Tero Mononen antoi uuden haastattelun tiistaina 09.06. Helsingissä. Haastattelun ensimmäisen osan voi lukea täältä.
Kaksi päivää viime keskustelumme jälkeen tuli tieto, että Global Sumud Flotilla oli aloittanut yli 20 veneen kokoonpanolla suoran toiminnan asekuljetuksia vastaan Välimerellä. Haluaisitko kertoa hieman siitä?
Kyseessä oli MSC Maya niminen rahtialus. Se MSC on rahtifirma, joka rahtaa aseita Israeliin siten, että se on tiedossa. Siellä Maya-aluksella oli nimenomaan aseita. Tästä on vaikea saada tietoa. Mutta esimerkiksi Italiassa on satamatyöntekijöitä mukana tässä Palestiina-liikkeessä, jotka olivat ilmeisesti selvittäneet tämän. Tämä on spekulaatiota, en tiedä tarkalleen, miten tieto on saatu. Nämä satamatyöntekijät ovat järjestäneet myös muun muassa lakkoja ja työnseisauksia tukeakseen Flotillaa.
Veneistä valikoitui se parisenkymmentä parhaimmassa kunnossa olevaa ja nopeinta venettä. Sehän oli tarkkaa puuhaa, koska se rahtilaiva kulki paljon nopeampaan kuin meidän purjeveneet, koska silloin ei tuullut. Veneemme ei ollut tarpeeksi hyvä. Niin me ei sitten menty sinne mukaan. En tarkalleen ottaen itse asiassa tiedä, mitä siellä sitten tapahtui, mutta me jatkettiin matkaa, kun ne nopeimmat veneet sitten teki poikkauksen sinne ja pakottivat sen rahtilaivan muuttamaan kurssia edes hetkellisesti, ja aiheuttivat sillä tavalla taloudellista harmia sille rahtifirmalle.
Eli kyseessä oli spontaani aktio, vai oliko se suunniteltu?
En usko, että se oli spontaani. GSF on hierarkkinen liike, että siellä on sellainen fleet coordination, eli laivaston koordinoiva elin. Niiden yläpuolella on steering committee, joka on tavallaan koko liikkeen päättävä elin. Sieltä fleet coordinationista tuli viesti, että nyt olisi mahdollisuus huomenna osallistua tällaiseen aktioon. Ja sitten siinä oli vaatimuksena, että veneen pitää täyttää tietyt speksit, ja että kaikkien siinä veneessä pitää suostua, että jos yksikään on, että en halua, niin sitten siihen ei osallistuta. Koska siihen liittyy oikeudellisia riskejä. Tuollaisia aktioita ei ole hirveästi tehty, niin ne ovat vähän kysymysmerkkejä, että mitkä ne oikeudelliset riskit ovat. Ja ylipäätään, että miten se rahtilaiva reagoi, että ajaako se vaan läpi niistä purjeveneistä.
Niin luulen, että se oli kyllä suunniteltu. Meillä se kerrottiin hyvin lyhyellä varoitusajalla.
Miltä purjehtiminen tuntui? Ymmärsin, että sinulla ei ollut paljoa purjehduskokemusta ennen tätä reissua.
Siis en ollut ikinä ollut purjeveneessä. Siinä oli vaikka mitä yllättäviä juttuja. Ihan lähtien siitä, miten vessa toimii ja miten ruokaa voidaan tehdä, koska purjevene liikkuu koko ajan. Koko ajan heiluu. Välillä heiluu vähemmän ja välillä vähän enemmän. Siinä oli aivan valtavasti kaikkea uutta omaksuttavaa. Kaikkein hankalinta oli merisairaus. Se oli jatkuvasti läsnä ensimmäiset pari viikkoa. Mutta onneksi sitten, kun kroppa alkoi tottua, niin se hellitti koko ajan. Jos joku miettii tällaiselle pitkälle purjehdusmatkalle lähtemistä, niin vinkkini on, että syö vaan paljon niitä merisairauslääkkeitä, koska ne oikeasti toimii.
Mutta siinä myös huomasi siihen merisairauteen liittyen, että purjehtijoiden keskuudessa on tällainen vahvat pärjää meininki. Että hyvin harva purjehtijoista, joilla oli kokemusta, suostui ottamaan niitä lääkkeitä, vaikka niistä näki ihan selvästi, että niillä on paha olla. Ja sitten oksennellaan. Mitä itse en oikein ymmärtänyt. Minusta oli paljon mukavampi ottaa niitä lääkkeitä, että ei sairasta.
Siihen purjehtimiseen liittyi myös paljon epävarmuustekijöitä. Meille oli annettu karkea aikataulu, että missä vaiheessa lähdetään Barcelonasta, ja missä vaiheessa ollaan Sisiliassa, ja missä vaiheessa ollaan Kreikassa ja niin edelleen. Joskus vapun jälkeen meillä oli tarkoitus olla Gazan tiennoilla. Mutta sitten koko ajan tuli viivästyksiä ja aina ei ollut varmuutta, että mikä on oikeasti se reitti. Että tavallaan tiedettiin vaan aina se seuraavan päivän tai seuraavan kahden päivän etäisyys. Oltiin esimerkiksi menossa Sisiliaan, mutta vasta viimeisenä päivänä saatiin tietää, että me oikeasti pysähdytään Sisiliassa. Aina oli se mahdollisuus, että me vain seilataan Sisilian ohi ja muut veneet, mitkä oli Sisiliassa, lähtee seuraamaan meitä. Niin koko ajan piti olla varautuneena siihen, että ei pääse kahteen viikkoon maihin. Mikä tarkoitti sitä, että siellä piti aina olla kahden viikon edestä ruokaa ja juomavettä. Me ei missään vaiheessa oltu kahta viikkoa merellä, mutta siihen piti varustautua.
Sitten on kaikki ne ongelmat, mitkä tulee, kun on iso laivasto, jossa on vanhat veneet, ja taustalla vapaaehtoisorganisaatio, jonka aika valmisteluihin oli todella rajallinen. Siellä oli paljon ammattilaisia, teknikkoja ja muita, mutta osia silti hajosi. Esimerkiksi meiltä yhdessä vaiheessa hajosi raikasvesipumppu, mikä tarkoitti, että me ei tiskattu kahteen päivään. Sitten keskellä yötä hajosi sellainen osa, mikä pitää sen purjeen paikallaan, siten, että puomi rupesi vain heilumaan puolelta toiseen valtoimenaan. Jos se puomi osuu päähän, niin se on todella vaarallinen tilanne. Jälkikäteen kuultiin, että se on vaarallisimpia asioita, mitä voi purjehtiessa tapahtua. Oli sellainen epävarmuus, vene hajoili ja sitten oli se merisairaus. Matkan päässä häämötti Gaza tai todennäköisesti Israelin joukot. Se oli aika stressaava yhdistelmä.
Miten matka sitten eteni näissä olosuhteissa siihen saakka kunnes kohtasitte Israelin asevoimat ensimmäisen kerran?
Kun saavuimme Sisiliaan, meillä oli isot bileet siellä. Koko laivuehan alkoi olla jo aika iso siinä vaiheessa. Italiassa juhlitaan fasismin päättymisen muistopäivää ja se sattui samalle päivälle.
Samaan aikaan järjestettiin Global Sumud Parliamentary Congress Brysselissä, johon oli kutsuttu muun muassa Francesca Albanese [YK:n miehitetyn Palestiinalaisalueen erityisraportoija]. Hän sanoi siellä konferenssissa, että hänen mielestään GSF:n pitäisi vähän miettiä strategiaa, että onko tuotto–panos-suhde hyvä. Että käytetään näin paljon rahaa tällaiseen juttuun, kun tiedetään, että ne purjeveneet kuitenkin tuhotaan. Siitä keskusteltiin paljon.
Siellä Sisiliassa oli myös GSF:n yleiskokous, jossa keskusteltiin näistä asioista. Ihmisillä oli paljon eri mielipiteitä. Mutta kaikki oli todella messissä ainakin purjehtijoista.
Kun Sisiliasta lähdettiin niin toisen päivän yöllä tultiin herättämään, että nyt sitten lentelee drooneja joka paikassa, että meidän pitää herätä. Meillä oli oma drooni-protokolla, joka me tehtiin. Siltä varalta, jos vaikka tippuisi palopommeja tai muuta vastaavaa.
Se oli sellainen hetki, että siitä laivastosta oli taas lähtenyt noin kaksikymmentä venettä muualle blokkaamaan toista MSC-rahtilaivaa, joka kuljetti aseita Israeliin. Siksi me oltiin alkuun aivan varmoja, että kyse oli Kreikan merivartiosta, joka vain tulee hätyyttelemään meitä, ennen kuin tajusimme kyseessä olevan Israelin merivoimat. Ne veneet, jotka otettiin kiinni, olivat tätä 20 veneen porukkaa. Siinä vaiheessa oli aika iso etäisyys niihin.
Koska laivue oli hajaantunut ja me ei oltu mukana siinä blokkausporukassa, niin me päästiin sitten karkuun. Mentiin Kreetan saarelle Ierapetraan ankkuriin muutamaksi päiväksi. Mutta sen jälkeen alkoi ihmisillä oikeasti matkan käynti tuntumaan. Meidän veneestä kaksi päätti lähteä kotiin ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen.
Siinä konkretisoitui, kuinka raskasta tämä on läheisille. Esimerkiksi yksi venekuntamme jäsen, jolla oli yhdeksänvuotias tytär, totesi, että tämä on liian raskasta. Ja ymmärsin, että siellä Ierapetrassa moni muukin teki tämän päätöksen.
Tämä oli merkittävä eskalaatio Israelilta, että sen merivoimat ovat lähteneet tuhannen kilometrin päähän Israelista kansainvälisille vesille Kreikan lähelle. He ovat olleet valmiita panostamaan paitsi rahallisesti, mutta myös rikkomaan uudella tavalla räikeästi kansainvälistä oikeutta. Minkä epäilet olevan syynä? Olivatko viime kerran GSF:n mediavoitot liian suuria vai mistä on kyse?
Se olisi aivan valtava arvovaltatappio, jos yksikin vene pääsisi läpi Gazaan. Ne varmaan tekivät riskilaskelman, että kun nyt on yli 70 venettä, saattaa olla, että yksi pääsee läpi. Niin ne päättivät ottaa osan pois. Loput, mitä jäi jäljelle, ei ollut enää niin iso määrä, etteikö niitä saisi hallittua. Ja se oli aika iso riski.
Niillä oli yksi vankilalaiva ja ne kaappasivat 200 henkilöä. Vankilalaivaan mahtui juuri se 200 henkilöä järkevästi ja sen verran ne myös otti silloin. Niille ei ollut kapasiteettia ottaa enempää. Siihen, että heiltä kapasiteetti vähän ylittyi, viittaisi myös se, että ne jätti yhden veneen ajelehtimaan miehistöineen avomerelle. Kreikan merivartio kävi pelastamassa tämän veneen.
Se oli ehkä viimeinen sauma, missä ne pystyivät tekemään tämän, koska me oltiin juuri tulossa Kreikan saaristoon ja sieltä lähtien matka on käytännössä kansallisia vesiä koko matka Marmarikselle asti.
Israelilla oli myös selkeästi tiedossa, ketkä ovat liikkeen johtohahmoja ja avainhenkilöitä. Lisäksi GSF:ssa oli teknisiä veneitä, joissa oli esimerkiksi polttoainetta, raikasta vettä, varaosia, teknikkoja ja spesialisteja, mitä tarvittiin ratkaisemaan näissä veneissä tulevia ongelmia. Niin ne otti aika lailla kaikki nämä veneet kiinni, joissa oli koko laivaston kannalta tärkeitä asioita. Tällä tavoin ne pyrkivät lamaannuttamaan koko organisaation. Mistä sitten kesti noin viikko palautua ennen kuin pystyttiin jatkamaan matkaa.
Miten Kreikan viranomaiset suhtautuivat teihin?
Ensimmäiset veneet, joihin Israelin joukot nousivat, tekivät Mayday hätäkutsun, mutta Kreikan merivartio ei tullut. Myöhemmin merivartiosta sanottiin, että he arvelivat kyseessä olleen pila. En tiedä kaikkia lakiteknisiä juttuja, mutta merivartioston luulisi olevan tietoinen merirosvouksesta, mistä Israelin toiminnassa oli kyse. Jos ajatellaan sitä paikkaa, niin sehän oli ihan Italian ja Kreikan välissä. Periaatteessa, jos EU:lla olisi aluevedet, niin se olisi ihan EU-alue.
Ierapetra ei ollut sellainen satama, josta voi tulla Kreetalle veneellä. Me ei alkuun päästy maihin, vaan oltiin vain ankkurissa, koska me ei tiedetty, miten Kreikan viranomaiset kohtelevat meitä. Varsinkaan niitä, jotka tuli Schengen-alueen ulkopuolelta. Oli tosi stressaavaa olla vain paikoillaan. Yhdelle se oli sellainen kestämätön paikka, ettei hän pystynyt käsittelemään sitä tilannetta. Sitten hän vain lähti menemään.
Kreikan viranomaiset suostuivat ottamaan vastaan nämä Israelin kaappaamat 200 henkilöä. Israel selvitti, minkä maan kansalaisia he olivat, ketkä he olivat ottaneet kiinni ja tekivät sopimuksia maiden diplomaattien tai viranomaisten kanssa, että voivatko he luovuttaa nämä henkilöt Kreikan viranomaisille. Siksi vankilalaiva seilasi vuorokauden merellä ilman, että kukaan tiesi, mitä tapahtuu. Tämä vuorokausi meni tähän neuvotteluun. Sitten Kreikan viranomaiset yrittivät karkottaa aktivistit kotimaihinsa. He veivät ihmiset lentokentälle, mutta kukaan ei suostunut nousemaan niihin lentokoneisiin, eivätkä Kreikan viranomaiset siihen myöskään pakottaneet. Ehkä jotkut lähtivät vapaaehtoisesti kotiin, mutta heitä ei pakotettu siihen.
Turkki kävi hakemassa omat kansalaisensa pois, plus joitakin kymmeniä, jotka vapaaehtoisesti halusivat mennä Turkkiin, koska sitä kautta pääsi Marmarikselle, josta matkaa pystyi taas jatkamaan. Osa henkilöistä tuli maateitse sinne Ierapetraan, missä me oltiin. Siihen mennessä Kreikan viranomaiset olivat päättäneet, miten he suhtautuvat meihin. Meihin suhtauduttiin tavallisina merenkulkijoina ja me saatiin lupa mennä maihin. Meille järjestettiin passeihin leimat, vaikka se ei ollut virallinen maihinnousupaikka.
Miten matka jatkui tästä?
Siihen asti meillä oli ollut Greenpeacen Arctic Sunrise mukana, mutta se laiva oli varattu tiettyyn päivään asti. Me oltiin jo myöhästytty alkuperäisestä aikataulusta niin paljon, että sen piti lähteä siinä vaiheessa takaisinpäin. Open Arms seurasi meitä kuitenkin vielä Turkkiin Marmarikselle saakka. Me pystyttiin valitsemaan sinne reitti, joka meni vain tunnin kansainvälisillä vesillä ja me mentiin se osuus päivänvalossa.
Sinne kulkiessa tämä samainen MSC Maya sitten tuli horisonttiin. Sen oli pakko olla sattumaa. Kun se huomasi meidät, se käänsi kurssia. Mutta siinäkin välissä me onnistuttiin vähän häiritsemään. Se oli siinä välissä kerennyt käymään varmasti Israelissa.
Päästiin Marmarikselle ilman välikohtauksia. Siellä odotti kaksi muuta Suomesta tullutta, Emmy ja Ämäl, jotka olivat odottaneet meitä jo kaksi viikkoa, koska oltiin kaikkien näiden sattumusten takia myöhässä. Sitten siellä oli ympäri maailmaa muitakin ihmisiä odottamassa, että löytyisi veneestä paikka.
Oli valtava epätietoisuus, koska veneitä oli nyt vähemmän ja ihmisiä oli enemmän. Osa meni kotiin ja osa halusi jatkaa. Siellä kesti aika kauan säätäessä sitä, että ensinnäkin, mitkä veneet ovat purjehduskuntoisia, ja sitten, ketkä haluaa lähteä ja ketkä mennä kotiin. Meidän veneen alkuperäisestä kahdeksan hengen porukasta oli lopulta vain neljä jäljellä. Sitten meidän veneeseen tuli ihmisiä matkan varrelta ja myös yksi henkilö, joka oli välissä käynyt Israelin vankilalaivassa ja halusi taas jatkaa matkaa.
Marmariksella pidettiin vielä yksi yleiskokous. Keskusteltiin siitä, mitkä ovat perusteet jatkaa. Siinä vaiheessa kaikki olivat sitä mieltä, että eihän tässä vaan muita vaihtoehtoja ole kuin jatkaa. Me ollaan tänne asti tultu niin mitä me näillä veneillä muutakaan tehtäisiin.
Marmarikselta me jatkettiin matkaa pelkkien purjeveneiden voimin ja seilattiin suoraan isoon myrskyyn. Se oli helkkarin paha niille, jotka tuli veneeseen Marmarikselta. Olin hoitohenkilöstöä ja kävimme läpi, mitä kaikkia lääkinnällisiä ongelmia oli ollut. Käytännössä kaikissa veneissä oli vähintään puolet porukasta petipotilaina tai oksenteli. Oli aika hurjaa, aallot olivat kaksimetrisiä.
Teimme teknisen pysähdyksen yhdelle Kreikan pikkusaarelle, koska Turkissa Starlink ei toiminut. Meidän nettiyhteydet perustuivat täysin Starlinkkiin, mikä oli yleisesti ottaen kätevää, koska sitä ei pysty häiritsemään, ja se on sillä tavalla toimintavarma. Olimme pienessä kaupungissa kaksi yötä.
Tämän jälkeen riitti yksi purjehduspäivä niin Israelin sotalaivat näkyivät horisontissa. Ne olivat isoja laivoja. Nyt ne tulivat keskellä kirkasta päivää, mikä oli meille ihan hyvä, koska sitten me pystyttiin näkemään koko ajan, missä ne ovat.
Me nähtiin jo kaukaa, että nyt sieltä tulee kumivene meitä kohti. Kerkesimme varustautumaan siihen hyvin. Me heitettiin kaikki veitset mereen, ja kaikki muu, mitä ei haluttu jättää israelilaisten sotilaiden haltuun. Aivan viime hetkellä heitettiin mereen myös puhelimet ja tabletit.
Miksi heititte veitset pois?
Israel on esitellyt, että ne ovat löytäneet veitsiä näistä veneistä osoituksena, että me ollaan vaarallisia ja väkivaltaisia. Tätä voi käyttää oikeutuksena väkivaltaan. Voisi olla, että he ampuisivat jonkun ja näyttäisivät, että tällä ihmisellä oli veitsi.
Se on koko reissun vaarallisin kohta, kun sotilaat nousevat sinne veneeseen. Silloin ne ovat kaikkein haavoittuvaisimmillaan. Siksi halusimme, että ne näkevät kaikki matkustajat kannella yhdellä kertaa, kaikilla kädet ylhäällä ja ei katsekontaktia. Ei mitään äkkinäisiä liikkeitä, juoksemista tai huutamista, eikä meillä ollut mitään provosoivaa päällä, kuten Palestiinan lippua tai keffiyehia. Mutta tämä on sotilaille silti haavoittuvainen tilanne, koska ne eivät tiedä, onko joku piilossa. Ja niillä on rynnäkkökiväärit ja kovat piipussa.
Mutta ne aloittivat silti ampumalla kaksi kertaa kumiluodeilla meitä kohti, toista ihmistä rintaan ja toista ohimoon. Se isku ohimoon oli vähän kuin joku olisi lyönyt nyrkkiraudalla. Mutta me pysyttiin tosi rauhallisena niin sitten nekin pysyivät tosi rauhallisina.
Ne ottivat veneen haltuun ja heitti veneeseen kaikki ylimääräiset tavarat, mitä meillä oli taskussa. Lääkkeet ja passin sai pitää mukana. Meidät vietiin sieltä kumiveneellä vankilalaivaan.
Vankilalaivassa otettiin kaikki muut paitsi yksi vaatekerta pois ja kengät. Ne tekivät perusteellisen ruumiintarkastuksen ja veivät laivan kannelle vankilaan. Siellä oli merikonteista tehty piha, jossa oli natolankaa reunoilla. Niiden konttien yläpuolella oli sellainen terassi tai parvi, missä oli aina joku kumiluotiaseen kanssa passissa. Ne saattoivat ampua varoittamatta ja kertoa sen jälkeen, miksi ampuivat. Esimerkiksi, jos joku huusi ”Free Palestine!” tai näytti voitonmerkkiä. Kantta huuhdeltiin säännöllisesti merivedellä. Oli todella ahdasta, eikä saanut oikein jalkojaan suoraksi. Tuli nukuttua vain pätkissä ja oli muutenkin sen verran kylmä, että moni ei pystynyt juuri ollenkaan nukkumaan. Vartijat yrittävät myös estää sen suihkuttamalla meitä vesisuihkulla.
Miten matka eteni tästä Israeliin?
Veneeni otettiin kiinni ensimmäisten joukossa. Olin pisimpään koko porukasta vankilalaivalla. Kolmannen päivän aamuna oli selkeää, että olimme menossa itään ja sen takia oli selkeää, että olemme menossa Israeliin. Saavuimme Ashdodin satamaan. Meitä ruvettiin viemään yksitellen nimellä huutaen pois. Alkuvaiheessa alkoi kuulumaan tuskanhuutoja jostain veneestä ja ihmiset olivat ihmeissään, mitä tapahtuu. Yritimme olla siten, että nyt kukaan ei tule ennen kuin lupaatte, ettette todella kiduta ketään. Mutta sitten ne ampuivat kumiluodeilla ihmisiä eikä siinä oikein ollut mitään vaihtoehtoja.
Meidän kädet laitettiin nippusiteillä kiinni niin korkealle ilmaan, että en pystynyt kävelemään kunnolla. Samaan aikaan ihmisten päitä työnnettiin alaspäin. Siitä vietiin asfalttikentälle ja pakotettiin olemaan polvillaan pari tuntia. Israelin kansallislaulu soi toistolla. En tiedä mitä tapahtui, mutta aina välillä kuului huutamista. Sieltä on myös se Ben-Gvirin [Israelin kansallisen turvallisuuden ministeri] video. Tunnistan itseni siitä yhdestä kohtaa ollessani polvillani.
Tähän Ben-Gvirin videoon oli melko voimakas vastareaktio kansainvälisesti ja se tuomittiin laajasti. Oliko kyseessä jokin hybriksen tuottama strategiavirhe vai puhuuko hän siinä vain omille kannattajilleen?
Se oli mielenkiintoinen ratkaisu siltä Ben-Gviriltä. En ollut somessa tänä aikana, mutta kuulin, että myös rivisotilaat olivat julkaisseet materiaalia täältä vankilasta omissa somekanavissaan. Se pistää miettimään, oliko tämä jotenkin suunnitelmallista tällä kertaa.
Fakta on kuitenkin se, että vaikka siitä nyt tulisikin tällainen takaisku niin ei se auta juuri ketään muita kuin meitä aktivisteja. Ei se palestiinalaisia auta. En usko, että sillä on hirveästi merkitystä, koska ei Israelin hirveästi tarvitse välittää siitä.
Miten teidän saapuminen Israeliin jatkui?
Me olimme siis vastaanottokeskuksessa satamassa. Sitten tehtiin lisää turvatarkastuksia, otettiin sormenjäljet ja valokuvat. Joka paikkaan piti jonottaa ja joka paikkaan talutettin nippusiteissä. Sitten välillä ne tekivät jäyniä, niin kuin työnsivät yhden kaverin pään minun takapuoleen kiinni ja naureskelivat. Ne yrittävät myös etsiä kipupisteitä.
Sitten minut vietiin maahanmuuttovirkailijalle. Hän oli ihan asiallinen. Hänen mielestään olin tullut Israeliin laittomasti, mikä ei tietysti pitänyt paikkaansa. Meidät kaapattiin kansainvälisillä vesillä. Se oli kuitenkin se laillinen prosessi ja hän teki sitten sen karkoituspäätöksen. Meillä oli lakiavustajat, joille oli etukäteen tehty valtakirja, jotka olivat auttamassa. Mutta he vain sanoivat, että älä vastaa kysymyksiin ja älä allekirjoita mitään. Sen olisin ehkä osannut muutenkin. Heidän kauttaan saatiin sitten kuitenkin viestejä kotiin. Tämän jälkeen meidät käsitykseni mukaan siirrettiin vankilaviranomaisten haltuun.
Ensimmäinen asia, mitä sitten tapahtui oli, että ne piti minua pienessä kopissa. Siellä oli kaksi miestä, joista ensimmäinen aloitti kysymällä, mistä olen kotoisin. Uskon, että se liittyi siihen, että ne vähän säätelisivät väkivallan määrää. Jälkikäteen ajateltuna se on mielestäni aika selkeää. Arabitaustaisia ja ei-miehiä pahoinpideltiin paljon pahemmin. Päätin, etten halua sanoa hänelle yhtään mitään. Hän aloitti lyömällä kurkunpäähän siten, että tuntui että tukehdun. Sitten hän otti puukon ja esitti lyövänsä sillä minua vatsaan, mutta pysäytti sen parin sentin päähän. Hän laittoi puukon kaulalleni ja sanoi, että nyt tapan sinut.
He kyselivät kaikenlaista, kuten ”mitä luulet tekeväsi” tai ”oletko Hamas”. Sitten toinen heistä oli takanani ja en ole ihan varma, mitä hän teki, koska en muista kaikkea. Mutta sitten molemmista käsistäni otettiin kipuote ja minua pidettiin siinä jonkin aikaa, kunnes sain paniikkikohtauksen. He rupesivat nauramaan ja lopettivat. Minut pakotettiin riisumaan vaatteet ja tehtiin ruumiintarkastus. Kengistäni leikattiin nauhat poikki ja otettiin pohjalliset pois, jotta niillä ei pystyisi juoksemaan.
Siitä matka jatkui seuraavalle pisteelle. Nippusiteet laitettiin aivan sairaan tiukalle. Nippusiteiden kireällä pitäminen oli toistuva kidutusmuoto. Näin Ashdodissa ollessamme yhden toverin, jolla oli ollut kädet nippusiteissä varmaan pari tuntia ja hänen kätensä olivat aivan kylmät. Hän pyysi minua auttamaan. Huusin aivan täysiä, että kyseessä on hengenvaarallinen tilanne, kunnes joku sotilas sitten tuli ja löysytti nippusiteitä.
Meidät lopulta laitettiin käsirautoihin ja vietiin bussiin. Siellä oli henkilö, joka oli ollut mukana viime vuonna, joka osasi sanoa, että koska menemme etelään, menemme todennäköisesti samaan vankilaan kuin viime vuonnakin.
Olimme vankilassa vain yhden yön ennen karkoitusta. Kun tulin bussista lentokentälle, suostuin tajuamaan pääseväni pois. Kun käveli terminaaliin, niin oikealla puolella näkyi valtavasti diplomaatteja, jotka jokainen heiluttivat maansa lippua ja huusivat ”Which country, which country?” He näyttivät todella hätääntyneiltä. Reittiä pitkin, mitä mentiin, näkyi valtavasti sandaaleita. Myöhemmin selvisi, että naisosallistujien bussi oli ollut meitä ennen, ja heitä oli raahattu ja hakattu niiden diplomaattien edessä. Ne sandaalit olivat tippuneet heidän jaloistaan pitkin sitä lentokenttää.
Eli naisiin kohdistettiin miehiä enemmän väkivaltaa?
Siellä oli 14 tapausta seksuaalisesta väkivallasta, mukaan lukien raiskaus. Tähän oli käytetty myös aseen piippua. En tiedä aivan kaikkea, eikä sitä kaikkea tietoa ole vielä saatu koottua. Mitä koin ei ollut lähimainkaan niin pahaa, mitä naisilta olen kuullut. Varsinkin naisiin, jotka käyttivät huivia, kohdistettiin selkeästi pahempaa väkivaltaa kuin muita kohtaan.
Ehkä se johtuu siitä, että tuolla reissulla oli mukana paljon miehiä, ja Flotilla olisi helpompi tuomita ”Hamas-operaatioksi” tai muuta sellaista, jos se koostuisi vain miehistä. Minusta tuntuu, että siinä on sellainen logiikka.
Viime haastattelussa oli puhe, että samaan aikaan teidän kanssanne kulkee Land Convoy, joka pyrkii viemään humanitaarista apua Gazaan maateitse. Mitä sille kuuluu tällä hetkellä?
Siellä on 11 ihmistä otettu kiinni Libyan rajalla ja heitä pidetään vankilassa. He ovat menneet nälkälakkoon. Siitä oli tullut hiljattain tiedote, missä oli annettu aktivisteille mahdollisuus osallistua solidaarisuus-nälkälakkoon heidän vapauttamiseksi.
Kerroit, että kävitte kahteen otteeseen keskusteluja GSF:n jatkosta reissun aikana. Nyt, kun olet palannut Suomeen, ja ehkä myös vähän saanut etäisyyttä tapahtumiin, niin miten näet GSF:n tulevaisuuden?
Se syntytarinahan on hieno. Ne yrittivät viedä Israelilta salassa avustusveneen Gazaan, mutta se paljastui ja sitten Israel pommitti sen [Conscience -laivan pommitus Maltalla]. Sitten tuli ajatus, että okei, ei ikinä enää tällaisia stuntteja. Mennään ihmiset edellä. Sitten tuli kaikkien aikojen isoin Flotilla viime syksynä, missä oli myös Greta Thunberg mukana. Ja sitten tämä keväinen Flotilla. Tämän piti olla vielä isompi ja tietyllä tapaa tämä olikin. Mutta ei tämä niihin alkuperäisiin tavoitteisiin yltänyt.
Vene, missä olin, niin sen edelliset omistajat otti meihin yhteyttä Instagramin välityksellä, kun ne huomasi, että niiden vene on matkalla Gazaan. Me kysyttiin, mikä sen kauppahinta oli, niin se oli jonkun pikkuisen vajaa 70 000 euroa. Niin kun ajattelee, että näitä veneitä on 70, ja siihen päälle kaikki polttoaineet ja ruuat, niin onhan tuo aivan valtava summa. Ja sitten, miten arvioida se poliittinen vaikuttavuus?
Joka tapauksessa se humanitaarisen avun määrä, mikä niihin veneisiin saadaan, niin sehän on vain murto-osa siitä, mitä Gazaan tarvitaan joka päivä. Eikä tässä tavallaan ole kyse myöskään mistään kilpavarustelusta, koska me mennään purjeveneillä sotilasmahtia vastaan.
Niin saisiko sillä samalla rahasummalla enemmän poliittista vaikuttavuutta? Se on vaikea arvioida. Minä en tiedä, miten sellaista pystyy arvioimaan. Mutta sitten on myös se, että se toivon luominen, jota tällä saa, niin se on mielestäni sellaista, jota voi vielä vähemmän mitata.
Teknisesti me murrettiin se saarto. Yksi niistä veneistä, joka oli kaapattu siinä melko lähellä Gazaa tällä meidän reissulla, oli upotettu tai jätetty ajelehtimaan. Sen katto ja siinä olleet aurinkopaneelit sekä joitakin kuivaruokapusseja huuhtoutui Gazaan. Ihmiset löysivät ne ja me pystyttiin aurinkopaneelien perusteella päättelemään, mistä veneestä oli kyse. Niin teknisesti me onnistuttiin. Joku Gazassa asuva palestiinalainen laittoi sen veneen ruorin oman telttansa seinälle roikkumaan.
Niin mikä arvo tuolla on, niin se on ehkä sellainen asia, jonka palestiinalaiset voivat päättää. Minulle henkilökohtaisesti se on se kaikkein olennaisin, että mitä palestiinalaiset haluavat, että me tehdään.
Mitä sanoisit ihmiselle, joka harkitsee tällaisen samanlaisen matkan tekemistä? Paitsi käytännön tasolla, mitä valmisteluja tehdä, mutta myös miten henkisesti valmistautua tuollaiseen matkaan?
Kannattaa perustella itsellään hyvin, että minkä takia lähtee tuonne. Ja sitten myös läheisiltään kannattaa herkällä korvalla kysyä, että mitä mieltä he ovat, ja että pystyisivätkö he tukemaan tuollaiseen asiaan lähtemistä.
Sitten pitää hyväksyä, että on paljon asioita, joihin et voi valmistautua, ja joita ei voi kontrolloida.
Se ei ole pelkästään se Israel, joka on se epävarmuuden lähde, vaan myös se, että kyseessä on niin valtava vapaaehtoisorganisaatio, jossa on ihan sikana kaikkia muitakin epävarmuustekijöitä. Plus se meri on myös yksi valtava epävarmuustekijä.
Mutta kaikki ihmiset, joita tapasin, olivat ihan super-empaattisia ja super-tukevia.
Sitten jos päättää hakea ja tulee valituksi, niin kannattaa luottaa kanssa-aktivisteihin ja kysyä apua. Jos en ole itse purjehtimassa, niin ainakin haluaisin olla sitten sparraamassa seuraavia lähtijöitä ja auttamassa parhaimpani mukaan.
Kidutukseen ei voi henkisesti valmistautua. Se sitten tapahtuu jos tapahtuu.
