuttunut melodramaattiseksi – eikä tämä ole moite Rembrandtia kohtaan. Melodramaattinen: kaikki jyrkät vastakohtaisuudet – Rembrandtista Hugoon. Sillä taistelu on elämää ja porvaristo on kuolemaa.

1. ”Nach zehn Jahren”, siis ”kymmenen vuoden jälkeen”, v. 1943 oli kulunut kymmenen vuotta Hitlerin valtaannoususta. En tiedä, onko tätä suomennettu, muuten Bonhoefferin tekstejä löytyy kyllä paljon suomeksi. Toki muistaakseni myös Gilles Deleuze käsittelee tyhmyyttä tai typeryyttä hieman samoin mm. kirjassaan Ero ja toisto (Tutkijaliitto 2025). Deleuzelle tyhmyys on tavanomaisen ja singulaarisen sekoittamista, väärien probleemien luomisen kykyä ja suhde, jossa individuaatio paljastaa tai näyttää taustansa tai perustansa kykenemättä antamaan sille muotoa tai hahmoa. Se on jonkinlainen ajattelun perusrakenne, jota vastaan filosofian on jatkuvasti taisteltava.
2. Alkuteksti: https://blog.mondediplo.net/la-totale. Frédéric Lordon on ”ekonomisti” ja ”filosofi” ja kirjoittaa Le monde diplomatique -lehden alla blogia nimeltä ”La pompe à phynance”. Blogin jonkinlaista rahapumppua tarkoittava nimi on peräisin Alfred Jarryn Kuningas Ubusta. Lordon on kirjoittanut mm. teokset Jusqu’à quand? Pour en finir avec les crises financières, Raisons d’agir, 2008; Capitalisme, désir et servitude. Marx et Spinoza, La Fabrique, 2010; D’un retournement l’autre, Seuil, 2011; La société des affects, Seuil, 2013; ja Imperium. Structures et affects des corps politiques, La Fabrique, 2015. Käännän sanan Totale suomeksi sanalla Kaikki. Ja vaikka Kaikki ei aina sovikaan kovin hyvin, lukija voi käyttää ainakin niissä kohdin “totaalia”.
3. Parcoursup on Ranskan valtakunnallinen korkeakoulujen hakujärjestelmä. Ks. Komeetta, Cristina Morini, Franco ”Bifo” Berardi, Opiskelijoiden kapinasta. Samantyyppistä algoritmia ollaan käsittääkseni tuomassa tännekin. (Suom. huom.)
4. Bally Bagayoko, Saint-Denisin pormestari, puolusti opiskelijoita poliisin hyökkäykseltä. Hänestä tuli nopeasti ”kapinan ikoni”. CBS:n haastattelu ja kuvamateriaalia täällä. (Suom. huom.)