(Irti) taloudesta

 ”Économie (sortir de l’)”.
Teoksessa Mondes postcapitalistes.
La Découverte, 2026, 41–56.
Suomennos: Jussi Vähämäki.

Suomentajan saatesanat

Helmikuussa 2026 Ranskassa ilmestyi kirja Mondes postcapitalistes (toim. Jérôme Baschet ja Laurent Jeanpierre). Kirja on yli yhdeksänsataasivuinen järkäle, eräänlainen ”ensyklopedia”, jonka sivuilla liki kahdeksankymmentä eri alojen tutkijaa, aktivistia ja erilaista asiantuntijaa yrittävät avata näkymiä maailmaan kapitalismin jälkeen. Miksi? Ensimmäiseksi on sanottava, että kyse ei ole utopistisesta teoksesta, yrityksestä kuvitella parempaa maailmaa. Mutta ei myöskään dystopiasta, jonka eri muotoja mediat meille päivittäin tarjoavat. Ehkä kirjaa luonnehtii – sanan eri merkityksissä – vire, jota voitaisiin kuvata termillä ”on lähdettävä vähästä”, siitä liki kuultavasta ja tuskin havaittavasta, mitä on käsillä, jäljellä, kaikesta lähes hylätystä, käyttökelvottomasta, unohdetusta ja korvan vain vaivoin kuulemasta. Luulen, että Walter Benjaminin ”lumpunkerääjä”, aamuvarhaisella roskiksia tonkiva ja asemalaitureilla tuulen pyörittelemiä paperitolloja uteliaana tarkasteleva on vapahtajamme, Messias. Hän, jos joku, opettaa meidät kuulemaan ja näkemään, hän avaa meille mahdollisten maailmojen ja erilaisten elämänmuotojen moneuden. Eikä tämä tarkoita, että maailmat kapitalismin jälkeen olisivat apokalypsin kelmeän valon värjäämiä raunioita. Päinvastoin ne ovat, kuten Brechtin näytelmien ”katsojat” muistavat, naurun, solidaarisuuden ja voiman kasvun, siis ilon maailmoja.

Kirjan toimittajat (historioitsija ja sosiologi) puhuvat ajatuskokeesta: mitä yhteiskunnat voisivat olla, mitä tapahtuisi Maalle, kun se olisi päässyt eroon kapitalismista? Voisin lisätä: mitä tapahtuu historialle ja sosiologialle, kun kuvitelma maailmasta ja kehityksestä, avaruudesta ja ajasta romahtavat? Kun ne joutuvat kohtaamaan lumpunkerääjävariksen ironisen katseen? En itse ehkä puhuisi ajatuskokeesta enkä kuvittelusta, vaan todellisesta ”proletaarisesta” tarpeesta selvitä, tulla toimeen sillä vähällä, mikä on käsillä, mikä on jäljellä tässä ja nyt. Meillä ei ole varaa utopioihin tai tulevaisuuteen. Vain tässä nykyisyyden merkissä olemme voittamattomia. 

Kirjan ensimmäinen artikkeli on Anselm Jappen suoraviivainen teksti (Irti) taloudesta. Siinä on puolensa, ja aimo annos jonkinlaista ”situationistien” röyhkeyttä, mikä aina välillä tekee hyvää, vaikka kaikesta ei oltaisi samaa mieltä. Ja kuten muistatte, ei Debord eikä edes Marx ollut juuri koskaan itsensä kanssa samaa mieltä.

---

(Irti) taloudesta

Irti kapitalismista? Monet toivovat sitä – vaikka itse ”kapitalismin” määritelmä ja siten se, mistä halutaan päästä eroon voikin vaihdella paljon. Irti riistosta, yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta, porvariston vallasta? Käytännössä sama asia kuin päästä eroon kapitalismista. Irti valtiosta ja kaikista hallinnan muodoista? Monet ovat samaa mieltä, libertaristinen ajattelutapa on saanut yhä laajemmin kannatusta viime vuosikymmeninä. Irti maskuliinisesta hallinnasta (tai ”patriarkaatista”), tehdä loppu rasismin, vammaisuuden ja määrättyjen seksuaalisuuden muotojen syrjinnän eri muodoista, nämä tavoitteet ovat tulleet lähes yksimielisesti hyväksytyksi uudeksi tavaksi taistella emansipaation puolesta. Luonnon hallinnan lopettaminen, eläinten, jopa jokien oikeuksien tunnustaminen: myös tämä yhteiskunnallisen taistelun rajaseutu, vaikka melko uusi, on löytänyt tietyissä piireissä yhteisen soinnin. Yksikään näistä pyrkimyksistä ei ole kannattajiensa mielestä ”epärealistinen”, vaikka ne koskisivatkin asioita, joita vielä äskettäin pidettiin ”luonnollisina” ja siten muuttumattomina.

Entä päästä irti taloudesta? Päästä irti työstä ja rahasta? Sen väittäminen, että kapitalismin jälkeisessä yhteiskunnassa, ei tule olemaan taloutta, ei työtä, ei rahaa, ylittää useimpien antikapitalistien kuvittelukyvyn, jopa ”radikaaleina” itseään pitävien. ”Toinen talous”, ”vapautettu työ”, ”erilainen” raha – niitä kyllä halutaan. Mutta miten voitaisiin elää kokonaan ilman taloutta, työtä ja rahaa? Ajatus vaikuttaa järjettömältä.

Sitä se todellakin olisi, mikäli ”taloudella” tarkoitettaisiin kaikkia ”tuotannon” muotoja; mikäli ”työksi” kutsuttaisiin toimintaa, jonka avulla ihminen hankkii luonnosta kaiken elämäänsä varten tarvitsemansa – ”aineenvaihduntaa luonnon kanssa”, kuten Karl Marx sitä kutsuu.¹ Niiden poistamisen haluamisessa ei tietenkään olisi järkeä, yhtä vähän kuin sitä olisi painovoiman poistamisessa, niin epämiellyttävää kuin painovoima toisinaan voikin olla.

Mutta mikäli talous ja työ olisivat ihmisen olemassaolon ja yhteiskunnan kaikkien muotojen ikuisia edellytyksiä, miten selittää se, että ”talouden” käsite modernissa merkityksessään – huolimatta juuristaan antiikin Kreikassa, jossa sillä oli kuitenkin aivan toinen merkitys – ilmaantui vasta 1600- ja 1700-luvuilla? Samalla tavoin antiikin ajattelusta puuttui myös ”työn” kategoria.

Antiikin historian tutkija Moses Finley kritikoi vuonna 1973 julkaistun teoksensa The Ancient Economy alussa tavallaan kirjansa otsikkoa:

Tätä otsikkoa [Finley viittaa Marshallin teokseen Principles of Economics vuodelta 1890, JV] ei voi kääntää kreikaksi eikä latinaksi. Eikä myöskään perustermejä, kuten työ, tuotanto, pääoma ja investointi [joita ei tuolloin ollut olemassa], kreikkalaisilta puuttui käsite ”taloudesta” ja, a fortiori, heiltä puuttuivat ne käsitteelliset elementit, jotka yhdessä muodostavat sen, mitä me kutsumme ”taloudeksi”. Totta kai he harjoittivat maataloutta, kävivät kauppaa, valmistivat esineitä ja harjoittivat kaivostoimintaa. […] Mitä he eivät kuitenkaan tehneet, oli näiden kaikkien erityisten toimintojen yhdistäminen yhdeksi käsitteelliseksi yksiköksi.

Finley lisää: 

On itsestään selvää, että sanaa ”markkinat” käytetään abstraktissa merkityksessä, enkä voi olla mainitsematta, että tässä merkityksessä sitä ei voi kääntää kreikaksi tai latinaksi. […] Silloin olisi ollut mahdotonta löytää tai muotoilla […] taloudelliselle käyttäytymiselle lakeja, joita ilman on epätodennäköistä, että ”talouden” käsite kehittyisi.²

Sama pätee työhön: 

Kreikassa tai latinassa ei ollut sanaa, jolla olisi voitu ilmaista yleistä ”työn” käsitettä tai työtä ”yleisenä yhteiskunnallisena tehtävänä”. Työn luonne ja olosuhteet antiikin aikana tekivät mahdottomaksi tällaisten yleisten käsitteiden syntymisen, samoin kuin käsitteen työväenluokka.³

Toinen antiikin historian tutkija, Jean-Pierre Vernant, täsmentää: 

Antiikin Kreikassa ei löydy yhtä suurta inhimillistä tehtävää, työtä, joka kattaisi kaikki ammatit, vaan joukko erilaisia ammatteja, joista kukin muodostaa omanlaisensa teoksen tuottavan toiminnan erityisen tyypin […] Sosiaalinen side syntyy ammatin ulkopuolella, ainoastaan tasolla, jolla kansalaiset voivat vastavuoroisesti rakastaa toisiaan.⁴

Samoin antropologi Marshall Sahlins toteaa kirjassaan Stone Age Economics: 

Mutta siten jopa primitiivisen yhteiskunnan ”taloudesta” puhuminen on sellaisenaan epärealistista. Rakenteellisesti ”taloutta” ei ole olemassa.⁵

Toisaalta on selvää, että aineellista vaihtoa oli olemassa, eli sitä, mitä me takautuvasti kutsumme ”taloudeksi”: Mikään yhteiskunnallinen suhde, mikään instituutio tai instituutioiden joukko ei sellaisenaan ole ”taloudellinen”, [toisaalta] mikä tahansa instituutio […], voidaan sijoittaa talouden kontekstiin.⁶

Siksi on aloitettava toteamalla, että ”talous” ei ole kuin yksi – ja pikemminkin melko uusi – niistä historiallisista muodoista, joissa aineenvaihdunta luonnon kanssa on järjestetty. Sillä on varmasti erityisen suuri merkitys siinä määrin kuin se on levinnyt koko maailmaan muokaten perusteellisesti nykyaikaisia yhteiskuntia. Se ei kuitenkaan ole millään tavoin identtinen ihmisen yhteiskunnallisen elämän kanssa sellaisenaan eikä se edusta tuon elämän parasta mahdollista muotoa, pitkällisen ”edistyksen” huippua tai ainoaa tietä vaurauteen. Siitä paljastuu kiistatta tuhoisia piirteitä. Sama pätee työhön, joka ei ole kuin erityinen tuotannollisen toiminnan muoto, tapa järjestää sitä ja antaa sille yhteiskunnallinen tehtävä. Talouden erillisen alueen luominen tarkoittaa myös, että päätetään siitä, mikä ei kuulu talouteen, mikä ei ole työtä eikä tuota taloudellista arvoa, asia, johon palaamme muutamin esimerkein hieman tuonnempana.

Talouden tieteen suuruus ja rappio

IV vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua Aristoteles asettaa vastakkain krematistiikan – rahan kasaamisen pelkän rahan takia, minkä hän tuomitsee – ja talouden – eli talonpidon, oikonomian. Tässä yhteydessä termi viittaa yksinomaan kotitilan (oikos) järjestämiseen ja sen jäsenten välisiin suhteisiin – eli suunnilleen päinvastaiseen kuin mitä nykyään ymmärrämme taloudella.

Esimoderneissa yhteiskunnissa rikkauksien kasaaminen niiden itsensä takia ei koskaan muodostanut päämäärää sinänsä, vaan sen pitäisi aina palvella viime kädessä jotain ”jalompaa”: yksilön arvovaltaa, moraalia, uskontoa, kuningasta tai isänmaata. Tietenkin toisinaan kyse oli tekopyhästä hyveen nimissä tehdystä kunnianosoituksesta paheelle, sillä koskaan ei ole puuttunut ihmisiä, jotka ovata valmiita mihin tahansa rikkauden kasaamiseksi. Mutta yhteiskuntajärjestys tuomitsi heidät ja asetti rajoituksia heidän tavoilleen: tapa jättää kuollessaan omaisuutensa kirkolle oli yksi osoitus tästä. Nämä epäjohdonmukaisuudet kuuluivat samaan sarjaan lukuisten kristillisten käskyjen rikkomusten kanssa, mukaan lukien papiston itsensä tekemien. 

Kun ”taloustiede” syntyi, kyse ei ollut jo olemassa olevan luonnollisen todellisuuden kuvaamisesta tai ”löytämisestä”, vaan todellisuuden luomisesta käsi kädessä kapitalismin reaalisen kehityksen kanssa. Kapitalismin synty on yhteydessä erääseen tärkeimmistä murtumista ihmisen käsityksessä itsestään: ”poliittisen taloustieteen” synty Englannissa. 1600-luvun jälkipuoliskolla Thomas Hobbesin – ”ihminen on ihmiselle susi” -maksiimin kirjoittaja, ja myös yksi ensimmäisistä, joka väitti, että ihmisen tarpeet ovat luonteeltaan rajattomat –, William Pettyn ja John Locken valmistelemana, tämä uusi lähestymistapa löysi kirjallisen ilmaisutapansa ylivertaisen kyynisyyden Bernard Mandevillen runomuotoisessa teoksessa The Fable of the Bees (1705), ja sen teoretisointi huipentui Adam Smithin kirjaan Kansakuntien varallisuus (1776). 

Tämän uuden tieteen hahmottelu kulkee yhtä jalkaa moraalisen vallankumouksen kanssa: ihmisen kutsumus ei ole enää hyveen harjoittaminen (riippumatta siitä, miten se määritellään: uskonnon, herralle tai yhteisölle osoitetun uskollisuuden tai perinteiden kunnioittamisen kannalta), jolle oman edun on alistuttava, sillä tavoin, että ihmisen arvo mitataan hänen kyvyssään hillitä itsekkäitä intohimojaan. Nyt kyky muuttaa rahaa suuremmaksi määräksi rahaa ei enää joudu vetoamaan johonkin muuhun päämäärään, vaan se on muuttunut sellaisenaan hyveeksi. On totta, että näiden kirjoittajien mukaan jokaisen harjoittaman oman edun tavoittelun pitäisi markkinoiden ”näkymättömän käden” (Smith) kautta johtaa kaikkien vaurauden kasvuun, niin että ”yksityiset paheet muuttuvat julkisiksi hyveiksi” (Mandeville). Mutta tämän teorian mukaan se tapahtuisi automaattisesti ilman että yksilöiltä vaadittaisiin erityisiä ponnisteluja; nämä kutsutaan seuraamaan lähes pidäkkeittä (lukuun ottamatta vähäisiä lainsäädännöllisiä määräyksiä) ahneuttaan ja muita perinteisesti ”pahoiksi” katsottuja taipumuksiaan, kuten himojaan, turhamaisuuttaan ja ylpeyttään. Smithin mukaan vastavuoroisten palvelusten omalle edulle pohjautuva vaihto varmistaa yhteiskunnan toiminnan paremmin kuin keskinäinen kiintymys.⁷ Nämä periaatteet levisivät nopeasti, etenkin Isossa-Britanniassa: mikään yhteiskunta ei ollut koskaan aiemmin ”vapauttanut” jäseniään velvollisuudesta asettaa itselleen rajoja jonkinlaisen hyveen tavoittelemiseksi. Ja tämä kaikista muista päämääristä itsenäistynyt rikkauden tavoittelu on juuri sitä, mitä alettiin tuolloin kutsua ”taloudeksi”.

Le Robert -sanakirjan mukaan talous on ”kokonaisuus kaikesta siitä, mikä liittyy varallisuuden tuotantoon, jakamiseen ja kulutukseen jossakin yhteisössä”. Mutta mistä varallisuudessa on kyse? Kapitalismissa se ei tarkoita sitä, mikä rikastuttaa ihmiselämää, vaan rahasummaa tai sen vastineita – vaikka se sisältäisikin ihmiselämälle haitallisia elementtejä. Näin ollen auto-onnettomuus lisää tätä varallisuuden muotoa, koska se työllistää lääkäreitä, lakimiehiä, mekaanikkoja… 

Marxin suhtautuminen talouteen oli yhtä moniselitteinen kuin hänen suhtautumisensa työhön: hänen tärkeät viittauksensa ”klassiseen” englantilaiseen kansantaloustieteeseen ja hänen näkemyksensä työstä ikuisena välttämättömyytenä ovat ristiriidassa sen – harvinaisemman, piilevän ja epäsuoran – kritiikin kanssa, jota hän esitti näitä samoja kategorioita kohtaan etenkin myöhäistuotannossaan. Itse asiassa Pääoman alaotsikko ”poliittisen taloustieteen kritiikki” voi tarkoittaa yhtä lailla ”muiden poliittisen taloustieteen oppirakennelmien kritiikkiä” tai ”itse talouden ja sitä koskevan tieteen olemassaolon kritiikkiä”. Olennaista on kuitenkin se, että Marxin peruskategoriat, erityisesti hänen tavaraa, arvoa, työn kaksinaisluonnetta ja rahaa koskevat kritiikkinsä tekevät mahdolliseksi talouden perustavanlaatuisen kritiikin, joka ulottuu selvästi Marxin itsensä ilmaisemien aikomusten ulkopuolelle.

Historiallinen materialismi – jonka kanonisoitu muoto kuuluu Marxin kuoleman jälkeen syntyneen marxilaisuuden dogmaattisiin versioihin – on yleisesti ymmärretty talouden ensisijaisuutta korostavaksi; taloutta, jota kutsuttiin ”tuotantotavaksi”, pidettiin kaikkien menneiden, nykyisten ja tulevien yhteiskuntien ”perustana” suhteessa ”päällysrakenteeseen” – oli kyseessä sitten kulttuuri, laki, uskonto jne. Taloudellisen ulottuvuuden keskeisyyden korostaminen oli tuolloin ”vallankumouksellisen” – materialistisen – porvarillista ”idealismia” vastustavan ajattelun tyypillinen piirre. Tosiasiassa marxismi osoitti näin pysyttelevänsä samalla perustalla kuin porvarillinen taloustiede pitäessään taloutta, työtä, arvoa, rahaa, kauppaa, hintaa jne. ylihistoriallisina ja ylikulttuurisina tekijöinä.

Marcel Maussin antropologia asettaa kyseenalaiseksi taloustieteen perusoletukset – ja erityisesti sen, että ihminen pyrkii aina ja kaikkialla oman hyödyn tavoitteluun.⁸ Hänen kuvauksensa monien yhteiskuntien perustana olevasta lahjan antamisen, vastaanottamisen ja palauttamisen kolminkertaisesta velvollisuudesta, joka ei ole kadonnut edes nykyaikaisista yhteiskunnista, horjutti vakavasti universaalin homo economicuksen kuvaa. Maussin tutkimukset eivät tehneet vaikutusta ammattiekonomisteihin, mutta ne toimivat lähtökohtana myöhemmälle, ekonomismin ja utilitarismin kritiikin keskusakselikseen ottaneelle antropologian haaralle: talouden denaturointi, sen osoittaminen, ettei talous välttämättä ole osa kaikkea ihmiselämää ja että on olemassa muita hyödykkeiden tuotannon ja kierron muotoja.

Toinen tärkeä lähde talouden käsitteen kyseenalaistamiseen löytyy Karl Polanyilta, erityisesti kirjasta Suuri murros.⁹ Siinä hän kuvaa, kuinka taloudellisen piiri irtautuu (dis-embed) 1700-luvun lopulla suhteessa muuhun yhteiskuntaan työn, rahan ja maan muuttuessa pelkäksi kauppatavaraksi. Niistä tuli pelkkiä aiemmista sosiaalisista ja symbolisista suhteista irrotettuja myynti- ja ostokohteita. Nämä suhteet olivat liittäneet niihin tehtävän, jonka sisältö ei ollut pelkästään aineellisten tarpeiden tyydyttäminen, vaan myös tietyn yhteiskunnallisen tasapainon ylläpito. Mutta irtautumisen tulos, ”itsesäätelevät markkinat”, päästivät Polanyin mukaan lopulta valloilleen kilpailun, joka tuhosi yhteiskunnan. Siksi talous olisi ”uudelleen kiinnitettävä” (tai ”upotettava”, embed), toisin sanoen se olisi palautettava rooliinsa muiden instituutioiden (ei välttämättä valtion, vaan myös uskonnon, sukulaisuuden, perinteiden jne.) palvelijana. Kapitalistisessa yhteiskunnassa talous on päinvastoin muuttunut itsessään päämääräksi ja yhteiskunta sen palvelijaksi. Tämä väite menee ilmiselvästi paljon pidemmälle kuin mitä porvarilliset taloustieteilijät tai valtaosa marxisteista kykenevät myöntämään. Tästä huolimatta on kuitenkin huomautettu (esimerkiksi Louis Dumontin esipuheessa Suuren murroksen ranskankieliseen painokseen), että Polanyin teoria edellyttää edelleen ”taloudellisen” sfäärin olemassaoloa ihmisten toiminnassa, ja hän hän halusi vain rajoittaa sen valtaa muihin elämänalueisiin. Olisi kuitenkin pikemminkin purettava itse ”talouden” käsite, ei vain rajoitettava sen käyttöä.

Tämän suuntauksen edelläkävijöitä ovat olleet jo mainitut historioitsijat, kuten Moses Finley, ja antropologit, kuten Marshall Sahlins ja Louis Dumont,¹⁰ mutta erityisesti Ivan Illich, kritiikissään ”tarpeiden” käsitettä kohtaan ja ylistäessään ”luovaa työttömyyttä ”,¹¹ työtä kritikoinut André Gorz,¹² Jean Baudrillard varhaisissa teoksissaan¹³ sekä degrowth-liike. Yksi sen edustajista, Serge Latouche, on omistanut talouden käsitteen purkamiselle historiatieteellisen tutkimuksen talouden keksimistä käsittelevässä kirjassaan.¹⁴

Näiden lähestymistapojen kaikkein äärimmäisin muoto, jolla on kuitenkin ollut tiettyä vaikutusta, on Georges Bataillen kehittelemä (tuhoavan) ”kulutuksen” (dépense) käsite: elävillä olennoilla, ihminen mukaan lukien, on elinvoimien ylijäämä, ja jotta se ei tukehduttaisi niitä, pyrkivät ne ennen muuta vapautumaan siitä.¹⁵ Siihen kuuluvat uhri ja sota, eroottisuus ja rikos, taide ja potlatch, luostarielämä ja suunnitelmataloudet. Vaikka Bataille väittääkin analysoivansa ”yleisen talouden lakeja” kosmisen tasolla, hän esittää pikemminkin radikaalisti antitaloudellisen näkökulman: kaikella kasaantumisella ei ole muuta tarkoitusta kuin tuhlaus, joka muodostaa olemassaolon todellisen päämäärän ja kaiken ilon lähteen.

Nämä talouden kritiikit kumoavat täysin akateemisia instituutioita ja tutkimusta hallitsevan porvarillisen taloustieteen keskeisen perusoletuksen (jonka jakavat, joko suoraan tai epäsuoraan, lähes kaikki ”marxilaiset taloustieteilijät” ymmärtämättä, että ”taloustieteilijäksi” itsensä nimittäminen on ristiriidassa mestarin ”poliittisen taloustieteen kritiikin” kanssa): yksilöiden on kaikkialla ja kaikkina aikoina resurssien riittämättömyyden edessä – ja resurssit ovat aina niukemmat kuin ihmisten tarpeet ja halut – tehtävä ”rationaalisia valintoja” tarpeidensa tyydytyksen ”maksimoimiseksi”. Täten kilpailu ja itsekkyys olisivat siis osa ihmisen olemuksen syvintä ydintä. Edellä mainitut kirjoittajat haluavat päinvastoin osoittaa, että ”niukkuus” ei ole yleinen olosuhde kaikissa yhteiskunnissa, vaan se on odotuksista ja tarpeista riippuvainen. Tarpeet eivät myöskään ole koskaan puhtaasti luonnollisia, vaan niillä on aina kulttuurinen muoto. Siten on eri symbolisten järjestelmien tehtävä määrittää, tyydytetäänkö ”biologinen” proteiinin tarve vain naudanlihalla, kuten ”kehittyneissä” maissa, vai valitaanko sen sijaan palkokasveja. Siellä missä televisio, auto ja ilmastointi ovat absoluuttisia ”tarpeita”, niitä vailla olevia pidetään köyhinä, vaikka heillä olisi pääsy välttämättömimpään. Ihmiskunnan historia ei ole pelkkää jatkuvaa taistelua aineellisen elintason nostamiseksi. Sahlins kirjoittaa metsästäjä-keräilijäkansoista:

Antaessamme metsästäjälle porvarilliset motiivit ja varustaessamme hänet paleoliittisilla työkaluilla, päätämme jo etukäteen, että hänen tilanteensa on toivoton.¹⁶

Niukkuutta voi tietenkin esiintyä, mutta se on usein seurausta ”taloudellisesta kehityksestä”, etenkin resurssien yksityistämisestä. Kun ne ovat saatavilla vain vähemmistölle, niitä ei ole koskaan kylliksi kaikille.

Samoin lahjan yleinen käytäntö (jopa nykyaikaisissa yhteiskunnissa), mukaan lukien sen äärimmäinen muoto potlatch, siis ”anteliaisuuskamppailu”, osoittaa, että varallisuuden kasaaminen ei ole kaikissa yhteiskunnallisissa kehyksissä läsnä oleva yhteinen perusta. Esimoderneissa yhteiskunnissa, ja vielä enemmän niin sanotuissa ”primitiivisissä” yhteiskunnissa, elämää sääteli rituaalinen ja symbolinen järjestys, ja ”varallisuuden” tuottaminen tapahtui tässä kehyksessä pikemminkin sivuseikkana. Se saattoi olla voimakkaasti rajoitettua tai jopa uhraamisen kautta tyhjäksi tehtyä, kun vaivalla kasatut rikkaudet tuhottiin näkymättömien voimien kunnioittamiseksi. Ystävyys, rakkaus, perhe-elämä tai lukuisat rituaalit, kuten vastavuoroiset illalliskutsut, pohjautuvat vielä nykyäänkin lahjoihin, joista ei odoteta välitöntä vastapalvelusta: tärkeintä on sosiaalisen siteen luominen tai ylläpitäminen lahjan kautta.

Miksi talous ei tee hyvää terveydelle?

Sana talous, joka viittaa monissa kielissä sekä talouden ilmiöön itseensä että sitä tutkivaan tieteenalaan, eristää ihmisen lukuisissa eri toiminnoissa läsnä olevan osan, siis ”varallisuuden tuotannon tai kierron”, ja alistaa lähestulkoon kaikki muut elämän alueet tälle ”taloudelliselle” ulottuvuudelle (asiaa ei muuta millään tavoin se, ovatko sen tuotteet aineellisia vai aineettomia). Esimerkki: esiteollisissa kulttuureissa esineen tai palvelun ostamiseen liittyi yleensä ”tinkiminen”, siis ostajan ja myyjän välinen neuvottelu hinnan määrittämiseksi. Tämä kaupankäynti oli kodifioitua ja sukeutui usein hinnaksi, joka molemmilla osapuolilla oli mielessä jo alun alkaen. Mutta sillä oli myös toinen tehtävä: luoda inhimillinen suhde, vaikka vain ohimenevä. Itse asiassa näissä keskusteluissa voitiin usein tuoda esiin asioita, jotka eivät olleet lainkaan ”taloudellisia”, kuten, että on paljon lapsia ruokittavana. Tämä saattaa huvittaa länsimaista matkailijaa itämaisessa ”bazarissa”, mutta kotimaassaan hän pitäisi sitä tilanteeseen sopimattomana. Liikeasiat ovat liikeasioita. 

Toinen esimerkki: feodaalisessa yhteiskunnassa lääninherrat pitivät usein yllä paljon suurempaa palvelijajoukkoa kuin oli tarpeen, ja sen kustannukset saattoivat lopulta ajaa heidät vararikkoon – mutta yhteiskunnallisen aseman säilyttäminen vaati sitä. Aina siihen saakka, kunnes porvaristo vei heidän paikkansa ja otti töihin pääasiassa voittoa tuottavia työläisiä – porvariston vahvuus on nimenomaan siinä, että se on täysin samaistunut maailman muuttumiseen taloudeksi. Kapitalismin historiallinen kehitys on myös muodostunut kaikkien muiden elämänalueiden aina vain syvemmästä alistamisesta taloudelle – ”taloudellisen kauhulle” (Rimbaud). Hyvin toimiva sairaala, joka suljetaan, koska sen kustannukset ovat liian korkeat; sademetsä, joka hävitetään karjankasvatuksen tieltä; fossiiliset polttoaineet, joiden käyttämistä jatketaan huolimatta niiden haitallisista ilmastovaikutuksista; tuotteita, joita lähetellään ympäri maapalloa pelkästään niiden alhaisemman hinnan vuoksi. Muodostavatko torjunta-aineet valtavan terveysriskin? Niiden kieltäminenhän aiheuttaisi valtavia vahinkoja ”taloutemme kokonaisille aloille”. Tuhoavatko hiihtokeskukset vuoristoja? Ei kai kuitenkaan voida vahingoittaa matkailua ja sen luomia työpaikkoja. Kuoleeko satoja ihmisiä vuosittain työtapaturmissa riittämättömän kontrollin vuoksi? On vältettävä teollisuutemme kilpailukyvyn aleneminen. Kaikissa näissä tapauksissa kyse ei ole vain joidenkin taloudellisten toimijoiden voitontavoittelusta, vaan myös ”taloudellisen järjen” riemuvoitosta kaikista muista järjen muodoista. Jokaisen elämänalueen oma erityisluonne, se, että se ei ole yhteismitallinen muiden kanssa, katoaa sen tosiasian taakse, että jokainen elementti näyttäytyy ikään kuin rahasummana, ikään kuin aina samanlaisen aineksen pelkkänä määränä.

Mutta mikä on tämä aine vailla ominaisuuksia, substanssi, jonka pelkät määrät muodostavat talouden kohteen? Se on työ, työn luoma arvo ja sen esittäminen rahana. Kirjassaan L’Horreur économique Viviane Forrester asettaa talouden ja työn vastakkain yhdistäen talouden monikansallisiin yrityksiin ja uusliberalistiseen globalistumiseen.¹⁷ Tämä on hyvin yleinen ajattelutapa, joka muodostaa jopa kaikenlaisen vaihtoehtoisen globaalistumisen (tai vaihtoehtoisen kapitalismin…) ydinajatuksen. Todellisuudessa uusliberalismi ei ole muuta kuin talouden diktatuurin kaikkein äärimmäisin muoto; eikä sitä voida vastustaa palaamalla ”terveeseen” tai ”säänneltyyn” talouteen, vaan ainoastaan pääsemällä eroon taloudesta itsestään.

Riittää jo työ!

Ja tämä taloudesta eroon pääseminen tarkoittaa myös työstä eroon pääsemistä. Varmasti tämä ohjelma hämmentää vielä enemmän, etenkin niitä, jotka julistautuvat jonkinlaisen marxilaisuuden muodon kannattajiksi. Marxismi on aina pitänyt työn puolustamista pääomaa ja rahan valtaa vastaan ajattelunsa ja toimintansa keskiössä. Taistelu täystyöllisyyden puolesta ja irtisanomisia vastaan muodostaa usein vielä tänäkin päivänä vasemmistojärjestöjen pääasiallisen toimintakentän.

Mutta ennen työn analysointia, olkoon kyse sitten palkkatyöstä tai itsenäisestä, riistetystä tai ei, aineellisesta tai aineettomasta, mukavasta tai kamalasta, autonomisesta tai orjatyöstä, on tarkasteltava työtä sellaisenaan, työtä yleensä. Jopa ne harvat äänet, jotka ovat nousseet vastustamaan työn kulttia, ovat useimmiten kritikoineet työn konkreettisia olosuhteita (liian pitkää työpäivää, tylsyyttä, epäterveellisiä olosuhteita, työntekijän alentamista koneeksi jne.) eivätkä sen asemaa yhteiskunnassa.

Työn kaikkein vahvin kritiikki löytyy paradoksaalisesti juuri siltä tekijältä, joka teki työstä ajattelulleen keskeistä: Karl Marxilta. Kyse on erityisesti Pääoman (1867) alusta, jossa hän esittää analyysinsä työn kaksinaisluonteesta: abstraktista ja konkreettisesta työstä. Nämä kategoriat eivät ole niin tunnettuja kuin ”luokkataistelu”, mutta ne sijoittuvat syvemmälle analyysitasolle ja viittaavat ilmiöön, joka on olemassa vain kapitalistisessa yhteiskunnassa täsmentäen sen muista yhteiskunnista erottavia piirteitä. Jokaisella työllä on samanaikaisesti kaksi puolta: se on konkreettista työtä, joka tuottaa omilla menetelmillään ja materiaaleillaan käyttöarvoa. Jokainen työ ja työn tuottama käyttöarvo on erilainen, jopa yhteismitaton, suhteessa muihin. Jokaisella työllä on kuitenkin myös abstrakti puoli: se on aina työajalla mitattavissa oleva inhimillisen energian kulutusta. Ja, tältä kannalta, kaikki työt ovat samanlaisia: niiden ero ei ole muuta kuin määrällinen. Jokainen työ edustaa siten enemmän tai vähemmän suurta osaa pelkäksi ajan määräksi supistettua yhteiskunnallista työtä, sitä, mistä on poistettu kaikki laadulliset erot. Työn tämä puoli esitetään ”arvona” (jota kutsutaan usein ”vaihtoarvoksi”, mutta todellisuudessa vaihtoarvo ei ole kuin arvon abstraktin kategorian näkyvä puoli). Tämä arvo ei riipu tuotteen todellisesta hyödyllisyydestä tai kauneudesta, vaan ainoastaan sen tuotantoon (ja sen komponenttien, materiaalien, työvälineiden jne. tuotantoon) käytetystä abstraktista työstä. Arvo, puhtaasti yhteiskunnallinen ja ”kuvitteellinen” kategoria, saa näkyvän muotonsa rahassa: jokaista jalometallin tai sen korvikkeiden, kuten seteleiden tai digitaalisen rahan, määrää vastaa tietty arvomäärää ja siten tietty työn määrä. Arvomäärän ja käyttöarvon ykseys muodostaa tavaran, joka on tuotetun tuotteen vain kapitalismissa esiintyvä yhteiskunnallinen muoto.

Kyse ei ole siitä, onko työ aineellista vai aineetonta. Jokaisella työllä on välttämättä nämä kaksi puolta, abstrakti ja konkreettinen: jopa maataloustyö muodostuu pelkästä erottelemattomasta energiankulutuksesta, ja toisaalta myös tietokoneella tai tiskillä työskentely tuottaa tietyn, konkreettisen tuloksen (onko se sitten hyödyllistä vai ei, rikastuttavaa vai halventavaa, sillä ei ole tarkastelun tällä tasolla merkitystä).

Työn konkreettinen puoli on kuitenkin tekemisissä tarpeiden ja halujen äärettömän joukon kanssa (halujen ja tarpeiden, jotka eivät aina ole hyviä, mutta se on toinen asia). Sen sijaan työn abstrakti puoli, tai lyhyemmin sanottuna abstrakti työ – sillä edellytyksellä, että ei unohdeta, että kyse ei ole työn eri lajista, vaan saman työn toisesta puolesta, kuten kolikossa on kaksi puolta – luo aina samaa: määrää ilman laatua. Marx kutsui sitä ”hyytelöksi”.

Tietenkin jokaisessa yhteiskunnassa kaikella toiminnalla on ajallinen ulottuvuutensa, ja siten toiminnassa voitaisiin nähdä ”abstrakti” puoli. Kuitenkin, ja tämä on olennaista, esimoderneissa yhteiskunnissa tällä abstraktilla puolella ei ollut mitään yhteiskunnallista roolia eikä sitä edes koettu sellaiseksi – vain moderni taaksepäin suuntautunut katse voi sen havaita. Aktiviteetteja ja niiden tuloksia arvioitiin niiden hyödyllisyyden tai yhteiskunnan niihin liittämän symbolisen tai pyhän arvon perusteella eikä sen perusteella, kuinka paljon aikaa ne vaativat. Tässä yhteydessä ei voi puhua ”työstä” eikä ”taloudesta”, sillä se, mitä nykyään kutsutaan näillä nimillä, oli sekoittunut elämänalueisiin, kuten leikki, riitti, juhla, perhe-elämä, sota, pyhä, yhteiskunnallisten hierarkioiden pystyttäminen… Yksilöiden rooli yhteiskunnallisessa elämässä ei ollut riippuvainen heidän työstään, vaan hierarkiasta, jolla oli yleensä joko sotilaallinen tai pyhä alkuperä, ja jokaisen toiminta määräytyi tämän roolin mukaan. Ei ole sanottua, että nämä yhteiskunnat olisivat olleet parempia, mutta on pakko todeta, että työ ei muodostanut niissä näkymätöntä ja käsittämätöntä ”sosiaalista sidettä” ihmisten ”selän takana”.

Keskiajan lopusta lähtien työ, arvo, raha ja lopulta talous vakiintuivat vähitellen yhteiskunnan keskeisiksi rakenteiksi, ja ne saavuttivat lopullisen voiton teollisen vallankumouksen myötä. Tästä lähtien jokaisen ”mahti” yhteiskunnassa oli riippuvainen siitä, kuinka paljon työtä hän edusti – olipa kyseessä sitten hänen oma työnsä tai niiden työ, joita hän riisti. Työstä tuli ”sosiaalinen synteesi”, joka yhdisti yksilöt toisiinsa ja määritti kunkin roolin.

Mikä tässä on ongelmana? Se, että ”sosiaalista sidettä” ei muodosta tietoisesti valittuun päämäärään suuntautuva toiminta, ei yksilötasolla eikä yhteiskunnallisella tasolla, vaan pelkkä työn abstrakti puoli: se, mikä saa ilmauksensa, ilmenee arvona ja vaihdossa. Kaikki sisältö on abstraktin puolen kannalta yhdentekevää, se näkee erilaisissa töissä ja niiden tuottamissa tavaroissa vain aina saman aineen määriä. Pommi ja lelu eivät ole muuta kuin kaksi arvon ja lisäarvon, eli voiton, eri ”kantajaa”: ja juuri abstrakti määrä, kvantiteetti päättää näiden tavaroiden ja niitä tuottavien työntekijöiden kohtalosta. ”Ylimääräiset” maataloustuotteet heitetään mereen ja torjunta-aineita valmistetaan, jotta voidaan tuottaa lisää. Asia on hyvin tiedossa, mutta se selitetään aivan liian usein pelkästään joidenkin yksilöiden ”ahneutena” tai ”voitontavoitteluna”. Todellisuudessa nämä yksilöt eivät ole kuin heitä paljon suurempien lakien – joita he tietenkin noudattavat omaksi edukseen ja joihin heillä ei ole todellista vaikutusvaltaa – toimeenpanijoita, toimihenkilöitä, ja pikemminkin kuin ”hallitseviksi luokiksi” heitä pitäisi kutsua ”hyödyntäviksi luokiksi”. Arvon ja pääoman kasautuminen noudattaa omia lakejaan, jotka asettavat muun yhteiskunnan palvelukseensa. Työn abstrakti puoli ei nimittäin ole pelkkä laskennan tapa eikä se ole tasapainossa konkreettisen puolen kanssa: kapitalistisessa yhteiskunnassa abstrakti puoli on täysin hallitseva. Tämä väite, joka sellaisenaan voi vaikuttaa ”abstraktilta”, tulee ymmärrettävämmäksi, kun muistetaan, että taloutta niin näkyvästi hallitseva raha on vain abstraktin työn luoman arvon aineellinen ilmaus. Minkä pitäisi olla tuotannon päämäärä, siis tarpeiden ja halujen tyydyttäminen, ei lopulta ole muuta kuin väline ainoaan todelliseen päämäärään: muuttaa sata euroa sadaksikymmeneksi, sitten sadaksikahdeksikymmeneksi ja niin edelleen. Pitkällä aikavälillä oikeus olla olemassa on vain sillä, mikä edistää tätä. Marx kutsuu tätä arvon itsenäistymistä ”automaattiseksi subjektiksi”: arvo on kapitalismin todellinen subjekti, ja ihmiset – joita yleensä pidetään ”subjekteina” – ovat vain sen toimihenkilöitä, sen ”kantajia”, kuten Marx terävän ironisesti sanoo.

Tämä työn kritiikki ei ole pelkkää laiskuuden tai boheemielämän ylistystä, eikä se missään nimessä ehdota ihmistyön korvaamista mahdollisimman laajasti teknologioilla tai koneilla. Olennaista on jokin muu: on palautettava aktiviteetit tarpeiden tyydyttämisen piiriin ja samalla niiden symbolisten merkitysten piiriin, joita niille halutaan antaa. Mutta on myös hävitettävä raja ”työn” ja ”ei-työn” väliltä, raja, joka on sidoksissa niiden kykyyn tuottaa rahatuloa tai ei. Tämä raja tekee konekiväärien ruuvien kiristämisestä liukuhihnalla tai valeuutisten rustaamisesta ”trollitehtaassa” ”työtä”, mitä lastensa kasvatus, kuorossa laulaminen tai vihannesten viljely omaan käyttöön ei puolestaan ole. Ratkaisu ei todellakaan ole palkka näistä viimeksi mainituista, vaan päinvastoin, palkkatyön poistaminen kokonaan! ”Oikeudenmukaisen” palkan vaatimuksen rinnalla on aina kulkenut vaatimus yhdenlaiseksi orjuudeksi nähdyn palkkatyön poistamisesta sellaisenaan. Marx itse allekirjoitti vaatimuksen muistuttaen, että vaatia ”oikeudenmukaista” palkkaa palkkatyöyhteiskunta säilyttäen on samaa kuin vaatia ”vapautta” orjanomistuksen olosuhteet säilyttäen.

Itse asiassa erottelu työn ja ei-työn välillä käy suurelta osin yksiin sen kanssa, kuinka ero jakautuu miesten ja naisten kesken.¹⁸ Arvoa luova ja siten palkallinen työ on historiallisesti ollut ja on edelleen suurelta osin miesten työtä, jota tyypillisesti tehdään kodin ulkopuolella. Uusintaviksi sanotut aktiviteetit, kuten lasten kasvatus ja kodinhoito, jotka kuuluvat kyllä kaikkein välttämättömimpiin aktiviteetteihin, ovat suurelta osin osoitettu naisille: niistä ei makseta palkkaa, ne eivät anna valta-asemaa perheen sisällä, ne mahdollistavat paljon vähemmän sosiaalistumista ja luovat alemman yhteiskunnallisen aseman – koska naiset ”eivät tee työtä” eikä heillä siten ole pääsyä julkisen alueelle (esimerkiksi äänioikeus oli naisilta pitkään evätty). Vaikka tämä tilanne on viime vuosikymmeninä osassa maailmaa muuttunut, työ on edelleen rakenteellisesti maskuliinista, ja siinä vaadittavat kvalifikaatiot ovat useimmiten kulttuurisesti miehille ominaisia (kilpailuhenkisyys, järki tunteiden sijaan jne.). Ratkaisu ei kuitenkaan ole naisten massiivinen johdattaminen työn ja rahan synkkään maailmaan, vaan työn poistaminen kaikilta.¹⁹

Onko työn ja arvon ulkopuolella elämää?

Onko tällainen näkemys ”epärealistinen” tai parhaimmassa tapauksessakin ”utopistinen”? Voitaisiin pikemminkin sanoa, että kapitalismin itsensä kehitys työntää tähän suuntaan. Tuotannon automatisointi tuhoaa vääjäämättä liki kaikki perinteiset ”työpaikat”, ja uusien työpaikkojen luominen palvelualoilla ja niin sanotuissa ”itsenäisissä” töissä (eli villissä itsensä riistämisessä) ei useimmiten ole kuin näennäistä. Työvoiman myyminen hyväksyttävillä ehdoilla on muuttunut yhä vaikeammaksi, ja samaan aikaan työssäkäyviin kohdistuva paine kasvaa jatkuvasti, minkä seuraukset tuntuvat henkisessä ja fyysisessä terveydessä. Äärimmäisessä kilpailutilanteessa yritykset vaativat työntekijöiltään maksimaalista sitoutumista, kun taas yhä useammat ”itsenäiset yrittäjät” uhraavat henkensä pysyäkseen pinnalla. Olisi siis turhaa vaatia pelkästään työolojen ”inhimillistämistä” tai parempia palkkoja. Nykykapitalismi, joka on astunut itsekannibalismin vaiheeseen, ei voi myöntää tätä: tarvitaan vallankumous paineen vähentämiseksi – ja siksi olisi parempi päästä kokonaan eroon työstä. Tämä tarkoittaa ensinnäkin sen myöntämistä, että valtaosa nykyisistä töistä on turhia tai haitallisia ja ne ovat lähtöisin ainoastaan kapitalistisen järjestelmän omista tarpeista. Koko ihmiskunta voisi elää paljon paremmin vain pienellä osalla nykyisestä työstä. 

Pelkkä työajan lyhentäminen ei kuitenkaan riitä. On murrettava pakko myydä itseään elantonsa eteen ja lopetettava aktiviteettien arvottaminen rahan tuottamisen funktiona eikä niiden oman itsenäisen merkityksensä mukaan. Mikäli tähän päästäisiin, arvo ja raha, investoinnit ja markkinat, kilpailu ja kauppa katoaisivat. Tällainen tavoite saattaisi olla paljon vähemmän ”utopistinen” kuin miltä se näyttää: yhtäältä siksi, että ihmiskunta on elänyt viime aikoihin asti – korkeintaan muutama vuosisata takaperin ja joissakin osissa maailmaa jopa vain muutama vuosikymmen sitten – joko kokonaan ilman näitä kategorioita tai antaen niille hyvin rajoitetun aseman. Toisaalta siksi, että nämä kategoriat, jotka ovat muodostaneet kapitalismin perustan, ovat alkaneet lyödä tyhjää. Työn arvottamisesta peräisin oleva ”todellinen” raha korvataan yhä useammin finanssialan luomalla kuvitteellisella pääomalla; yksityisten ja julkisten velkojen valtavat vuoret kasvavat jatkuvasti; kasvu loistaa poissaolollaan tai se on riittämätöntä; lukuista tarkkailijat odottavat uutta pörssiromahdusta ja sen seurauksena reaalitalouden ja siitä riippuvaisen ”ei taloudellisen” yhteiskunnallisen elämän osan romahdusta. Taloudesta irtautuminen on jo alkanut. Yhä voimakkaampien ja tiheämmin toistuvien niin sanottujen ”suhdannekriisien” takaa hahmottuu kapitalismin kasvava kyvyttömyys jatkaa olemassaoloaan omilla perustuksillaan. Talouteen perustuvan yhteiskunnan jatkuvuuden varmistaminen käy päivä päivältä vaikeammaksi. Sisäisten, endogeenisten kriisien lisäksi tulee vielä pelottavampi ekologinen kriisi, joka on suora seuraus kapitalismista ja sen hillittömästä tarpeesta riistää työvoimaa tuottaakseen – ja mitä vähemmän työtä tietyn tavaran tuottamiseen vaaditaan, sitä suurempi määrä tavaroita on tuotettava saman voittomäärän saavuttamiseksi yhdessä kaikkien tuottamiseen vaadittavien resurssien kuluttamisen kanssa. Ekologisesta kriisistä selviytyminen edellyttää kuitenkin huomattavasti vähemmän tuotantoa – ja näin ollen huomattavasti vähemmän työtä.

Työn väheneminen olisi tietysti katastrofi monille kapitalismissa eläville – mutta vain siinä tapauksessa, että jokaisen selviytyminen riippuu työstä. Kaiken kaikkiaan kyse ei ole pelkästään työajan lyhentämisestä, vaan työn ja vapaa-ajan välisen eron ylittämisestä.

Minkälaiseksi kuvitella ”post-taloudellinen” yhteiskunta? Tavoitteet päätettäisiin demokraattisesti välttämättömyyksien tai mieltymyksien perustalta ja niitä punnittaisiin suhteessa niiden tuotantoon vaadittavien ponnistelujen sekä niiden mahdollisten erityisesti ekologisen tason kielteisten seurausten pohjalta. Epämiellyttäviä aktiviteetteja olisi huomattavasti vähemmän ja ne jaettaisiin oikeudenmukaisesti. Monissa aktiviteeteissa jopa tietty uupumus voi olla miellyttävää: kuten puutarhanhoidossa, käsityössä tai taiteessa. Kulutettaisiin tietenkin mahdollisimman vähän energiaa; tuotanto- ja jakeluketjut olisivat paikallisia; kierrätettäisiin ja käytettäisiin uudelleen niin paljon kuin mahdollista. Tämä ei edellytä tiukan utilitaristista näkemystä; symbolisella puolella olisi osansa. Näin talouden jälkeisessä yhteiskunnassa voitaisiin hyvin valmistella pitkään ja hartaasti koristeita suurta juhlaa varten ja sen jälkeen hävittää ne. Ilman taloutta yhteiskunta on köyhempi vain, jos vauraus samaistetaan sen markkina- ja kulutusmuotoon. Pienellä osalla nykyisestä työstä voitaisiin maailmanlaajuisesti tyydyttää kaikki kohtuulliset tarpeet mukaan lukien jopa tietyt luksuksen muodot. Vain yhtä kriteeriä ei otettaisi koskaan huomioon: näiden toimintojen kykyä muuttua rahaksi ja sen jälkeen vielä suuremmaksi määräksi rahaa.

Tämä irtautuminen taloudesta ei ala vasta kapitalismin lopun jälkeen: se toteutuu aina, kun ihmiset ja kollektiivit kieltäytyvät uhraamasta terveyttään, luontoa, koulutusta, vapaa-aikaa, kulttuuria ja hyvää elämää taloudelliselle järjelle ja sen niin sanotuille laeille.

1. Le Capital. PUF, 1993, 199.
2. Finley, Moses. The Ancient Economy, Second (Updated) Edition. University of California Press, 1999, 21–22.
3. Emt. 81.
4. Vernant, Jean-Pierre. Mythe et pensée chez les Grecs. La Découverte, 1988 (1965), 296–297.
5. Sahlins, Marshall. Stone Age Economics. Routledge, 2017 (1972), 68.
6. Emt. 309.
7. Suom. huom. Tarkalleen ottaen tämä ei Smithin kohdalla pidä paikkaansa, vaan kyse on myöhäisemmän talousajattelun Smithin ajatteluun ymppäämästä virheellisestä käsityksestä. Itse asiassa Smithille markkinat ja vaihto ovat sympatian, ei kilpailun paikka, luottamuksen ei epäluottamuksen paikka.
8. Mauss, Marcel. Lahja – Vaihdannan muodot ja periaatteet arkaaisissa yhteiskunnissa. Tutkijaliitto, 1999.
9. Polanyi, Karl. Suuri murros – Aikakautemme poliittiset ja taloudelliset juuret. Vastapaino, 2016.
10. Dumont, Louis. Homo aequalis – Genèse et épanouissement de l’idéologie économique. Gallimard, 1977.
11. Illich, Ivan. Le Chômage créateur. Le Seuil, 1977; La Perte des sens. Fayard, 2004. (Suom. Oikeus hyödylliseen työttömyyteen. WSOY, 1990.)
12. Gorz, André. Métamorphoses du travail – Critique de la raison économique. Galilée, 1988.
13. Baudrillard, Jean. Le Miroir de la production. Casterman, 1973.
14. Latouche, Serge. L’Invention de l’économie. Albin Michel, 2005.
15. Bataille, Georges. La Part maudite. Le Seuil, 1967 (1947).
16. Sahlins emt.
17. Forrester, Viviane. L’Horreur économique. Fayard, 1996.
18. Eri näkökulmista tähän kysymykseen, katso Federici, Silvia. Caliban et la sorcière – Femmes, corps et accumulation primitive. Entremonde/Senonevero, 2014; Scholz, Roswitha. Le sexe du capitalisme. Crise & critique, 2019; Mies, Maria ja Bennholdt-Thomsen, Veronika. La Subsistance – Une perspective écoféministe. La Lenteur, 2022.
19. Työn kritiikin historiasta, katso Hemmens, Alastair. Ne travaillez jamais – La critique du travail en France de Charles Fourier à Guy Debord. Crise & critique, 2019.