Hämmentynyt ajatusperhonen kiertää ympäri betonisen lähiökuution aulaa valaisevaa lamppua. Välillä se laskeutuu hajamielisesti kalpean led-lampun kuvulle, nykyään hyönteiset eivät nimittäin pala kuumenneiden hehkulamppujen pinnoille vaan elävät ikuisesti. Lamppu ei hohkaa yksin, vaan voidaan olettaa että tässä kaupunginosassa on kymmeniä samankaltaisia aulatiloja, joihin ihmiset saapuvat hiljaa iltaisin, kävelevät raput vaivihkaa ylös pysähtymättä ajattelemaan muiden ovien takaisia elämiä. Niiden takana on virtuaalisuuksia, jotka eivät koskaan toteudu, jotain sellaista mikä kiinnostaa niin vähän, että se ei jää kummittelemaan. Ehkä kolmannes talojen ikkunoista on valaistu. Niistä näkee keittiöitä ja olohuoneita, jos tohtii katsoa pimeältä parvekkeelta vastapäisiin taloihin. Talvisin kaljuina huojuvien puiden takaisten, kelmeinä mollottavien ikkunoiden katselu tekee olosta likaisen. Ikkunoista näkyy maailman huonoin televisio-ohjelma, sellainen jota ei halua katsoa ja jolta haluaisi piiloutua itsekin. Talojen välissä on pihamaa, jota voi myös periaatteessa katsella. On liian kuumaa nukkua ja liian pimeää valvoa. Lähimetsän vanhat kuusikot ja niiden alle kasvaneet saniaiset kätkevät alleen kokonaisen maailman, joka on käden ulottuvilla, tuntuu muodottomalta ja pehmeältä. Maa on pehmeää ja tahrii vaatteet, loputon kasvu on loppunut ja nyt osa puista makaa selällään kuolleena, kaarna juovikkaana. Ne mätääntyvät ja lahoavat hiljaa, palavat niin vaivihkaa, että kukaan ei huomaa. Pimeässä ei ole yhtään luterilaista muotoa.
Luterilaiset muodot ovat selkeitä ja tarkkarajaisia, ne perustuvat käytännölliseen, yksilölliseen ja askeettiseen suhteeseen mahdottomaan ja järjettömään. Voidaan myös puhua rumien asioiden pragmatismista tai vähäisyyden pakkovallasta. Sellaisista näkemyksistä, joiden mukaan ainoastaan hyödyllisiin asioihin on syytä ryhtyä. Näemme nämä muodot ympärillämme kaikessa siinä mistä on tullut käyttökelvotonta käytännöllisyyden myötä, homehtuneissa koulurakennuksissa ja parkkihalleissa, valvontakameroiden mulkoilemissa, ruuhkaisissa kaduissa ja köyhien moralisoinnissa. Talojen on homehduttava, jotta uusia voidaan rakentaa, joidenkin on oltava köyhiä, jotta olisi köyhyyttä, jota pelätä, joka paikkaa on valvottava, jotta rikolliset voidaan saada kiinni ja rikollisten uhalla voidaan säikytellä. Lähtökohtainen oletus on se, että on olemassa jokin yhteinen ja jaettu järjen, luonnon ja luottamuksen sanelema tosimaailma, jonka pohjalta voidaan rakentaa poliittisia estetiikkoja. Poliitikot puhuvat, toimittajat puhuvat, ihmiset kadulla puhuvat, äänet äänien takaa puhuvat. Joka paikka on täynnä kieltä, joka kääntyy muodoksi. Imperatiivit ”palauta avain hotellin respaan” muuttuvat painaviksi avaimenperiksi, jotka hotellivieras tahtoo palauttaa mitä pikimmiten. Puistonpenkkeihin ilmestyy kahvoja omituisiin paikkoihin ja lentokentille rakennetaan turvatarkastusasemia. Metsästä puhutaan hyvinvointipalvelu, taiteilijoista puhutaan työhyvinvoinnin erityisosaajia ja yöstä puhutaan lopulta valoisa, taivaasta oranssinkuultava ja metsäteistä pieniä, hopeisina ja kuparisina risteileviä juovia lähimetsiin ja valtateiden pinnoille.
Keskustelut mielen ja materian eroista voidaan tunnistaa pimeillä lenkkipoluilla täysin keinotekoisiksi, sillä mieli on tuote, johon vaikuttaakseen on yleensä vaikutettava ympäristöönsä. Valo hohtaa lampuista kulkijan yllä, koemme olomme valojen piirissä turvallisemmaksi kuin siellä missä valot eivät loista. Valopiirissä harvemmin joutuu satunnaisen hyökkääjän kohteeksi, sillä myös hyökkääjä uskoo valon suojaavaan voimaan, niin kuin poliitikko uskoo valtioon ja kaikki me uskomme valuuttaan. Silti valo itsessään ei pelasta vaan usko siihen, että sen alla ihminen paljastuu ja menettää pahat aikeensa.1 Asiat pysyvät pääpiirteissään paikoillaan, sillä maailmaa esineineen ei kuvitella uudestaan.
Yöperhonen kiertää öljylampun liekkiä ymmärtämättä sitä, että sitä tarkkaillaan valopiirin ulkopuolelta. Tiedämme varmasti kaikki, mitä mielikuvassa tapahtuu seuraavaksi. Pimeys ei ala kuin leikaten, se muuttuu ensin liuenneeksi hämäräksi, sitten pikkuhiljaa taipuu yön tummaksi taskuksi, jossa vastaantulevat esineet ovat ainoastaan pimeyttäkin tiheämpiä varjoja. Joinain öinä pimeydestä syntyy totaliteetti, se sulauttaa kaiken näkyvän itseensä, jolloin jäljelle jäävät vain kaikista intiimeimmät osat ihmisen aistijärjestelmästä, eli kuulo ja kosketus. Valon piirissä kulkeminen saattaa olla vaarallisempaa, sillä piirin ulkopuolella kulkevat eläimet, jumalat ja hirviöt näkevät meidät jatkuvasti ja voivat seurata jokaista liikettämme. Me loistamme kuin laskevat tähdet yötaivaalla. Turvallisuus valvonnan kautta edellyttää tiettyä kunnioitusta valvojaa kohtaan; meidän on luotettava siihen, ettemme selviäisi pimeydessä, opeteltava kulkemaan jo tallottuja reittejä, hyväksyttävä avuttomuutemme luontevana osana arkipäiväistä elämää. Silloin saamme lukea iloisia uutisia turvatusta tulevaisuudesta, jossa yövahdit kulkevat pimeyden laskettua ympärillämme huomaamatta alastomia tunteja, jotka loistavat pimeyttä kuin korillinen vihaisia aurinkoja, riippuvat puista kuin yön selkää pitkin mätänevät hedelmät ja nauravat meidän hölmöydellemme, sillä emme voi nähdä niitä.2
Tulevaisuuden aistiminen tapahtuu jatkuvasti mutta on monesti vaikeaa, sillä havaintoresoluutiomme tulevista tapahtumista on usein heikko ja muistuttaa kaukaa nähtyä eläintä, jonka tunnistamme eläimeksi, mutta emme voi tarkalleen sanoa mitä lajia se on.3 Myös pimeään eksyneenä tulevaisuus haahuilee meitä vastaa. Aika valuu ohitsemme, ja muut aistiärsykkeet kertovat meille sijainnistamme ja ympäröivästä maailmasta. Jos ympäristömme kaikuu ja ilma seisoo, olemme luultavasti sisällä. Pimeässä on mahdotonta liikkua järkevästi, voimme koluta seiniä ja maanpintaa, mutta emme valita suuntaa, johon kuljemme, emme ainakaan järjen ja tiedon valossa. Seinät ovat kylmiä ja kovia mutteivät kosteita, lattia jalkojen alla tuntuu välillä pehmeältä, välillä kovalta, ja ympärillä on silmäkkeitä, jotka upottavat, jos niihin astuu. Jos joku sytyttää selkämme takana valon ja heijastumme seinälle kuvana todellisuudesta, saavumme järjen piiriin, pimeässä oli paljon parempaa ja haluamme välittömästi takaisin. Joku laittaa päidemme yllä loisteputket päälle, keittää kahvit ja jättää arkivaatteensa pukukopin puolelle. Ylhäältä loistava valo saa meidät kaikki kulkemaan varjoina lattioilla. Kellokortit leimataan ja sähköpostit aukaistaan. Yön järjettömyys kaikkoaa ja musertuu katkerana ulvahduksena.
Jos pimeydessä puhaltaa tuuli ja kuulemme ympäristön ääniä tai tunnemme sadepisarat ihollamme, tiedämme olevamme ulkona. Silloin osaamme myös olettaa auringon nousevan ja valaisevan ympäristömme siten, että voimme havaita maailman ympärillämme ja alkaa jälleen käyttämään järkeä liikkeidemme valitsemisessa. Kirkkaissa paikoissa kukaan ei tanssi vahingossa. Auringon sarastaessa tunnistamme tulevaisuuden lähenevänä eläimenä ja saamme tietoa sen ”lajista”. Silloin kun tulevaisuus valaistaan, ymmärrämme nopeasti lähestyvän katastrofin, joka voi olla joko todellinen tai kuvitteellinen. Uskottava tarina tulevaisuudessa lähestyvästä uhasta on politiikan tehokkain käyttövoima ja nouseva aurinko on valtateiden ja armeijoiden esiaste, se on ajallaan kulkevien ihmisten ja ajatusten elinehto, suuri, koko pallonpuoliskon peittävä häkki, johon meidät kaikki lukitaan.
Nykyään elämme keinovalojen maailmassa, jossa hiljalleen vaeltavat yöt näkevät ohikiitävät maisemat, vinot sähkötolpat, hylätyt talot ja rikkinäiset ikkunat, likaisen lumen ja likaiset aineet. Aineet ja käsitteet muuttuvat puhtaasta likaisiksi silloin kun ne sotketaan, tämä johtuu siitä, että lika on ainetta, joka on sotkuista ja iljettävää.4 Joidenkin mielestä kirkkaassa valossa likaiset asiat muuttuvat pelottaviksi, pelko muuttuu kuvotukseksi ja lopulta kuvotus vihaksi. Pimeässä asiat saavat uusia merkityksiä, sillä havainnon tarkkuus on heikompaa. Pimeässä kulkeminen ohjaa ihmisen kauas homogeenisyyteen pyrkivän päivän ankarasta vallasta. Päivä on pelkureiden tanssilattia, ja vain rohkeat rakastavat pimeää, sillä he hyväksyvät pelon ja epämääräisyyden osaksi jokaista todellisuutta. He osaavat kysyä oikeat kysymykset, kuten: Minkä muotoinen turvallisuus on? Onko se hikinen ja pyöreä, onko sen pinta kylmä kosketukselle? Onko se pimeä ja katoaako se yön laskeuduttua? Onko se pehmeä ja lämmin kuin suomenleijonan turkki, piilekö sen alla jäntevä vartalo täynnä alkukantaista raakuutta, joka piilotetaan leveän hymyn ja ”hyvän meiningin” taakse, onko se vetinen automarketin piha, vai yksin aamuyöllä loistava halogeeniputki? Onko se kilometritolkulla Nato-lankaa ja muita aseita rajalla, viiltääkö se vaatteita ja ihoa? Ehkä se on yhteinen sopimus siitä, että kaikki käyttäytyvät nätisti ja noudattavat yhteisiä, joskin esoteerisia, pelisääntöjä? Raahaako se metroaseman laitamille ja hakkaa teleskooppipampulla vai pelkääkö se Kaisaniemen puistossa pyöriviä nuoria?
Pimeimmillään yö estää näkemästä kauas horisontaalisessa suunnassa ja vetää katseen taivaalla kaukana palaviin kaasupalloihin. Joskus pienet lapset saattavat säikkyä, kun heidät päästää valopiirien ulkopuolelle katselemaan loputtomana aukeavaa taivasta, jota aikuiset eivät usein uskalla pelätä.
Aamulla aurinko vaatii koko maailmasta kaltaistaan: Sisätilat valaistaan, näyteikkunat valaistaan, hautausmaat valaistaan ja kaikki menevät töihin ja heidän päänsä ja omatuntonsa läpivalaistaan kouluissa, yliopistoissa ja työhaastatteluissa. Ne, jotka on pakotettu elämään likaisen, pimeän aineen ympäröimänä, jätetään valopiirin ulkopuolelle, heidän mielikuvansa tahritaan. Auringonvalo tekee kaikesta helposti hallittavaa, helposti tarkkailtavaa, jokaisesta kuoriutuu aurinkoa palvova pronssijumala, meille kaikille annetaan uudet lihakset ja uudet kiiltävät hampaat, sillä valo heijastuu meidän pinnoiltamme! Aurinkoisina päivinä ihmiset lähtevät ulos ja päivä jatkuu yöhön, se levittäytyy tanssilattioiden valoina, mainosvaloina ja katuvaloina ravitsevan pimeän tilalle. Ihmiset lähtevät juhlimaan ja uskovat elävänsä yöllä, mutta yö ravintoloissa on vain keinovalaistu päivä. Yöelämässä ihmiset voivat loistaa toisillensa, näkyä baarien ja nousevan auringon himmeässä valossa. Yöt vuotavat päiviksi ja päivät viikoiksi, osa kiipeää kohti huippua, joka on tunnetusti tuulinen, mutta siellä on myös yksinäistä. Ihmiset näkevät toisensa sinisinä ohilipuvina varjoina ja pimeällä hiekkatiellä vaeltavina ajovaloina.
Tunti toisensa jälkeen päivä hivuttautuu lähemmäksi ja lähemmäksi, pelottelee, ennen kuin korjaa yön kuolleena retkottavan ruumiin mukanaan. Joku laittaa valot päälle, ja lähiöt ja automarketit valaistaan, patologisen kellari valaistaan, hautaustoimistot ja konttorit valaistaan. Pimeydessä kuolema hymyilee ja silittää yön ryppyistä kämmenselkää, kuun, halogeenien ja ajan uurtamaa ihoa, pyyhkäisee hiuskiehkuran otsalta. On juuri sellainen yö, jona typertyneet valkohäntäkauriit katselevat vielä kellertävinä loistavia ikkunaruutuja, vapaana kulkevat kissat tekevät omiaan takapihoilla ja jättömailla, yksi niistä öistä, joita enää harvoin saamme. Öitä, jotka ihmiset nukkuvat, jotta niitä ei tarvitsisi nähdä. Öitä, joissa jokainen ymmärtää, että turvallisuudella ei ole muotoa.
Heti auringon laskettua me juoksemme kilpaa meren rantaan. Takana joku kompuroi heinikon keskelle kenolleen jääneisiin kottikärryihin. Suu maistuu metalliselta, joku kaatuu ja kaikki nauravat, suola polttaa jalkapohjien pienissä haavaumissa. Pimeä syvenee, ja joka puolella ihmiset kiipeilevät ylös liukkaita kallioita ja kieroja puunrunkoja. Kaupunkitilan säännöt ovat hajalla, aikuisuus on hajalla, joukko täysikasvuisia nauraa ja venkoilee mäntyjen oksilla. Ilta viilenee ja joku kertoo lähellä sijaitsevasta koskesta. Vesi ulottuu noin vyötärön korkeudelle ja vetää mukanaan niin voimakkaasti, että aina huonolle kivelle astuessaan molskahtaa virtaan. Vähän aikaa koko joukkio on vapaa ajasta, sukupuolesta, iästä ja auringosta. Minä on hukkunut koskeen ja tilalle on vuotanut alati muuttuva me, jolla on ainakin kymmenen jalkaa, ja joka nauraa usein suin. Pimeys kätkee sisälleen leikin, jonka aurinko ja keinovalot helottavat pois.
Aivan eri puolella maailmaa aivan eri ihmiset tekevät omiaan yöllä; leikkelevät junanvarsien aitoihin reikiä ja maalaavat merkkinsä työmatkalaisia kuljettavan luolan seinään. Jotkut sukeltavat roskalaatikoihin aarteiden perässä, ja jotkut nukkuvat kaupunkimetsissä ja jättömailla. Joillakin on kuhnurien kestit; pimeys peittää alleen satoja erilajisia kulinaristeja, jotka maistelevat muiden jätteistä loihdittuja aterioita, syövät suklaata hampaat ruskeana ja nauravat katketakseen, etsivät viimeisiä vapauden tuulahduksia kaupunkien ummehtuneesta ilmasta. Nousemme polkupyörien satuloihin ja ajamme läpi laitakaupungin ja peltikattoisten pienteollisuusalueiden. Kaupungin valot tuovat mukanaan ruokakaupat ja kuppilat, siististi pukeutuneet ihmiset ja huomenna nousevan auringon, joka tuo mukanaan syttyvät loisteputket, työvaatteiden vaihdon, kahvihuoneiden keskinkertaiset asiat.
Kuolema hymyilee jälleen ja osoittaa kohti nousevassa auringossa paljastuvaa päivää, joka kipuaa taivaankannelle horisontista ratkenneena avohaavana, aamu raahautuu ja vakuuttaa, että kukaan ei koskaan kuole eikä kukaan katsele eläviä valopiirien laidoilta, eivätkä vainajat makoile pihasaunan lauteilla kasvot kukkien.
Viitteet
- Valopiirien tuoman turvan sopimuksellinen ulottuvuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että liikkuminen pimeällä olisi kaikille turvallista, vaan päinvastoin, muun muassa väkivallan sukupuolittuneisuuden vuoksi myös pimeässä usein pätevät tietyt heijastukset yhteiskunnan rakenteista.
- Uusia jumalia, tulevaisuuksia ja hirviöitä on vaikea havaita, sillä ne ovat vielä vain hädin tuskin olemassa, se johtuu siitä, että valot, joita emme vielä näe, saattavat hetkenä minä hyvänsä näkyä varjona silmäkulmassa.
- Blaicklock, Jack 2017, Husserl, Protention, and the phenomenology of the unexpected.
- Tämä paljastettiin minulle voittajien tunnilla kylmässä suihkussa.
