Kuvittele kiihtyvä räjähdysaalto ja ydinase. Tähän aikaan kuuluu kiristää leukapielet rikki ja julmetut ajat painavat huomisiin lehtiin päivämääränsä. Aita uutuuskiiltää ja uhkaa. Tuulessa humisee rikkumaton raja. Kuvittele pahin. Kuvittele metalli ja kuvittele ase.
Metsä helisee kesän tunkkaisessa tuulessa ja toisella puolella tietä avautuu rehevä suo. Pyöräilemme katsomaan rajaa. Mökin seinustalla vuosiaan viettäneet vanhat mummopyörät vähän nitisevät, niiden valkoiset rungot hohtavat kirkkaina keskipäivän auringossa, pelkään, että ne eivät kestä perille saakka. Ajamme autiolta tuntuvaa tietä pitkin, aluksi reunassa, sitten keskellä ja tien keskiviivaa molemmin puolin kaarrellen. Silja pyöräilee edemmällä kuin minä: hänellä on aina vähän kiire. Pyöräilen hänen vierelleen ja sitten jättäydyn taaemmas, omaan tahtiini, intervallinomaisesti. Välillä loiva mäki vierittää meitä alas ja vieno ilmanvastus sipaisee ääriviivani selkeiksi. Matka ei ole pitkä pyörällä taitettavaksi, mutta hurja helle tekee siitä sietämättömän. Jokaisella polkaisulla tunnen, kuinka tankkaamani vesi valuu kehostani imelänä hikenä ja tiukasti ylöspäin kaartuva tie hankaa vastaan, se ei halua päästää meitä rajalle. Molempien käsivarret ovat palaneet jo aikaisemmin, ja aurinkorasvasta huolimatta palavat varmaan uudestaan, vielä pahemmin. Silja pyöräilee tienviereen pienen metsätien liittymään varjoon. Seuraan häntä, pyöräni hopeinen rämä kello kilahtelee epätasaisella maalla. Silja ja minä olemme pakanneet eväitä pieneen reppuun ja köyttäneet sen tarakalleni. Repussa on painokuva lappuhaalariasuisesta piirrosmyyrästä, joka pitelee vasaraa kädessään. Silja nappaa ylävartalonsa ympärillä lepäävästä olkalaukusta vesipullon käteensä ja juo muutaman kulauksen. Varjo virkistää nopeasti. Heinäkuun helleaalto on julma ja tuntuu joka hetki tukalammalta, se näkyy jo tienpientareelle tuupertuneissa kellertäviksi muuttuneissa kasveissa. Silja ojentaa pullon minulle ja neste hellii minua, valuu kylmänä vatsaan saakka. Asfaltti hohkaa kuumaa ja ilma väreilee edessäpäin. Jatkamme matkaa.
Se mitä tapahtuu metsässä saa jäädä sinne. Kuvittele maan tasalle pommitetut kaupungit ja kuvittele niissä vedetyt viimehenkäykset. Kuvittele itsesi ja kuvittele äitisi, kuvittele rakkaimpasi keskelle koneistoa, kuvittele koneisto ennen sitä. Takahampaat risahtelevat palasiksi ja leuan lihaksisto venähtää. Kuvittele demilitarisoitu maaperä ja sitten räjähdys vakavasta syystä. Hohtavat tekstit julkaistaan lehtiin ja kaikki vasta alkaa. Kuvittele ruumiiden löyhkä.
Pyörät rullaavat sulavasti asfaltilla. Siljan pyörän vanhanaikainen takalokariin kiinnitetty muoviheijastin vilauttaa välillä valoa silmiini ja joudun siristämään. Pyöräilen tyhjälle tielle hänen vierelleen. Tien keskelle maalattu katkoviiva sulaa silmissä yhtenäiseksi vanaksi. Aurinko polttaa selkiämme. Vastaantulevan mäen päällä näkyy auto, se lähestyy verkkaiseen tahtiin ja viuhahtaa lopulta ohitsemme, omalla kaistallaan, kuten kuuluukin, kaikki on autoteillä järjestelmällistä. Poljemme mäkiä ylös ja alas ja niin edelleen ja ohitamme entisen kahvio-kaupan. Vaalea puurakennus on tyhjä, terassin ilmoitustaululla killuu vielä paperilappuja, tuttu punainen SULJETTU-kyltti on jätetty ikkunaan. Roskakatos seisoo siististi lukossa. Lintuperhe on rakentanut pesän itselleen räystäälle, poikasten viserrys kantautuu tielle saakka. Omistajat tunsivat kaikki: äidin, isän, mummin, enot, tädit, serkut. Nyt he ovat jossain muualla, muissa töissä, väliaikaisesta sulusta on tullut ehkä jo lopullista. Silja ajaa keskellä tietä ja minä vastaantulijoiden kaistalla. Lämpöä uhkuva asfaltti tuoksuu huumaavalta, kuin se jo sulaisi.
Kuvittele mitä käy jos emme. Kuvittele mitä käy jos. Miinat räjähtävät samalla tavalla riippumatta siitä, kuka niihin astuu. Kuvittele lähes viimeiset ja kuvittele ensimmäiset, kuvittele miten voisi. Siellä on liikkumavarojen viimeiset henget, on raakkujen hautausmaa ja siellä on yksi vaihtoehto. Kuvittele.
Pyöräilemme rajavartioaseman ohi. Punainen elementtitalo, jollain tapaa hellyttävän näköinen, on aidattu huolellisesti. Metsä jatkuu sen taakse ja sivuille ja metalli välkkyy joka suunnassa, kuin se olisi aina ollut siinä, jo ennen rajaa. Pyöräilemme vielä hetken paahteessa, kunnes kaartuvan tien takaa paljastuu näkymä rajalle. Vielä kaksi vuotta sitten olisimme päässeet aivan rajanylityspaikan viereen, vaalean mökin ja autokatoksen luokse. Emme yli, koska pyörillä ei voinut ylittää rajaa. Vain autoilla voi. Jäämme reilun matkan päähän rajanylityspaikkaa suojaavista aidoista, emme saa vaikuttaa liian epäilyttäviltä. Edessämme on tukeva natolangalla koristeltu metalliaita, jota sade ja tuuli eivät ole vielä ehtinyt kuluttaa elottoman tummanharmaaksi. Myös junaradalla on oma porttinsa ja aitansa, oma partaterälankansa. Haluaisin kiivetä koskemaan tuota aurinkoa heijastavaa rankaa. Rajanylityspaikka on suljettu toistaiseksi kokonaan eikä siellä liiku ketään, ei ole liikkunut varmaan kuukausiin. Tarkistuspisteen virtaviivaiset kyltit ja asfalttiin maalatut opasteviivat lilluvat maisemassa muistoina.
“Mä mietin aina, mitä yhen mun kaverin äiti näki kun se kävi tuol toisel puolel tankkaamassa. Tää tuntui niin ihmeelliseltä paikalta. Ihan ku kaikki ois loppunu tohon puomiin ja sen takana ois vaan päätyny toiseen maailmaan.”
Silja nyökkää. Hän katselee ympärilleen arvioiden, ottaa ujoja askelia kohti aitaa. Mietin kaikkea, mitä olen lukenut sodasta viimeisten kolmen vuoden aikana. Kuvissa ja videoilla maihinnousukengät, rynnäkkökiväärit, tuhkakaupungit, ihmisiä rivissä kuolleina ja elossa. Mietin tuttujen vanhempia, joita profiloidaan nimen perusteella ja kuulustellaan pelottelumielessä. Mietin vetoomuksia, addresseja, mielipidekirjoituksia, mielenosoituksia. Mikään ei riitä.
Istumme alas keskelle tietä, lepäämme tienpintaan vierekkäin maalattujen, jo lähes näkymättömiin kuluneiden vanojen molemmin puolin. Silja kaivaa pikkurepusta eväsrasian ja ojentaa minulle muovikelmuun käärityn täytetyn ruisleivän. Hän kertoo toisesta rajanylityspaikasta, jota on käynyt katsomassa tänä kesänä. Se oli pohjoisemmassa, yhtä kolkko ja saarrettu. Niin, tuo pieni rajanylityksiä valvonut talonpahanen näyttää omalle paikalleen lukitulta, kuin vangitulta raukalta. Se on eri ajasta kuin sen ympärille nostetut hopeisina hehkuvat esteet, koneiston huipentumat. Syön ruisleivän ja juon loput vedet.
Kuvittele ekokatastrofi ja kuvittele se pienemmässä huoneessa kuin osasit. Kuvittele pieni televisio ja kuvittele sieltä tulevat aallot silmiesi ympärille, kuvittele kätesi jatke. Maa allamme on pelkkää metallitilkettä. Kuvittele kaikkien valtioiden propaganda ja kuvittele se uudestaan. Kuvittele sirpaleiksi lohjenneet hampaat lattialla, sitten hammaspuru maihinnousukengän pohjassa.
12-vuotiaana liftasin pikkusiskojeni ja kaverini kanssa tätä tietä pienestä kahvio-kaupasta takaisin mökillemme, koska emme jaksaneet kävellä muutamaa kilometriä takaisin. Mietimme, mitä teemme, jos joku tekeekin täyskäännöksen ja yrittää kaapata meidät rajan yli, tai viedä meidät syvemmälle rajojen sisään. Miten varautuisimme? Mitä neljä lasta voi tehdä aikuisia vastaan? Lyhyen neuvottelun jälkeen keräsimme paitojemme alle kivenmurikoita tienpientareelta, jotta voisimme kolkata kidnappaajan tarpeen vaatiessa. Yksi meistä otti mukaan paksun, mutta kompaktin oksan, kantoi sitä pienessä lapsenkädessään. Minä ja ystäväni nostimme peukut pystyyn, pikkusiskoni kävelivät jännittyneinä vierellämme, ehkä ylpeinä, että saivat olla osa isojen tyttöjen reissua. Toinen siskoni kantoi keppiä, jonka päässä keinui flanellipaidasta tehty nyytti: limsapullon ja maitopurkin kantoliina. Kantamus painoi ja aurinko porotti, ei yhtä läkähdyttävänä kuin nyt, sisko potki pikkukiviä tienpenkereelle kävellessään. Ehdimme tallustaa ehkä viisi minuuttia, kunnes auto pysähtyi. Meidät otti kyytiin vanha mies, joka kyseli kohteliaasti kuulumisiamme. Autossa tuoksui raikas partavesi. Istuin etupenkillä hänen vieressään ja vastailin kysymyksiin vähintään yhtä kohteliaasti, uskoin, että hän näkee minut vertaisenaan. Peruutuspeilistä roikkui slaavilainen risti ja laminoitu lapsen koulukuva. Se näytti uudelta: lapsella oli päällään samanlainen paita kuin minulla oli kotonani. Kun sanoin, että jäämme tässä, hän tajusi tietävänsä paikan ja kysyi, olemmeko Marian tyttöjä. Vastauksen kuultuaan hän ilahtui ja lähetti mukanamme terveisiä. Näin pienessä paikassa kyllä tiedettiin, kuka on kuka. Kömmimme ulos autosta ja astelimme vehreää mökkitietä helpottuneina. Sovimme, ettemme kerro tapahtuneesta kenellekään koskaan, koska vanhempamme saattaisivat suuttua. Mummomme arvasi heti, mitä olimme tehneet, ja vain naureskeli.
Kuvittele se, kun ei ole enää mitään. Kuvittele ikkunat sirpaleina lattialla, räjähdyksen jälkisointi korvissa, kuvittele elämästä kuoritut kadut. Kuvittele tila ja sinne loppu.
Tiedän, että meitä tarkkaillaan koko ajan. Joka puolella kamerat tallentavat ruumiitamme, ties kuinka pitkälle rajalta lähtien. Vielä puolimatkassa takaisin tunnen ihollani katseen ja ylhäältä hönkivän epäilyksen. Aurinko kimaltaa illaksi taittuvan päivän selässä, pyöräilemme leveän maantien molemmin puolin. Olemme uupuneita ja hiljaa, ohitsemme ajaa pari autoa, pyörämme nitisevät, kehomme pilkkovat leipiä vatsoissamme, jossain koneisto selvittää, kenen tyttöjä ehkä olemme. Korkeat männyt osuvat auringon eteen ja osa matkasta taittuu auvoisassa varjossa. Mökin pihalle viime kesänä istutettu ruusupensas on puhjennut poissaollessamme kukkaan, sen vähän outo haju täyttää koko pihapiirin ja reunustaa mietteeni. Vasemman käsivarteni iho on alkanut kuoriutua, ilkeä kipu vavahduttaa kun koetan sitä sormenpäälläni.
Kuvittele ja kerro se tuhannella. Kuvittele tarkemmin.
Haen maakellarista ruokaa ja lepään siellä hetken, kylmässä, otsalampun hauraassa valossa, nurkkaan menehtyneen hiiren seurana katselen hyllyyn viime reissulta jätettyjä makkarapaketteja. Kun palaan maan päälle, Silja kuivattelee uimisesta kosteita hiuksiaan pihakeinussa ja kertoo puhelimessa, miten aidat nousivat korkeammalle kuin hän arveli.
