Poliittisen ekologian kritiikki

Johdanto kirjaan Elollisten riisto – Työn poliittinen ekologia (“Exploiter les vivants: Une écologie politique du travail”). Kirjan lyhyt esittely ja loppuluku “Johtopäätökset” on jo aiemmin julkaistu Komeetassa (https://komeetta.info/2025/02/27/paaoman-ekopoliittinen-hallintavalta/).

Heinäkuussa 2006, kuukausia kestäneiden matalan intensiteetin mobilisaatioiden jälkeen, Long Beachin ja Los Angelesin satamia reunustavien työväenluokan kaupunginosien edustajat tapasivat Kalifornian rekkakuskien ammattiliittoja, ympäristöjärjestöjä ja poliittisia yhdistyksiä. Kokous merkitsi alkua puhtaiden ja turvallisten satamien kampanjalle (“The Campaign for Clean and Safe Ports”). Kampanjan tavoitteena oli pakottaa kunta kieltämään dieselmoottorit ja ottamaan käyttöön tiukemmat ympäristötoimet. Joka vuosi yli 20 miljoonaa konttia kulkee San Pedro Bayn kahden logistiikkasataman kautta. Yhdessä ne muodostavat Pohjois-Amerikan suurimman satama-alueen, joka on tärkein portti tavaroille Yhdysvaltoihin. Varikoille johtavilla teillä rekka-autojen jatkuva edestakainen liikenne tuottaa erityisen paljon epäpuhtauksia (rikkidioksidia, häkää ja muita pienhiukkasia). Vuonna 2006, kun hengitystiesairauksista kärsivien ihmisten määrä kasvoi, saastumisesta kärsivien kaupunginosien asukkaat, erityisesti afroamerikkalaiset ja latinalaisamerikkalaiset, järjestivät paikallisyhdistysten ja amerikkalaisten rekkakuskien yhden suurimman ammattiliiton (“Teamsters”) välisiä tapaamisia. Liikkeen päävaatimus koski dieselkuorma-autojen käytön lopettamista ja niiden korvaamista vähemmän saastuttavilla ajoneuvoilla. Ensimmäisistä tapaamisista alkaen ilmaantui kuitenkin odottamaton vaikeus. Rekkojen kuljettajat eivät ole satamien tai logistiikkayritysten, joille he toimittavat tavaroita, työsuhteessa olevia työntekijöitä. Itsenäisinä ammatinharjoittajina he omistavat omat autonsa ja ovat heikosti järjestäytyneitä ja siksi erityisen haavoittuvaisia “asiakkaidensa” eli satamien ja logistiikkayritysten taloudelliselle vallalle. Jos tätä ongelmaa ei olisi liikkeessä onnistuttu käsittelemään, paremman ympäristöterveyden vaatimus olisi jättänyt ekologisen siirtymän kustannukset köyhien työntekijöiden kontolle. Ympäristöoikeudenmukaisuus lisäisi näin yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta.

Mutta liike tunnisti kuitenkin välittömästi tilaisuuden puolustaa kahta toisilleen yhdensuuntaista vaatimusta: dieselkuorma-autojen käyttöön yhteydessä olevan ympäristön saastumisen vähentäminen ja autonkuljettajien palkkatyöläisaseman tunnustaminen satamatyöntekijöinä. Asia on yksinkertainen. Työntekijöiden voiman vahvistaminen pääoman edessä on välttämätön edellytys oikeudenmukaiselle ja toimivalle ekologiselle siirtymälle. Kuukausia kestäneiden oikeudellisten ja poliittisten taistelujen jälkeen Kalifornian 9. vetoomustuomioistuin antoi kuitenkin päätöksen, jossa ensimmäisen pyynnön laillisuus tunnustettiin ja toinen julistettiin mitättömäksi. Toisin sanoen rekkakuskien on vastattava uusien kuorma-autojen ostokustannuksista omasta pussistaan, koska he eivät ole palkkatyöläisiä vaan itsenäisiä ammatinharjoittajia. Päätös poiki joukon kuorma-autonkuljettajien järjestämiä toimia, saartoja ja lakkoja, mutta johti lopulta tilaajien työntekijöihin käyttämän vallan vahvistumiseen. Jotkut tilaajat suostuivat myös ostamaan uudet kuorma-autot, sillä ehdolla, että he vuokraavat ne kuljettajille ja vähentävät niiden hinnan suoraan heidän tuloistaan. Tämä taistelu ympäristöoikeudenmukaisuuden puolesta näyttää, miten tärkeää on yhdistää ekologisen siirtymän tavoitteet vaatimuksiin paremmista työoloista, sikäli mikäli yhteiskunnallista vallankäyttöä ei haluta vahvistaa.¹

Tämän kirjan keskeinen intuitio on: työvoiman riisto on ekologisen kriisin ytimessä; jälkimmäisen vaikutusten lieventäminen edellyttää taistelua edellistä vastaan. Niin ilmeiseltä kuin tämä tuntuukin, ajatus ei ole kovin yleinen. Voisi jopa väittää, että työtä koskevat suhteet loistavat poissaolollaan kaikessa nykyisessä poliittista ekologiaa koskevassa keskustelussa.

Hallitsevissa puhetavoissa ekologia näyttää olevan teknisten keksintöjen tai eettisten imperatiivien asia. Aurinkopaneelit, sähköautot ja hiilidioksidi-ilmaisimet esitetään usein ratkaisuina ekologiseen kriisiin. Puhe ympäristöinnovaatioista antaa mahdollisuuden toivoa, että kaikki voi jatkua entiseen tapaan: arvon kasautuminen hidastuu väliaikaisesti, mutta pitkällä aikavälillä köyhtynyt tai tuhoutunut luonto ei vaikuta sen kulkurataan. Teknisen kehityksen ja taloudellisen kasvun jatkuminen turvaa siis elämäntapamme.

Toisaalta eettinen imperatiivi haastaa meidät tietoisina ja vastuullisina kuluttajina: meillä olisi oltava moraalinen velvollisuus muuttaa kulutustottumuksiamme, ostaa luomuviljelytuotteita (olivatpa ne kuinka teollisia tahansa), vähentää jätteitämme ja energiariippuvuuttamme syistä, jotka korostavat sekä ekologista siirtymää että energiaomavaraisuutta. Nämä kaksi “ekopoliittista” vaatimusta sopivat mainiosti yhteen. Kuluttaa paremmin (mutta ei todellakaan vähemmän) voi antaa joillekin mahdollisuuden jatkaa voittojen kasaamista uusia teknologioita samalla kehittäen. Teknisiä keksintöjä ja eettisiä vaatimuksia ei toki pidä hylätä sellaisenaan, koska tulevaisuudelle tekee hyvää joistakin vempaimista ja niitä kannattelevista rakenteista luopuminen ja tavanomaisten kulutustottumuksiemme muuttaminen. Innovaatio ja moralisointi eivät kuitenkaan sellaisenaan yksin riitä ratkaisemaan ekologista ongelmaa. Kaksi esimerkkiä riittää osoittamaan tämän.

Teknologisten innovaatioiden osalta tiedetään, että energiakriisin ratkaisemiseksi keksityt välineet voivat johtaa ekosysteemejä tuhoavan kaivannaistoiminnan lisääntymiseen. Olkoonkin, että esimerkki on nykyään pelkkä klisee, sähköakkujen valmistukseen tarvittavan litiumin talteenotto aiheuttaa ympäristökatastrofeja. Sama koskee sähköverkkojen tarvitsemaa kuparin kaivamista – toimivat verkot uusiutuvalla energialla tai ei – tai harvinaisia maametalleja, jotka ovat välttämättömiä “digitaaliselle siirtymälle”. Lisätään tähän ilmiö, joka tunnetaan ympäristötaloustieteessä Jevonsin paradoksina tai “rebound-efektinä”: mitä tehokkaampi teknologia on ja mitä vähemmän se maksaa, sitä enemmän sen käyttö lisääntyy, mikä johtaa kulutuksen kasvuun, jota teknologian parantamisen olisi pitänyt vähentää. Jos auto kuluttaa vähemmän polttoainetta, sitä käytetään yleensä enemmän ja sillä saastutetaan siksi enemmän. Energian osalta päästöongelmaa ei myöskään ole sidottu mihinkään tiettyyn laitteeseen (fossiilisia polttoaineita käyttävät moottorit), vaan joukkoon esinejärjestelmäksi yhdistettyjä infrastruktuureja (öljylähteet, putkistot, satamat ja säiliöalukset, jalostamot, bensiinipumput, moottoritiet ja urbaanit liikenneverkostot, autot). Kaiken kaikkiaan on järjetöntä toivoa, että joku teknologia voisi korvata toisiinsa kytkeytyneiden esineiden järjestelmän ilman tuotantotavan ja kierron kokonaisuuden perusteellista muutosta.

Mutta edes tietoiseen kulutukseen sidotut eettiset vaatimukset eivät voi yksin kytkeä päälle ekologisen muutoksen suuntaa. Tärkein syy tähän on se, että elämäntapojen muutos, erityisesti nykyaikaisissa liberaaleissa yhteiskunnissa, perustuu yksilöllisiin valintoihin. Riippumatta siitä, kuinka voimakasta halun, kannustamisen, pedagogiikan tai haukkumisen emotionaalista mobilisointia käytetään, koko maailmaa ei saada muutettua välittömästi. Vastoin laajalle levinnyttä väärinkäsitystä, jonka mukaan työväenluokka on vähemmän ekologinen kuin rikkaat, on syytä muistaa, että jälkimmäiset saastuttavat paljon enemmän kuin edelliset, eikä ole mitään viitteitä siitä, että rikkaat aikoisivat vapaaehtoisesti muuttaa kulutustottumuksiaan vastaamaan nopean ekologisen siirtymän tarpeita. Vuodesta 1990 lähtien planeetan rikkain 1 % on päästänyt enemmän CO2:ta kuin 50 % maailman väestöstä.² Toinen syy eettisten vaatimusten riittämättömyyteen liittyy kykyyn muuttaa ympäristökäytäntöjä. Se taas riippuu suurelta osin ostovoimasta. Auton käytön lopettaminen työssäkäynnin välineenä edellyttää, että asut riittävän lähellä julkista liikenneverkkoa, “vihreiksi” merkityt tuotteet maksavat enemmän kuin muut, kestävien kotitaloustuotteiden käyttö vaatii usein enemmän työaikaa jne. Loppujen lopuksi vastuullisen kulutuksen eettiset vaatimukset eivät yksinään salli mitään ekologista siirtymää, koska ne kätkevät alleen työn vieraantuneiden muotojen olemassaolon. 

Ekofeministinen tutkija Carol Farbotko huomauttaa, että jätteiden erilliskeräys on osallisena esimerkiksi “ympäristöystävällisen kotityön” lisääntymiseen.³ Yksilöllistettynä ekologinen siirtymä ottaa usein muodon moraalisena pakkona suorittaa joukko tehtäviä yksittäisenä kuluttajana. Kyse ei ole näiden tekojen käytännön merkityksen kieltämisestä, vaan pikemminkin ekologisen siirtymän yksilöllistämisen ja moralisoinnin poliittisen tehokkuuden kyseenalaistamisesta. Se, että tämä edellyttää uutta “eettisyyttä”, siis uutta tapaa ajatella hyväksyttävää tai tuomittavaa yksilöllistä käyttäytymistä kestävässä yhteiskunnassa, ei merkitse, että tällaiset tavat olisivat poliittisen talouden kentän ulkopuolella.

Ekologinen moralisointi etenee erityisesti työn näkymättömäksi tekemisen kautta. Jätteiden lajittelun tapauksessa ilmaisen työn esittäminen moraalisena tekona tai kansalaistekona kätkee alleen vaadittavien tekojen luonteen ja ennen kaikkea sen, ketkä tekoja tekevät. Kuten australialaiset tutkijat ovat osoittaneet, ekologiseen käyttäytymiseen kotilieden ympärillä sidoksissa olevat toimet ja myös huolet kohdistuvat pääasiassa naisiin lisäten näin jo olemassa olevan kotityön määrää. Ympäristöä koskevien tehtävien ja määräysten moninkertaistuminen kodeissa korostaa osaltaan sukupuolten välisiä eroja ajankäytön alueella. Kyseisessä tutkimuksessa haastatelluilla naisilla aika pirstaloituu tehtävien tekemisen vaihtelevuuden mukaan, kun taas miehet voivat uhrata toiminnalleen pidempiä yhtenäisiä ajanjaksoja. Siinä missä palkallinen työaika, kotityön aika ja lepoaika näyttävät miehillä selvästi erillisiltä, kietoutuvat ne naisilla jatkuvasti toisiinsa naisten ottaessa hoitaakseen ekologisen siirtymän kotiin kohdistamia vaatimuksia. Siirtymälle luonteenomainen moralisointi kulkeekin “järkevien tuotteiden” kaupallistamisen, kotityön yksilöllistämisen ja näkymättömäksi tekemisen sekä kodin sisäisten epätasa-arvoisten sukupuolisuhteiden uusintamisen kautta.⁴ Ja toisaalta, kun ekologisesta siirtymästä tehdään ilmaisten ja pelkästään moraalisten tekojen asia, muutetaan samalla myös koko joukko ekologisten työtehtävien edellyttämiä maksettuja töitä näkymättömiksi. Jätealalla on monia työntekijöitä: viemäröinnin ja jätteidenkuljettajien palkkatöistä kauttakulkukeskusten tilapäisiin työntekijöihin ja jätteiden polttolaitoksissa ja kansainvälisten logistiikkakeskusten työntekijöistä aina maailman metropoleissa työskenteleviin epävirallisiin jätteenkerääjiin (“waste pickers”).

Jätteisiin liittyvien kuvien tuottaminen havainnollistaa varsin hyvin työn näkymättömäksi tekemisen prosesseja ekologisen siirtymän mielikuvissa. Yhtäältä on kehittymässä kokonainen kuvallinen kulttuuri, joka on sidoksissa yksilöiden tai perheiden vastuuseen jätehuollossa. Kalifornialaisen valokuvaajan Gregg Segalin kuvasarjassa 7 Days of Garbage “kaikilta elämänaloilta” tulevia ihmisiä nähdään makaamassa viikon aikana tuottamansa jätteen keskellä taustanaan rekonstruoitu luonto. Segalin mukaan näillä kuvilla on opettavainen tehtävä, sillä niiden tarkoituksena on saada ihmiset pohtimaan kulutustottumuksiaan. Otoksissa silmiinpistävää on jätteitä täynnä olevan maailman likaisuus (sekä hygieenisesti että moraalisesti). Mutta se, mikä ei ole näkyvää, on syy sille, miksi kaikki tämä jäte ei peitä maata, jolla asutaan. Miksi näemme jätteitä niin vähän, vaikka tuotamme jätettä niin paljon? Syy tähän löytyy vertaamalla toista kuvasarjaa, jonka ovat tässä tapauksessa tehneet jätealan työntekijät.

Glasgow’n COP26-ilmastokokouksen aikana skotlantilaisen ammattiliiton GMB:n jätteidenkuljettajat tuottivat sarjan videoita osana lakkoa, jossa he vaativat parempia palkkoja ja parempia työoloja. Eräässä näistä videoista Chris Mitchell, yksi liiton tiedottajista, nähdään kävelemässä keräämätöntä jätettä täynnä olevalla kadulla.⁵ Mitchellin vuodatus katsojille tuomitsee sekä alan työntekijöiden että asukkaiden sietämättömän tilanteen, ja hän kuvailee myös työntekijöiden työoloja pandemian aiheuttaman terveyskriisin jälkeen (resurssien ja henkilöstön puute, sairauksille altistuminen, työrytmien kiihtymisen aiheuttamien tuki- ja liikuntaelinsairauksien lisääntyminen jne.). Siinä missä Gregg Segalin kuvasarja paljastaa kodin piirissä tuotetun jätteen määrän ja haastaa meitä vastuullisiksi kuluttajiksi, GMB:n videosarja nostaa esiin jätteenkäsittelyn välttämätöntä työtä, siis työnjakoa ja talouspolitiikkaa, joille se perustuu. Vedotessaan työläisten ja ilmastoaktivistien solidaarisuuden puolesta GMB:n lakko sai tukea monilta COP26:ssa läsnä olleilta ympäristöaktivisteilta, mukaan lukien Greta Thunbergilta. Jotkut lakkolaisten vaatimuksista hyväksyttiinkin nopeasti.

Työläisten ja ympäristömilitanttien liitto paljastaa kontrastinaan yhden olennaisen ekologisen siirtymän individualististen lähestymistapojen ulottuvuuksista: se vetoaa meihin pelkästään vastuullisina kuluttajina. Sillä vetoaminen yksilöön ekologisena kuluttajasubjektina on ideologinen mekanismi. Sen tarkoituksena on tuottaa tavarajärjestelmälle alisteisia, mutta teoistaan vastuullisina pidettyjä subjektiivisuuksia, vallan moraalisubjekteja kapitalistisessa antroposeenissa. Yksilöihin valtaa käytettäessä voidaan ilman muuta turvautua voimankäyttöön (esim. poliisiväkivallan järjestelmällinen käyttö rodullistettuja ihmisiä tai keltaliivejä kohtaan), mutta voidaan myös turvautua kannustamisen, orientaation, itsekurin tai mukana tekemisen muotoihin, joita ilman vallan kohteet eivät välttämättä suostuisi hyväksymään valtiovallan ajamia toimenpiteitä. Siksi on välttämätöntä muokata subjektiivisuuksia, jotka kiinnittyvät vähintään (a minima) vallankäytön edellytyksiin. Ekologisen siirtymän moralistiset diskurssit tarjoavat täydellisen esimerkin yksilöiden alistamiselle ihmisten itsenäisen toimijuuden innostamisen kautta. Aina siinä määrin, että ilmastotoimet näyttävät itsestäänselvyyksiltä, ilmiselvältä järkevyydeltä, siltä, mihin ekologiatieteiden vahvistamat ilmastotapahtumat määräävät ja mihin suuntaan suuri joukko ihmisiä pyrkii ohjaamaan toimintaansa kestävämpänä. Nämä oikeutetut halut sopeuttaa yksilölliset käytännöt aikamme rationaalisuuteen ovat tärkeitä emotionaalisen mobilisaation motiiveja ekologisen katastrofin aikakaudella.

Koko joukko pääoman ja valtion instituutioita aktivoi näitä eettisiä haluja antamalla niille sisällön: osta tietty tavara toisen sijasta, muokkaa tätä tai tuota yksilöllistä käyttäytymistä muuttamatta itse tuotantojärjestelmää. Osta “luomua” sen sijaan, että lopetettaisiin tehomaatalous ja laajamittainen jakelukoneisto; kierrätä jätteesi sen sijaan, että kyseenalaistetaan jätteitä massoittain tuottava teollisuusjärjestelmä; alenna lämpötilaa asteella sen sijaan, että mietittäisiin uudelleen infrastruktuuria ja energiantuotantotapoja; yhdellä sanalla: “ekologia alkaa kotoa”,⁶ kunhan se ei vaikuta poliittisiin ja taloudellisiin rakenteisiin. Valta ilmenee sen kyvyssä saada ihmiset tekemään määrättyjä tekoja yhteisten subjektiivisten motiivien perustalta. Valtaa käytetään siis yksilöllistävän ja moralisoivan logiikan mukaisesti, logiikan, joka pyrkii kieltämään ekologisen kriisin poliittiset ulottuvuudet, sen perustana olevat yhteiskunnallisen hallinnan muodot ja konfliktit, joille se väistämättä luo paikan. Uusiin ekologisiin haluihin vastaavien tavaroiden kulutus on sekä arvon kasautumisen edellytys että tulos kapitalismin ekopoliittiseen hallinnallisuuteen sopivien subjektiivisuuksien muodostumisesta.

Kaiken kaikkiaan, mitä enemmän keksitään uusia tekniikoita, sitä enemmän rohkaistaan uusiin kuluttamisen muotoihin puuttumatta asian ytimeen, kapitalistiseen tuotantoon, toisin sanoen palkkatyön riistoon ja ihmistyövoiman sekä luonnonvoimien ilmaiseen haltuunottoon perustuvaan tavaroiden tuottamiseen voiton tavoittelemiseksi. Ekologisen kriisin aiheuttavien yhteiskunnallisten suhteiden kritiikki ei tarkoita, toisin kuin vasemmistolta usein kuulemme, tuotannon asettamista tekniikkaa ja kulutusta vastaan. Siinä missä hallitusten ja yritysten diskurssit korostavat teknologisia ratkaisuja ja yksilöllistä käyttäytymistä, radikaalilla ekologialla on toisinaan taipumus ajatella, että ekologisten ongelmien ratkaisu ei riipu teknisistä keksinnöistä eikä muuttuvista kulutustottumuksista. Mutta tämä vastakkainasettelu tuotannon ja teknologian ja kulutuksen välillä ei tunnista sitä, mitä tarkoitetaan “tuotantotavalla” Karl Marxin määrittelemässä merkityksessä.

Tuotanto tarkoittaa luonnon antimien muuttamista yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämiseksi yhteiskunnallisesti järjestetyn työn avulla. Kaikkein yleisimmässä merkityksessä, joka sille voidaan antaa – toisin sanoen abstraktissa merkityksessä, joka on riippumaton kaikista historiallisista muodoista, joissa se todella ilmenee – työ on toimintaa, joka käyttää peräkkäisiä tekniikoita tietyssä järjestyksessä luodakseen uusia yhteiskunnallisiin tarpeisiin mukautettuja todellisuuksia.⁷ Luonnon haltuunotto sen muuttamiseksi edellyttää näin aina joukon teknisiä välityksiä, jotka muokkaavat itse työprosessia. Tuotannon tapa ja suhteet muuttuvat sen mukaan, hyödynnetäänkö veden käyttövoimaa mekaanisessa myllyssä vai vesivoimalassa. Tekniikka–resurssit-kompleksi asettaa edellytykset energiainfrastruktuurien verkostolle, mutta myös energiantuotantoon liittyvän työn luonteelle, ja lopulta kaikille tuotantomuodoille, joissa näitä energioita käytetään. Työn organisointi on riippuvaista luonnon teknisistä käyttötavoista. On myös totta, että työtehtävät eivät koskaan määräydy yksinomaan teknisen välineistönsä perustalta. Työn tekninen järjestäminen on aina suhteessa työn yhteiskunnalliseen järjestämiseen, ihmisten ja ryhmien välisiin suhteisiin, jotka lopulta määrittävät työn muodot, keston, ihmisten väliset suhteet, tehtävien jaon jne. Työn todellisuus yhteismäärittyy siis luonnon haltuunottamiseen käytettävissä olevan tarkoituksenmukaisen tekniikan ja työn organisaation määrittävien yhteiskunnallisten suhteiden sekä varallisuuden jakautumista määrittävien muotojen mukaan. Tuotantosuhteiden perustavanlaatuisimmat ulottuvuudet, ne, jotka ylimääräävät työprosessia, viittaavat siis – maan ja tuotantovälineiden – omistukseen ja työnjakoon. Jos tuotantotapaa ei voida supistaa sen tekniseen ulottuvuuteen, ei voida myöskään kiistää välineellisten välitysten merkitystä koko työn yhteiskunnallisessa organisoinnissa. Ydinvoimalaitoksen sähköntuotanto perustuu joukkoon käytäntöjä, osaamista, instituutioita ja infrastruktuureita, joiden vaikutukset luonnollisiin ympäristöihin ja tuotantoprosesseihin ovat hyvin erilaisia kuin esimerkiksi eläimiä käyttövoimanaan käyttävillä laitteilla.

Ei siis pitäisi asettaa liian hätäisesti vastakkain hallitsevien ekologioiden teknoratkaisuja ja laiteriippuvuudellemme sokeaa teknonihilismiä. Ajatus siitä, että ongelma on yksinomaan yhteiskunnallisissa suhteissa – toisin sanoen luonnon haltuunoton, vaurauden tuotannon ja sen jakamisen yhteiskunnallisessa organisoinnissa – jättää syrjään sen tosiasian, että tekniset laitteet ovat suoraan vastuussa ekologisesta kriisistä: hiili voimaloissa, bensiini moottoreissa, kemikaalit maatalousmaassa, muovit valtamerissä jne. Se, että niiden tuotanto on yhteiskunnallisten suhteiden järjestämä, ei muuta sitä tosiasiaa, että kapitalismin luonnontuhonnan kehityskaari on välittömästi teknisten esineiden järjestelmien aikaan saamaa. Tämän historioitsija Andreas Malm näkee selvästi erottaessaan kapitalismin fossiilitaloudesta, joka on vain yksi sen historian energiataloudellisista vaiheista.⁸ Siksi ei ole mitään syytä asettaa vastakkain tuotannon tarkasteluun perustuvaa yhtä lähestymistapaa ekologiseen katastrofiin ja toista teknologiaan perustuvaa lähestymistapaa. Ekologinen kapitalismiteoria tarkastelee tähän tuotantotapaan sisältyviä tuotantovoimia, toisin sanoen sen käytettävissä olevien luonnon muuttamisen luonnollisten, teknisten, tieteellisten ja yhteiskunnallisten keinojen kokonaisuutta.

Samanlainen argumentti voidaan esittää kulutusta koskevien lähestymistapojen kritiikille. Ei ole harvinaista nähdä vastakkainasettelua tuotantolähtöisen lähestymistavan kannattajien ja kulutuslähtöisen lähestymistavan kannattajien välillä. Olen jo maininnut yksilön käyttäytymisen moralisoinnin rajat ja viherkapitalistisen hallinnan harjoittaman kulutussubjektiivisuuksien haastamisen riskit, mutta ei ole hyödytöntä myöskään palauttaa mieleen, että tuotantoa ei ole ilman kulutusta. Se, mitä Marx kutsui “tuottavaksi kulutukseksi”,⁹ viittaa energian, materiaalien ja resurssien joukkoon, joka kulutetaan, toisin sanoen käytetään ja tuhotaan uusien esineiden syntyprosessin ruokkimiseksi. Paradigmaattinen esimerkki on rakennusten rakentaminen. Rakentaminen tuottaa valtavan määrän jätettä, roskia ja saasteita. Kaikki tämä jäte on peräisin tuotannon aikana kulutettujen materiaalien jäänteistä. On arvioitu, että rakennusala tuottaa 15 prosenttia kaikesta pohjoisen maailman tuottamasta jätteestä. Kaikki tuotanto edellyttää tuottavaa kulutusta, siksi ei ole mahdollista asettaa vastakkain tuotannon ekologista muutosta ja kulutustapojen muutosta. Yhteiskunnissa, joissa yhteiskunnallis-tilallinen työnjako on yhtä kehittynyt kuin meidän yhteiskunnassamme, yksilöllinen kulutus ei lopeta tavaran kiertokulkua, vaan tavara jatkaa liikkumistaan ja arvotettuna olemistaan jätteenä koko planeetan mittakaavassa. 80 prosenttia Euroopassa vuosittain tuotetusta yhdeksästä miljoonasta tonnista elektroniikkaromua lähetetään laittomasti ulkoilmakaatopaikoille maailman eteläisiin maihin. Tämän jätteen aiheuttamat ekologiset ja terveydelliset haitat eivät jakaudu tasaisesti koko planeetalle, sen sijaan rodullinen ja ympäristöllinen eriarvoisuus rikkaiden ja köyhien välillä, maailman pohjoisen ja etelän välillä pahenee. Jos nämä jätteet muodostavat “negatiivisen yhteisen”,¹⁰ niin niiden todellinen kustannus lankeaa pääasiassa sille osalle maailman väestöstä, joka ei saa mitään hyötyä niiden käytöstä. Ekologinen kriisi toistaa ja uusintaa siten vuosisatoja kestäneen rasismin, kolonialismin ja imperialismin synnyttämiä yhteiskunnallis-tilallisia eriarvoisuuksia.

Tässä siis poliittisen ekologian kritiikin tutkimusohjelma. Se tutkii hallintasuhteita, jotka johtavat planeetan elinkelpoisuuden edellytysten tuhoutumiseen ja ekologisen siirtymän vaikutuksia hierarkisoitujen yhteiskuntaryhmien keskinäiseen valtadynamiikkaan. Ehdotan, ollakseni vieläkin selkeämpi, yleistä poliittisen ekologian määritelmää, joka on saanut inspiraationsa Marxin tekemästä erottelusta vulgaarin taloustieteen ja poliittisen taloustieteen välille. Vulgaaritaloustiede ei “tosiasiassa tee mitään muuta kuin doktrinäärisesti tulkitsee, systematisoi ja oikeuttaa porvarillisten tuotantosuhteiden vallassa olevien porvarillisen tuotannon edustajien käsityksiä”,¹¹ se siis toistaa talouden normaalin toiminnan ajatusten maailmankaikkeuden oikeuttamisen. Poliittinen taloustiede päinvastoin pyrkii tuotannon ja kierron mekanismien tieteellisesti perusteltuun ymmärtämiseen. Poliittiset taloustieteilijät yrittävät tunnistaa talouden todelliset rakenteet niiden ilmiötason ilmenemismuotojen taustalta sekä niiden erityiset historialliset muodot. Tämä tieteellisyyden vaatimus avaa tilan kriittiselle ajattelulle poliittisen taloustieteen itsensä rinnalle, huolimatta poliittisen talouden taipumuksesta luonnollistaa kapitalismi. Sama pätee poliittiseen ekologiaan.

Vulgaarin ekologian otsikon alle voidaan sijoittaa yksilöä korostavat moralisoivat diskurssit ja teknosolutionismin suuret kertomukset. Tämä pääoman apologeettinen ekologia systematisoi ja “doktrinäärisesti oikeuttaa porvarillisten tuotannon edustajien käsityksiä”, niiden, jotka näkevät markkinamekanismien ikuisessa uusintamisessa edellytykset kriisin voittamiselle. Siinä määrin kuin poliittinen ekologia pyrkii ymmärtämään vallankäytön ympäristöolosuhteita ja sen vaikutuksia luonnon konteksteihin, se hahmottelee vulgaariekologian sijaan nykymaailman ekososiaalisten patologioiden kuvaamisen mahdollisuutta. Antropologi Anna Tsingin ja hänen kollegoidensa mukaan “poliittinen ekologia on poliittisen taloustieteen ja ympäristötutkimuksen monitieteinen sekoitus […] joka yhdistää alueellisen mittakaavan ajattelun ja yhteiskunnallisten erojen ajattelun”.¹² Lukuisiin poliittisen ekologian nykytutkimuksiin sisältyy kriittinen momentti, vaikka ne eivät purakaan pohjiaan myöten hallinnan rakenteita. Voisi esimerkiksi esittää oletuksen, että hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC – joka raporteissaan ilmastonmuutokseen sopeutumisesta kannustaa tieteelliseen keskusteluun politiikan, ilmaston ja biosfäärin välisistä yhteyksistä – osallistuu poliittisen ekologian rakentamiseen maapallojärjestelmätieteiden tulosten pohjalta. Tässä mielessä niihin sisältyy kriittinen momentti, vaikka niissä ei sellaisenaan edellytetä (kapitalististen, kolonialististen, sukupuolittuneiden) valtasuhteiden kyseenalaistamista, valtasuhteiden, jotka ovat ohjanneet tiellä kohti katastrofia. Samoin jotkut yhteiskuntatieteistä peräisin olevat poliittisen ekologian haarat yrittävät paljastaa modernille maailmalle konstitutiiviset rakenteelliset kosmologiat tai ontologiset lähtökohdat ottamatta millään tavoin huomioon ympäristökriisin taloudellista historiaa. Väitän, että ekologisen katastrofin historia vaatii välttämättä muuttamaan suhteitamme luonnon maailmoihin, muuttamaan kosmologioitamme, mutta se ei voi toteutua ilman tuotantokoneiston muutosta, ja tässä muutoksessa työläisillä on perustavanlaatuinen asema.

Poliittisen ekologian kritiikki korostaa päinvastoin hallinnan suhteita, koska ne muodostavat nykyisen katastrofin rakenteellisen perustan. Tässä suhteessa ekofeminismin eri virtaukset pyrkivät osoittamaan, että luonnon hallitsemista on, ainakin modernin ajan alusta lähtien, tukenut sukupuolen hallinta, joka on asettanut naiset alisteiseen asemaan, aivan kuten luonto on alennettu haltuun otettavan ja omistettavan objektin asemaan. Luonnon olioiden vapaa käytettävyys on rakenteellinen osa miehen valtaa naisen ruumiiseen ja työhön, sillä ne on samaistettu samaksi käytettävissä olevaksi luonnoksi.¹³ Poliittisen ekologian dekoloniaalinen tai antikoloniaalinen kritiikki korostaa sitä tosiasiaa, että ekologinen kriisi alkoi siirtomaiden resurssien ryöstöstä ja kolonisoitujen kansojen alistamisesta pakkotyöhön.¹⁴ Kolonisaatio ei ole vain tuhoavien käytäntöjen laboratorio, vaan myös edellytys teollisen kapitalismin kehitykselle. Ilman “hiiltä ja siirtomaita”¹⁵ eurooppalainen kapitalismi ei olisi kyennyt ylittämään feodaalisen tuotantojärjestelmän asettamia rajoja. Lisäksi poliittisen ekologian kriitikot korostavat valtion, teknisen kehityksen tai tuotantosuhteiden roolia ekologisessa katastrofissa.¹⁶ Poliittisen ekologian kritiikin alueisiin voitaisiin lisätä myös hallinnan muotoja koskevat kritiikit sen mukaan, mitä niissä on otettu kohteiksi (sukupuoli, rotu, kapitalismi jne.) erilaisissa tutkimuksellisissa lähestymistavoissa (filosofia, historia, antropologia, ympäristötalous jne.) tai kritiikit niissä ajatusvirtauksissa, joista poliittinen ekologia on ammentanut inspiraationsa (ekofeminismit, eri marxismit, dekoloniaaliset teoriat jne.). Tärkeimmät teokset eivät koskaan kuulu vain yhteen näistä kategorioista, vaan sekoittavat yleensä erillisiä menetelmiä, kohteita ja ajatusvirtoja. Tämä kirja on osa kritiikkiä, poliittisen ekologian marxilaista kritiikkiä, joka tarkastelee luokkasuhteiden keskeistä asemaa ekologisessa kriisissä. Millä tavoin ekologinen kriisi on sidoksissa työvoiman riiston kapitalistisiin muotoihin? Tämä on kysymys, johon kirja yrittää vastata.

Kirja ei ole tutkimusprojektin loppuraportti, vaan käynnissä olevan ohjelman väliaikainen etappi. Se näyttäytyy siksi enemmänkin marxilaisen poliittisen ekologian perustavanlaatuisten tekstien levittämisenä ja popularisaationa kuin omaperäisenä synteesinä ja sen, toivon mukaan hedelmälliset, hypoteesit ovat vapaasti levitettävissä. Kirjan tavoite on rakentaa pohjaa tutkijoiden ja aktivistien, työväenjärjestöjen ja ekologisten liikkeiden yhteiselle keskustelulle.

Kuvio 1. Ihmisekologisen ajattelun suuri kahtiajako

1. Tiedot Clean Truck Program -tapahtumista ovat pääosin peräisin kahdesta lähteestä: Steve Cummings, Preemptive Strike: Law in the Campaign for Clean Trucks, julkaisussa “UC Irvine Law Review”, 4, 3, 2014, s. 939–1165; ja Daryn Snell, Trade Unions and Environmental Justice, teoksessa Nora Räthzel, Dimitris Stevis e David Uzzell (toim.), The Palgrave Handbook of Environmental Labour Studies, Palgrave Macmillan, Lontoo 2021, s. 149–173.
2. Lucas Chancel, Global Carbon Inequality during 1990–2019, julkaisussa “Nature Sustainability”, vol. 5, 22, 2022, s. 931–938.
3. Carol Farbotko, Domestic Environmental Labour: An Ecofeminist Perspective on Making Homes Greener, Routledge, Lontoo / New York 2017.
4. Vanessa Organo, Lesley Head et Gordon Waitt, “Who Does the Work in Sustainable Households? A Time and Gender Analysis in New South Wales Australia”, julkaisussa Gender, Place & Culture, vol. 20, 5, 2013, s. 559–577.
5. “Chris Mitchell kertoo poliitikoille, että työntekijät ovat uupuneita ja leikkausten on loputtava”, YouTube, 23. kesäkuuta 2022. https://www.youtube.com/watch?v=IUJinTCoAWo.
6. Australian hallitus on käyttänyt iskulausetta “Kestävä kehitys alkaa kotoa”, ja se löytyy myös vihreää kasvua ajavien organisaatioiden, kuten OpenGrowthin, viestinnästä. Ks. esimerkiksi Kajal Tharwani, Sustainability Starts at Home: How to Live a Less-Carbon-Lifestyle, OpenGrowth.com, 24. maaliskuuta 2022.
7. Franck Fischbach ja Emmanuel Renault (toim.), Philosophie du travail. Activité, technicité, normativité, Vrin, Pariisi 2022.
8. Andreas Malm, Fossil Capital: The Rise of Steam Power and the Roots of Global Warming, Verso, Lontoo / New York 2016.
9. Ks. esimerkiksi niin sanottu vuoden 1857 “Johdanto vuosien 1857–1859 taloustieteellisiin käsikirjoituksiin” teoksessa Karl Marx, Vuosien 1857–1858 taloudelliset käsikirjoitukset (“Grundrisse”). Kustannusliike Edistys, Moskova (1986): “Tuotanto on välittömästi myös kulutusta.”
10. Alexandre Monnin, “Les ‘communs négatifs’. Entre déchets et ruines”, Études, 9, 2021, s. 59–68.
11. Karl Marx, Pääoma III, VII, 3 s. 805, Kustannusliike Edistys, Moskova 1976.
12. Anna Lowenhaupt Tsing, Andrew S. Mathews e Nils Bubandt, Patchy Anthropocene: Landscape Structure, Multispecies History, and the Retooling of Anthropology: An Introduction to Supplement 20, julkaisussa “Current Anthropology”, 60, s. 20, 2019.
13. Ekofeminismin perustekstejä käsittelevä antologia löytyy Émilie Hachen toimittamasta kirjasta Reclaim. Recueil de textes écoféministes, Cambourakis, Pariisi 2016.
14. Ks. esimerkiksi Malcom Ferdinand, Une écologie décoloniale. Penser l’écologie depuis le monde caribéen, Seuil, 2019, tai Fatima Ouassak, Pour une écologie pirate. Et nous serons libres, La Découverte, 2023.
15. Kenneth Pomeranz, The Great Divergence: China, Europe, and the Making of the Modern World Economy, Princeton Classics 2021 (2000).
16. Ks. Esimerkiksi Murray Bookchin, Remaking Society: pathways to a green future, South End Press, Boston 1990; Aurélien Berlan, Terre et Liberté. La quête d’autonomie contre le fantasme de délivrance, La Lenteur, Saint-Michel-de-Vax 2021; Jean-Baptiste Fressoz, L’Apocalypse joyeuse. Une histoire du risque technologique, Le Seuil, Pariisi 2012; James O’Connor, Capitalism, Nature, Socialism: Introduction to a Theory (1988), teoksessa The Second Conflict of Capitalism.