Suomentajan kirjoittama johdanto Poesian julkaisemaan Nanni Balestrinin romaaniin Haluamme kaiken (alkuteos Vogliamo tutto). Teoksen julkaisutilaisuus järjestetään Helsingin Tekstin talolla 18.10 klo 17:00 (https://tekstintalo.fi/tapahtumat/nanni-balestrini-haluamme-kaiken-julkkarit). Lisätietoa teoksesta Poesian verkkosivuilla: https://poesia.fi/teokset/haluamme-kaiken/
Vanhan vitsin mukaan vuosi 1968 kesti Italiassa kymmenen vuotta. 1960-luvulla alkaneiden radikaalien yhteiskunnallisten liikkeiden aalto kesti siellä pidempään kuin missään muussa Euroopan maassa. Työläiset valtasivat tehtaita, opiskelijat yliopistoja, kadut olivat sakeina kyynelkaasusta ja vallankumous tarkoitti jotain muuta kuin uusinta shampoomerkkiä.
Suunnilleen vuosien 1969 ja 1982 väliseen ajanjaksoon on tapana viitata ilmauksella ”lyijyn vuodet” (gli anni di piombo). Ilmaukseen kiteytyy aikakauden poliittinen väkivalta sekä yhteiskunnallisten jännitteiden kiristyminen ja eskaloituminen. Jotkut pelkäsivät Punaisia prikaateja ja kommunistien valtaannousua, toiset taas uusfasistista terroria ja äärioikeistolaista vallankaappausta.
Termiä ”lyijyn vuodet” voi myös kritisoida. Ensinnäkään ilmaisu ei ole peräisin Italiasta, vaan sitä käytettiin ensimmäistä kertaa Margarethe von Trothan elokuvassa Sisaret (Die bleierne Zeit, 1981) kuvaamaan Länsi-Saksan poliittisen väkivallan vuosia. Ja jos asiaa kysyy niiltä, jotka ottivat osaa aikakauden yhteiskunnallisiin liikkeisiin, ilmapiiri ei ollut pelkästään lyijynraskas. Heille nuo vuodet olivat myös suuren ilon ja yhteisöllisyyden aikaa, jolloin asiat olivat liikkeessä ja parempi maailma tuntui olevan aivan nurkan takana.
Harva kaunokirjallinen teos kuvaa tuon aikakauden vimmaa, toveruutta ja kumouksellista energiaa yhtä hyvin kuin Nanni Balestrinin vuonna 1971 ilmestynyt Haluamme kaiken (Vogliamo tutto).
Milanossa syntynyt Balestrini (1935–2019) aloitti kirjailijanuransa runoilijana 1960-luvun alun uusavantgardeliikkeessä (neoavanguardia). Suuntauksen edustajat olivat kiinnostuneita niin historiallisen avantgarden muotokokeiluista kuin uuden teknologian tuomista mahdollisuuksista. Balestrinin varhaisia runoja julkaistiin Novissimi-antologiassa (1961), hän kuului vaikutusvaltaiseen Gruppo 63 -ryhmään ja oli mukana perustamassa useita kulttuurilehtiä. Hänen varhaisia aikaansaannoksiaan oli myös tiettävästi ensimmäinen tietokoneella generoitu runo. Balestrinin ensimmäinen romaanikokeilu oli Tristano (1966), Tristanin ja Isolden tarinaan perustuva teksti, jonka kappaleiden järjestystä muuttamalla on mahdollista synnyttää miljoonia mahdollisia romaaneja. Teos muistuttaa ranskalaisen Oulipo-ryhmän keksimiä menetelmiä.
Se Nanni Balestrini, jonka maailma nykyisin tuntee, syntyi kuitenkin vasta vuosikymmenen lopun poliittisen kuohunnan aikana. Hän oli mukana perustamassa Potere Operaio -nimistä (”Työläisten valta”) ulkoparlamentaarista organisaatiota, jolla oli keskeinen rooli tehdastyöläisten kamppailuissa. Keväällä 1969 Balestrini osallistui Torinossa Fiatin työläisten ja opiskelijaliikkeen kokoukseen, jossa hän tutustui Alfonso Natellaan, etelästä muuttaneeseen siirtotyöläiseen. He tapasivat useita kertoja, ja Natella kertoi kirjailijalle tarinansa. Sillä välin tunnelma Torinossa kuumeni kiehumispisteeseen saakka.
Vuosi 1968 on sementoitu historiaan kuuskytlukulaisen radikalismin huipentumana. Italiassa käänteentekevä vuosi oli kuitenkin 1969. Vuosi on tunnettu ”kuumasta syksystä” (autunno caldo), jolloin koettiin ennennäkemätön tehtaiden ja yliopistojen valtausaalto, ja suurimmissa teollisuuskaupungeissa yhteiskunta käytännössä pysähtyi viikkokausiksi. Filosofi Paolo Virno on kuvannut vuoden 1969 tapahtumia yhtä merkittäviksi kuin Pariisin kommuuni vuonna 1871 ja Venäjän vuoden 1905 vallankumousaalto.
Haluamme kaiken kuvaa kuuman syksyn esinäytöstä Fiatin Mirafiorin tehtailla Torinossa keväällä ja kesällä 1969. Mirafiori oli yksi maailman suurimpia autotehtaita, jossa työskenteli yli 50 000 työläistä, ja kolmen kuukauden ajaksi siitä tuli massiivisten työtaisteluiden ja työläiskapinoiden näyttämö.
Romaanin minäkertoja on Salernosta, Etelä-Italiasta muuttanut tehdastyöläinen. Vaikka hahmo perustuu suurelta osin Alfonso Natellan kertomukseen, on nimetön kertoja oikeastaan kollektiivinen henkilöhahmo, johon tiivistyvät kokonaisen yhteiskuntaluokan kokemukset. Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä enemmän yksilöllinen kertojaääni sulautuu lukuisten äänten mosaiikkiin; yhden työläisen äänestä kasvaa työväenluokan ääni. Lisäksi materiaalina on käytetty aikalaisdokumentteja, kuten tehtaan edustalla jaettuja lentolehtisiä ja Fiatilla vaikuttavien vasemmistolaisten ryhmien lehtiä, joissa agitoitiin ja tiedotettiin työtaistelun tavoitteista ja etenemisestä.
Romaani alkaa Etelä-Italiassa, josta toisen maailmansodan jälkeiset rakennemuutokset saivat miljoonat ihmiset lähtemään töihin teollistuneeseen pohjoiseen ja muualle Eurooppaan, erityisesti Saksaan ja Sveitsiin. Sodanjälkeiset vuodet tunnetaan Italiassa ”talousihmeen” aikana, mutta talouskasvu rakennettiin tavalla, joka syvensi pohjoisen ja etelän välistä eriarvoisuutta. Vuoden 1950 maareformista huolimatta maatalous työllisti yhä vähemmän, kun viljelyä koneellistettiin, ja Etelän kehitysrahaston (Cassa del Mezzogiorno) rahoittamat infrastruktuurihankkeet kärsivät korruptiosta. Romaanin kertoja kasvaa maailmassa, joka on vasta siirtymässä lähes feodaalisesta agraariyhteiskunnasta kapitalistiseen järjestelmään, jossa mitään ei saa ilman rahaa. Kausityöllä itsensä elättävät maattomat päivätyöläiset muistuttavat elämänrytmiltään enemmän keskiaikaisia talonpoikia kuin aikalaisiaan pohjoisen teollisuuskaupungeissa.
Useiden lyhyiksi jääneiden työsuhteiden jälkeen kertoja päätyy Torinoon. Fiat houkuttelee työläisiä lupauksilla korkeammasta elintasosta, mutta pettymys on karvas. Etelästä tulleet joutuvat tekemään kaikkein raskaimpia ja puuduttavimpia töitä, joita kukaan muu ei halua tehdä. Palkka ei ole kaksinen, ja asuntopulan takia monet joutuvat nukkumaan rautatieaseman penkeillä. Ja aivan kuten nykyään Välimeren toiselta puolelta tulleita siirtotyöläisiä, saapujia kohdellaan rasistisesti ja toisen luokan kansalaisina. Paikalliset käyttävät heistä nimitystä terroni (”maajussit”, ”etelän juntit”).
Kertoja edustaa uudenlaista massatyöläistä (operaio massa). Hän on kouluttamaton, sekalaisia töitä tehnyt ja vailla ammatti-identiteettiä. Tehtaan kokoonpanolinjoilla hän joutuu tekemään puuduttavan mekaanista ja terveydelle vaarallista työtä. Mirafiorin tehdas edusti fordistisen ja tayloristisen massatuotannon huipentumaa, jossa jokainen työvaihe oli optimoitu ja työtahti oli ajastettu maksimaalisen tuottavuuden saavuttamiseksi. Ainoa tapa selvitä konemaisesta työstä oli muuttua itse koneen kaltaiseksi – tai kapinoida.
Etelästä tulleilla massatyöläisillä ei ollut siteitä työväenliikkeeseen, ja se teki heistä arvaamattomia. He eivät olleet ehtineet sisäistää kapitalistista työkuria mutteivät myöskään puoluevasemmiston ja ammattiliittojen käsitystä työn arvokkuudesta. Niinpä he olivat valmiita spontaaniin vastarintaan, joka ilmeni ns. villeinä lakkoina ja sabotaasina. Työläiset harjoittivat myös yksilötason työstäkieltäytymistä ”saikuttamalla” eli teeskentelemällä sairasta ja nostamalla päivärahat firman sairausvakuutuskassasta. Massatyöläisten kapinasta käynnistyi työläisten autonomialiike, joka järjestäytyi ilman puolueiden ja ammattiliittojen välikäsiä. Niitä pidettiin kapitalistisen hallinnan välineinä ja esteinä luokkataistelulle.
Marxismin teoreetikko Mario Tronti kutsui massatyöläisiä ”kovaksi pakanaroduksi ilman ihanteita, uskoa ja moraalia”, joka juuri näiden ominaisuuksiensa ansiosta onnistui vastustamaan pääoman kontrollia. Tronti edusti operaismo-nimellä (it. operaio ’työläinen’) tunnettua marxismin suuntausta, joka kehittyi Italiassa 1960-luvulla erityisesti Quaderni Rossi – ja Classe Operaia -lehtien piirissä. Operaistit käänsivät oikeaoppisen marxismin opit päälaelleen: historian moottori ei ollut tuotantovoimien kehitys, vaan kapitalismi kehittyi aina reaktiona työnväenluokan kamppailuihin. Luokkatietoisuutta levittävän puolueen sijaan keskeistä oli työläisten subjektius eli heidän kokemuksensa ja toimijuutensa. Operaistit kävivät tehtaiden porteilla ja työläisten kokouksissa tekemässä ”työläistutkimusta” (inchiesta operaia), ja tämä formaatti toimi innoituksena myös Balestrinin romaanin muodolle.
Operaisteilla oli keskeinen rooli Fiatin työläisten vaatimusten muotoilussa. Tärkeimmät vaatimukset koskivat palkkaa. Tehdastyö oli organisoitu erittäin hierarkkisesti: eroja ei ollut vain työläisten ja toimihenkilöiden välillä vaan myös työläisten kesken. Peruspalkka oli hyvin pieni, ja merkittävä osa palkasta koostui erilaisista lisistä, jotka perustuivat tuottavuuteen, palkkaluokkiin ja erilaisiin pätevyyksiin; erityisen vihattu oli henkilökohtainen tuottavuuslisä (cottimo). Järjestelmä oli suunniteltu siten, että työläisten olisi vaikea esittää kaikille yhteisiä vaatimuksia. Operaistit ja Fiatin militantit työläiset kuitenkin vaativat yhtä suuria korotuksia kaikille, työajan lyhentämistä ilman palkanalennuksia, palkkojen irrottamista tuottavuudesta ja taattua toimeentuloa (salario garantito), joka muistutti nykyistä perustulon ideaa. Tavoitteena ei ollut ainoastaan työehtojen parantaminen vaan myös työläisten päätäntävallan kasvattaminen ja koko palkkatyöjärjestelmän kriisiyttäminen.
Syksyllä 1969 työläisten ja opiskelijoiden liike Fiatilla jakautui kahdeksi valtakunnalliseksi ulkoparlamentaariseksi organisaatioksi, joiden molempien tausta oli operaistisessa ajatelussa. Ensimmäinen oli aiemmin vain alueellisesti toiminut Potere Operaio, joka otti leninistisen linjan ja lähti rakentamaan vallankumouksellista puoluetta. Toinen oli Lotta Continua (”Jatkuva taistelu”), joka vannoi spontaanin järjestäytymisen nimiin ja vierasti etujoukkoajattelua. Molemmat vastustivat niin neuvostotyylistä reaalisosialismia kuin Italian kommunistisen puolueen reformistista eurokommunismia. Näille ulkoparlamentaarisille ryhmille – ja niitä seuranneelle Autonomia Operaialle – kommunismi ei tarkoittanut valtiokoneiston haltuunottoa eikä työläisvaltion perustamista vaan työläisten autonomian kasvattamista ja vastavallan rakentamista.
Vuoden 1969 kamppailut johtivat merkittäviin voittoihin. Työläiset saavuttivat monet palkankorotuksia ja työaikaa koskevista vaatimuksistaan, ja seuraavana vuonna astui voimaan sotienjälkeisen ajan merkittävin työlakiuudistus, Statuto dei lavoratori. Uudistus, joka korvasi fasisminaikaisen työlainsäädännön, esimerkiksi takasi työntekijälle poliittisen mielipiteenvapauden, vahvisti työntekijän irtisanomissuojaa ja paransi ammattiliittojen asemaa. Kumoukselliset vasemmistolaiset liikkeet eivät toki tähän tyytyneet vaan ryhtyivät miettimään seuraavaa siirtoa.
Kapinoita seurasi kuitenkin myös pääoman ja valtiovallan vastaisku. Joulukuun 12. päivänä 1969 räjähti Milanon Piazza Fontanalla pommi, joka surmasi 17 ihmistä. Iskua pidetään lähtölaukauksena lyijyn vuosille. Tästä alkanut attentaattien sarja tuli tunnetuksi nimellä jännitteen strategia (strategia della tensione). Iskujen tarkoitus oli kiristää yhteiskunnallisia jännitteitä siihen pisteeseen, että kansa hyväksyisi vasemmiston vastaiset toimet ja kansalaisoikeuksien rajoittamisen. Attentaatit pantiin aluksi anarkistien nimiin, mutta nykyään yleinen käsitys on, että niiden tekijät olivat äärioikeiston aktiiveja, jotka toimivat yhteistyössä tiettyjen valtion turvallisuuselinten kanssa. On myös löytynyt todisteita siitä, että taantumukselliset voimat suunnittelivat vallankaappausta Italiassa useaan otteeseen 1960–70-luvuilla.
1
Tehtailla massatyöläisten kapina johti fordistisen tuotantomuodon kriisiin ja tuotannon uudelleenjärjestelyyn, jota kiihdyttivät seuraavan vuosikymmenen aikana myös öljykriisi, inflaatio ja teknologian kehitys. Automaation lisääntyminen, joukkoirtisanomiset ja tuotantoketjujen hajauttaminen vähensivät työläisten valtaa työpaikoilla. Tuotannon siirtäminen halpatyömaihin ja elinkeinorakenteen muutos taas veivät yhteiskuntaa kohti postfordistista kapitalismia, ns. jälkiteollista aikaa. Uusliberaali vastavallankumous teki tuloaan.
Haluamme kaiken päättyy enteellisesti tehtaan ulkopuolella. Lakot eskaloituivat työläisten ja poliisien väliseen katutaisteluun, joka laajeni työläisten asuinalueille. Seuraavan vuosikymmenen autonomialiike laajensi kamppailuja muualle yhteiskuntaan: kaupunkitilaan, tietotyöhön ja ihmisten välisiin suhteisiin. Autonomit muun muassa valtasivat taloja asunnoiksi, ja inflaation nostaessa elinkustannuksia työläiskortteleiden asukkaat kieltäytyivät maksamasta täyttä hintaa ruoasta, energiasta ja julkisen liikenteen lipuista. Myös tiedontuotantoa otettiin haltuun: liikkeet julkaisivat omia viikottaisia (tai jopa päivittäisiä) lehtiään ja perustivat itsenäisiä radiokanavia. Eikä pidä unohtaa 70-luvun aikana nousevia feministisiä liikkeitä, jotka vaativat kotityöstä palkkaa ja saivat aikaan abortin laillistamisen.
Operaismon ja autonomian teoreetikko Antonio Negrin mukaan massatyöläisen tilalle tuli ”yhteiskuntatyöläinen” (operaio sociale), jolle metropoli on sitä, mitä tehdas oli ollut työväenluokalle. Autonomialiikkeen piirissä siis osattiin ennakoida kapitalismin muutoksia, vaikkei kehitystä onnistuttu kääntämään eduksi yhteisesti tuotetun vaurauden uusjakona, esimerkiksi perustulon muodossa. ”Vallankumous on ohi, me voitimme”, julisti autonomilehti A/traverso 1970-luvun lopulla. Letkautuksessa on totuuden siemen: yhä harvempi italialainen joutui tekemään tappavan raskasta tehdastyötä, ja tietotekniikan kehityksessä nähtiin vapauttavaa potentiaalia. Mutta pako perinteisestä palkkatyöstä – tai sen kapitalistinen versio – johti myös pätkä- ja silpputöiden yleistymiseen, pimeään työhön, yrittäjyyden epävarmuuteen ja myöhemmin erilaisiin alustatalouden töihin. Maailmantalous on kasvanut 50 vuoden aikana valtaviin mittoihin, emmekä vieläkään elä yhteiskunnassa, jossa koneiden tuottama vauraus takaisi kaikille turvatun elannon ja mielin määrin vapaata aikaa. Kasvun haitat sen sijaan on sosialisoitu ihmiskunnan enemmistölle planetaarisen ekokatastrofin muodossa.
Nanni Balestrini käytti yhteiskunnallisten liikkeiden vaiheita myös myöhempien teostensa materiaalina. Runokokoelma Le ballate della signorina Richmond (1977) esittelee useammassakin teoksessa seikkailevan neiti Richmondin hahmon, jota on pidetty runouden, vallankumouksen ja autonomialiikkeen symbolina
2. Kollaasinomainen runoelma Blackout (1980) taas kuvaa prekaarityöläisistä, marginalisoituneista nuorista ja erilaisista vastakulttuureista koostunutta vuoden 1977 liikettä sekä vuoden 1979 joukkopidätyksiä ja oikeudenkäyntejä, joilla Italian valtio murskasi kumoukselliset liikkeet3. Itsekin etsintäkuulutettu Balestrini pakeni Ranskaan hiihtämällä Alppien yli; saatuaan armahduksen vuonna 1984 hän palasi kotimaahansa. Autonomialiikkeen loppuvaiheita ja poliittisten vankien kohtaloa käsittelee myös romaani Gli invisibili (1987). Eksentrinen miljardööri-kommunisti ja kustantaja Giangiacomo Feltrinelli puolestaan on L’editore-romaanin (1989) aiheena. Kaksi viimeksimainittua muodostavat yhdessä käsillä olevan romaanin kanssa trilogian La grande rivolta (”Suuri kapina”).
Lisäksi Balestrini toimitti yhdessä Primo Moronin kanssa teoksen L’orda d’oro (”Kultainen orda”, 1987), joka dokumentoi ja kokosi yksiin kansiin 1960–70-lukujen vasemmistolaisen liikehdinnän historiaa. Noina lyijyn vuosia seuranneina ”paskan vuosina” – kuten Balestrini niitä nimitti – suurin osa italialaisista halusi unohtaa lähimenneisyyden ja keskittyi halvan luoton mahdollistamaan kulutusjuhlaan.
Kamppailun ja kumouksen vuosien muisto ei kuitenkaan täysin sammunut. Siitä todistavat Balestrinin teosten lukuisat uusintapainokset, uudistetut laitokset ja käännökset.
***
Loppuun pieni huomio suomennoksesta. Italiankielisessä alkuteoksessa käytetään vain ns. suuria eli virkkeen päättäviä välimerkkejä. Joissakin käännöksissä, kuten Matt Holdenin englanninnoksessa We Want Everything (Verso 2016), välimerkkejä käytetään englanninkielisen proosan konventioiden mukaisesti, ja teosta viedään täten tavanomaisen proosan suuntaan. Suomennos noudattaa välimerkkien suhteen alkutekstin käytäntöä.
Viitteet
- Lisätietoa suomeksi löytyy esimerkiksi Anton Montin teoksesta Punaiset prikaatit (Into 2017).
- Yksi kokoelman runoista on ilmestynyt suomeksi Komeetassa: https://komeetta.info/2023/06/04/neiti-richmond-tarttuu-toiseen-brechtilaiseen-teemaan-muutamin-varoittavin-esimerkein/.
- Blackoutista on ilmestynyt suomeksi ote Tuli & Savun numerossa 103–104 (2021).
