Palkkaa kotityötä vastaan

Silvia Federicin autonomimarxilaisen feminismin keskeinen teksti ilmestyi vuonna 1975 ja on julkaistu myöhemmin uudelleen vuonna 2012 ilmestyneessä teoksessa Revolution at Point Zero: Housework, Reproduction, and Feminist Struggle. Sukupuolitettua uusintavaa työtä käsittelevän kirjoituksen alkuperäinen englanninkielinen teksti verkossa: Wages Against Housework

Käännös: Juho Narsakka, Sonja Lampinen & Lauri Korpela.

He kutsuvat sitä rakkaudeksi. Me kutsumme sitä palkattomaksi työksi.
He kutsuvat sitä frigidiydeksi. Me kutsumme sitä työstä kieltäytymiseksi.
Jokainen keskenmeno on työtapaturma.
Homoseksuaalisuus ja heteroseksuaalisuus ovat molemmat työolosuhteita…
mutta homoseksuaalisuudessa on kyse työläisten tuotannon hallinnasta, ei työn lopusta.
Lisää hymyjä? Lisää palkkaa. Mikään ei tuhoa niin voimallisesti
hymyn parantavaa voimaa.
Neuroosit, itsemurhat, deseksualisaatio: kotivaimon ammattitauteja.

Vaikeudet ja epäselvyydet, joita naiset ilmaisevat keskustellessaan kotityöstä maksettavasta palkasta, johtuvat usein siitä, että tästä palkasta on tehty pelkkä tosiseikka, rahamäärä, sen sijaan, että sitä tarkasteltaisiin poliittisena näkökulmana. Näiden kahden näkökannan ero on valtava. Kotityöstä maksettavan palkan tarkasteleminen tosiseikkana näkökulman sijaan tarkoittaa, että kamppailumme lopputulos irrotetaan itse kamppailusta ja jätetään huomioimatta palkan merkitys naisille kapitalistisessa yhteiskunnassa varatun roolin ymmärrettäväksi tekemisessä ja kumoamisessa.

Kun tarkastelemme kotityöstä maksettavaa palkkaa tällaisella pelkistävällä tavalla, alamme kysyä itseltämme: mikä merkitys suuremmalla summalla rahaa voisi olla elämällemme? Voisimme jopa olla samaa mieltä siitä, että monille naisille, joiden ainoa vaihtoehto on kotityö ja avioliitto, sillä olisi valtava merkitys. Kuitenkin niille meistä, joilla tuntuu olevan muita vaihtoehtoja — ammattityö, valistunut aviomies, yhteisöllinen elämäntapa, homoseksuaalisia suhteita tai näiden yhdistelmä — se ei muuttaisi paljoa. Meille on muka olemassa toisia keinoja saavuttaa taloudellinen itsenäisyys. Ja viimeinen asia, jota me haluamme, on saada se identifioimalla itsemme kotivaimoiksi, kohtaloon, joka on meidän kaikkien mielestä niin sanotusti kuolemaa pahempi. Tämän asetelman ongelma on siinä, että mielikuvissamme lisäämme yleensä hiukan rahaa meidän nykyiseen kurjaan elämäämme. Tämän jälkeen kysymme “Entä sitten?”, ja oletamme virheellisesti voivamme saada joskus rahat ilman, että kamppaillessamme tämän asian puolesta kumouksellistaisimme samaan aikaan kaikkia perhesuhteitamme ja yhteiskunnallisia suhteitamme. Jos kuitenkin omaksumme kotityöstä saatavan palkan poliittiseksi näkökulmaksemme, voimme havaita miten siitä kamppaileminen tuottaa vallankumouksen elämissämme ja yhteiskunnallisessa voimassamme naisina. Jos ajattelemme, ettemme “tarvitse” tätä rahaa, se johtuu selvästi siitä, että olemme hyväksyneet tietynlaisen ruumiin ja mielen prostituution, josta saamamme raha peittää tämän tarpeen. Kuten pyrin osoittamaan, ajatus kotityöstä saatavasta palkasta ei ole ainoastaan vallankumouksellinen näkökulma, vaan feministisestä näkökulmasta se on myös ainoa vallankumouksellinen näkemys.

“Rakkauden tekoja”

On tärkeää tunnistaa, että puhuessamme kotityöstä emme puhu mistä tahansa työstä. Puhumme kaikkein läpitunkevimmasta manipulaatiosta ja hienovaraisimmasta väkivallasta, johon kapitalismi on koskaan syyllistynyt mitään työväenluokan osaa vastaan. On aivan totta, että kapitalismissa jokaista työläistä johdetaan harhaan ja riistetään ja työläisen suhde pääomaan on sukupuolesta riippumatta täysin mystifioitu. Palkka antaa mielikuvan reilusta sopimuksesta: teet työtä ja saat palkkaa, ja näin ollen sekä sinä että pomosi saatte molemmat ansionne mukaan. Todellisuudessa palkka ei ole korvaus tehdystä työstä, vaan se kätkee kaiken voittoon menevän palkattoman työn. Mutta palkan myötä työläinen tunnistetaan työläiseksi, ja hän voi kamppailla palkan määrästä ja sitä koskevista ehdoista ja niitä vastaan – työn määrästä ja sitä koskevista ehdoista. Palkan saaminen tarkoittaa yhteiskuntasopimuksen piirissä olemista, ja sen merkityksestä ei ole epäilystäkään: et työskentele siksi, että pitäisit siitä tai koska se on sinulle luontaista, vaan koska kyse on ainoasta olosuhteesta, jonka alaisuudessa työläisen annetaan elää. Miten tahansa riistetty oletkin, et ole työsi. Tänään olet posteljooni, huomenna taksikuski. Väliä on ainoastaan sillä, minkä verran sinun on tehtävä kyseistä työtä ja kuinka paljon voit saada siitä palkkaa.

Kotityön kohdalla tilanne on kuitekin laadullisesti erilainen. Ero kotityöhön piilee siinä, että naisia ei ole pelkästään pakotettu siihen, vaan se on muutettu meidän ruumiinrakenteemme ja persoonallisuutemme luonnolliseksi ominaisuudeksi, sisäiseksi tarpeeksi ja haluksi, joka mukamas virtaa syvältä naiseutemme sisimmästä. Yhteiskuntasopimukseksi tunnistamisen sijaan kotityö muutettiin luonnolliseksi ominaisuudeksi, koska pääoman suunnitelmissa tämän työn oli oltava naisille palkatonta. Saadakseen meidät hyväksymään työskentelyn ilman palkkaa pääoman oli vakuutettava meidät sen luonnollisesta, väistämättömästä ja jopa tyydytystä tuottavasta luonteesta. Toisaalta taas kotityön palkattomuus on ollut tehokkain ase sen yleisen oletuksen vahvistamisessa, jonka mukaan kotityö ei ole oikeaa työtä. Tämä taas on estänyt naisia kamppailemasta sitä vastaan. Poikkeuksen tekee yksityiseksi tehdyssä keittiön ja makuuhuoneen välisessä tilassa tapahtuva riitely, jota koko yhteiskunta pitää naurettavana, mikä on entisestään alentanut kamppailun päähenkilöitä. Meitä pidetään nalkuttavina narttuina, ei kamppailuun osallistuvina työläisinä.

Kotivaimona olemisen luonnollisuutta kyseenalaistaa kuitenkin se tosiasia, että naisen valmistaminen kotivaimon rooliin edellyttää kahdenkymmenen vuoden sosiaalistamista ja päivittäistä harjoittelua. Harjoittelun toteuttamisesta vastaa palkatonta työtä tekevä äiti, jonka tehtävänä on vakuuttaa nainen siitä, että lapset ja aviomies ovat parasta, mitä hän voi odottaa elämältä. Eikä tämäkään onnistu kovin usein kaikesta yrittämisestä huolimatta. Riippumatta siitä kuinka koulittuja me olemme, harvassa ovat ne naiset, jotka eivät koe tulleensa huijatuksi, kun häät ovat ohi, ja he löytävät itsensä likaisten tiskien ääreltä. Monilla meistä on yhä sellainen harhaluulo, että menemme naimisiin rakkauden vuoksi. Useat tiedostavat menevänsä naimisiin rahan ja turvallisuuden takia. On kuitenkin aika tehdä selväksi, että samaan aikaan, kun rakkauden tai rahan määrä on hyvin pieni, meitä odottava työmäärä on valtava. Tämän takia vanhemmat naiset sanovat meille usein: ”Nauti vapaudestasi vielä kun pystyt, osta mitä ikinä haluat…” On kuitenkin miltei mahdotonta nauttia mistään vapauksista, jos on elämänsä alusta alkaen opetettu olemaan säyseä, nöyristelevä, riippuvainen, ja ennen kaikkea uhraamaan itsensä ja jopa saamaan siitä nautintoa. Jos tästä ei pidä, kyseessä on ainoastaan henkilökohtainen ongelma, epäonnistuminen, syy, poikkeavuus.

Meidän täytyy myöntää, että pääoma on onnistunut erittäin hyvin työmme kätkemisessä. Se on luonut todellisen mestariteoksen naisten kustannuksella. Kieltämällä palkan saamisen kotityöstä ja muuntamalla sen osoitukseksi rakkaudesta pääoma on tappanut monta kärpästä yhdellä iskulla. Pääoma on ensinnäkin saanut aivan helvetisti työtä melkein ilmaiseksi ja varmistanut, että vastarinnan sijaan naiset hakeutuvat tekemään tätä elämän parhaana asiana esitettyä työtä (taikasanat: ”Kyllä, kulta, olet oikea nainen”). Samaan aikaan pääoma on koulinut työläismiestä tekemällä hänen naisestaan riippuvaisen hänen työstään ja hänen palkastaan. Pääoma vangitsi työläismiehen tähän järjestykseen antamalla hänelle palvelijan, joka palvelee häntä sen jälkeen, kun hän on itse käyttänyt päivänsä palvellen tehtaassa tai toimistossa. Itse asiassa roolimme naisina on olla palkattomia mutta onnellisia ja ennen kaikkea rakastavia palvelijoita “työväenluokalle”, eli toisin sanoen niille proletariaatin kerroksille, joille pääoma pakotettiin antamaan enemmän yhteiskunnallista valtaa. Samalla tavalla kuin Jumala loi Eevan antamaan nautintoa Aatamille loi pääoma vaimon palvelemaan miestyöläistä kotona fyysisesti, emotionaalisesti ja seksuaalisesti: kasvattamaan hänen lapsensa, parsimaan hänen sukkansa ja paikkaamaan hänen egonsa, kun se murskautuu pääoman miehille varaaman työn ja sosiaalisten suhteiden seurauksena (suhteiden, jotka ovat yksinäisyyden suhteita). Juuri tämä poikkeuksellinen yhdistelmä fyysisiä, emotionaalisia ja seksuaalisia palveluita liittyy rooliin, jota naisten pitää esittää pääomalle. Tämä yhdistelmä luo tietynlaisen luonteen palvelijalle, eli kotiäidille, joka tekee hänen työstään samaan aikaan raskasta ja näkymätöntä. Ei ole sattumaa, että suurin osa miehistä alkaa miettiä naimisiin menoa heti ensimmäisen työpaikan saatuaan. He eivät toimi niin pelkästään siksi, että heillä on nyt varaa siihen, vaan koska heillä täytyy olla joku kotona pitämässä heistä huolta, jotta he eivät tulisi hulluiksi liukuhihnan tai työpöydän ääressä vietetyn päivän jälkeen. Jokainen nainen tietää tämän olevan sitä, mitä pitää tehdä ollakseen aito nainen ja elääkseen “onnistunutta” avioliittoa. Ja tässäkin tapauksessa: mitä köyhempi perhe on, sitä suurempaa on naisen orjuus, eikä pelkästään taloudellisen tilanteen takia. Pääomalla on oikeastaan kaksi erilaista menettelytapaa: yksi keskiluokkaiselle ja toinen proletaariselle perheelle. Ei ole sattumaa, että löydämme kaikista sivistymättömintä machoilua työväenluokkaisesta perheestä: mitä enemmän mies saa turpaan töissä, sitä enemmän hänen vaimonsa täytyy harjoitella ottamaan iskuja vastaan, ja sitä enemmän mies elvyttää egoaan naisen kustannuksella. Kun mies on työn tai kamppailussa koettujen tappioiden seurauksena turhautunut tai ylikuormittunut (tehtaaseen meneminen on kuitenkin jo itsessään tappio), hän lyö ja purkaa raivoaan vaimoonsa. Mitä enemmän mies palvelee ja häntä pomotellaan, sitä enemmän hän itse pomottelee. Miehen koti on hänen linnansa… ja hänen vaimonsa on opittava odottamaan hiljaisuudessa, kuunneltava hänen ailahtelujaan, autettava hänet jaloilleen, kun mies on palasina ja kiroaa maailmaa. Lisäksi vaimon on autettava häntä kääntymään sängyssä, kun mies sanoo “olevansa liian väsynyt tänään” tai kun hän harrastaa seksiä niin nopeasti, että mies voisi erään naisen sanoin yhtä hyvin panna majoneesipurkkia. (Naiset ovat aina löytäneet tapoja taistella vastaan tai antaa takaisin samalla mitalla, mutta se tapahtuu aina eristetyllä ja yksityistetyllä tavalla. Nousee esiin kysymys siitä, miten tuoda tämä kamppailu keittiöstä ja makuuhuoneesta ulos kaduille.)

Tämä rakkauden ja avioliiton nimellä kulkeva petos vaikuttaa meihin kaikkiin, vaikka emme olisi naimisissa. Sen jälkeen, kun kotityö luonnollistettiin ja seksualisoitiin kokonaan, kun siitä tuli feminiininen ominaisuus, se alkoi määrittää meitä kaikkia naisina. Jos joidenkin asioiden tekemistä pidetään luonnollisena, silloin kaikilta naisilta odotetaan niiden tekemistä ja jopa niistä nauttimista – jopa niiltä naisilta, jotka yhteiskunnallisen asemansa takia pystyisivät pakenemaan kyseistä työtä tai ainakin suurinta osaa siitä (heidän aviomiehensä pystyy palkkaamaan sisäkköjä, terapeutteja ja muita rentoutumisen ja huvituksen muotoja). Me emme välttämättä palvele yhtä miestä, mutta me kaikki olemme palvelijoita suhteessa koko miesten maailmaan. Tästä syystä naiseksi kutsuminen on niin häpeää aiheuttava, alentava teko. (“Hymyile, kulta, mikä sinulla on?” Jokainen mies katsoo oikeudekseen kysyä tätä sinulta, oli kyseessä sitten aviomiehesi, lipuntarkastaja tai pomosi töissä.)

Vallankumouksellinen näkökulma

Jos lähdemme liikkeelle tästä analyysistä, voimme nähdä kotityöstä vaaditun palkan vallankumoukselliset seuraukset. Kyse on vaatimuksesta, jonka kautta luontomme loppuu ja kamppailumme alkaa, koska vaatimus kotityöstä maksettavasta palkasta tarkoittaa kieltäytymistä kyseisestä työstä luontomme ilmaisuna. Kieltäytymistä juuri siitä naisen roolista, jonka pääoma on meille keksinyt.

Palkan pyytäminen kotityöstä heikentää itsessään yhteiskunnan meihin kohdistamia vaatimuksia, sillä kaikilla näillä odotuksilla – sosialisaatiomme olemuksella – on tarkoituksensa kotona vallitsevan palkattoman olosuhteen ylläpidossa. Tässä mielessä on absurdia verrata naisten kamppailua palkasta miestyöläisten tehtaalla palkankorotuksista käymään kamppailuun. Kamppaillessaan paremmasta palkasta palkkatyöläinen haastaa yhteiskunnallisen roolinsa, mutta pysyy sen sisällä. Kun me kamppailemme palkan puolesta, me kamppailemme yksiselitteisesti ja suoraan yhteiskunnallista rooliamme vastaan. Samalla tavalla palkatun työläisen kamppailujen ja palkan puolesta orjuutta vastaan taistelevan orjan välillä on laadullinen ero. Pitäisi olla kuitenkin selvää, että kun taistelemme palkasta, emme taistele päästäksemme osaksi kapitalistisia suhteita, koska me emme ole koskaan olleet niiden ulkopuolella. Kamppailemme tuhotaksemme pääoman naisille kehittelemän suunnitelman, joka on välttämätön osatekijä työväenluokan sisäisen työn ja yhteiskunnallisen vallan jaossa. Sen välityksellä pääoma on onnistunut säilyttämään valtansa. Kotityöpalkka on siten vallankumouksellinen vaatimus. Se ei ole sitä siksi, että se itsessään tuhoaa pääoman, vaan siksi, että se hyökkää pääoman kimppuun ja pakottaa sen uudelleenmuotoilemaan yhteiskunnallisia suhteita tavalla, joka tekee niistä suotuisampia meille ja näin ollen suotuisampia luokan yhtenäisyyden kannalta. Itse asiassa palkan vaatiminen kotitöistä ei tarkoita sitä, että jos meille maksetaan, me jatkamme töitä. Se tarkoittaa täysin päinvastaista. Ääneen lausuttu vaatimus, jonka mukaan haluamme palkkaa kotitöistä, on ensimmäinen askel kohti niistä kieltäytymistä, koska vaatimus palkasta tekee työmme näkyväksi. Tämä on välttämättömin edellytys kamppailun aloittamiselle kotityötä vastaan, sekä työn välittömässä merkityksessä kotityönä että sen salakavalammassa merkityksessä naisellisuutena.

Vastauksena kaikenlaisiin syytöksiin “ekonomismista” meidän täytyy muistaa, että raha on pääomaa, eli toisin sanoen valtaa komentaa työtä. Tästä syystä sekä meidän että äitiemme ja isoäitiemme työn tuottaman rahan uudelleen haltuun ottaminen heikentää pääoman valtaa komentaa meitä pakkotöihin. Eikä meidän tule epäillä palkan kykyä demystifioida naiseuttamme ja tehdä näkyväksi työtämme, naiseuttamme työnä, sillä palkattomuus on erittäin onnistuneesti muovannut tätä roolia ja kätkenyt työtämme. Vaatimalla palkkaa kotitöistä tehdään näkyväksi se, että meidän mieliämme, ruumiitamme ja tunteitamme on vääristelty tietyllä tavalla erityistä tarkoitusta varten. Tämän jälkeen ne on heitetty meille takaisin mallina, johon meidän kaikkien tulee mukautua, jos haluamme tulla hyväksytyiksi naisina tässä yhteiskunnassa.

Kun sanomme, että haluamme palkkaa kotitöistä, paljastamme sen tosiasian, että pääoman näkökulmasta  kotityö on jo rahaa. Pääoma on tehnyt ja tekee rahaa meidän ruoanlaitollamme, hymyilyllämme, sillä, että panemme. Samaan aikaan se osoittaa, että me emme ole kokanneet, hymyilleet ja nussineet kaikkia näitä vuosia sen takia, että se on meille helpompaa kuin muille, vaan siksi, että meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Meidän kasvomme ovat vääristyneet kaikesta hymyilystä, tunteemme ovat kadonneet kaikesta rakastamisesta ja meihin kohdistunut yliseksualisointi on jättänyt meidät täysin epäseksualisoiduiksi.

Palkka kotitöistä on vasta alkua, mutta sen viesti on selvä: tästä lähtien heidän täytyy maksaa meille, koska naisina me emme automaattisesti takaa enää tekevämme yhtään mitään. Haluamme kutsua työtä työksi, jotta voisimme löytää uudelleen rakkauden ja luoda meille aiemmin tuntemattoman seksuaalisuutemme. Ja tästä työn näkökulmasta me voimme pyytää yhden palkan sijasta useampia, koska meidät on pakotettu useampaan työhön kerralla. Me olemme kotiapulaisia, prostituoituja, hoitajia, terapeutteja: tämä on “sankarillisen” puolison olemus, jota juhlitaan “äitienpäivänä”. Sanomme: lopettakaa meidän riistomme, väitetyn sankarillisuutemme juhliminen. Tästä lähtien haluamme rahaa jokaisesta sankarillisuuden hetkestä, jotta voimme kieltäytyä ensin osasta niistä ja lopulta kaikista. Tässä mielessä mikään ei voi olla yhtä tehokasta kuin sen näyttäminen, että meidän naisellisilla hyveillämme on laskettavissa oleva rahallinen arvo. Tästä arvosta on tähän päivään asti hyötynyt ainoastaan pääoma, ja se on kasvanut sen verran kuin meidät on voitettu. Tästä lähtien organisoimme oman voimamme pääomaa vastaan laskutoimituksessa, joka on tehty meidän hyväksemme.

Taistelu sosiaalipalveluista

Tämä on radikaalein näkökulma, jonka voimme omaksua siitä syystä, että vaikka voimme pyytää päivähoitoa, yhtäläistä palkkaa, ilmaisia pesuloita, emme koskaan saa aikaan minkäänlaista todellista muutosta, jos emme hyökkää asian ytimessä olevaa naisen roolia vastaan. Kamppailumme sosiaalipalveluista, eli toisin sanoen paremmista työskentelyolosuhteista, epäonnistuu aina, jos emme ensin määrittele meidän työmme olevan työtä. Jos emme kamppaile sitä vastaan kokonaisuutena, emme koskaan tule saavuttamaan ainoatakaan voittoa suhteessa yhteenkään sen osatekijään. Epäonnistumme pyrkimyksessämme saada ilmaisia pesuloita, jos emme ensin taistele sitä tosiasiaa vastaan, että emme voi rakastaa muuten kuin loputtoman työn hinnalla. Työn, joka kuluttaa päivä päivältä enemmän ruumiitamme, seksuaalisuuttamme, sosiaalisia suhteitamme. Epäonnistumme, jos emme ensin pakene kiristystä, jossa meidän tarpeemme osoittaa ja saada kiintymystä käännetään meitä itseämme vastaan työtehtävän muodossa, minkä seurauksena olemme koko ajan kaunaisia miehiämme, lapsiamme ja ystäviämme kohtaan, ja lisäksi koemme vielä syyllisyyttä tästä kaunasta. Toisen työn saaminen ei muuta tätä roolia, kuten naisten jo vuosia kodin ulkopuolella tekemä työ edelleen osoittaa. Toinen työ ei ainoastaan lisää riistoamme, vaan yksinkertaisesti tuottaa meidän roolimme toisenlaisissa muodoissa. Minne tahansa luomme katseemme, voimme havaita, että naisten tekemät työt ovat ainoastaan jatkeita kotivaimon tilanteelle kaikkine seurauksineen. Meistä ei ainoastaan tule sairaanhoitajia, siivoojia, opettajia, sihteerejä – kaikki toimintoja, joihin saimme kotona harjoitusta – vaan meitä sitovat myös samat ongelmat, jotka estävät kamppailuamme kotona: eristys, se tosiasia, että ihmisten elämät riippuvat meistä, ja mahdottomuus nähdä mistä meidän työmme alkaa ja mihin se loppuu, ja mistä halumme alkavat. Onko kahvin tuominen pomollesi ja keskustelu hänen avioliittonsa ongelmista osa sihteerin työtä vai henkilökohtainen palvelus? Onko se, että meidän on huolehdittava ulkonäöstämme työpaikalla, työn ehto vai seurausta naisten turhamaisuudesta? (Viime hetkiin saakka lentoemännät punnittiin Yhdysvalloissa säännöllisesti, ja heidän piti potkujen pelossa jatkuvasti laihduttaa – tämän kidutuksen muodon kaikki naiset tuntevat.) Kuten usein sanotaan silloin, kun palkkatyömarkkinoilla tarvitaan naisten läsnäoloa: “Nainen voi tehdä mitä tahansa työtä menettämättä feminiinisyyttään.” Tällä tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että mitä tahansa teetkin, olet edelleen pelkkä cunt.

Mitä tulee ehdotukseen kotityön sosialisoinnista ja kollektivisoinnista, muutama esimerkki riittää selittämään eron näiden vaihtoehtojen ja meidän näkökulmamme välillä. On yksi asia vaatia päiväkotien perustamista haluamallamme tavalla, ja vaatia valtiota maksamaan se. Aivan toinen asia on toimittaa lapsemme valtiolle ja pyytää valtiota kontrolloimaan ja koulimaan heitä, opettamaan heitä kunnioittamaan Yhdysvaltain lippua, viiden tunnin sijasta viisitoista tai kaksikymmentäneljä tuntia. On yksi asia järjestää yhteisöllisesti mitä haluamme syödä (itseksemme, ryhmissä), ja sitten pyytää valtiota maksamaan se, ja päinvastainen asia pyytää valtiota järjestämään ruokailumme. Toisessa tapauksessa saamme takaisin hallintaamme osan elämästämme, toisessa laajennamme valtion kontrollia meihin.

Taistelu kotityötä vastaan

Jotkut naiset sanovat: miten kotityöstä maksettava palkka muuttaisi miestemme suhtautumista meihin? Eivätkö miehemme yhä odottaisi meidän hoitavan samoja tai jopa useampia tehtäviä kuin ennenkin, jos alkaisimme saada niiden tekemisestä palkkaa? Mutta nämä naiset eivät näe, että miehet voivat odottaa meiltä niin paljon juuri siksi, että meille ei makseta palkkaa työstämme, koska he olettavat, että siinä on kyse  “naisen asioista”, jotka eivät ole meille vaivalloisia. Miehet pystyvät hyväksymään meidän palvelumme ja nauttimaan niistä, koska he olettavat kotityön olevan meille helppoa ja meidän nauttivan siitä, koska teemme sitä saadaksemme heiltä rakkautta. He itse asiassa odottavat meidän olevan kiitollisia, koska menemällä naimisiin tai asumalla kanssamme he ovat antaneet meille mahdollisuuden ilmaista itseämme naisina (eli palvelemaan heitä): “Olet onnekas löytäessäsi kaltaiseni miehen.” Vasta kun miehet näkevät työmme työnä – ja rakkautemme työn muotona – ja mikä tärkeintä päättäväisyytemme kieltäytyä molemmista, he muuttavat suhtautumistaan meihin. Vasta sitten, kun sadat ja tuhannet naiset ovat kaduilla sanomassa, että loputon siivoaminen, ainainen emotionaalinen läsnäolo ja käskystä paneminen työpaikan menettämisen pelossa on kovaa, vihattua työtä, joka tuhlaa elämäämme, he pelästyvät ja tuntevat asemansa miehinä uhatuiksi.

Mutta tämä on parasta, mitä voi tapahtua heidän omasta näkökulmastaan, koska paljastamalla tavan, jolla pääoma on pitänyt meitä jakautuneena erilleen (pääoma on pitänyt heidät kurissa meidän kauttamme ja meidät heidän kauttaan – molemmat, toinen toisiaan vastaan) me – heidän kainalosauvansa, orjansa, kahleensa – aloitamme heidän vapautumisprosessinsa. Tässä mielessä kotityöstä maksettava palkka tulee olemaan paljon opettavaisempaa kuin yritykset todistaa, että me työskentelemme yhtä hyvin ja voimme tehdä samoja töitä kuin miehetkin. Jätämme tämän arvokkaan ponnistelun “uranaiselle”: naiselle, joka ei pakene sortoa yhtenäisyyden ja taistelun vaan isännän voimalla, voimalla sortaa – yleensä toisia naisia. Eikä meidän tarvitse todistaa, että pystymme “oikeaan työhön”. Monet meistä rikkoivat tuon rajan jo ajat sitten ja huomasivat, että haalarit eivät ole antaneet meille sen enempää valtaa kuin esiliinakaan; jos mahdollista, ne antoivat jopa vähemmän valtaa, koska nyt meidän oli käytettävä molempia ja meillä oli vähemmän aikaa ja energiaa taistella niitä vastaan. Meidän on todistettava kykymme paljastaa se, mitä jo teemme, mitä pääoma tekee meille, ja voimamme kamppailussa sitä vastaan.

Valitettavasti monet naiset – erityisesti naimattomat – pelkäävät kotityöstä maksettavan palkan näkökulmaa, koska he kammoksuvat samastuvansa edes hetkeksi kotirouvaan. He tietävät, että kotirouvan asema on yhteiskunnassa kaikkein voimattomin, ja siksi he kieltäytyvät tajuamasta olevansa itsekin sellaisia. Juuri tämä on heidän heikkoutensa, jota ylläpidetään ja säilytetään itseidentifikaatiomme puutteella. Meidän täytyy, ja me haluamme, sanoa, että me olemme kaikki kotiäitejä, me olemme kaikki prostituoituja, ja me olemme kaikki homoseksuaaleja, koska ennen kuin tunnistamme orjuutemme, emme voi tunnistaa taisteluamme sitä vastaan. Koska niin kauan kuin luulemme olevamme jotain parempaa, jotain muuta kuin kotiäitejä, hyväksymme herran logiikan, joka on erottamisen logiikka ja meidän näkökulmastamme orjuuden logiikka. Me olemme kaikki kotiäitejä, koska riippumatta siitä, missä olemme, he voivat aina luottaa meidän tekevän lisää työtä ja olevan liian peloissamme esittääksemme vaatimuksia. Herrat voivat luottaa siihen, että heihin kohdistuva rahallisten vaatimusten paine pysyy matalana, koska he luottavat ajatuksiemme olevan muualla: siinä miehessä, joka nyt tai tulevaisuudessa “pitää meistä huolta”.

Petämme myös itseämme uskotellessamme, että voimme paeta kotityötä. Mutta kuinka moni meistä on kodin ulkopuolella työskentelemisestä huolimatta välttynyt kotityöltä? Ja voimmeko todella niin helposti hylätä ajatuksen elämisestä miehen kanssa? Entä jos menetämme työpaikkamme? Entä jos vanhenemme ja menetämme vähäisetkin vallan rippeet, jotka nuoruus (tuottavuus) ja viehättävyys (naisten tuottavuus) takaavat meille tällä hetkellä? Entä lapset? Tulemmeko joskus katumaan sitä, että päätimme olla hankkimatta lapsia, vaikka emme ole edes voineet realistisesti kysyä tähän liittyviä kysymyksiä itseltämme? Ja onko meillä varaa homoseksuaalisiin suhteisiin? Olemmeko valmiita maksamaan mahdollisen eristyneisyyden ja syrjäytymisen hinnan? Mutta onko meillä todella varaa suhteisiin miesten kanssa?

Kysymys kuuluu: miksi nämä ovat ainoat vaihtoehtomme, ja millainen kamppailu vie meidät niiden tuolle puolen?

New York, kevät 1974

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *