Kommunismin intohimo

Käännös: Taneli Viitahuhta¹

***

Teksti perustuu keväällä 2026 Istanbulissa Historical Materialism –konferenssissa pidettyyn esitelmään. Tarkoitukseni oli tarjota kansainvälisille tovereille pohdintojani Franco Fortinista, Italian ulkopuolella pitkälti tuntemattomasta runoilijasta. Tähän minut motivoivat Italian kaduilla ja aukioilla pidetyt massiiviset tukimielenosoitukset Global Sumud Flotillan puolesta sekä laajempi Palestiinan oikeuksien puolustamisen konteksti.² Nähdäkseni nämä mielenosoitukset olivat jälleen kerran ilmaus poliittisen osallistumisen kulttuurista, joka on samanaikaisesti sekä erittäin korkealla että matalalla tasolla. Impulssi, joka ajoi ehdottoman enemmistön mielenosoituksiin osallistuvista ihmisistä kaduille, oli pääasiassa eettinen. Osoittautui kuitenkin vaikeaksi muotoilla tämä impulssi kestävällä tavalla poliittiseksi. Tämän havainnon vahvistavat esimerkiksi Black Lives Matter -liikkeen hyvin samankaltainen intensiivinen, mutta lyhytkestoinen vaihe Yhdysvalloissa ja tovereiden tekemät vastaavankaltaiset analyysit. Nämä kysymykset johtivat minut ajattelemaan etiikan ja politiikan välistä suhdetta, joka yhä edelleen on yksi vallankumouksellisen ajattelun vähiten problematisoiduista kysymyksistä, ja se ratkaistaan liian usein hätäisesti joko yhden tai toisen puolen hyväksi. Tämä teksti, joka seuraa alkuperäistä esitystä, pyrkii kontribuoimaan tähän ongelmaan.

* * * 

Haluan aloittaa huomioimalla lähtökohdat. Ensimmäinen niistä on luonteeltaan henkilökohtainen ja koskee omaa suhdettani Franco Fortiniin. Miksi ylipäätään otan esiin tämän italialaisen intellektuellin, joka on kyllä kotimaassaan kohtuullisen tunnustettu runoilija, mutta jota ei varmastikaan tunneta johtavana kommunismin teoreetikkona? Olen kasvanut italialaisen operaismon teorian ja autonomialiikkeen parissa; olen edelleen aktiivinen liikkeessä. Operaisteista erityisesti Mario Trontin poliittinen ontologia perustuu Carl Schmittin, siis taantumuksellisen vastavallankumouksellisen teoreetikon marxilaiselle uudelleentulkinnalle. Schmittin Poliittisen käsite³ perustuu sille, että politiikka ymmärretään oleellisessa mielessä autonomiseksi etiikkaan nähden; hyvän ja pahan tai oikean ja väärän perustavan erottelun sijaan politiikka perustuu ystävän ja vihollisen väliseen erontekoon, joka sulkee ulkopuolelle muut erottelut. 

Vaikka tällä teorialla on epäilemättä ollut merkittävä rooli tiettyjen italialaiselle yhteiskunnalle tyypillisten moralismien ylittämisessä, se on aina näyttänyt minusta riittämättömältä selittämään tiettyjä suhteita ja tendenssejä, jotka muodostuvat yksilöiden välille kamppailuissa, liittyen heidän yhteiskunnallisiin taustoihinsa ja subjektiviteetin muotoutumiseen tärkeimpien poliittisten valintojen kohdalla. Vaikka Schmitt oli katolinen – tai kenties juuri tästä syystä – uskonto nousee hänen ajattelussaan esiin aina oikeudellisena ja yhteiskunnallisena mekanismina, jolla ei ole juurikaan tekemistä yksilöiden tai pyhän kanssa. Sen sijaan Fortinin ajattelussa etiikan ja politiikan välinen suhde on koko diskurssin kivijalka. Tämä ei tarkoita sitä, että Fortini vain korvaisi yhden termin toisella, vaan yksinkertaisesti sitä, että hän on täysin tietoinen näiden välille jännittyvistä ongelmista ja pyrkii käsittelemään niitä. Poliittiselta asemaltaan hyvin lähellä varhaista operaismoa, ja etenkin Panzieria, olleen Fortinin ajattelun tarkastelu vaikuttaa minusta osuvalta tavalta kohdata nykyiseen tilanteeseemme sisältyviä ongelmia. Tarkoitan perustavanlaatuisia eettisiä kysymyksiä, joiden on yhtäältä aina nähty seuraavan ihmisen käsitteestä, mutta joista toisaalta näemme selvästi, että päätyminen moralismiin sen eri muodoissa olisi vastakkaista poliittisille pyrkimyksillemme, sillä moralismi kuuluu oleellisesti vastustajan leiriin.

Toinen alustava pohdinta, ja edellistä paljon lyhyempi, koskee metodologiaa. Fortini kirjoitti paljon ja laajasti, ja sekä hänen runonsa että esseensä ovat tiheän filosofisen ajattelun läpäisemiä. Hänen ajattelunsa ei noudata systemaattista järjestystä, vaan pikemminkin ”ajoittaisen” kirjoittamisen sekä poeettisen ilmaisun tarvetta, mikä ei tee sen lineaarisesta rekonstruktiosta helppoa. Toinen ongelma koskee Fortinin kielellisiä valintoja. Hän on monitulkintaisten fraasien, monimutkaisen lauserakenteen ja klassisen tyylin mestari. Tämän vuoksi Fortinin kääntäminen toiseen kieleen on erittäin vaikeaa, ja vaikka joitain hänen teoksiaan on käännetty englanniksi, toiset odottavat ikävä kyllä edelleen julkaisua. Tästä syystä olen jättänyt suorat lainaukset ehdottomaan minimiin, minkä sijaan suosin epäsuoraa lainausta. Lukijalta toivotaan ymmärrystä kömpelöiden, mutta ajoittain välttämättömien, suorien käännösten kohdalla. 

Lisään näihin lähtökohtiin vielä yhden. Fortinia kohtaan tuntemani intohimo on luonteeltaan militanttia. Luentaani ohjaavat eräät poliittiset kysymykset, jotka koen henkilökohtaisesti tärkeiksi. En ole hänen tuotantonsa enkä italialaisen kirjallisuuden asiantuntija, mutta mahdollisuus keskustella kiinnostavista ajattelijoista tavanomaisten akateemisten puitteiden ulkopuolella tekee tällaisesta tilaisuudesta kiehtovan. Suokaa siis anteeksi, mikäli tietämykseni Fortinista ei ole kattavuudeltaan kirjallisuustieteilijän tasolla. Kattavuuden sijaan haluan nostaa esiin muutamia teemoja hänen tuotannossaan, jotka ovat nähdäkseni poliittisesti merkittäviä näinä aikoina.

Keskityn tässä tekstissä pääasiassa ”moraaliseen kysymykseen” Fortinin tuotannossa. Kuten mainitsin aiemmin, tämä kysymys koskee eettisen ja poliittisen navan välistä suhdetta. Teema kulkee läpi Fortinin koko tuotannon, lähtien hänen nuoruudestaan ja jatkuen hänen viimeisiin kirjoituksiinsa, ja uskoakseni hänen pakkomielteisellä suhtautumisellaan näihin kysymyksiin on elämäkerrallisia syitä. Fortini koki voimakkaasti kuuluvansa porvaristoon, paitsi sosioekonomisesti, myös ja etenkin kulttuurisesti. Hän omisti elämänsä vapaaehtoisesti ja täydestä sydämestä sosialismille – lähtien osallistumisesta partisaanisotaan ja lyhyestä kokemuksesta Val d’Ossolan partisaanitasavallassa – mikä itsestään selvästi tarkoitti näiden lähtökohtien hylkäämistä. Tästä hylkäämisestä ei kuitenkaan seurannut nenän nyrpistämistä sille kulttuurille, josta hän oli lähtöisin, vaan pikemminkin näiden lähtökohtien hyväksyvä myöntäminen. Fortinin suhtautuminen porvarilliseen kulttuuriin yhdistyi sen seikan rauhalliseen hyväksyntään, ettei tällä kulttuurilla enää ollut mitään tarjottavaa maailmalle. Hän on intellektuelli, joka ei tahdo takoa uusia aseita, vaan tyytyy niihin, jotka ovat jo tarjolla, ja hän pyrkii kaikin tavoin kääntämään nämä aseet vastustajan rivejä vastaan – rivejä, joista hän hyvin tietää tulevansa. Tämä saa hänet julistamaan: ”Porvariston ylevä kieli, joka on uskonnollista hymniäkin kuolleempi, on minun kieleni”, ja samalla etäännyttää hänet kirjallisuuden kokeellisuudesta, joka alkoi saada jalansijaa tämän ajan avantgarde-liikkeissä. 

Toinen elämäkerrallinen tekijä on epäilemättä uskonto. Fortini tuli juutalaisesta perheestä, mutta suhtautui alusta asti judaismiin varautuneesti. Tämä johtui osittain uskonnonharjoittamisesta, sillä Fortini ei viihtynyt juutalaisuuden erittäin muodollisissa ja eristäytyneissä käytännöissä, mikä johti lopulta hänen irrottautumiseensa sionismista, joka oli Italian juutalaisyhteisössä tuohon aikaan laajalle levinnyttä ja aatteellisesti johtavassa asemassa. Osittain kyse oli myös käytännön syistä, sillä juutalainen sukunimi ei fasismin viimeisten vuosien aikaan tehnyt elämästä helppoa. Näin ollen Fortini hylkäsi isänsä sukunimen Lattes ja sen myötä uskonnon, kääntyen valdolaiseen protestantismiin. Hän päätyi tunnustamaan kerettiläistä ja yhteisöllisesti suuntautunutta kristillistä oppia, jolla oli keskeinen rooli Italian sodanjälkeisissä yhteiskunnallisissa kamppailuissa, Quaderni Rossi –lehdestä vuoden 1968 liikkeeseen. Kuten tunnettua, henkilökohtaisen etiikan merkitys on keskeinen kaikissa protestanttisissa uskonlahkoissa, ja valdolaisia on jopa kutsuttu ”kalvinistiseksi vasemmistoksi”, vaikka valdolaisuus onkin vanhempi kuin kalvinismi. Fortinin ajattelun erikoispiirre onkin juuri väkevä sekoitus protestanttista etiikkaa ja marxilaista politiikkaa. Vaikka hän seuraa materialistista oppia, hän antaa henkilökohtaiselle valinnalle ja yksilön omatunnolle keskeisen sijan. Tässä hän tulee hyvin lähelle Hegelin käsitystä etiikasta, eikä olekaan yllättävää, että marxilaisista filosofeista Fortini on lähimpänä Frankfurtin koulukunnan ajattelijoita, jotka kaikista eniten pyrkivät yhdistämään marxismin ja Hegelin tulkinnan.

Viittaus Hegeliin onkin erittäin hyödyllinen Fortinin eettisen asennoitumisen ymmärtämisessä. Kuten tiedetään, Hegelillä moraali ja etiikka ovat kaksi objektiivisen hengen erillistä momenttia. Hänelle moraali tarkoittaa kantilaista etiikkaa, jonka puitteissa yksilö toimii vapaasti, mutta vain henkilökohtaisen tunteen varassa, vailla mitään suhdetta maailmaan; tämä on liberaalien puhtaasti sisäistä eettisyyttä, kun he toimivat omatuntonsa mukaan mutta vailla tekojensa todellista ymmärtämistä, sillä teot mitataan puhtaasti suhteessa itseen. Fortini kritisoi tätä asennetta voimakkaasti, sillä tunnistaa sen paitsi länsimaisen moderniteetin valheellisuudesta, myös monien vasemmistointellektuellien puhtaasti eettisestä intoilusta suurten poliittisten tapahtumien edessä, ilman että he koskaan vetäisivät niistä varsinaisia poliittisia johtopäätöksiä, vaan ainoastaan käyttävät niitä oman ylemmyydentunteensa vahvistamiseen. Fortini samastaa tämän intellektuaalisen asenteen pyrkimyksen (Streben) porvarilliseen ideologiaan tai romanttiseen yksilön tahtoon. Hän kirjoittaa:

se elää tekopyhästä asketismista, joka näkee ”käytännössä” tartunnan, yhteiskunnallisessa elämässä ja politiikassa vain uutisia, harhautusta, vulgariteettia, synnillisyyttä, välttämättömiä tappioita ja ei-mitään. Tämä salainen taipumus, ”sydämen ympärileikkaus” tai näkymätön tonsuuri, selittää suurelta osin eurooppalaisten intellektuellien ”hengen seikkailut”; he ovat valinneet haavoittumattomuuden ja voivat siksi tehdä syntiä, kapinoida, taistella kansainvälisissä prikaateissa, liittyä kommunismiin ja erota siitä; kädet ovat aina puhtaat, sillä näillä asioilla on merkitystä ainoastaan hengellisen historian piirissä, ainoastaan koodattuina; ne eivät ole ”todellisia” tapahtumia, ne eivät ”pane vastaan”.⁴

Sen sijaan etiikassa tämä suhde maailmaan mitataan historiaa vasten ja se toteutuu instituutioissa; viime kädessä siitä tulee politiikkaa. Selvästikin Fortinille nämä instituutiot eivät ole jotain valmiiksi olemassaolevaa, vaan ne rinnastuvat konkreettiseen utopiaan ja ”unelmaan”, joka on aina läsnä Fortinin poetiikassa sekä tapahtumiin, jotka kuuluvat tästä unelmasta kamppailemiseen ja kietoutuvat yhteen jokaisen kommunistin henkilökohtaisen kohtalon kanssa. Poleemisen pamfletin I cani del Sinai kauniissa viimeisissä fraaseissa, joilla hän vastustaa juutalaisen diasporan hiljaisuutta kuuden päivän sodan aikaan, hän toistaa kantansa:

Kaksi äärimmäistä kantaa ovat käyneet minulle selviksi: ihmiskunnan tulevaisuus, ainakin omasta sukupolvestani muutamaan seuraavaan; sekä oma kohtaloni. Tämä on vain yksi loppu elämäkerralle, joka ei odota mitään itseltään, ei mitään paitsi epäsuoria totuuksia, kuten se ei tähän mennessäkään ole tehnyt; tämä on maailmankommunismin täyteen mittaan kehittyneen ja pitkän konfliktin ei täysin lopullinen mutta omalle aikakaudelleen ratkaiseva (päätös?). Ja siinä – johtuen sen vaihtelevuudesta ja kumouksellisesta väkivallasta, vaatien kaikkien voimien siirtymistä menneisyydestä tähän päämäärään – tulee myös olemaan paikka sille huomaamattomalle jäljelle, jonka jättävät ne, jotka tämän toivottoman ja kunniattoman eurooppalaisen kesän aikana, epämääräisen tyytymättömyyden tai voimattoman raivon rasittamina, ottavat käyttöön jäljelle jääneen älykkyytensä ja intohimonsa ja toistavat ne kaksi tai kolme loputonta totuutta, joista he valaistuivat olemassaolonsa korkeimmalla tai alhaisimmalla hetkellä.⁵

Fortini pani nämä sanat käytäntöön pian tämän jälkeen, kun hänelle tarjoutui mahdollisuus puhua firenzeläisellä aukiolla Vietnamin sodasta.⁶ Tällöinkään Fortini ei häilynyt kannassaan, jonka mukaan alistettujen on tartuttava väkivaltaan alistajiaan vastaan – hän ei vastustanut väkivaltaa abstraktisti, kuten useat intellektuellit yhä edelleen vaativat, näin tehdessään neutraloiden vastakkaisten puolten painoarvon ja historian. Fortinin sanat Vietnamista voidaan toistaa tänään Palestiinasta tai Iranista. Meidän on vaadittava, että emme ”tahdo lausua viimeistä edeltävää sanaa, lohduttavaa viimeistä edeltävää sanaa, joka saa meidät tuntemaan olomme riittävän rehelliseksi.” ”Viimeistä edellinen sana on viimeisen sanan pahin vihollinen.” Sen sijaan on aktiivisesti oltava alistettujen puolella, tunnistettava heidän roolinsa jaettuina subjekteina, ”puoliksi amerikkalaisina, puoliksi vietnamilaisina”, on löydettävä sanat, jotka eivät yhdistä, vaan jakavat ”maailman entistä väkivaltaisemmin, on tuettava syvällistä, ainoaa oikeaa, ainoaa hedelmällistä jakoa, joka on muuttunut entistäkin selvemmäksi, kivuliaammaksi ja välttämättömäksi ykseydessä, jonka ovat luoneet kansainväliset markkinat, ykseydessä, jonka määrittää valta ja alistaminen”. Aivan kuten evankeliumien Jeesus sanoo, ettei hän ole tullut tuomaan ”rauhaa, vaan miekan”. Tätä mielenosoitusta vastaan hyökättiin ankarasti kommunistisissa sanomalehdissä, ja sen jälkeen puhkesi väkivaltaisia yhteenottoja Yhdysvaltain suurlähetystölle pyrkineiden opiskelijoiden ja poliisin välillä, mikä on merkki siitä, että Fortini oli puolestapuhujana tämän historiallisen liikkeen arvoinen.

Lopuksi haluaisin vielä lyhyesti analysoida erästä Fortinin toista esseetä, jossa sama teema nousee vahvasti esille. Kyseinen essee on ”Le ultime parole davanti alla corte” (”Viimeiset sanat oikeuden edessä”), jota kirjallisuuskriitikko ja Fortinin läheinen ystävä Pier Vincenzo Mengaldo on kuvaillut yhdeksi hänen hienoimmistaan. Fortini hyödyntää oikeudenkäyntiä kirjallisena keinona käsitellä kommunistisen ja anarkistisen position eroa, asettaen kommunistin ja anarkistin korkeimman oikeuden eteen. Tässä tilanteessa, ihmisen ja häntä syyttävän tribunaalin asettuessa toisiaan vastaan, selviävät syvimmät luonteenpiirteet, jotka paljastavat yksilöllisen kohtalon totuuden. Kaksi diskurssia, joilla selvästi on myös väliasteen variaatioita, ovat toisiinsa nähden antiteettisessa suhteessa: ensimmäinen näistä on taipuvainen hyväksymään tuomion oikeutetuksi vihollista vastaan käydyn sodan kontekstissa, toinen taas kieltää tuomion koko mahdollisuuden, lopulta kieltäen jopa yhteisen koodin mahdollisuuden.

Kommunistinen diskurssi ottaa mallinsa epiikasta, jossa hyvän ja pahan voimat ottavat ikuisesti yhteen, mutta se myös katkerasti tiedostaa inhimillisen heikkouden ja sen kaikkea muuta kuin merkityksettömän seikan, että tämänpäiväisistä vihollisista voi jo huomenna tulla ystäviä. Diskurssin lähtökohtiin kuuluu objektiivinen ja rationaalinen yhteiskunnallisten suhteiden havainnointi sekä vankkumaton usko niiden muutoksen potentiaaliin. Kuolema kielletään ja elämä affirmoidaan. Anarkistinen diskurssi sen sijaan ottaa mallikseen tragedian. Se myöntää moraalisille periaatteille ehdottoman ensisijaisuuden suhteessa maallisiin olosuhteisiin, millä on suora yhteys marttyyrikuoleman ja todistamisen messiaanisiin oppeihin. Tähän diskurssiin kuuluu Antigone, joka puolustaa jumalallista oikeutta ihmisten lakeja vastaan, eikä pyri kieltämään kuolemaa, vaan hyväksyy sen.

Vaikka Fortini ei suoranaisesti asetu yhden position puolelle toista vastaan, on hänen järkeilystään kuitenkin pääteltävissä päämäärä, joka on löytää synteesi kahden kannan väliltä. Fortini haluaisi luoda intohimojen kommunismin, joka onnistuisi yhdistämään rauhallisen ja etäisen rationaalisuuden, jota hän hyödynsi runoudessaan ja kirjallisessa tyylissään, siihen tunteelliseen paatokseen, joka tulee esiin hänen poliittisessa toiminnassaan ja sen välttämättä vaatimassa radikalismissa. Sillä mikäli todellakin 

todistamisen houkutus usque ad sanguinem (viimeiseen veripisaraan saakka) on antautua irrationaalisuudelle, vieteille, sadomasokistisille impulsseille, niin samanaikaisesti se todistaa eksistentiaalisen epävarmuuden sukulaisuutta nöyryyden kokemukselle. Eeppis- kommunistisen diskurssin paradoksi on siinä, ettei se milloinkaan saa kadottaa näkyvistä traagis-anarkkisen tai eksistentiaalisen diskurssin absoluuttisuuden tai vertikaalisuuden kiinnekohtia, vaikka asettuisikin sitä vastaan. Muutoin […] rationaalinen, ironinen ja etäännytetty uhraus tehdään tietämättöminä kuolemasta ja toisten elämistä.⁷

Tässä näkyviin tulee Fortinin militantin elämän koko paino ja hänen kamppailunsa sodan jälkeisinä kitkerinä, veljesmurhien vuosikymmeninä italialaista stalinismia vastaan – yksinomaan laskelmoinnista, numeroista ja tuotantosuunnitelmista tehtyä kommunismia vastaan. Tämä kommunismi oli kokonaan kadottanut muististaan sanan ”toverit”, jota kyllästää täysin tunneperäinen materiaalisuus. Walter Benjaminin jalanjäljissä on välttämättä löydettävä uudelleen moderniteetista riisutun historian merkitys: uhrauksen muistavan, myös vähäisiä sankareitaan kunnioittavan historian, joka allegorian syvällisissä merkityksissä voisi luoda uuden artikulaation menneisyyden ja tulevaisuuden mielekkyydelle.⁸ Ilman tätä askelta riski siitä, että ihmisten konkreettinen materiaalisuus sekoitetaan ihmisyyden abstraktiin käsitteeseen on aina olemassa. Vaikka moralismista ei tule antaa muodostua estettä meidän ja muiden ihmisten välille, emme kuitenkaan saa unohtaa, että olemme lihaa siinä kuin muutkin, ilman yksilöllistä velvoitetta olla muita parempi tai huonompi. Samanaikaisesti on pidettävä mielessä, että ”uuden maailman” muotoilu välttämättä edellyttää ”uuden ihmisen” muotoilemista ja että uusien ihmisten on jossain mielessä oltava vanhoja parempia, apriorisesti soveltuvampia oikeudenmukaisuuteen.

Fortinilla kommunismi yhdistyy kristilliseen lähimmäisenrakkauteen. Tämä ei ole abstrakti asenne, vaan konkreettinen impulssi, joka koskee niitä, jotka seisovat edessämme, jokapäiväisen elämän läheisyydessä tai historian ideologisessa läheisyydessä. Päätän tämän esseen lainaamalla Fortinin omia sanoja vielä kerran.

Joko havaitsemme jokaisen elävän olennon läpi loistavan menneisyyden haamuja – ja ennen muuta omissa kokemuksissamme niistä, joiden elämään ei kuulunut täyttymystä tai oikeutta; toisin sanoen, suuren enemmistön, joka kiteytyy joissain symbolisissa hahmoissa – tai ”ihmisyyden rakkaus”, huuto, joka huulillaan Pariisin kommunardit kaatuivat, muuttuu täysin tyhjäksi sanahelinäksi, jonka alle voidaan piilottaa vielä vähän lisää terroria.

1. Kiitokseni italiankielisten säkeiden suomentamisesta Janne Löppöselle.
2. Global Sumud Flotillaa suomalaisessa kontekstissa käsitellään Komeetan julkaisemassa Henri Sulkun haastattelussa: https://komeetta.info/2025/10/05/tarkoitus-on-gazan-piirityksen-murtaminen-conscience-laivalla-matkustavan-henri-sulkun-haastattelu/ (Suom. huom.).
3. Schmitt, Carl. Poliittisen käsite. Suom. Arto Kuusterä ja Jussi Palmusaari. Tutkijaliitto, 2015.
4. Fortini, Franco. Dieci Inverni. Quodlibet, 2018, s. 77.
5. Fortini, Franco. I cani del Sinai. Quodlibet, 2002, s. 71.
6. Fortinin puhe vuodelta 1967 on kokonaisuudessaan luettavissa täällä: https://www.mechri.it/wp-content/uploads/2025/09/18-19_SAD_Di-Dio_corpo-di-orfeo_materiali_sess-3_4b_Intervento-alla-Manifestazione-per-la-libertA-del-Vietnam-aE-FRANCO-FORTINI.pdf
7. Fortini, Franco. ”Le ultime parole davanti alla corte”, Questioni di frontiera. Einaudi, 1977, ss. 34–35.
8. Benjamin, Walter. ”Historian käsitteestä”, Messiaanisen sirpaleita. Tutkijaliitto, 1989, ss. 177–189.