Teksti käsittelee Roberto Espositon kirjaa
Vitam instituere – Genealogia dell’istituzione (Einaudi 2023).
Italiankielinen alkuteksti on julkaistu alun perin
Doppiozero-verkkojulkaisussa
(https://www.doppiozero.com/roberto-esposito-reinventare-la-vita).
Käännös: Jussi Vähämäki.
Ne eivät onnistu ymmärtämään sitä. Se, mitä taantumukselliset (ne, jotka kiistävät modernisuuden luonnon ja perinteen nimissä) kaikkina aikoina eivät ole ymmärtäneet, on, että ihmisolioiden elämässä ei ole mitään yksinkertaisesti luonnollista: “Ei ole olemassa luontoa ilman historiaa, koska ihminen on luontojaan historiallinen eläin, siis sijoittunut viitekehykseen, jonka muovaamiseen hän itse osallistuu” (s. 130). Ihmisluonto ei ole irrallinen tavoista, joilla ihmisoliot ovat työstäneet ja muovanneet omaa luontoaan. Tämä tarkoittaa sitä, että ainoa todella mahdollinen ihmisluonto on se, jonka ihmisolennot ovat sosiaalisesti ja historiallisesti rakentaneet. Otetaan siis tapaus ihmisruumis. Huolimatta – kuten jatkuvasti, vaikka hyvin ylimalkaisesti, korostetaan – siitä, että ei voida ”ohittaa sitä tosiasiaa, että kromosomit ovat nämä”, nämä kromosomit eivät kuitenkaan sano viimeistä sanaa. Jokainen voi syntyä kromosomien määrätyllä kokoonpanolla, mutta se ei estä ketään tuntemasta oloaan epämiellyttäväksi tämän kokoonpanon kanssa. Biologia ei ole kohtalo, kromosomit eivät siitä päätä. Toisaalta emme tee muuta kuin muovaamme, silmälaseista aina kaiken muunlaisiin proteeseihin (myös psykotrooppiset aineet, mukaan lukien alkoholi ja kahvi, ovat kognitiivisia proteeseja), sitä, mitä emme pelkästään sattumalta kutsu ”meidän” ruumiiksemme, sillä se on tekojemme kohde. Tässä mielessä elämä ihmiseläimille on nimenomaan aina rakennettua, institutioitua, ja siten historiallista ja sosiaalista elämää, koska tavat rakentaa elämää muuttuvat ajassa.
Tämä ei kuitenkaan merkitse, ja tässä on Espositon kirjan varsinaisesti filosofinen pointti, että elämä ei silloin olisi muuta kuin pelkkä keinotekoinen rakennelma. Tuo vitam instituere on käytäntö, joka ei voi eikä sen pidäkään koskaan rikkoa suhdetta ihmisen olemassaolon ”luonnolliseen” biologiseen perustaan. Muussa tapauksessa, ja tämä on mitä ilmeisimmin riski hyperteknologisena ja hypernormatiivisena aikanamme, vaarana on, että elämästä tulee pelkästään institutionaalista – ja siis abstraktia ja arbitraarista – eikä siinä nimenomaan ole enää mitään luonnollista. Minkälainen instituutio tahansa, joka on katkaissut sidoksensa luonnon alueeseen, muuttuu tosiasiassa hallintajärjestelmäksi, joka olettaa itsensä itseriittoiseksi ja päätyy tekemään elämästä mahdotonta. Sillä instituutiolla ei ole päämääränä määritellä minkälaisia piirteitä elämällä on oltava (sitä on poliittinen eugeniikka) tai estää elämää, vaan tehdä se mahdolliseksi niillä tavoin kuin ihmiset haluavat ja valitsevat: “Instituutiot säilyvät, jos ja vain niin kauan kuin ne eivät menetä kosketustaan omaan perustaansa – ne rakentavaan voimaan, siis elämälle itselleen olennaiseen voimaan”. (S. XI.)
Ilmeisiä ovat kaksi vastakkaista, mutta pohjimmiltaan samankaltaista vaaraa, jotka Esposito haluaa välttää: yhtäältä se, että elämän tila asetetaan instituutioiden ja historian ulkopuolelle (taantumuksellinen kanta), toisaalta se, että elämä nykyään päinvastoin on pelkästään rakennettua, ja siis täysin keinotekoista ja siten pohjimmiltaan kokonaan ”ei-luonnollista”. Esposito puolestaan haluaa pitää absoluuttisesti yhdessä molemmat termit, jotka muodostavat ilmaisun vitam instituere, oksymoronin, elämän ja instituution, luonnollisen ja historiallisen, välttämättömän (biologisen annetun) ja satunnaisen (yhteiskunnallisesti muuttuvan annetun): “Rakentava tai perustava ajattelu yhdistää yhtäältä luonnon historiallisuuden ja toisaalta historian luonnollisen juuren. Inhimillinen historia ja ihmisluonto risteytyvät luonnollisesti rakennetussa elävän ruumiin biologisessa rakenteessa”. (S. XVI.) Taantumuksellinen ja transhumanisti (jota käytämme prototyyppinä sille, joka ajattelee, että luonto ei ole muuta kuin oman mielen mukaan käytettävää materiaalia) eivät Espositon mukaan saa otetta instituution ja elämän yhdistävästä luontaisesta siteestä. Ilman tätä sidettä vetoaminen elämään ja luontoon muuttuu nopeasti väistämättömän ja välttämättömän yhteiskunnallisen muutoksen esteeksi, tai sitten elämä päätyy hajoamaan tai muuttumaan jonkinlaiseksi täysin virtuaaliseksi ja lihattomaksi softwareksi.
Espositolle instituution on sen sijaan aina seurattava elämää, tehtävä se elettävämmäksi ja, paradoksaalisesti, historiallisesti ”luonnollisemmaksi”. Koska muussa tapauksessa elämän liike, jätettynä itsekseen, ajautuisi vaaraan muuttua itsetuhoiseksi, kuten usein tapahtuu ei-inhimillisen elävän maailmassa, joka ei tunne kuin evolutiivisen fitnessin säännöt. Tässä mielessä “Instituutiolla on vakauttava tehtävä, joka katkaisee yhteiskunnan liikkeen jatkuvuuden epäjatkuviksi hetkiksi, jotka kerta kerralta vahvistavat sitä ja määrittävät sitä funktionaalisesti. Vakauttaakseen prosessin pysyviksi muodoiksi, täytyy rakentavan käytännön siis hidastaa sitä sarjoilla taukoja, joita ilman elämä laajenisi rajattomasti. Oikeuden täytyy, lisätäkseen elämän voimaa, niin sanotusti pidätellä elämää säilyttääkseen sen sellaisena.” (S. 118.)
Espositolle oikeus on siis käytäntö, joka rakentaa aidosti inhimillisen elämän kentän eikä ole elämälle vastakkainen, vaikka usein on vaikea olla ajattelematta niin (ajatellaan vaikka aina vain tarkempia säädöksiä, jotka vaativat normittamaan inhimillisen elämän jokaista puolta), vaan päinvastoin se tekee elämän mahdolliseksi. Se siis antaa elämälle ominaisen voiman virrata ja tällä tavoin pysyä nimenomaan elävänä, tuhoamatta itseään, esimerkiksi yhteiskunnan eri osapuolien kontrolloimattomassa konfliktissa: “Yhteiskunta ei käy täysin yksiin itsensä kanssa, sillä ei ole Yhden, vaan pikemminkin kahden muoto – siinä mielessä, että se on vakaasti vaihteleva, siis pysyvässä suhteessa toiseuteen, joka leikkaa sen sisältä ja haastaa sen ulkoa” (s. 136). Tämä on seikka, jota Esposito korostaa paljon ja usein, välttääkseen immunitaariset harhat, jotka pyrkivät sterilisoimaan jokaisen yhteiskunnallisen konfliktin (kuten despoottisissa ja ei-liberaaleissa yhteiskunnissa). Kyse on pikemminkin konfliktin hyväksymisestä yhteiskunnallisen elämän perustana ja sen perustavana elementtinä, kuitenkin niin, että itse tämä konflikti ei tee elämää mahdottomaksi: “Vallan tehtävä – vallan, jota ilman, toisin kuin anarkismi kuvittelee, olkoon se poliittista tai filosofista, yksikään yhteiskunta ei tule toimeen – ei ole yhdistää yhteiskunnallista jakautumista, tehdä siitä loppu, vaan hallita sitä välttämällä sen rappeutuminen itsetuhoiseen muotoon” (s. 135).
Vitam instituere tarkoittaa nimenomaan sitä, että pidetään yhdessä, tai pikemminkin yritetään pitää yhdessä inhimillisen maailman vitaali, ”luonnollinen” ulottuvuus historiallisen, arbitraarisen, satunnaisen ulottuvuuden kanssa. Tämä merkitsee kuitenkin, että täysin ”luonnollinen” elämä on nyt ihmisolennoilta kokonaan suljettu, ellei peräti mahdoton. Mikäli biologinen elämä on saavutus (itsesäilytysvietti), silloin inhimillinen elämä ei voi olla pitämättä sisällään negatiivisuuden elementtiä, institutionaalista pakkoa: “Pysyäkseen elossa, tuottaakseen/uusintaakseen itsensä ylemmällä tasolla, elämän täytyy kohdata negatiivinen elementti, joka estää sen haaskaamisen ja voimistaa sitä. Vahvistuakseen sen täytyy pidätellä omia liiallisuuden impulssejaan.” (S. 118.) Näillä sivuilla törmää usein tämäntyyppisiin havaintoihin elämästä, jota ei voi jättää itsensä varaan, elämästä, joka muutoin uhkaa muuttua vastakohdakseen, kuolemaksi, joka brutaalisti tekee lopun kaikista elämän mahdollisuuksista. Tästä samasta syystä inhimillinen maailma hahmottuu Espositolle rakennettuna, institutioituna maailmana: “Tuloksena on juridinen ontologia, joka projisoituu koko todellisuuteen katsottuna kokonaisuudessaan oikeuden näkökulmasta. […] Se ei rajoitu kuvaamaan todellisuutta – myös ulkopuolelleen sijoittunutta. Sen sijaan sillä on performatiivinen kyky luoda sitä, tehdä siitä nimenomaan ’juridista’ todellisuutta.” (S. 121.)
Mutta jos inhimillinen maailma on nyt ”juridista todellisuutta”, mitä luonnosta itsestään on sitten tullut? Luontoa, joka on niin sanotusti yksinkertaisesti luonnollista? Eikö Homo sapiens -lajin eläinten elämässä ole mitään, mitä instituutioiden voima ei työstäisi uudelleen? Uskon, että Espositolle vastaus ei voi olla kuin kielteinen, nimenomaan siksi, että elämä ja instituutio, inhimillisessä maailmassa, eivät sulje toisiaan pois, vaan pikemminkin ne edellyttävät vastavuoroisesti toinen toistaan. Mutta tämä – kuten olemme nähneet – ei ole sama kuin sanoa, että inhimillinen on nyt täysin keinotekoinen elävä: “Instituutio ei ainoastaan ole tukahduttamatta viettien vapaata toimintaa, vaan auttaa niiden laajentumista. Toisin kuin lait, jotka estävät niiden tyydyttämistä, rakentava käytäntö helpottaa sitä välineiden järjestelmällä, jonka kautta ne saavuttavat päämääränsä, eivät suoraan, vaan epäsuoraan tapaan, kulkemalla […] mielikuvituksen kautta.” (S. 128.) Huolimatta tästä instituution ja elämän molemminpuolisesta implikoitumisesta, meidän aikamme kokemus (ajatellaan vaikka terveydenhoidon näkökulmasta välttämättömiä covid-19-pandemian leviämisen estämiseksi tehtyjä henkilökohtaisen vapauden rajoituksia) näyttää kuitenkin osoittavan, että instituutioiden voima on aina vain suurempaa, ja se uhkaa yhä enemmän steriloida elämän voiman, joka on voimaa, koska se ei ole kokonaan (ja monesti ei lainkaan) institutionalisoitavissa. Esposito ottaa huomioon tämän riskin, joka muuttaisi lopullisesti muutenkin hankalan tasapainon elämän dynaamisuuden ja instituutioiden voiman näkyväksi tekevän oikeuden normalisoivan voiman välillä. Tästä syystä kirjan viimeinen osa on omistettu kuvittelulle, siis voimalle hahmotella mahdollisia ja aina uusia maailmoja, voimalle, joka hajottaa instituutioiden pyrkimyksen sulkeutua immunitaarisessa kuplassa itseensä: “Kuvittelemme aina, myös ja ennen muuta, kun ajattelemme. Ja siis tuo kaikkein korkein inhimillinen toiminta, ajattelu, on riippuvainen kuvittelun tuottamista fantasmoista. Mutta tämä tarkoittaa, että kuvittelu ei ole toden ja valheen erottelun alainen, koska se edeltää sitä ja käyttää valtaa, joka ei ole, ollessaan edellytys kaikelle henkiselle toiminnalle, meidän käsissämme.” (S. 138.) Instituutioiden pohjalla on tämä valta, joka pakenee kaikkea kiinni ottamista, ja joka sen sijaan tekee mahdolliseksi itse instituutioiden olemassaolon, instituutioiden, jotka kerta kerralta konkreettisesti realisoituvat. Kuvittelu, joka saa voimansa tuosta perustan ”luonnollisuudesta” ja joka aina uudestaan keksii erilaisia ihmisenä olemisen muotoja. Kuvittelu, joka lakkaamatta keksii elämän uudelleen.
