Kuva: Henri Salonen.
Komeetta julkaisee neljä tekstiä kirjasta Eurooppa kieltäytyy työstä – Haastatteluja ja vallitsevan työn kritiikkiä, jossa käsitellään työstäkieltäytymisen ja työn kultin käsitteitä, työn toisin organisoimisen mahdollisuuksia sekä seuraavia mahdollisia askelia taistelussa autoritaarista ja orjuuttavaa työn muotoa vastaan. Kirja sisältää sisältää 25 haastattelua ja kaksi esseetä, ja sen julkaisee Khaos Publishing 8.9.2023.
Kirja on osa Eurooppa kieltäytyy työstä -projektia, jonka aikana on syntynyt myös dokumenttielokuva Työn yöstä autonomiaan ja 8.9.2023 avautuva näyttely Tampereen Työväenmuseo Werstaalle. Projektin tavoitteena on ollut kerätä yhteen työn kritiikistä ponnistavia ideoita ja käytäntöjä, jotka avaavat näkymiä mielekkäämpään ja kestävämpään maailmaan.
https://www.khaospublishing.com/shop/p/eurooppa-kieltaytyy-tyosta
“Tärkeintä on lähteminen.”
– Arvottomat
Nanni Balestrinin (1935–2019) Vogliamo tutto on 1900-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden keskeisin työstäkieltäytymiskuvaus. Kirjallisesti kunnianhimoinen työläisromaani on lattiatason raportti yhden aikakauden poliittisista kamppailuista. Se piirtää elävän muotokuvan 1960–1970-lukujen poliittisesti räjähdysherkkien vuosien esiintuomasta työläishahmosta: työstäkieltäytyjästä, joka sanoo “kyllä” kapitalismin uusille nautinnoille, mutta kieltäytyy niiden varjolla tarjotusta yhteiskunnallisesta sopimuksesta, alistumisesta palkkatyöhön ja sen sanelemaan elämänhorisonttiin.
Runoilija, kirjailija ja kuvataiteilija Balestrinin poliittinen ja kirjallinen toiminta kietoutuu olennaisesti autonomisten yhteiskunnallisten liikkeiden historiaan. Vogliamo tutton lisäksi hän on käsitellyt 1970-luvun Italian liikehdintää esimerkiksi teoksissaan Gli invisibili ja L’orda d’oro (yhdessä Primo Moronin kanssa). Avainromaani Vogliamo tutto – kirjaimellisesti: me haluamme kaiken – on aikalaiskuvaus keväästä ja kesästä 1969, jotka edelsivät vuosien 1969–1970 kuumaa syksyä, jona työläiset lakkoilivat ennennäkemättömällä laajuudella Pohjois-Italian tehtailla.
Kirjan nimetön kertojahahmo on nuori työläinen Italian etelästä. Romaanin alussa hän viettää nuoruuttaan lapsuutensa maisemissa Etelä-Italiassa, missä ihmisten tulevaisuudennäkymät eivät ole kaksiset: maatalouden teollistuminen ja vääjäämättömänä markkinoitu edistys tarkoittavat vanhan agraariyhteiskunnan kuolemaa, maaseudun väen siirtymistä kaupunkeihin ja töihin tehtaisiin.
Nuoret ovat ensimmäisiä, jotka kokevat aikakauden muutoksen. Se saapuu heidän elämäänsä farkkujen, levysoittimien ja ulkona syömisen kaltaisina kulutusnautintoina, jotka edellyttävät omaa rahaa ja menemistä koulun tai maataloustöiden sijaan töihin rakennustyömaille ja tehtaiden linjastoille. “Oma raha” on osa kapitalismin laajentumisvaiheen suurta lupausta, tie ulos umpikujaksi muuttuneesta maaseudun elämäntavasta ja sen perinteisistä hierarkioista maanomistajien ja vuokraviljelijöiden välillä.
Rahan tekeminen rakennustyömaalla tuntuu nopeammalta tieltä uusien lupausten toteuttamiseen kuin koulun penkillä istuminen. Seuratessaan rakennustyömaalla työskentelevien ikätoveriensa uudenlaista elämäntyyliä kertoja kyseenalaistaa ammattikouluopintojensa mielekkyyden. Isä saa hänet kuitenkin muuttamaan mieltään: koulussa käyminen on yksi tapa välttää fyysisesti kuluttavaa työtä – eikä työ ole koskaan hyvästä.
Se mitä isä sanoi työstä ja elämästään kuulosti siltä kuin hän olisi sanonut Katso tätä perhettä katso minua katso itseäsi. Onko tämä onnellinen perhe minä sinä äitisi ja siskosi? Köyhiä reppanoita ja surkimuksia me olemme. […] Enkö minä muka tee työtä? Näet itsekin mitä siitä seuraa.
Aikaisempien sukupolvien aineellista kurjuutta tasapainotti maaseudun perinteisen elämänmuodon tarjoama mahdollisuus hankkia ruokaa ja toimeentuloa rahatalouden ulkopuolella. Sodanjälkeinen elinkeinorakenteen muutos tekee tästä mahdotonta.
Koulutus ei kuitenkaan sekään takaa automaattisesti parempaa toimeentuloa. Valmistuttuaan teknisestä koulusta kertoja päätyy monien muiden tavoin hakemaan töitä pohjoisen tehtailta. Pohjoisessa kertoja kuuluu työväenluokan uuteen ja levottomaan sukupolveen. Hän on kirjaimellisesti proletaari, omaisuudeton ihminen, sillä työvoima on ainoa asia, jota hän voi myydä.
Työ on ruumiillista ja se kirjoittaa ruumiiseen oman merkistönsä. Etelän auringossa varttuneena kertojahahmo edustaa eräänlaista rodullistettua vähemmistöä aikansa eurooppalaisen työväenluokan sisällä, samanlaisin rodullistamisen kaiuin kuin nykyajan Euroopassa, missä Lähi-idästä tai Afrikasta tulevat siirtolaiset tekevät töitä viljelmillä ja tehtailla: “Me jotka tulimme etelästä ja vieläpä loppukesästä olimme ihan mustia. Ja se taisi vähän pelottaa heitä”, kertoja kuvaa saapumistaan kohtalotoveriensa kanssa valtion kustantamaan työvoimakoulutukseen pohjoiseen. Kuten nykyajan etnisten hierarkioiden kirjomassa globaalissa taloudessa, sotienjälkeisen Italian etelän ja pohjoisen vastakkainasettelussa näkyy “kehityksen” paradoksi: yhden alueen kehitys on mahdollista vain toisten alueiden kehittymättömyyden vuoksi.
Kuka on rakentanut pohjoisen kehityksen ja koko Italian ja Euroopan kehityksen? Me sen olemme tehneet me etelän päivätyöläiset. […] Mehän tässä olemme pohjoisen tehdastyöläisiä. Eikö Torino muka ole etelän kaupunki? Kuka siellä tekee kaikki työt?
Ensikosketuksistaan lähtien romaanin kertoja havainnoi teollisuustyön epäkohtia. Vessanpönttöjä valmistavassa tehdasyksikössä on siirrytty nostolaitteiden käyttöön, mikä säästää työläisten selkiä rikkoutumiselta. Työn tehostumisen takia tuottavuusvaatimuksia on samalla nostettu. Työläisten on siis maksettava omalla työllään työturvallisuuden lisääntymisestä. Samalla työtahti tarkoittaa uusien riskien syntymistä ja laadusta tinkimistä.
Epäkohdat vahvistavat vanhemmilta perittyä intuitiota palkkatyön mielettömyydestä. Työn luonteessa ei ole kertojalle mitään epäselvää: kysymys on pakotetuista olosuhteista, joissa ihmisen ainutkertaista elämää riistetään ja käytetään teollisen tuotannon kertakäyttöisenä resurssina.
Ja siellä tarvittiin nimenomaan tietynlaista työläistä. Sellaista joka pystyi tekemään kaikkia hommia liukuhihnoilla sellaista joka etelässä oli ollut milloin päivätyöläisenä pellolla milloin tietyömiehenä. Ja tarpeen vaatiessa se sama työläinen voisi olla myös työttömänä.
Työ vieraannuttaa tekijänsä. Ongelma ei kuitenkaan ole työn varsinainen sisältö – vessanpöntöt, autot ja niiden valmistaminen – vaan työnjohtajien taholta tuleva paine ja työn organisoimisen tapa, jotka estävät työntekijää tekemästä työtään hyvin. Seurauksena voisi olla täydellinen kyynistyminen, mutta Vogliamon tutton kertojan äänensävy on silti kevyt, jopa piittaamaton. Tuntuu kuin koettelemukset eivät täysin tavoittaisi häntä, aivan kuin hänellä olisi jokin salaisuus, joka estäisi häntä lankeamasta näköalattomuuteen.
Tuo salaisuus liittyy kokemukseen vapaudesta, joka on todellista ja elettyä. Kertojaa motivoi työhön ainoastaan ulkoinen pakko, eikä hänellä ole illuusioita uralla etenemisestä tai siitä, että hän voisi toteuttaa työssä omia henkilökohtaisia kykyjään ja taipumuksiaan. Kysymys on ainoastaan siitä, miten työnteon määrän voisi minimoida menettämättä sen ilmeisintä hyötyä, siitä käteen maksettavaa palkkaa.
Kerta toisensa jälkeen kertoja hankkiutuu tilanteeseen, jossa hänet irtisanotaan tai hän itse päättää ottaa lopputilin ja häipyä. Tehdastyö on vain välttämätön välivaihe, jotta voisi keskittyä hetken olennaiseen eli etelän lämpöön ja aurinkoon ja ystävien ja perheen kanssa olemiseen.
Tietyssä mielessä juuri teollisen tehdastyön luonne tarjoaa tähän mahdollisuuden, sillä se ei vaadi tekijältään erityisiä kykyjä. Potkut saatuaan työstäkieltäytyjätyöläinen voi aina etsiä seuraavan tehtaan, johon ilmoittautua töihin. Työvoiman kysynnän ollessa korkealla tekevälle löytyy aina työtä, toisin sanoen työpaikan vaihtaminen ja työstäkieltäytyminen on yhtä helppoa kuin kypsien hedelmien poimiminen puusta.
Hyvä elämä nousee yhteisestä kamppailusta
Pohjimmiltaan Vogliamo tuttoa voi pitää poliittisena kasvutarinana, eräänlaisena proletaarisena kehitysromaanina, jossa oman minuuden sijaan kertoja löytää uuden poliittisen viiteryhmän.
Aluksi kertojan vastahanka työtä kohtaan on satunnaista ja spontaania. Hän jopa vieroksuu Fiatin tehtaan portilla lentolehtisineen seisoskelevia opiskelijaradikaaleja, kunnes tempautuu mukaan ryhmän kokoukseen ja alkaa organisoida työnseisausta yhdessä muiden Fiatin työntekijöiden kanssa.
Teoksen jälkipuoliskolla kuvataan tapahtumia Fiatin Mirafiorin tehtailla, missä työläiset aloittavat työnseisauksien ja lakkojen sarjan vaatien lisää palkkaa ilman työnantajien suosimia, työläisten keskinäistä yhteisrintamaa hajottavia erillisiä palkanlisiä ja tuottavuusbonuksia. Samalla kerronta siirtyy yksilön näkökulman ulkopuolelle kohti kollektiivista toimijuutta, jossa olennaista on työläisten ryhmän yhteinen halu ja toiminta. Romaanin tapa hyödyntää dokumentaarisia materiaaleja muistuttaa avantgarde-kirjallisuuden piirissä kehitettyjä kollaasin ja cut-up-runouden keinoja, joiden avulla eri lähteistä poimittua tekstiä voidaan leikellä, kierrättää ja yhdistellä uudelleen.
Vogliamo tuttossa dokumentaarinen tekstimateriaali nousee esiin joukon yhteisenä puheena, johon kertojan tunnistettava ääni tämän tästä häivyttyy. Yksittäiseen fiktiiviseen työläishahmoon keskittyvän “realismin” sijaan Balestrinin romaani lähestyy konkreettista runoutta ja abstraktia kirjallisuutta, jossa kielestä ja sen merkkien materiaalisuudesta itsestään tulee tekstissä läsnäolevia ja vaikuttavia voimia. Romaanissa hyödynnetään Fiatin tehtaiden työläisryhmien tiedotteita ja julistuksia, joiden kautta valotetaan teoksessa kuvattujen tapahtumien yhteiskunnallista kontekstia – joskin välttäen ulkopuolista katsetta ja lähestyen tilannetta pikemminkin työläisten omien kamppailujen sisältä käsin.
Tämä heijastelee aikakauden kumouksellisten liikkeiden ja niiden piirissä kehitettyjen teorioiden käsitystä työväenluokan subjektiivisuudesta vallankumouksellisena voimana. Italiassa 1960-luvulla uudenlaista marxilaista teoriaa kehitelleiden operaistien mukaan luokka ei ole ulkoa määriteltävä sosiologinen kategoria, vaan se muodostuu taistelussa. Tämä lähestyy esimerkiksi Mario Trontin Operai e capitale -kirjassa esittelemää näkemystä, jonka mukaan työväenluokka on ainoa yhteiskunnassa uutta luova voima, ja pääoman voima perustuu vain työväenluokalta kaapattuun voimaan, joka saa pääoman näyttämään voittamattomalta.
Työväenluokan luova ja kapinallinen energia saa Balestrinin kirjassa kaunokirjallisen muodon. Kirja päättyy kuvaukseen kokonaisesta kansannoususta, joka leviää tehtailta työläisten asuinalueille. Mellakointiin poliisia vastaan osallistuvat kaikki työväenluokkaisen yhteisön jäsenet mummoja myöten. Tämä tuntuu ennakoivan Italian 1970-luvun kehitystä, jossa Autonomia Operaian kaltaiset yhteiskunnalliset liikkeet alkoivat käydä uudenlaisia yhteiskunnallisia kamppailuja. Suoran palkkataistelun sijaan nämä kamppailut lähestyivät yhteiskuntaa “sosiaalisena tehtaana”: taistelua käytiin vuokralakkojen, talonvaltausten ja piraattiradioiden kaltaisten omien medioiden luomisen muodossa.
Näissä kamppailuissa ei ole enää kysymys vain työstä, vaan laajemmin hyvästä elämästä. Autonomien piirissä syntynyt käsite itsevalorisaatio kuvaa näkökulmanvaihdosta, jossa työläiset alkavat valorisoida, luoda arvoa eli “arvostaa” omaa toimintaansa pääoman ja työn sijasta. Itsevalorisaatio on omien voimien suuntaamista niiden kasvattamiseen. Pääoman sijaan arvostuksen kohteeksi nousevat esimerkiksi sosiaaliset suhteet ja oma hyvinvointi, millä on myös suoria poliittisen kamppailun ulottuvuuksia. Filosofi Antonio Negrin mukaan esimerkkejä itsevalorisaatiosta ovat vaatimukset palkkojen ja sosiaaliturvan tason nostamisesta, työstäkieltäytyminen ja hyödykkeiden suora haltuunotto.
“Autonomia” tarkoittaa etymologisesti kykyä säätää omat lakinsa ja tuottaa omat perusteensa. Palkkatyötä tekevä ihminen on vailla omia perusteita: työnantajan palveluksessa hän luo arvoa osakkeenomistajille ja elää omaa elämäänsä toisen asettamista perusteista käsin. Tällainen elämä perustuu omien halujen ja intressien sulkeistamiseen, pakon edessä tehtyyn kompromissiin. Siksi ratkaisu on koko elämän vallankumoukselliseksi muuttaminen: sen uudelleenoppiminen, mitä todella haluamme ja mitä kaikkea voisimme haluta, jos rakentaisimme elämämme itse asettamistamme perusteista käsin.
Kaikki ne puheet siitä kuinka pohjoisessa tai etelässä on tai ei ole työtä se on pelkkää kusetusta kaikki. Silloin ihmiset alkavat ymmärtää että ainoa ratkaisu on polttaa kaikki maan tasalle. Niin Battipagliassa kuin muuallakin. Niin tapahtuu pian kaikkialla kunhan olemme valmiita. Sitten me muutamme täällä vihdoinkin kaiken.
Muisto ajasta ilman aikaa
Nykynäkökulmasta on kiinnostavaa, miten vähän Balestrinin päähenkilö harkitsee tekojaan jonkin kuvitteellisen ammatillisen tulevaisuuden perspektiivistä. Tämä kertoo ehkä ennen kaikkea siitä, että nykyajassa kaiken yhteiskunnallisen elämän on läpäissyt valintojen optimoimisen, turvallisuushakuisuuden ja laskelmallisuuden henki. Jokaisesta isosta ja pienestä valinnasta on tullut investointi tulevaan, minkä takia kynnys epäonnistua, pudottautua kelkasta ja kieltäytyä paskatyöstä on kasvanut.
1960–1970-lukujen yhteiskunnalliset liikkeet perustuivat itsevalorisaatioon vaihtoehtoisena sosiaalisen elämän järjestämisen ihanteena. Nykyään itsensä arvostaminen, voimaantuminen ja hyvä elämä ovat suorastaan moraalisia imperatiiveja, joskin toisessa merkityksessä kuin Balestrinin kuvaamassa työläisten vallankumoukselliseksi tulemisen prosessissa. Tilanteessa, jossa koulutuksesta, pääomasta ja henkilökohtaisista ominaisuuksista on tullut kilpailuvaltteja, työstä on tullut itsensä toteuttamisen, kehittämisen ja “arvostamisen” aluetta. Nykyään itsevalorisaatiota onkin vaikea erottaa pääoman valorisoimisesta. Pääoma on mukautunut ihmisten haluihin ja kehittänyt uudenlaisia tapoja muuntaa pyrkimykset oman näköiseen elämään osaksi arvonmuodostuksen sykliä.
Sijoittamisessa keskeistä on epävarmuus tulevasta: koskaan ei voi olla varma, mikä sijoitus tuottaa lopulta voittoa, jolloin elämästä tulee erilaisten riskien ennakoimisen ja neutraloimisen aluetta, loputonta vatvomista, valintojen tekemistä ja käyrien seuraamista. Arvostamisen ohella voitaisiin puhua “arvottamisesta”, jossa jokaista elämän osa-aluetta mitataan sen perusteella, kasvattavatko ne todellisia tai kuvitteellisia menestymisen mahdollisuuksia.
Paradoksaalisesti tämän kaikkien arvojen uudelleenarvottamisen ja elämän arvon laille alistamisen taustalla vaikuttaa halu vapautua toisten palveluksessa tehtävästä työstä. Sijoittaminen tai kevytyrittäjyys lupaavat mahdollisuuden “irrottautua oravanpyörästä” ja optimoida oman elämän yksilölliset mahdollisuudet. Tämä lupaus kiteytyy ajatuksessa vapaudesta, jonka onnistunut sijoitus mahdollistaa joskus tulevaisuudessa. Samalla unelmista tulee käyttövoimaa nykyhetkessä tehtävälle työlle, joka estää elämästä noiden unelmien kaltaista elämää tässä ja nyt. Kuvitteellinen tulevaisuus kolonisoi reaalisen nykyhetken ja tukahduttaa sen vaihtoehtoiset suunnat ja mahdollisuudet.
Tämä osoittaa sen, miten arvon antaminen pääomalle ja oman elämän arvottaminen pääoman mittapuulla tekevät elämästä arvotonta silloinkin, kun sillä on mitattavissa oleva arvo. Tuo arvo on aina vähemmän kuin se näkymättömien potentiaalien rikkaus, joka piilee jokaisen ennalta-arvottamattoman teon avaamassa horisontissa.
Arvottamattomuus ei kuitenkaan tarkoita vain positiivisten arvojen hylkäämistä ja “arvottomuuden” juhlistamista, kuten Mika ja Aki Kaurismäen road-movie-elokuvassa Arvottomat, jossa päähenkilöt pakenevat pitkin Suomen taantuvaa maaseutua osana resignoituneen humoristista odysseiaa, jossa väistyvä agraarinen elämänmuoto tarjoaa taustakankaan boheemielämän hetkellisille pakoreiteille. Arvon lain kumoamiseen ei riitä vallitsevan arvojärjestyksen kääntäminen ylösalaisin ja alhaisen korottaminen pyhäksi. Pikemminkin arvottamisen logiikasta kieltäytyminen edellyttää agnostista suhdetta kysymykseen arvosta. Vaikka pääoma vuolee lisäarvoa kaikista pyrkimyksistämme järjestää elämästä vapaampaa, olennaista on se, millaista todellisuutta luomme itsellemme ja niille, joiden kanssa elämme.
Sisäisen tai ulkoa päin tulevan arvottamisen sijaan on löydettävä uusia tapoja luoda merkitystä elämälle. Tämä edellyttää rahan ja merkityksen välisen sidoksen purkamista. Kapitalistisessa yhteiskunnassa asioille annetaan arvoa rahassa. Kamppailu arvon antamisesta – esimerkiksi työn käsitteen laajenemisesta ja perustulosta palkkana näkymättömästä tai uusintavasta työstä – tarvitsee rinnalleen käsityksen toisenlaisesta hyvän elämän määritelmästä, joka hyväksyy elämän perustavan arvottamattomuuden. Elämänvalintojen optimoimisen sijaan tämä vaatii seuraamaan autonomisen elämän omalakista logiikkaa silloinkin, kun se näyttää yhteiskunnan silmissä järjettömältä ja hyödyttömältä tuhlaukselta.
Ihmiselämän mittakaavassa tätä ilmentää parhaiten suhde aikaan. Vogliamo tutton nimetön kertoja on vapaa tulevaisuutta koskevasta huolesta. Ilman suurinta osaa välimerkeistä kirjoitettu romaani tuottaa samanlaisen tunteen elämän pakottomasti kimpoilevasta, freejazzmaisesta etenemisestä kuin beat-kirjallisuuden pakokuvaukset. Vogliamo tutton lukeminen toimiikin kuin alkoholilla terästetty caffè corretto, joka saa aistit terävöitymään ja voiman palaamaan jäseniin.
Balestrinin teos on elävä todistajanlausunto ajasta, joka on nykyisyytemme lähihistoriaa. Se muistuttaa, ettei tilanne ole aina ollut samanlainen, eikä nykyhetkessä omaksumamme hahmotus ajasta ja elämän rytmistä ole ainoa mahdollinen, eikä edes lopulta niin hallitseva kuin työtä koskevan kuvaston perusteella voisi ajatella. Työstäkieltäytyminen elää vahvana yksilöllisen paon muotojen paljoudessa. Kysymykseksi jää, millaisia kollektiivisen paon mahdollisuuksia nykyajan hajakeskitetty, digitaalisesti organisoitu “sosiaalinen tehdas” voi mahdollistaa.
Vogliamo tutto esittää vaihtoehdon yksilöllistämisen logiikalle, jossa yksilölle itselleen lankeaa paitsi vastuu itsestä, sen myötä myös vastuu koko yhteiskunnan taloudellisesta kantokyvystä – loputon moraalinen velka, jossa yksilö on henkilökohtaisesti vastuussa korkeammille voimille, kuten keskuspankeille ja yksityisille luottoluokittajille. Teoksen työläiskertojan itseäänrankaisematon elämänasenne muistuttaa, että myös kohtalosta voi kieltäytyä.
Ennen kaikkea romaanin kerronta palauttaa mieleen alkuperäisen vaatimuksemme, kapinallisen halun ensimmäisen vaistonvaraisen liikahduksen. Emme pohjimmiltaan halua sitä, mikä meille kuuluu; emme halua sitä, mikä meille jää poimittavaksi, kun rikkaat ja etuoikeutetut ovat ottaneet ensin omansa. Haluamme kaiken – varauksetta, arvottamatta, ilman ehtoja. Muusta ei ole edes mieltä neuvotella.
Kirjallisuus
Nanni Balestrini: Vogliamo tutto. 1971. Feltrinelli. (Suomenkieliset käännökset Balestrinin teoksesta: Janne Löppönen.)
Mario Tronti: Operai e capitale. 1966. G. Einaudi.
Maurizio Lazzarato: Velkaantunut ihminen. Käännös: Anna Tuomikoski. 2014. Tutkijaliitto.
Antonio Negri: Marx Beyond Marx – Lessons on Grundrisse. Käännös: Harry Cleaver, Michael Ryan, Maurizio Viano. 1991. Autonomedia.
