Alkuperäinen latinankielinen kirje on kadonnut. Suomennoksen pohjana on käytetty lähinnä ranskan, italian ja englanninkielisiä versioita. Kirjeessä on, etenkin alkuosassa, puutteita. Ks. Baruch Spinoza, Opera Posthuma, Amsterdam 1677, toimittanut ja lyhyellä johdannolla varustanut Pina Totaro, esipuhe Filippo Mignini. Kyseessä on ”Complete photographic reproduction” (Quodlibet 2008) Jan Rieuwertszin yhdeksän kuukautta Spinozan kuoleman jälkeen toimittamasta teoksesta. Siinä on julkaistu 75 kirjettä. Spinozan kirjoittamia ja Spinozalle kirjoitettuja kirjeitä on kaikkiaan 88 kappaletta. Spinoza itse hävitti elinaikanaan kirjeitään ja säilyneitä on ”sensuroitu” niiden vastaanottajien ja kirjoittajien suojelemiseksi. Spinozan kirjeenvaihto, vaikkakin aikakauden muihin ajattelijoihin verrattuna suppea, on sikäli mielenkiintoinen, että siinä Spinoza vastaa jo ikään kuin ennalta niihin kritiikkeihin, joita häntä kohtaan tullaan esittämään.
Suomennos: Jussi Vähämäki
***
Mitä oppineimmalle G. H. Schullerille,
B. De Spinoza.
Ystävämme J. R. (Jan Rieuwertsz) lähetti minulle mitä miellyttävimmän kirjeen, jonka olette ystävällisesti minulle kirjoittanut, mukaan lukien ystävänne arvion minun ja Descartesin vapaata päätöstä koskevista näkemyksistä. Ja tällä hetkellä, vaikka terveydentilani ei olekaan vakaa ja monet muut asiat häiritsevät keskittymistäni, teidän ainutlaatuinen ystävällisyytenne ja ennen kaikkea teidän innokkuutenne totuuden etsimiseen velvoittavat minut vastaamaan toiveeseenne parhaani mukaan. En kuitenkaan tiedä, mitä ystävänne haluaa vedotessaan ensin kokemukseen ja pyytäessään tarkkaavaisuuteen. Mitä tulee siihen, mitä hän lisää myöhemmin (jos, kahden välillä, toinen väittää jotain jostakin tietystä asiasta, toinen sen kieltää jne.), se on totta, jos hän tarkoittaa, että nämä kaksi, vaikka he käyttävätkin samoja sanoja, ajattelevat kuitenkin eri asioita. Olen jo antanut muutamia esimerkkejä tällaisista erimielisyyksistä ystävällemme J. R.:lle, jolle kirjoitan ja pyydän häntä välittämään ne teille.
Siirryn nyt vapauden määritelmään, jonka ystävänne väittää olevan minun. En tiedä, mistä hän sen on poiminut. Minä nimittäin sanon vapaaksi sellaista olentoa, joka on olemassa ja toimii yksinomaan oman luontonsa välttämättömyydestä; sen sijaan rajoitetuksi sellaista, joka on olemassaolossaan jonkun muun määräämä ja toimii tietyn määräävän tavan mukaisesti. Jumala esimerkiksi on olemassa vapaasti, vaikka välttämättä, koska hän on olemassa ainoastaan luontonsa välttämättömyydestä. Samalla tavoin Jumala ymmärtää täydellisesti itsensä ja kaikki olennot vapaasti, koska kaiken ymmärtäminen seuraa hänen luontonsa silkasta välttämättömyydestä. En esitä vapautta vapaana päätöksenä vaan vapaana välttämättömyytenä.
Mutta laskeudutaan luotuihin asioihin, joiden kaikkien olemassaoloa ja tietyllä tavalla toimimista määrittävät ulkoiset syyt. Ymmärtääksemme tämän selkeästi, ottakaamme jokin hyvin yksinkertainen asia. Esimerkiksi kivi saa sitä liikkeeseen työntävästä ulkoisesta syystä tietyn määrän liikettä, jonka ansiosta kivi jatkaa välttämättä liikkumistaan, vaikka ulkoisen syyn vaikutus loppuu. Kiven liikkumisen jatkuminen on pakotettua, ei siksi, että se on välttämätöntä, vaan siksi, että sen täytyy olla ulkoisen syyn impulssin määräämä. Ja se, mitä tässä ymmärretään kivellä, on ymmärrettävä jokaisen yksittäisen tosiasian kohdalla, myös jos se on ymmärretty monimutkaisena ja monien tehtävien liikuttamana, sillä jokaista asiaa määrittää välttämättä sen olemassaolossa ja toiminnassa tietyin ja määrätyin tavoin jokin ulkoinen syy.
Olkaa hyvä ja kuvitelkaa nyt, että kivi, jatkaessaan liikkumistaan, ajattelee ja tietää, että se ponnistelee liikettään jatkaakseen niin kovasti kuin se pystyy. Tämä kivi, koska se on tietoinen vain omasta ponnistelustaan eikä ole sen suhteen millään tavoin välinpitämätön, uskoo olevansa mitä vapain eikä se usko pysyvänsä liikkeessä mistään muusta syystä kuin omasta tahdostaan. Tämä on sitä inhimillistä vapautta, jota kaikki kehuskelevat omistavansa ja joka muodostuu vain siitä, että ihmiset ovat tietoisia himoistaan, mutta tietämättömiä syistä, jotka niitä määrittävät. Siten lapsi uskoo vapaasti haluavansa maitoa, loukattu nuori kostoa ja arka pakoa. Humalainen uskoo sanovansa oman mielensä vapaasta päätöksestä asioita, joista sitten selvänä olisi halunnut vaieta. Samoin houraileva, puhelias ja monet muut samanlaiset uskovat toimivansa henkensä vapaasta päätöksestä eivätkä impulssin liikuttamana. Koska tämä ennakkoluulo on synnynnäinen kaikissa ihmisissä, siitä ei ole niin helppo vapautua. Itse asiassa, vaikka kokemus opettaa enemmän kuin riittävästi, että ihmiset eivät kykene kontrolloimaan mitään niin vähän kuin halujaan ja, että usein, ristiriitaisten tuntemusten kamppailun vallassa, he näkevät parhaimmat asiat ja seuraavat pahimpia, uskoen kuitenkin olevansa vapaita, ja tämä tapahtuu, koska he haluavat heikosti tiettyjä asioita, ja tällaista halua voi heikentää helposti muisto toisesta asiasta, joka palaa mieleemme useammin.
Näin olen selittänyt, mikäli en erehdy, riittävän hyvin näkemykseni vapaudesta ja pakosta sekä ihmisen vapauden kuvitelmasta. Näistä lähtökohdista on helppo vastata ystävänne vastalauseisiin. Itse asiassa, kun hän sanoo Descartesin tavoin, että vapaa on se, jota mikään ulkoinen syy ei rajoita, mikäli hän tarkoittaa pakotetulla ihmisellä sitä, joka toimii omaa tahtoaan vastaan, myönnän, että tietyissä asioissa emme ole varsinaisesti pakotettuja ja, että tästä näkökulmasta meillä on vapaa päätöskyky. Mutta jos hän tarkoittaa pakotetulla sitä, joka, vaikka ei omaa tahtoaan vastaan, kuitenkin toimii välttämättömyydestä (kuten olen edellä selittänyt), kiistän, että olisimme vapaita jossakin asiassa.
Mutta ystävänne väittää meitä vastaan: me voimme käyttää järkeämme ehdottoman, siis täydellisen vapaasti, asia, josta hän pitää kiinni – vaatimattomasti sanoen – jopa liiankin itsevarmasti. Kuka, hän sanoo, kieltäisi, muuten kuin oman tietoisuutensa vastaisesti, että ajatuksissani voin ajatella, että haluan ja että en halua kirjoittaa? Haluaisin nimenomaan tietää, mistä tietoisuudesta hän puhuu, sen lisäksi, mitä edellä olen selittänyt kiviesimerkin avulla. Kiellän ilman muuta, jotta en olisi ristiriidassa omatuntoni, siis järkeni ja kokemukseni kanssa, ja jotta en suosisi ennakkoluuloja ja tietämättömyyttä, voivani ajatella, kiitos absoluuttisen ajattelun voiman, että haluaisin ja että en haluaisi kirjoittaa. Vetoan kuitenkin hänen tietoisuuteensa, hänen, joka on kokenut, vailla vähäisintä epäilystä, että unessa hänellä ei ole voimaa ajatella, että hän haluaisi ja että hän ei haluaisi kirjoittaa; ei silloin kun hän uneksii haluavansa kirjoittaa, että hänellä on voima olla uneksimatta haluavansa kirjoittaa. Enkä myöskään usko, että hän olisi vähemmän kokenut, että henki ei aina ole valmiina ajattelemaan samaa kohdetta; vaan, kuten ruumis on valmiimpi siihen, mikä kiihottaa sitä tämän tai tuon esineen kuvassa, siten henki on enemmän valmis mietiskelemään tätä tai tuota esinettä.
Kun hän sitten lisää, että syyt, joiden takia sielu olisi taipunut kirjoittamaan, ovat varmasti työntäneet häntä kirjoittamaan kuitenkaan pakottamatta häntä siihen. Tämä merkitsee vain sitä (mikäli haluat tarkastella asiaa oikein), että hänen sielunsa oli niin asettunut, että syyt, jotka jonain toisena hetkenä, kun hän siis oli jonkun suuren tuntemuksen vallassa, eivät olisi voineet taivuttaa häntä, kun taas nyt ne kykenevät siihen helposti; tai, että syyt, jotka toisena hetkenä eivät olisi voineet pakottaa häntä pakottavat häntä nyt, eivät kirjoittamaan tahtonsa vastaisesti, vaan olemaan välttämättä halukas kirjoittamaan.
Mitä tulee siihen mitä hän lisäksi väittää: mikäli olisimme ulkoisten syiden pakottamia, kukaan ei kykenisi hankkimaan hyveen tapaa, en tiedä kuka hänelle on sanonut, ettei voi tapahtua, että olemme vakaassa ja pysyvässä hengen tilassa kohtalonomaisesta välttämättömyydestä, vaan ainoastaan henkemme vapaasta päätöksestä.
Ja miksi tästä johtuisi se, mitä hän lisää seuraavaksi: tämän teesin ollessa paikkansa pitävä jokainen pahuus olisi anteeksi annettava? Tosiasiassa pahat ihmiset eivät ole vähemmän pelättäviä eivätkä vähemmän vaarallisia, jos he ovat pahoja välttämättömyydestä. Mutta tästä, mikäli haluatte, katsokaa Liitteestäni Descartesin Filosofian periaatteiden I ja II osaan, geometrisesti esitettynä.
Haluaisin vielä lopuksi, että ystäväsi, joka on esittänyt näiltä osin minulle vastalauseita, vastaisi minulle, millä tavoin sovittaa samaan aikaan yhteen hengen vapaasta päätöksestä syntyvä inhimillinen hyve ja jumalallinen ennalta määräytyminen. Sillä mikäli hän myöntää yhdessä Descartesin kanssa, ettei kykene sovittamaan yhteen näitä kahta seikkaa, yrittää hän käyttää minua vastaan miekkaa, joka on jo hänet lävistänyt. Mutta turhaan. Mikäli haluatte tarkastella ajatteluani huolellisella mielellä, tulette huomaamaan, että kaikki on johdonmukaista jne.
Haag, lokakuu 1674
Suomentajan jälkisanat
Mikäli Jumala oli olemassa, luettuaan Spinozaa hän
sulki putiikkinsa ja muuttui ajatukseksi.
– B. Malamud
Suomensin Spinozan kuuluisan kirjeen Georg Hermann Schullerille (kirje 58) käytännöllisiin tarpeisiini yrittäessäni valmistella puheenvuoroa Hietaniemen paviljongin keskustelutilaisuuteen Luonto, kaupunki ja vihreän siirtymän poliittinen ekologia (26.6.2025). En tiedä, onko kirjettä aiemmin suomennettu.
Luen kirjettä ensisijaisesti (yhteiskunnallisten ja yhteiskunnan ylittävien) objektiivisten liittojen tai yhdistymisten näkökulmasta, vaikka kirje tarjoaa aineksia mm. tieteen ja uskonnon (politiikan) tarkasteluun. Miksi näin? Koska sekä ihmisten keskinäisen politiikan että ihmisten ja elollisen, tai ihmisen ja luonnon välisen politiikan aluetta hallitsee subjektiivisten valintojen ja moralististen yhteisöjen rakentamisen ylenpalttisuus.
Kysymykseni on suurin piirtein seuraava: onko liiton, yhdistymisen perustuttava subjektiiviselle päätökselle, yksilön (hyvälle) tahdolle ja oikealle valinnalle, kuten esimerkiksi iskulause ”ekologia alkaa kotoa” edellyttää? Ihmisten henkilökohtaiset päätökset ja valinnat tai nuo kaikkialla parveilevat ”arvot” olisivat siis olennaisia liittojen luomiselle. Tämä subjektiivisen päätöksen – toistan, usein moralistinen – korostaminen kuljettaa myös mukanaan pakon, pakottamisen ja alistamisen ajatusta, jota, seurauksineen, Spinoza mielestäni tarkastelee politiikkaa koskevissa tutkimuksissaan.
Subjektiiviselle ja moraaliselle päätökselle perustuvat liitot, yhdistymiset ovat pakottavia, alistavia, mitä – Spinozaa seuraten – välttämättömyydelle perustuvat eivät ole, koska ne avaavat mahdollisuuden vapaudelle. Joka tapauksessa näyttää siltä, että subjektiivinen, moraalinen päätös, hyvien ihmisten liike on aina valmis poliittisiin liittoihin pakon edessä ajaakseen askel askeleelta tavoitteitaan luovuttamisen loputtomilla portailla. Sille Spinoza on tietenkin maksimalisti, kirottu, kuollut koira, joka on haudattava mahdollisimman syvälle ja unohdettava. Maksimalismia ei maksimalismin vastustajille tietenkään ole ihmisyksilön vapaan tahdon ja valintojen korostaminen. Sehän on silkkaa (porvarillista, kapitalistista) realismia, vai?
Onko siis lähdettävä yksilöstä ja tämän käsityksistä, vai onko liittoutumat rakennettava välttämättömyydelle, yksilöllisistä päätöksistä riippumattomalle objektiiviselle perustalle (yhteisille tarpeille)?1 Voimmeko liittoutua luonnon kanssa, kuten orkidea ja ampiainen, vaikka muut oliot eivät käyttäydykään oikeussubjekteina, juridisina olioina, vaikka ne toimivat moraalittomasti – jopa ei-yksilöllisesti?2
Välttämättömyys ei ole samaa kuin pakko. Spinozalle vapaus on pakon puuttumista: ”En esitä vapautta vapaana päätöksenä vaan vapaana välttämättömyytenä.” Vapaus ei tarkoita välttämättömyyden ”pidättämistä”, sen hetkellistä pysäyttämistä. Se, että ihminen haluaa elää, rakastaa, syödä jne. ei ole pakkoa, vaan välttämättömyys. Ajatus vapaasta, subjektiivisesta päätöksestä ja valinnasta välttämättömyyden pidättämisenä, katkoksena, kesuurana, ihmeenä on Spinozalle käsittämätöntä sekasotkua (jota hän elegantisti kuvaa kirjeen lopussa).
Kritiikki Spinozaa kohtaan pyörii useimmiten juuri subjektiivisen päätöksen ympärillä. Sen mukaan Spinozaa – koska subjekti puuttuu – vaivaa liiallinen intellektuaalisuus, tunteettomuus ja lihattomuus. Siis ”konkretian” puute. Kriitikoiden mielestä affektit, tunteet, passiot pitäisi nähdä yksilöllisinä, koska ilman yksilöllisyyttä joudutaan lopulta luopumaan tuomitsemisen ja anteeksiannon kristillisistä käsityksistä eikä Jeesuksella ja Juudaksella ole enää mitään eroa. Jos Spinozan sanoin ”[m]ikä tahansa olemassa oleva olio ilmaisee varmassa ja määrätyssä muodossa luontoa, siis Jumalan olemusta”(Etiikka, I, 36), niin on vaikea löytää perusteita moraalille (moralismista puhumattakaan), joka korostaa henkilökohtaisten valintojen ja yksilöllisen päätöksen merkitystä (ekologia ei Spinozalla todellakaan ala kotoa!). Tai, toisin sanoin, ongelma on vastuuttomuus, yksilöön sidotun vastuun puuttuminen ja sitä kautta yksilöllisten tekojen tuomitsemisen mahdollisuus. Jos teolle ei löytyisi yhtä tilaan ja aikaan rajattua pysyvää subjektia, niin kuinka tuomita kadotukseen tai päästää paratiisiin? On helppo nähdä miksi utopismi ja fanatismi, toivo ja pelko ovat Spinozalle vieraita. Ne ovat yksilöllistämisen, yksilöllisen tahdon kuvitelman luomisen keinoja. Ehkä ensi askel Spinozan ymmärtämiseen on kuitenkin tuomitsemisen lopettaminen…
Viitteet
- Baptiste Morizot pohtii ihmisen ja elollisen liittoja kirjassaan L’Inexploré (Éditions Wildproject, Marseille, 2023) . Argumentointi on omalla tavallaan tuttua Marxin ja operaismon perinteen tuntevalle (Marxin Proudhon-kritiikki) ja myös viime vuosien siirtolaisuuskeskusteluille: luonto ei ole voimaton, sääliä kerjäävä olio, jota pitäisi edustaa ja jonka puolesta pitäisi puhua, vaan voimakas ja mahdollinen liittolainen. Ks. myös Morizotin haastattelu Reporterre, 11 mai 2023. (https://reporterre.net/Baptiste-Morizot-Le-vivant-n-est-pas-une-petite-chose-fragile-mais-un-allie). Marxin ajatuksista olen jo kirjoittanut Komeetassa: https://komeetta.info/2025/02/03/sosialismi-sosiologia-ja-karl-marx/. Mutta kyse ei ole yksittäisistä ajattelijoista tai näiden neroudesta, vaan siitä, mitä ne tuovat näkyväksi ja tekevät tuntuvaksi, siitä, miten he nostavat näkemään, miksi elämme näin, miksi hyväksymme kaiken tämän.
- Ampiainen ja orkidea on viittaus Deleuzen & Guattarin Rihmastoon. Työskennellessäni päihdehuollon ja kriminaalihuollon piirissä 1980-luvulla opin jollain tavoin kantapään kautta, että liittoutumien, yhteistyön on perustuttava ihan muulle kuin yksilöiden hyvälle tahdolle, halulle muuttua, yhteisille ”arvoille” jne. On tultava toimeen ihmisten kanssa, jotka eivät ole ”hyviä”, sillä on olemassa objektiivisia rakenteita, jotka määrittävät yksilöllistä käyttäytymistä ja näiden ”rakenteiden” muuttaminen, ei niihin sopeutuminen, on tärkein edellytys turhan kärsimyksen loppumiseen.
