Tuore pamfletti ”Mitä Suomen ympäristöliikkeen tulisi seuraavaksi tehdä?” on monin tavoin ansiokas ja tervetullut keskustelunavaus suomalaisen ympäristöliikkeen seuraavista askelista. Avaus on lisäksi tullut oikealla ja tarpeellisella hetkellä. Suomalainen ympäristöliike etsii suuntaansa, mutta sillä on odottamassa valmiina jo useampi sukupolvi toiminnassa kouliintuneita aktivisteja, joilla on osaamista, valmiuksia ja paloa kääriä hihat ja toimia elinkelpoisen tulevaisuuden puolesta. Pinnalla on tyyntä, mutta kuka tahansa, joka pystyy näkemään pinnan alle, ymmärtää, että kohta kiehuu ylitse ja pitkin lattioita. En käy tekstiä tässä tarkasti läpi, vaan kannustan ihmisiä lukemaan sen.
Pamfletti kehottaa Elokapinaa siirtymään ”maakuntavastarintaan”, jonka yhtenä osana on
räikeimpien luontohaittojen rajoittaminen ja tuntuvien lisäkustannusten tuottaminen erilaisilla tuhoisilla tuotantopaikoilla (esim. metsähakkuut, kaivokset, megainfrahankkeet, datakeskukset) koko kansalaisvaikuttamisen työkalupakkia hyödyntäen; mukaan lukien keinot kuten hallintovalitukset, paikalliset mielenosoituskampanjat ja viime kädessä laajamittaisen disruption tuottaminen väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta harjoittaen.
Yhtenä merkittävänä muutosteorian osana pidetään juuri taloudellisen haitan aiheuttamista:
[…] muutosteoriaan onkin siten sisällytettävissä molemmat: radikaali siipi, joka pystyy luomaan taloudellista painetta eliiteille, sekä valtavirtainen massaliike […].
Ollaan hetki huolellisia ja tarkkoja tämän toiminnan perustelun kanssa. Taloudellisen haitan aiheuttaminen luontoa tuhoaville yrityksille on usein kuultu perustelu suoralle toiminnalle. On totta, että suora toiminta usein aiheuttaa kustannuksia eri tavoin niin yrityksille kuin valtiollekin. Pitkät valtaukset ja blokkaukset, kuten öljyputkihankkeiden vastustaminen Pohjois-Amerikassa, erilaiset ZADit (zone à défendre, ”puolustettava alue”) Ranskassa tai lukuisat metsävaltaukset Saksassa ovat epäilemättä aiheuttaneet merkittäviä kuluja ja tehneet ympäristölle tuhoisista hankkeista rakentajilleen ainakin hetkellisesti sietämättömiä. Vaikka tällaiset ympäristöt ovat myös erinomaisia paikkoja polttaa kaikki aktivistit täysin loppuun, onnistuvat ne usein luomaan ainakin hetkellisesti toisenlaisen todellisuuden ja tavan säilyttää tämän maailman kauneutta edes pienen hetken pidempään.
On kuitenkin tärkeää, että olemme aktivisteina rehellisiä toisillemme ja myönnämme, että taloudellinen haitta, jota pystytään aiheuttamaan väkivallattomalla suoralla toiminnalla, ei ole erityisen merkittävää eikä yksinään riittävää voittamaan suoran toiminnan kamppailuja. ”Me olemme investointiriski!” kuului vanha saksalaisen ilmasto-oikeudenmukaisuusliikkeen Ende Geländen slogan, mutta kuten ilmastoaktivisti ja tutkija Andreas Malm huomauttaa, todellisen investointiriskin olisi oltava suurempi kuin kerran vuodessa tapahtuva yhden tai kahden päivän blokkaus.
Malmin ratkaisu tähän ongelmaan on suora sabotaasi, jonka puolesta hän puhui vuoden 2021 kirjassaan How to Blow Up a Pipeline: Learning to Fight in a World on Fire (suom. Miten öljyputki räjäytetään [2024]). Malm ehdottaa, että väkivallattomuuteen sitoutunut ilmastoliike erottaisi toisistaan väkivallan ihmisiä kohtaan ja väkivallan esineitä kohtaan, ja ottaisi repertuaariinsa jälkimmäisen osana taktiikoiden moninaisuutta. Laajamittainen sabotaasi ja öljyputkien räjäyttäminen tai datakeskuksien polttaminen olisi kieltämättä investointiriski. Kirja herätti ilmestyessään laajaa ja poleemista keskustelua ilmastoliikkeen keskuudessa. Nyt viisi vuotta myöhemmin voidaan todeta, että ilmastoliike ei harvoja marginaalitoimijoita lukuun ottamatta lähtenyt tähän suuntaan.
Syyt tähän ovat ymmärrettäviä. Suora sabotaasi aiheuttaa merkittäviä henkilökohtaisia riskejä. Britanniassa neljä Palestine Action -ryhmän aktivistia sai hiljattain neljästä lähes kahdeksaan vuotta vankeutta terroristisesta toiminnasta heidän aiheutettuaan tuhoa tehtaalle, joka tuottaa Israelille tappajalennokkeja. Näiden droonien kerrotaan muun muassa matkivan lapsen itkua maksimoidakseen tappamiensa palestiinalaisten määrän. Tiukkenevan poliisirepression myötä riskejä eivät kuitenkaan kanna ainoastaan rohkeat yksilöt, vaan ilmastoliike ja kansalaisyhteiskunta laajemmin.
Ranskassa muutama vuosi sitten ilmasto-oikeudenmukaisuusliikkeen Soulèvements de la Terren aktivisteja pidätettiin terrorismilainsäädännön nojalla. Kuulusteluissa heiltä kysyttiin heidän mielipiteistään Andreas Malmista. Suomessa poliisi on televalvonut aktivisteja hyvin hatarilla perusteluilla törkeän vahingonteon suunnittelusta. Valvontaan on päätynyt jopa aktivistin alakouluikäinen lapsi. En hämmästyisi, vaikka jopa tällaisen tekstin kirjoittamisella pääsisi Suomen poliisin televalvonnan asiakkaaksi. Siirtymällä suoraan sabotaasiin ympäristöliike ottaisi merkittävän riskin ajautua marginalisoiduksi pahenevan tukahduttamisen ja sosiaalisen hyväksyttävyyden menettämisen myötä. Tämä olisi vastakkaista pamfletin tavoitteelle saada mahdollisimman laaja yhtenäinen liittouma progressiivisia toimijoita yhteen, eikä pamfletissa tällaista myöskään ehdoteta.
Millä suoran toiminnan kamppailut sitten voitetaan, jos ei taloudellisen tappion aiheuttamisella? Suoran toiminnan kamppailut ratkaistaan harvoin kadulla tai saati sitten metsässä. Ne voitetaan viestinnällä, mediatyöllä ja suhmuroimalla takahuoneissa. Kamppailut voitetaan taktiikoiden moninaisuudella, jossa suora toiminta on yksi viestintää ja muuta työtä tukeva taktiikka. Lopulta puhe taloudellisen haitan aiheuttamisestakin on pitkälti viestintää.
Otetaan esimerkiksi Elokapinan aktiot Viiankiaavalla, jotka mainitaan myös pamfletissa. Elokapina pysäytti kaivosyhtiön koeporaukset suojellulla suoalueella yli 20 kertaa yhden talven aikana. Tähän on vaadittu valtava työpanos ja taloudellinen ponnistus. Jos tavoitteena olisi ainoastaan tuottaa taloudellista haittaa, olisi yön pimeydessä kulkeva yksinäinen hiihtäjä pystynyt toteuttamaan tämän tavoitteen huomattavasti Elokapinaa paremmin. Elokapinan toimintastrategia on siis ensisijaisesti jokin muu kuin suoran taloudellisen haitan tuottaminen. Sen toimintastrategia perustuu ennen kaikkea taitavaan viestintään ja mediahuomion saamiseen.
Viiankiaavan aktiot olivat kuitenkin tältä kannalta ajateltuina hankalia. Huolimatta valtavasta työpanoksesta ja porauksien pysäyttämisestä yli 20 kertaa saatu mediahuomio oli vähäistä. Ero on räikeä verrattuna siihen, kuinka paljon huomiota kykenee saamaan sillä, että sulkee yhden kadun autoilulta Helsingissä. Tässä on yksi haaste, mikä sisältyy ajatukseen siitä, että Elokapina suuntaisi pääkaupunkiseudulta kohti maaseutujen kamppailuja. En ole henkilökohtaisesti vakuuttunut, että tämä haaste on täysin ratkaistavissa.
Elokapinan alkuaikoina Suomessa liike korosti merkittävästi sitä, kuinka on panostettava nimenomaan pääkaupunkiseudulla tapahtuvaan toimintaan, koska tutkimusnäyttö osoitti, että pääkaupunkiseudulla tapahtuva liikehdintä on tehokkainta yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi. Massaan perustuvien katusulkujen ja poliisivankiloiden täyttämisen aktivisteilla ajateltiin johtavan mielenosoittajien määrän yhä lisääntyvään kasvuun ja lopulta riittävän suureen yhteiskunnalliseen paineeseen päättäjiä kohtaan tarpeellisten ilmastotoimien toteuttamiseksi. Nyt vajaa kymmenen vuotta myöhemmin pystymme toteamaan, että tämä ei ole toteutunut. Voittoja on saatu, mutta maailmanloppu lähestyy yhä päivä päivältä.
Tämän strategian tulevaisuudesta on käyty merkittävää keskustelua ympäristöliikkeen sisällä. Nähdäkseni kaksi perustelua puhuu sen puolesta, että katusuluista luovuttaisiin tai niiden merkitystä vähennettäisiin. Ensimmäinen syy on viestinnällinen. Suljettaessa saastuttava tehdas tai kaivos on kaikille lähes selittelemättä selvää, mitä tässä vastustetaan. Kun poliisit kantavat aktivisteja hiilivoimalasta, kaikille on päivänselvää, kenen puolelle poliisit tässä asettuvat. Katusuluissa voi näyttää, että niissä vastustettaisiin lastaan futistreeneihin vievää vanhempaa, vaikka hän on kyseisessä tilanteessa vain valitettava sivullinen kärsijä.
Toinen syy on käytännöllinen. Katusuluilla ei ole viime vuosina saavutettu niitä tavoitteita, joita niillä tavoitellaan. Massoja ei ole onnistuttu mobilisoimaan eikä riittävää yhteiskunnallista painetta luomaan. Jos tavoitteita ei saavuteta valituilla keinoilla, keinoja on muutettava. Mihinkään toimintatapaan tai käytäntöön ei ole järkevää hirttäytyä, liittyi käytäntö sitten katublokkeihin tai Malmin tekemän sabotaasiehdotuksen kaltaisiin aloitteisiin. Käytetään sitä mikä toimii. Ei käytetä sitä mikä ei toimi. Olen kuitenkin avoin sille, että taktiikoita muuttamalla myös katublokeilla on mahdollista saada merkittäviä uusia voittoja.
Mikä saa ihmiset toimimaan liikkeessä ja menemään kaduille paremman maailman puolesta on aina enemmän tai vähemmän henkimaailman asia. Filosofi Jacques Rancièren mukaan on turha yrittää etsiä syitä kapinoille. Samat syyt, jotka ajavat meidät barrikadeille, pitävät meidät myös tyytyneinä kohtaloomme. Sorto on yhtä aikaa syy kapinoida ja olla kapinoimatta. Tänä kesänä tämä on saanut uuden ironian tason äärimmäisen kuumuuden pakottaessa useamman liikkeen Euroopassa perumaan suunnittelemiaan aktioita.
Rancière korostaa kuitenkin, että vaikka kapinoilla ei ole syytä, niillä on oma logiikkansa. Yksi tällainen logiikka on nähdäkseni se, että kapinoiden on onnistuttava tuottamaan toimijoilleen kokemus yhteisestä voimasta ja omien kykyjen kasvattamisesta. Parhaiten tämä onnistuu luomalla kokemuksia konkreettisista kamppailujen kautta saaduista voitoista, olivat nämä mitä tahansa. Oman uhrautumisen ja henkilökohtaisten riskien korostaminen on nähdäkseni vastakkaista tälle tavoitteella. Lisäksi tämä on ilmeisen tarpeetonta tilanteessa, jossa ympäristöliikkeissä olemisen riskeistä saa lukea lähes viikoittain lehdistä, liittyvät nämä riskit sitten sakkoihin, tuleviin työmahdollisuuksiin tai omien lapsien joutumista poliisin televalvomaksi. Politiikan teoreetikko Hannah Arendt kirjoittaa esseessään kansalaistottelemattomuudesta, kuinka itseuhrautumisen korostaminen saa aktivistit vaikuttamaan fanaattisilta ”sekopäiltä”, joiden kanssa keskusteleminen on mahdotonta.
Miten konkreettisia voittoja on sitten mahdollista saada? Jos katublokeilla ei ole enää saavutettavissa helppoja voittoja, paikalliset kamppailut voivat olla tällainen keino. On kuitenkin viisasta muistaa, että paikalliset kamppailut voivat kuluttaa paljon ihmisresursseja. Ne voivat kestää vuosia tai vuosikymmeniä, ja saadut voitot palautuvat paikallisiin kysymyksiin, jotka ovat tärkeitä mutta eivät välttämättä heijastu valtakunnalliseen politiikkaan. Suomen kokoisessa maassa on lisäksi vain rajallinen määrä aktivisteja, ja heidän työpanoksensa on aina pois jostain toisesta kamppailusta.
Suojellaan Stansvik -liike on nähdäkseni erinomainen esimerkki menestyksekkäästä paikallisen kamppailun liikkeestä, joka on suorastaan nerokkaalla tavalla yhdistänyt perinteisiä mielenosoituksia ja kansalaisvaikuttamista, vaikuttamista kabineteissa ja kaupunginvaltuustossa, suoraa toimintaa ja historiallisia oikeudellisia kamppailuja. Liike on jättänyt jälkensä suomalaisen ympäristöliikkeen historiaan poikkeuksellisella tavalla, mikä tekee Stansvikista pientä helsinkiläistä metsää merkittävämmän paikan.
Liikkeen menestys saa pohtimaan kahta kysymystä. Ensimmäiseksi: olisiko liikkeen menestys toistettavissa muualla Suomessa? Stansvikin metsän sijaitseminen Helsingissä on mahdollistanut aktivistien osallistumisen liikkeen toimintaan eri tavalla kuin maakunnissa, koska merkittävä osa suoraan toimintaan osallistuvista aktivisteista sattuu asumaan Helsingissä. Toisaalta pitkäkestoisen paikallisen kamppailun rakentaminen missä tahansa päin Suomea voisi houkutella mukaan toimintaan paikallisia toimijoita.
Toiseksi: Suojellaan Stansvik onnistui suojelemaan Stansvikin metsän omana yhden asian liikkeenään. Liike sai toki tukea Elokapinalta ja Metsäliikkeeltä, mutta kaikki kunnia saavutuksista kuuluu yksin liikkeelle. Syy menestykselle saattaa olla nimenomaan se, että kyseessä oli paikalliseen kamppailuun keskittyvä yhden asian liike. Tämä herättää tarkastelemaan uudella tavalla pamfletin asettamaa kysymystä siitä, että Elokapinan tulisi keskittyä yhä enemmän Helsingin ulkopuolisiin paikallisiin kamppailuihin.
Miksi tämän toimijan tulisi olla juuri Elokapina? Elokapinan puolesta puhuu se, että se on tunnettu ”brändi”, jolla on pamfletin mainitsemin tavoin valmiit koulutuspolut, mediaosaamista ja rahoitusta. Tämä on epäilemättä syy myös siihen, miksi Viiankiaavan aktiot on toteutettu Elokapinan nimellä. Tällä on toisaalta kääntöpuolensa. Elokapinan kaltaisen organisaation mukana tulee kankeutta, ja Elokapinalla on takanaan oma historiallinen painolastinsa niin hyvässä kuin pahassa. Paikallinen liike aloittaa puhtaalta pöydältä. Samalla päätöksentekoon syntyy ketteryyttä. Toimintamuodot ja -konsensus voidaan rakentaa paikallisista tarpeista käsin, mikä antaa tilaa kokeilla erilaisia toimintatapoja.
Aktivistit liikkuvat jo tällä hetkellä sujuvasti liikkeestä toiseen ja takaisin. Aktivistien toimintakulttuuri ja -tavat eivät ole yhtenäisiä ainoastaan Suomessa, vaan ne ovat ”natoyhteensopivia” koko Euroopassa. Suora toiminta vaatii tietoa ja taitoa, mutta se ei ole salatiedettä eikä sitä ole syytä portinvartioida. Pamfletin ehdottama Elokapinan uudelleensuuntaaminen maakuntakamppailuihin on yksi tie. Toinen olisi päästää tuhat paikallista kamppailua kukkimaan.
Erityisesti tämä pohdituttaa yhteydessä pamfletin väitteeseen, että Elokapinan olisi syytä tehdä tilaa muille urbaaneille toimijoille massamielenosoituksien järjestämisessä. Miksi tilaa tulisi tehdä juuri kaupungissa, mutta ei maaseudulla? Toisaalta ei Elokapina ole tähänkään mennessä kieltänyt muita toimijoita toimimasta kaduilla ja mobilisoimasta mielensä mukaan.
Lopuksi on syytä sanoa, että strategia on hyvin tärkeää. Aivan yhtä tärkeää on hyväksyä se, että ihmiset tekevät asioita myös strategiaa pohtimatta, huudellen omien voimiensa tunnosta. Kuten Jussi Vähämäki kirjoittaa:
Mutta ne, jotka tuntevat hieman varhaisen työväenliikkeen historiaa, tietävät, että kyse ei ollut mistään yhtenäisestä puolueesta, joka olisi luonut edustuksellisen massaorganisaation tyyliin populus est rex, siis organisaation, jossa kaikki erilaiset näkemykset sulautuvat yhdeksi persoonaksi, yhdeksi asiaksi, jolle kaikki alistuvat. Päinvastoin, kyse oli jatkuvien konfliktien, sekoilujen ja hörhöilijöiden laumasta, jonka jäsenet tahtoivat, sanoivat, tekivät asioita voimansa tunnossa liikaa ajattelematta ja nöyristelemättä (ajatelkaa 8 tunnin työpäivää, lapsityövoiman käytön kieltämistä tms.!), ja joka kuitenkin kykeni paljon, paljon suurempiin muutoksiin kuin nykyinen (reaktiivinen) ”vasemmisto” […]
Suorassa toiminnassa ei ole kyse ainoastaan tulevaisuuden muuttamisesta, vaan itsekunnioituksesta – kyvystä katsoa sortajaa silmiin ja sanoa hänelle hänen olevan sortaja.
Tästä huolimatta olen vahvasti samaa mieltä pamfletin kutsusta nostaa liikkeiden kattoa, organisoitua ja kääntää katse pitkälle horisonttiin. Tämä kamppailu kestää läpi elämämme. On syytä elää ja toimia sen mukaisesti. Kamppailun voittaminen vaatii raivoa, rakkautta ja solidaarisuutta, mutta myös kykyä toimia aivan yhtä häikäilemättömästi ja hävyttömästi kuin vaikkapa Kokoomus ja Elinkeinoelämän keskusliitto toimivat.
