Kirjasta Kuulumme toisillemme 3/3

Komeetta julkaisee kolme kirjoitusta kirjasta “Kuulumme toisillemme – kirjeitä ja kirjoituksia ystävyyden politiikasta”, joka on Mikael Brunilan, Vilja Saarisen ja Valter Sandellin kirjeenvaihtoon pohjautuva, ystävyyttä ja jakamista sekä henkilökohtaisella että teoreettisella tasolla käsittelevä teos. Teoksen julkaisee Khaos Publishing kesäkuussa 2023.

“Ystävä on joku, jonka voima kasvaa yhdessä oman voimamme kanssa jonkin yhteisen kokemuksen, ymmärryksen tai päätöksen vuoksi.”

Miten voimme kapitalistisessa arjessa kuulua toisillemme, emmekä vain itsellemme? Miten ystävän tai läheisen kuolema voidaan kokea yhdessä eikä vain erikseen? Onko runo eri, jos sen lausuu tekoälymalli tai ystävä aurinkoisena päivänä? Ammentaako startup-yritys voimansa samasta lähteestä kuin kommuuni? Kuinka voimme lisätä yhteistä kykyämme kamppailuun tässä ja nyt? Korostaen jälkimmäistä, tässä ja nyt.

https://www.khaospublishing.com/khaos-shop/p/kuulumme-toisillemme

16. helmikuuta 2020 – 19. helmikuuta 2023
Montreal

Kiitos molemmille viimeisimmistä kirjeistänne. Ne laittoivat paljon ajatuksia ja tunteita liikkeelle. Suhteeni runouteen ei ole aiemmin ollut kovin läheinen, mutta viimeisen viiden vuoden aikana se on muuttunut intiimimmäksi. Muistan selvästi yhden ensimmäisistä hetkistä, joina koin tämän lähentymisen. Olimme kokoontuneet ystävien kanssa North Carolinaan eräänä aurinkoisena päivänä. Meitä oli varmaan viisi ihmistä, makoilimme puun varjossa riippumatossa ja luimme juurikin Diane di Priman vallankumouksellisia kirjeitä. Pieni vihko kiersi kädestä käteen ja luimme vuorotellen toisillemme ääneen. Olen omistanut suuren osan elämästäni erilaisille ystävyyksien ja vallankumouksellisten ihmissuhteiden kudelmille, ja kun pääsimme kirjeen #29 loppuun tunsin, kuinka aistini avautuivat ja näiden suhteiden voima värisi koko kehossani: 

we are not alone: we have brothers in all the hills 
we have sisters in the jungles and in the ozarks 
we even have brothers on the frozen tundra 
they sit by their fires, they sing, they gather arms 
they multiply: they will reclaim the earth 
 
nowhere we can go but they are waiting for us 
no exile where we will not hear welcome home 
“goodmorning sister, let me work with you 
goodmorning brother, let me 
fight by your side”¹

Runon viimeiset rivit muodostuivat eräänlaiseksi iskulauseeksi sinä kesänä. Säkeet kaikuivat kokoontumisesta toiseen. Me huutelimme niitä toisillemme viikon aikana ja lainasimme niitä minne ikinä menimmekään. Samana kesänä kokoonnuimme ensimmäisen kerran eteläisessä Ruotsissa ja sielläkin toistimme nämä säkeet. 

Di Priman vallankumoukselliset kirjeet ovat tietysti “avoimen poliittisia” siinä mielessä kuin sinä, Vilja, käytät käsitettä. Ne ovat makropoliittisia kantaaottavuutensa ja kielensä takia, tavassa jolla ne valitsevat puolensa. Mutta ne ovat myös ääneenlausumattomalla ja, kuten kirjoitat, “hienovaraisella” tavalla mikropoliittisia. Sanoissa tuntuva paino ylittää niiden kirjaimellisen merkityksen, ne ovat enemmän kuin vain sanoja. Ennen kuin ruokimme tätä erottelua sen enempää, on hyvä muistaa, että mikro- ja makropolitiikka tunkeutuu kaikkeen. Di Priman lukeminen yhdessä ei tunnu ainoastaan puolen valitsemiselta makropoliittisena eleenä vaan myös mikropoliittiselta puolen valitsemiselta siinä mielessä, että päätämme liikuttua yhdessä, “affektoitua” tai “vaikuttua” samalla tavalla, ja olla siksi kosketuksissa yhteiseen voimaan. Tämä tunne ei synny tietenkään vain kirjoitetusta tekstistä vaan myös siitä, että se luetaan yhdessä. Uskon, että juuri tästä syystä runous on, kuten Valter kirjoitat, “suositumpaa kuin koskaan”, ja runoillat ovat tulleet niin suosituiksi kaupungeissa, joissa usein oleilen, New Yorkista Tukholmaan ja Helsinkiin. 

Gilles Deleuze ja Felix Guattari kirjoittavat teoksessaan Mitä filosofia on? filosofian, tieteen ja taiteen eroista². Siinä missä filosofia luo uusia käsitteitä, on tiede osittaisten propositioiden muotoilua, taide puolestaan saa elinvoimansa affektien ja aistimusten välityksellä, tai sinua, Valter, mukaillen, luomalla “uusia tunteita, havainnoimisen ja maailmassa olemisen tapoja”. Jos tämän muotoilee uudelleen spinozalaisin termein voisi sanoa, että taiteessa on kyse kyvystämme vaikuttaa ja tulla vaikutetuksi, vaikkakaan ei käsitteellisesti (filosofia) tai loogisesti (tiede). Kuten Eduardo Galeano toteaa käyttämässäsi lainauksessa, Vilja, tuntuu minusta siltä, että runous avaa meidät itsellemme, toisillemme ja maailmalle tavoilla, jotka voivat olla yllättäviä ja jotka horjuttavat kielen vakiintuneita merkityksellistämisen tapoja. Niiden sijaan voimme tutkia ja laajentaa affektejamme ja sekoittaa merkitsijän ja merkityn välistä suhdetta. Deleuze ja Guattari kirjoittavat, englantilaista runoilijaa D.H. Lawrencea lainaten:

ihmiset koko ajan tekevät itselleen suojaavia päivänvarjoja, joiden alapintaan sitten maalaavat taivaankantensa ja kirjoittavat tapansa ja mielipiteensä; runoilija ja taiteilija sen sijaan viiltävät varjoon halkeaman ja rikkovat taivaankannen niin että sisään pääsee hiukka vapaata ja virtaavaa kaaosta, ja vangitsevat sitten halkeamasta äkillisessä valossa näyttäytyvän näkymän³

Lainaus tiivistää hyvin sen, miksi minua koskettaa eniten juuri sellainen runous, joka rikkoo makropoliittisen selkeyden ja mikropoliittisen hienovaraisuuden välisen eron, tarjoten uusia sanoja ja ilmaisuja, joiden avulla voimme tuntea välillämme olevat siteet, kamppailumme, olemassaolomme ja voimamme. Minua houkuttelee lukea juuri näin Giorgio Agambenin tulkinta runoudesta destitutiivisena suhteessa kieleen⁴. 

Eli jos runoudella on omia tunnepitoisia (affektiivisia) ulottuvuuksia, tarkoittaa se tietysti myös, että runoutta ei voi kategorisoida pelkästään lingvistisin kriteerein (onko se dekonstruktiivista, missä runomitassa se on, ja niin edelleen) vaan myös affektiivisin kriteerein. Vasemmiston keskuudessa Ranskassa ja Quebecissä paljon käytetyn “Tout le monde deteste la police” -kaltainen iskulause⁵ ei kenties liikuta kovin paljon, jos se on pelkkä totuttu rituaali mielenosoituksessa. Mutta ajatelkaa, jos se yhtäkkiä lausuttaisiinkin väkijoukossa, johon kuuluvat ihmiset todella ovat valmiita puolustamaan toisiaan yhteenotossa poliisin kanssa. Silloin lauseessa onkin kyse jaetun voiman löytämisestä, yhteisestä säkeestä, joka johtaa käytännön toimintaan. Tunne ja käyttöyhteys vaikuttavat suuresti siihen, miten sanat koskettavat meitä ja siten ne ohjaavat myös sanojen “merkitystä”. Mikro- ja makropolitiikan käsitteet kuvaavat dynaamisia prosesseja ja ovat täysin harhaanjohtavia, jos käytämme niitä yrittääksemme lopullisesti määrittää ja kategorisoida. 

Mutta miksi höpötän Deleuzesta, Guattarista, Agambenista ja heidän näkemyksistään runoudesta, filosofiasta ja tieteestä? No siksi, että toinen lähentymiseni runouden kanssa tapahtui, kun aloin muutama vuosi sitten opiskella kieliteknologiaa, sitä monitieteistä alaa, joka yhdistää lingvistiikkaa ja tietojenkäsittelytieteitä ja yrittää ymmärtää ja tuottaa ihmiskieltä. Jos runous tutkii kielen makro- ja mikropolitiikan välisiä pakoviivoja, on kieliteknologia puolestaan koneisto, joka yrittää kartoittaa ja ennustaa kielen kaikkia ulottuvuuksia, siis kerätä mikropoliittisen selkeiden makropoliittisten rakenteiden ja selkeiden tieteellisten propositioiden ympärille. Jos runoudella voi olla kumoavaa ja suistavaa voimaa, kieliteknologian keskiössä on yritys löytää kielessä piilevä järjestys. Tätä pyrkimystä voidaan käyttää tekstin luokitteluun, kartoittamiseen ja uuden tekstin tuottamiseen. Samalla kieliteknologia, kuten jokainen muukin uusi tapa järjestää maailma, luo uusia vastarinnan muotoja ja kokeellisia mahdollisuuksia. Tästä syystä kieliteknologian ja runouden välinen jännite tuntuu tärkeältä kun kuvittelemme teknologian ja vastarinnan välissä olevaa toimimista, joka ei ole rajoittunut kyynelsilmäiseen humanismiin tai naiiviin luddismiin.  

Kieliteknologian keskeinen työkalu ovat niin kutsutut kielimallit, joiden tarkoitus on aiemman kielenkäytön perusteella arvioida kuinka todennäköisiä tietyt sanojen yhdistelmät ovat. Kielimalleissa siis pyritään määrittelemään todennäköisyydet eri sanojen sarjoille. Ehkä arkipäiväisin esimerkki tästä ovat viestit, joita kirjoitamme älypuhelimillamme. Jokaista kirjoittamaamme sanaa kohden älypuhelin tarjoaa seuraavaa sanaa. Ehdotukset perustuvat tiedolle siitä, mitkä sanat ovat todennäköisimpiä suhteessa jo kirjoittamiimme sanoihin. Jos siis kirjoitamme “ruoka on” voisi yksi hyvä ehdotus olla “valmis”, mutta myös “hyvää” voisi sopia. Nämä todennäköisyysarvot perustuvat puolestaan aikaisempaan kielenkäyttöön, aikaisempaan dataan. Kun puhelimet katsovat, millaisia viestejä ihmiset ovat toisilleen kirjoittaneet, ne voivat muodostaa käsityksiä kielen todennäköisestä ja epätodennäköisestä käytöstä. Kaikista “ruoka on” seuranneista sanoista, ovat “valmis” ja “hyvää” varmaankin aika tavallisia. Kun ennen pandemiaa valmistelimme seuraavaa DeepMay-tapahtumaa – koodausleiriä, jonka järjestimme ensimmäisen kerran vuonna 2019 – käytimme siihen aikaan uutta kielimallia nimeltä GPT-2  kirjoittaaksemme ensimmäisen lauseen leirin puffiin. GPT-2 on koulutettu kaiken Redditissä olevan tekstidatan ja miljoonien sieltä haarautuvien linkkien sisältämän tekstin avulla⁶. Me annoimme GPT-2-mallille lauseen: “In the near future, artificial intelligence“ ja pyysimme mallia kirjoittamaan lauseen kokonaiseksi kappaleeksi. Lopputulos kuulosti tältä:

In the near future, artificial intelligence “will be so powerful that it will be able to outperform humans at almost any task, and this will have a profound impact on society. But the impact will not be good. It will mean that humans will have less and less control over their own lives.”⁷

Tänään, ChatGPT:n myötä, tällainen leikittely on tietysti yleistynyt räjähdysmäisesti. Mutta kun valmistelimme DeepMay -leiriä, oli tämä teknologia vielä uutta ja esoteerista, suhteellisten pienten piirien puuhastelua. Kielimallit kuten GPT-2 ja ChatGPT ottavat siis mallia yhteisestä kirjallisesta (sanan laajimmassa merkityksessä) perinnöstämme oppiakseen tuottamaan erityyppisiä tekstejä eri asiayhteyksiin. Tässä tapauksessa tällainen “asiayhteys” oli lause, jonka annoimme GPT-2:lle. Lopputulos oli algoritmin avulla tuotettu ennuste siitä, millaista tekstiä tavallisesti seuraisi Redditistä kerätyn datan perusteella. Näiden algoritmien suhde kieleen perustuu siis ennustamiseen, ajatukseen kielen ilmaisemisesta joukkona ennustusongelmia.

Tämä logiikka vaikuttaa kaikkeen siihen, mitä tänä päivänä kutsutaan hieman harhaanjohtavasti tekoälyksi (AI). Taloustieteilijä Ajay Agrawal kirjoittaa työtovereidensa kanssa Prediction Machines -kirjassa siitä, kuinka tekoäly oikeastaan perustuu kaikkien mahdollisten ongelmien muuttamiseen “ennustusongelmiksi”⁸. Tekoälyä käyttävien yritysten täytyy oivaltaa, kuinka ne voivat ilmaista toimintansa ennustuksina. Mitä selkeämmin se, mitä ennustetaan, voidaan ilmaista selväpiirteisinä ongelmina, sitä helpompi on ohjata algoritmeja selvittämään kyseinen ongelma. Kun Bing-hakukoneeseen upotettu uusin GPT-malli alkoi houreisesti julistaa rakkauttaan New York Timesin toimittajalle, se todennäköisesti haki esimerkkinsä yhteisestä kulttuurisesta perinnöstämme ja sen tavasta käsitellä rakkautta yleisesti ja ihmisen ja tekoälyn välillä erityisesti⁹.

Mielestäni tällaisten ennustusten tuottamisen haasteen voi ilmaista juuri makro- ja mikropolitiikan välisenä jännitteenä. Kielimallit pystyvät erinomaisesti käsittelemään kielen makropoliittisia ulottuvuuksia: sen selkeyttä, sen lausuttuja ja rakenteellisia ominaisuuksia. Vaikeampaa on puolestaan mikropolitiikka: tunneperäisyys ja sanoinkuvaamattomuus, se mitä Tiqqun kutsuu “vihjailuksi”¹⁰. Tiqqun kirjoittaa teoksessa The Cybernetic Hypothesis Deleuzeen viitaten: “iskulauseiden alla on salasanoja”. Vaikka omaksuisimme Viljan peräänkuuluttaman “avoimen poliittisen runouden” – jota Di Priman tuotanto monessa mielessä edustaa – niin iskulauseiden alla on aina salasanoja, makropolitiikan alla aina oma “hienovarainen” mikropolitiikkansa, kuten te molemmat omilla tavoillanne huomautatte. Sanomaton sisältyy sanottuun, kuten kirjallisuustieteilijä Maggie Nelson kirjoittaa¹¹, eikä sanomatonta voi noin vain määrällistää. Siinä missä iskulauseet rikkovat kielen virran “stratifioiduiksi ja järjestäytyneiksi kompositioiksi”, salasanat lausutaan vihjailuina, ne piiloutuvat niiltä, jotka eivät jaa tiettyjä kokemuksia ja totuuksia. Salasanat pakenevat halua pilkkoa kieli jäsenneltyyn ja läpinäkyvään rakenteeseen. Vihjailu on siinä mielessä lähellä Donna Harawayn määritelmää ironiasta Manifesti kyborgeille -teoksessa:

Ironiassa on kyse ristiriitaisuuksista, jotka eivät – edes dialektisesti – asetu laajemmiksi kokonaisuuksiksi, sekä jännitteestä, joka syntyy yhteensopimattomien yhdessä pitämisestä, koska kummatkin tai kaikki ovat välttämättömiä ja tosia.¹²

Vaikka olenkin sydämeni pohjasta kyllästynyt sukupolvemme tapaan käyttää ironiaa tekosyynä olla koskaan tuntematta mitään tai olematta mitään mieltä, on Harawayn määritelmä puhutteleva. Elämäämme ja kaikkia ilmaisun keinoja määritteleviä ristiriitoja on vaikea kartoittaa loogisten järjestelmien avulla. Kieli elää ja toimii useilla tasoilla, siitä huolimatta, että klassiset kielitieteilijät, kuten Noam Chomsky, yrittivät 1960-luvulla parhaansa mukaan kehittää lukemattoman määrän sääntöjä, joiden perusteella kaikki lauseen sanat olisi mahdollista luokitella eri sanaluokkiin. Kielimallit ovat yksi ratkaisu tähän haasteeseen. Tämän päivän kielimallit perustuvat induktiivisempaan metodiin. Monimutkaiset mallit käyttävät oppimateriaalinaan dataa ja löytävät liittymäkohtia eri sanojen välillä eri käyttöyhteyksissä. Tässä mielessä kielimallit seuraavat Chomskyn sijaan Ferdinand de Saussuren kaltaisia aikaisia strukturalisteja, jotka tutkivat kieltä määrittelemättä kielelle tiukkaa, ylhäältäpäin määrättyä “oikeakielisyyden” rakennetta¹³. 

Kuten ChatGPT on laajalle yleisölle osoittanut, on kielen ennustamisesta lyhyt askel kielen tuottamiseen. Siinä mielessä kielimallit edustavat “kyberneettistä” kirjailijuutta, johon sisältyy myös runous. Kybernetiikka on se nimi, jolla tietojenkäsittelyä ja datatiedettä kutsuttiin toisen maailmansodan jälkeisenä aikana¹⁴. Kybernetiikan eetos ohjaa vielä tänäkin päivänä tekoälytutkimusta. Kybernetiikassa ajatus asioiden ontologisesta ytimestä menettää merkityksensä. Modernin informaatiokäsitteen ja kybernetiikan pioneerin Claude Shannonin käsittelyssä informaatio on suhteellinen mitta, jonka määrällistäminen vaatii aina tietyn mahdollisuuskentän rajaamisen¹⁵. Jos heitän kolikkoa, on mahdollisuuskenttäni kruuna tai klaava. Jos kolikko ei ole painotettu kohti kumpaakaan vaihtoehtoa, on heiton päätyminen kruunaan tai klaavaan yhtä informatiivista. Jos kolikko taas on painottunut kruunaan, niin klaavaan päätyvä heitto on informatiivisempi. Kielimallit koulutetaan tällaisia informaatiomääreitä käyttäen. Näin ollen ne myös aina vaativat tuekseen rajatun määrän mahdollisuuksia, kruunat ja klaavat. ChatGPT:n tapauksessa tämä mahdollisuuksien kenttä on erittäin laaja, mutta silti rajattu. Mahdollisuudet johdetaan olemassa olevista kieltä koskevista tilastollisista havainnoista. Näistä havainnoista seuraa myös erilaisia “tilastoharhoja”, englanniksi “bias”, eli kirjaimellisesti ennakkoluuloja¹⁶, jotka malli omaksuu perustuen näkemäänsä dataan suhteessa siihen dataan, jota se ei ole nähnyt. Tarkoittaako tämä sitä, että kielimallit voisivat päästä eroon ennakkoluuloistaan jos ne koulutettaisiin kaikella olemassa olevalla tekstillä? Näin ChatGPT:n kehittäjät ja koko suuria kielimalleja käsittelevä tieteellinen paradigma tuntuu kuvittelevan. Mutta, kuten huomasimme jo yllä, kielen kaikkia asiayhteyksiä ei ilmaista itse kielen kautta. Hubert Dreyfus kirjoitti teoksessa What Computers Can’t Do, yhdessä ensimmäisistä filosofista tekoälyyn kohdistuneista kritiikeistä, ettei älykkyys voi kehittyä tyhjyydessä, vaan ainoastaan kehoissa ja maailmassa¹⁷. Feministisessä ja postkolonialistisessa tutkimuksessa tätä kutsuttaisiin paikannetuksi ja kehollistetuksi tiedoksi. Kehoilla ja paikoilla on väliä käyttäessämme kieltä ilmaisemaan merkitystä.

Tavallaan uskon, että “älykkäiden kaupunkien” ja “esineiden internetin” ympärillä oleva hype liittyy juuri tähän: tekoäly täytyy upottaa elettyyn todellisuuteemme, jotta voimme kouluttaa entistä parempia malleja. Kevin Ashton, joka vakiinnutti termin “esineiden internet” (Internet of Things), kirjoittaa, että meidän täytyy antaa tietokoneiden “itse nähdä, kuulla ja haistaa maailma, sen kaikessa sattumanvaraisessa hohdossa”¹⁸. Esineiden kapinan, josta sinä Valter huomautit Henry Parlandin kirjoittaneen, sijaan on nyt mielestäni meneillään jonkinlainen esineiden reaktio, vastavallankumous. Kaikkia asioita elämästämme yritetään integroida tietoa keräävään solmujen verkkoon, liittää “hallitsemisen taiteeseen”, kuten Michel Foucault sitä kutsui. Tälläkin hetkellä niitä tavallaan rekrytoidaan salaliittoon, vasikointiverkkoon – eräänlaiseen esineiden Stasiin – “koneistoon”, joka lisää ahdistusta, sen sijaan, että se (kuten sinä Valter esitit runoudesta) taistelisi sitä vastaan. Tässä mielessä kielimallit ovat enenevässä määrin osa hallitsemisen taidetta. Niitä voi käyttää “ääriliikkeiden” kartoittamiseen sosiaalisessa mediassa¹⁹ tai elämänrytmiemme kartoittamiseen, siis tavallaan “vakoilemiseemme”,  Sirin ja Alexan kaltaisten ääniavustajien kautta. Siitä huolimatta moni signaali tulee jäämään koneilta huomaamatta. Tämä on vääjäämätön seuraus jo informaatio-käsitteestä itsestään: Jotta informaatiota voidaan mitata, pitää ensin määritellä mikä on tarpeeksi merkityksellistä mitattavaksi sekä missä muodossa jotakin mitataan²⁰. Informaatio kumpuaa aina tietystä maailmasta ja katsantokannasta: se perustuu tiettyyn etiikkaan²¹. Informaatio ei siis ole itsessään ongelmallinen abstraktio, ongelmallista on ainoastaan informaation esittäminen jonkinlaisena neutraalina “jumalan näkökulmana”²², joka tavoittaa kaiken, kun tosiasiassa informaatio on aina puolueellista.

Tämä jännite puolueellisen näkökulman ja kaiken kattavan jumalkatseen välillä käy hyvin ilmi pyrkimyksissä luoda kieliteknologialla runoutta. Digitaalisen runouden parissa työskentelevät taiteilijat ovat jo pitkään kokeilleet syöttää kielimalleille runoutta ja antaneet tekstien mutatoitua laittamalla ne algoritmin avulla dialogiin muiden tekstien kanssa. Gwern Branwen jatkokoulutti GPT-2 -mallin syöttämällä sille joukon runoutta. Lopputulos oli mielenkiintoinen…

There comes a murmur low and sweet 
As of far-off streams in a dream, 
Or a murmur of many birds, 
Or chime of little evening bells,
As of wedding-bells in the dells,
Soft, sweet and slow,
As of wedding belles that come and go.
A little green ribbon of lilies
By the door of my dear one’s room,
A kiss on her cheek, and she whispers,
“I am the bride of the loveliest flower.”
A moment we stand in the garden
Of dreams and things,
Dreaming of fairyland
And the fairy music there,
Sweet bells and dreams, and the fairy music,
The fairy songs of the air.²³

…mutta rehellisesti sanottuna ei erityisen liikuttava. Siitäkin huolimatta tämä ja joukko muita runoja esimerkkeinään runoilija Allison Parrish kirjoittaa, että kielimallit voivat oikeastaan kirjoittaa ainoastaan runoutta²⁴. Hän käyttää kielifilosofin J.L.Austinin erottelua kielen kuvailevien ja performatiivisten ominaisuuksien välillä. Jos otamme kielimallin ja opetamme sen kertomaan luokalle, että oppitunti on ohi, oppilaat tuskin ottavat sitä tosissaan, Parrish kirjoittaa. Lausunto on täten vain kuvaileva. Jos puolestaan yliopistolla opettava Parrish sanoisi saman asian oppilailleen, olisi lausunnolla performatiivinen voima, joka perustuu Parrishin asemaan opettajana ja yksilönä. Koska Austin tarkoitti, että juuri runous on genre, joka on ilman performatiivista voimaa, ottaa Parrish esille tämän esimerkin esittääkseen, että kielimallit väkisinkin tuottavat runoutta. Parrishille runouden tarkoitus on “luoda kieltä, joka eroaa tarpeeksi ‘konventionaalisesta’ kielestä ja täten osoittaa ‘konventionaalisuuden’ mielivaltaisuus”. Määritelmä on toki puhutteleva mutta ei ota ollenkaan huomioon runouden affektiivista ulottuvuutta. Kun luimme Di Primaa riippumatossa, runous paljasti meille sen suhteissamme olevan voiman, jota emme välttämättä olisi voineet käsittää ainoastaan filosofoimalla tai tieteellisen tarkkuuden avulla. Haluaisin, toisin kuin Parrish ja Austin, väittää, että ainoa runous, joka on nimensä arvoista on runous, joka tönäisee meidät niiltä kiertoradoilta, joihin helposti jumitumme, jos emme koskaan anna ajatusmalliemme tai totutun kielenkäyttömme rikkoutua. Kun GPT-3²⁵, eli juuri ChatGPT:tä edeltävä GPT-mallien sukupolvi, tuli, sain mahdollisuuden käyttää algoritmia ja koulutin sen Di Priman runoudella, mukaan lukien runolla, joka on tämän kirjeen alussa. Yksi lopputulos oli tämä:

REVOLUTIONARY LETTER #3
hurled against the sound walls, we must feel
the black of the earth shake the flesh
poured around each strand of DNA, speak human
I offer my love to you thousands of times a day
here
somewhere in time and space, I look out for you
each way the sea rises, I see you hasten
across deserts

Tuotos tuntuu ensinäkemällä runolliselta mutta tarkemman tutkiskelun jälkeen on siinä jotain jäykkää ja “väärää”. Se on tuskin sellainen runo, jonka haluaisin lukea tovereiden kanssa riippumatossa, paitsi ehkä saadakseni hyvät naurut tai ihmetelläkseni ihmisen ja koneen suhdetta. Tätä seuranneet yritykset eivät olleet sen vakuuttavampia:

Yritys #1
they will infest our satellites
they will breathe in our atmosphere, they will breathe in our homes
they will pull the human race in like a
black hole.
they will call it progress.

we come from the land of ice and snow
we have never been defeated, we have never been conquered

Yritys #2
we shall rise, and we shall gather our armies
we shall fight, and we shall win
we shall no more be the slaves of ordinary men
“we shall go” a voice said,
“we shall take the road with the many stones
we shall go through the fields of frozen grass

Yritys #3
never been equaled and never feared
their weapons gleam with fate
they’ll fire it into the frontiers of freedom
“may this bullet rot in the air in peace!”

are we not alone? are we not alone?
are we not alone? all equals in the eyes of the people

Sekä GPT-2:n että GPT-3:n luoma runous tuntuu todellista kyborgirunoudelta siinä mielessä, että prosessista on vaikea erottaa mikä on ihmisen ja mikä on koneen tuotosta. Samoin toimi myös ChatGPT, kun kokeilin sitä joulukuussa 2022 (ja päätin muokata tätä tekstiä kuvailemaan myös tätä uutta mallia, josta kaikki puhuvat). Mutta kuten sanottu, suhteessa yhteisöllisiin affektiivisiin kykyihimme tuntuu tämä runous enemmän teknologiselta kuriositeetilta kuin aseelta. Kysymys koskee sitä, miltä kieliteknologian ja runouden välinen suhde näyttäisi, jos tavoitteena olisi luoda sen tyylistä kyborgitekstiä, jota Haraway kuvailee suhteessa sellaisiin mustiin sci-fi-kirjailijoihin kuten Octavia Butler ja Samuel Delaney. Haraway kirjoittaa: “Kyborgikirjoituksessa on kyse kyvystä jäädä henkiin. Eikä tämä perustu alkuperäiseen viattomuuteen, vaan haluun anastaa työvälineet, joilla kyborgit voivat lyödä oman leimansa maailmaan, joka on leimannut heidät toiseksi.”²⁶ Kyborgitekstissä on Harawayn mukaan kyse merkitsemisen voimasta, mikropoliittisista kielen hallitsevaa makropolitiikkaa vähättelevistä liikkeistä, sen jäykkien kategorioiden tuulettamisesta, uudenlaisten työkalujen avulla. Kuvaus ei ole juurikaan ristiriidassa siihen miten Parrish kirjoittaa runouden tarkoituksesta mutta se on tunteellisempi. Voiko siis kieliteknologia olla tällainen uudenlainen työkalu?

Väistämättömien tilastoharhojen vuoksi sanotaan kieliteknologian usein tekevän päinvastoin: koska malleja koulutetaan vanhalla datalla, herättää kieliteknologia henkiin kirjaimellisia ennakkoluuloja ennustaessaan, miltä kieli näyttää uudessa datassa²⁷. Mutta tämä ei ole koko totuus. Parrish koulutti jo joitain vuosia sitten malleja usean miljoonan englanninkielistä runoutta sisältävän dokumentin avulla luodakseen konerunoutta²⁸. Kokeilu oli massiivinen yritys selvittää miten toisto voi synnyttää uusia eroja. Tähän Parrishin “kyborgikirjailijuuteen” sisältyy ainakin hän itse, hänen käyttämänsä algoritmit, sekä kaikki hänen käyttämänsä runouden takana olevat kirjailijat. Tällä tavalla hänen työnsä muistuttaa CoStar -applikaation tapaa kirjoittaa astrologisia tekstejä ihmisen ja algoritmien välisenä yhteistyönä²⁹ sekä ennakoi ChatGPT:n käyttöä tänään. Kyborgit – ainakin sanan kapeammassa merkityksessä, vailla Harawayn poliittisia konnotaatioita – kirjoittavat siis jo runoutta, joka luo merkitystä elämiimme. 

Miten meidän siis tulisi ajatella kieliteknologian avulla tuotettua runoutta? Onko se hallitsemisen taidetta vai avaako se uudenlaisia pakoviivoja? Yhtäältä kybernetiikan perushypoteesi on, että maailma voidaan pelkistää tiettyihin tapahtumiin ja niiden todennäköisyysarvoihin. Näin kybernetiikka sisällyttää itseensä kaikki pyrkimykset radikaaleihin järjestelmämuutoksiin. Jokainen muutospyrkimys näyttäytyy vain oikkuna, josta järjestelmä voi takaisinkytkennän kautta oppia – uusi mahdollisuus rekisteröidään ja sille annetaan todennäköisyysarvo, yleensä koneoppimisen keinoin. Ennustamalla kaikki mahdolliset muutokset järjestelmässä ja antamalla niille eri todellisuusarvoja, voidaan kaikkia mahdollisuuksia säädellä ja kontrolloida. Tämän päivän tekoäly laajentaa tätä filosofiaa ja soveltaa sitä käytännössä. Kieliteknologian avulla voidaan myös käsitellä kieltä eräänlaisena “mahdollisuuksien kenttänä”, jossa kontrolloidaan ja ennustetaan kielen käyttöä. Toisaalta runous edustaa kieliteknologialle haastetta, koska se kykenee laajentamaan tuntemuksiamme ja aistimuksiamme ja löytämään kielestä kudoksia, jotka avaavat nykyhetkeen uusia mahdollisuuksia ja pakoviivoja. Runous osoittaa, että vaikka hyväksyisimme maailman pelkistämisen informaatioksi, niin paitsi informaatio, myös kieli on aina sidottu tiettyyn näkökulmaan ja kontekstiin. Runous voi nyrjäyttämällä kielen toimia mahdollisuuksien taiteena, kuten te molemmat tuotte esiin omilla tavoillanne. 

H.Bolin, johon myös sinä viittaat Valter, kirjoittaa valtaa ja runoutta käsittelevässä esseessään, että Di Prima kuvailee “heikkojen rohkeutta: halua puhua siitä mitä ei voi todistaa”³⁰. Bolin antaa ymmärtää, että tämän tyylistä runoudellista totuutta ei voi typistää tieteelliseksi faktaksi tai edes informaatioksi. Päinvastoin, “vaaditaan läpitunkevaa läheisyyttä ja tarkkaa hienotunteisuutta, erityislaatuista visiota ja tietynlaista huolenpitoa, jonka avulla yksilö tekee tai tuhoaa maailman ympärillään”. Runoilija Anne Boyerin Garments Against Women-kirjan avulla Bolin yhdistää tämän runollisen totuuden “erilaiseen” tilaan, informaatiolta ja tuottavuudelta varastettuun, piilotettuun aikaan³¹. Kuten Boyer kirjoittaa:

Subjekti, joka on avoin ja läpinäkyvä, jonka tavat voi kartoittaa sosiaalisessa mediassa, jonka halut ja mieltymykset ovat tarkkaan ilmaistuja, on myös subjekti, jonka tekemistä hallitsevat lait, jotka voi tietää ja joita lopulta voi myös ohjelmoida. Taloudesta tulee inhimillisen toiminnan despoottisen hallitsemisen muoto.

Runous muotoillaan tässä kieleksi, joka ilmaisee läheisyyttä johonkin: tunteeseen, paikkaan, toveriin, elämänmuotoon. Kenties informaatiota, mutta tietystä, kehollistetusta näkökulmasta. Tämä tuo minulle mieleen Henri Bergsonin ajatuksen ajan juoksusta³². Bergsonin mukaan ajan jakaminen selkeisiin segmentteihin – vuosiin, päiviin, sekunteihin – on lähes väkivaltainen teko, joka suistaa ajan sen subjektiivisesta virtauksesta. Kun kuulemme melodian, saa jokainen nuotti merkityksensä vain suhteessa muihin nuotteihin. Jokainen nuotti on jatkuvassa kehityksessä (becoming). Bergsonille juuri tämä on puhdas nyt-hetki, elämä ilman egon jatkuvaa tarvetta jakaa aikaa. Kuten nuotit melodiassa, virtaamme mekin valtamerellisesti toisiimme kokiessamme intensiivisiä toveruuden tunteita ja kommunistisen ystävyyden kokemuksia, joista puhuimme aikaisemmissa kirjeissä³³. Luentani mukaan runous on Boyerille tätä mikropoliittista, erilaista aikaa, joka piiloutuu kielen jäykältä makropolitiikalta ja kykenee antamaan sille uusia, “salaisia” ja kokemuksellisia merkityksiä. Samalla on selvää, että sanomaton tosiaankin piileytyy sanottuun. Ja vastaavasti: jos sanotusta tulee kieliteknologian ajamaa ennustamisen taidetta, myös sanojen sanomaton sanoma muuttuu.

Runouden perspektiivistä muotoiltuna kysymys, johon yritän vastata, on oikeastaan tämä: Mitä tapahtuu mahdollisuuksien taiteelle, jos itse kieltä yritetään ennustaa? Kielimallit tulevat jatkossa kehittymään paremmiksi kielen ennustajiksi, vaikka se, mitä tällä “paremmalla” tarkoitetaan, on tietysti monisyistä. Tätä kehitystä tuskin voimme estää. Meidän täytyy siis muodostaa siihen jonkinlainen suhde. Tämän päivän tekoäly on edelleen kykenemätön, ennustamista lukuun ottamatta, tekemään päätöksiä tai käyttäytymään ns. älykkäällä tavalla. Yllä mainitsemani tekoälyyn keskittyvä taloustieteilijä Agrawal kirjoittaa, että ihmiset edelleen (tai ehkä aina) useimmissa tapauksissa joutuvat olemaan osana tekoälyä lainaamalla sille arvostelukykyään (judgement), johdattamaan sitä ja päättämään kuinka sen esittämät arviot toteutetaan. Kyse on siis siitä, millaista “järkeä” tekoälyltä odotetaan ja millaisiin tehtäviin se laitetaan – eli mihin informaatiosuhteeseen. Parrish omaksuu tekstinsä loppua kohden samankaltaisen näkemyksen. Kielimallit voivat hänen mukaansa kyllä kirjoittaa runoutta mutta eivät runoja. Parrishin mukaan runot “asetellaan taktisesti fyysiseen ja sosiaaliseen asiayhteyteen tavoitteena saavuttaa tietty efekti”³⁴. Kuten toverimme kirjoittavat Kuinka tuli sytytetään -kirjoituksessa, ei tietyllä teolla tai esineellä itsessään 

ole merkitystä vaan merkitystä on vain niiden tavalla yhdistyä muihin esineisiin ja käytäntöihin – ja sillä, kuinka liitymme itse tähän kiertoon. Voimme antaa uuden hahmon mille tahansa mitä teemme ja mihin tahansa koskemme, jos kytkemme sen muihin käy­täntöihin, tiloihin ja tovereihin.³⁵

Jos tämän ajatuksen kääntää, emme voi myöskään ottaa mitä tahansa esinettä tai mitä tahansa työkalua ja siirtää sitä uuteen käyttöön, jos emme ota huomioon, kuinka se on aiemmin ollut olemassa suhteessa muihin esineisiin. Audre Lorden iskulause “hallitsijan työkalut eivät koskaan tule purkamaan hallitsijan taloa” tuntuu käyttökelpoiselta tässä asiayhteydessä, vaikka onkin hyvä muistaa tätä iskulausetta seuraava lause hänen alkuperäisessä tekstissään: “Hallitsijan työkalut voivat auttaa meitä voittamaan tämän hetkellisesti hänen omalla pelikentällään”³⁶. Olemme hallitsijan pelikentällä ja se on toistaiseksi ainoa olemassa oleva pelikenttä. Twitterissä eräs optimisti huomautti, että ChatGPT on kuin LSD 1940-luvulla: hallitsemiseen kehitetty menetelmä, joka paljastuu lopulta niin merkilliseksi, että se muuttuu hallitsemattomaksi ja kumoukselliseksi³⁷. Aivan kuten pääoma rekrytoi eri “esineitä” käyttöönsä, voimme mekin edelleen rekrytoida esineitä kapinaamme. Keskittymällä siihen, miten jotain käytetään ja yhdistetään toiseen sommitelmaan sen sijaan, että keskittyisimme siihen, mitä jokin “on”, voimme ottaa haltuun informaatiokäsitteen ja kyberneettisen näkökulman. Jokaisella “esineellä” on tietysti sisäinen koostumuksensa. Polkupyörää ei voi käyttää puuhun kiipeämiseen. Mutta ehkä sen päälle voi kiivetä ylettyäkseen alimpiin oksiin. Kielimallit ovat niin monimutkaisia, että niistä avautuu paitsi lukematon määrä uusi hallinnan muotoja, myös uusia ja merkillisiä mahdollisuuksien kenttiä.

Kysymyksen “Mikä kasvattaa voimiani?” pitäisi saada alkunsa juuri erilaisten suhteiden tutkimisesta, niin inhimillisten kuin ei-inhimillistenkin. Marxilaisessa kirjallisuudessa tätä kutsutaan ehkä poliittiseksi taloudeksi. Joka tapauksessa uskon, että meidän pitäisi tutustua eri työkaluihin, jotta voisimme ymmärtää, miten voimme käyttää niitä  tavoitteemme saavuttamiseksi, miten ne voidaan, palatakseni destituutiota käsitteleviin kirjeisiimme, tehdä toimettomaksi ottamalla ne uudenlaiseen käyttöön. Tämä vaatii eri taitoja, eri kiinnostuksen kohteita, se vaatii ihmisiä, joilla on erilaisia poeettisia näkökulmia. Se vaati monimuotoisuutta, jota pitää yhdessä jaettu etiikka, sanalla sanoen se vaatii elämänmuodon. Filosofi Yuk Hui puhuu kosmotekniikasta, “kosmisen ja moraalisen järjestyksen yhdistämisestä teknisen toiminnan avulla”³⁸. Uskon, että tärkein kysymys, jonka voimme esittää teknologialle on: millaisia maailmoja se luo ja millaisia maailmoja sillä voisi luoda? Kysymys voi olla hyvä muistaa, kun pohdimme suhdettamme tekoälyyn. Useimmat meistä osallistuvat datan ja maailman väliseen kiertokulkuun. Kuinka voimme muuttaa tämän kiertokulun omia tavoitteitamme hyödyttäväksi? Kuinka voimme asuttaa tämän kiertokulun? Mitä voimme käyttää hyväksemme, mihin meidän pitäisi ottaa etäisyyttä?

Runous on yksi tapa suhtautua tähän etäisyyden taiteeseen, eettiseen tasapainoiluun lähentymisen ja loittonemisen välillä. Runous muuttaa merkityksen antamisen eräänlaiseksi semanttiseksi kryptografiaksi, salasanoiksi iskulauseiden alla. Sanojen kirjaimellisen merkityksen alta löytyy niiden vaikuttava merkitys, niiden makropolitiikan alta niiden mikropolitiikka. Jos julkaisemme sosiaalisessa mediassa vääränlaista tekstiä, jopa runoutta, aikana, jolloin kielimallit voivat määritellä meidät vaarallisiksi radikaaleiksi, on iskulauseiden ja salasanojen suhteen pohtiminen yhä tärkeämpää, kirjoitimme sitten makro- tai mikropoliittista runoutta. Jopa avoimen poliittisen runouden on ajoittain osattava olla varovaista ja hienovaraista. Samalla muodon ja sisällön erotteleminen saattaa tulla yhä tärkeämmäksi, jos haluamme varoa esineiden Stasia. Kieliteknologia voi mahdollisesti myös auttaa meitä kirjoittamaan yhdessä koneiden kanssa ja antamaan niiden muuttaa kieltämme yllättävillä tavoilla. Kieliteknologia ei siis vaadi meiltä luddistista vastausta tai varauksetonta intoa, vaan uteliasta ja strategista omistautumista. Vihollisen pelikentän kumoaminen tarkoittaa mielestäni teknologian tutkimista ei niinkään työkaluna, joka ei ainoastaan vastaa annettuihin käyttötarkoituksiin, vaan myös työkaluna joka tuottaa uusia käyttötarkoituksia. Jos sinulla on vain vasara, näyttää jokainen ongelma naulalta. 

goodmorning sister, let me work with you
goodmorning brother, let me
fight by your side

Mikael

1. Diane Di Prima (1971). Revolutionary Letters. Verkossa: https://theanarchistlibrary.org/mirror/d/dd/diane-di-prima-revolutionary-letters.pdf. Kirjasta on myös tehty kaksi eri uusintapainosta vuonna 2021, yksi alkuperäisen City Lights -julkaisijan toimesta, toinen Silver Press -kustantamolta.
2. Deleuze, G. & Guattari, F. (1993). Mitä filosofia on? Suom. Leevi Lehto. Gaudeamus.
3. Ibid. s. 208.
4. Agamben, G. (2014). What is a Destituent Power? (S. Wakefield, Trans.). Environment and Planning D: Society and Space, 32(1), 65–74.
5. “Kaikki vihaavat poliisia”, mutta kirjaimellisesti käännettynä “koko maailma vihaa poliisia”.
6. Radford, A., Wu, J., Child, R., Luan, D., Amodei, D., & Sutskever, I. (2019). “Language models are unsupervised multitask learners”. OpenAI blog, 1(8), 9.
7. DeepMay (2020). “Data Science”. https://www.deepmay.io/data
8. Agrawal, A., J. Gans & A. Goldfarb (2018). Prediction Machines – The Simple Economics of Artificial Intelligence. Harvard Business Press.
9. Roose, Kevin (2023). “Bing’s A.I. Chat: ‘I Want to Be Alive. 😈’”. New York Times, 16.2.2023. https://www.nytimes.com/2023/02/16/technology/bing-chatbot-transcript.html
10. Tiqqun (2013). Cybernetikens hypotes. Koloni förlag.
11. Nelson, Maggie (2015). The Argonauts. Graywolf Press.
12. Haraway, D. (2003). ”Manifesti kyborgeille: tiede, teknologia ja sosialistinen feminismi 1980-luvulla ”. Suom. Maarit Piipponen, Eila Rantonen, Suvi Ronkainen. Teoksessa Haila, Y. & Lähde, V. (toim.): Luonnon politiikka. Vastapaino.
13. Brunila, M., & LaViolette, J. (2022). What company do words keep? Revisiting the distributional semantics of J.R. Firth & Zellig Harris. Proceedings of the 2022 Conference of the North American Chapter of the Association for Computational Linguistics: Human Language Technologies, 4403–4417. https://aclanthology.org/2022.naacl-main.327
14. Katso esim tekoälyn historiallista taustaa selventävät osuudet kirjasta Russell, S. J., & Norvig, P. (2020). Artificial Intelligence: A Modern Approach (4th edition). Pearson.
15. Hayles, K. (1999). How We Became Posthuman: Virtual Bodies in Cybernetics, Literature and Informatics. University of Chicago Press.
16. Katso esim tekoälyn historiallista taustaa selventävät osuudet kirjasta Russell, S. J., & Norvig, P. (2020). Artificial Intelligence: A Modern Approach (4th edition). Pearson.
17. Dreyfus, H. (1972). What Computers Can’t Do. MIT Press.
18. Ashton, K. (2009). That ‘internet of things’ thing. RFID journal, 22(7), 97–114.
19. Katso esim: Alizadeh, M., Weber, I., Cioffi-Revilla, C., Fortunato, S., & Macy, M. (2019). Psychology and morality of political extremists: evidence from Twitter language analysis of alt-right and Antifa. EPJ Data Science, 8(1), 1-35. https://link.springer.com/article/10.1140/epjds/s13688-019-0193-9
20. Tämä käy ilmi jo jos luemme Claude Shannonin informaatioteorian perustaneet kaksi klassikkoartikkelia, jotka on koottu Warren Weaverin toimittamaan kirjaan: Shannon, C. E., & Weaver, W. (1963). The Mathematical Theory of Communication (First paperback edition). University of Illinois Press.
21. Tämä pointtini on lähellä informaatiofilosofi Gilbert Simondonin kybernetiikkaan kohdistamaa kritiikkiä. Katso esim. sivut 22–24 teoksessa Mills, S. (2016). Gilbert Simondon – Information, Technology and Media. Rowman & Littlefield.
22. Haraway, D. (1988). Situated Knowledges: The Science Question in Feminism and the Privilege of Partial Perspective. Feminist Studies, 14(3), 575.
23. Branwen, G. & S. Presser (2019). “GPT-2 Neural Network Poetry”. Verkossa: https://www.gwern.net/GPT-2
24. Parrish, A. (2021). “Language Models Can Only Write Poetry”. Verkossa: https://posts.decontextualize.com/language-models-poetry/
25. Brown, T. B., Mann, B., Ryder, N., Subbiah, M., Kaplan, J., Dhariwal, P., Neelakantan, A., Shyam, P., Sastry, G., Askell, A., Agarwal, S., Herbert-Voss, A., Krueger, G., Henighan, T., Child, R., Ramesh, A., Ziegler, D. M., Wu, J., Winter, C., … Amodei, D. (2020). ”Language Models are Few-Shot Learners”. ArXiv:2005.14165 [Cs]. http://arxiv.org/abs/2005.14165
26. Haraway (2003).
27. Yksi useasta asiaa tutkineesta artikkelista: Costa-jussà, M. R. (2019). An analysis of gender bias studies in natural language processing. Nature Machine Intelligence, 1(11), 495–496.
28. Parrish, A. (2017) “Experimental Creative Writing with the Vectorized Word”. Strange Loop Conference. Verkossa: https://www.youtube.com/watch?v=L3D0JEA1Jdc
29. Kuten yritys itse toteaa: “Powered by AI that merges NASA data with the insight of human astrologers.” Verkossa: https://www.costarastrology.com/
30. Bolin, H. (2018) “A Poetics of the Ungovernable”. https://mybarricades.tumblr.com/post/169712133116/a-poetics-of-the-ungovernable-the-grapevine
31. Boyer, A. (2015). Garments Against Women. Ahsahta Press.
32. Bergson, H. (2001). Time and Free Will – An Essay on the Immediate Data of Consciousness. Dover Publications.
33. Viittaan tässä, jälleen kerran, Jackie Wangin valtamerellisen käsitteeseen. Wang, J. (2016). Oceanic Feeling and Communist Affect. Ill Will Editions.
34. Parrish (2021).
35. Anonyymi (2016): Kuinka tuli sytytetään. BCC.
36. Lorde, A (1984). “The Master’s Tools Will Never Dismantle the Master’s House.” In: Essays and Speeches (2007). Crossing Press. Sivut: 110–114.
37. https://twitter.com/pfau/status/1626369283965042688
38. Hui, Y. (2016). The Question Concerning Technology in China. An Essay in Cosmotechnics. Urbanomicon.