Saari jota ei ole — merkintöjä Helsingin itäisen kantakaupungin viimeiseltä joutomaalta

Kaukana on minun sydämeni, 
etäisellä saarella.
Valkoiset linnut lentävät edestakaisin 
tuoden viestejä, että minun sydämeni elää. 
Tiedän – kuinka se elää 
hiilestä ja hiekasta 
terävillä kivillä. 
(Edith Södergran: Sairaita päiviä, suom. Uuno Kailas.)

Saari ilmestyy näkyviin vuonna 1776. Pehmeästi kaartuvan rantaviivan vieressä erottuu selkeälinjainen täplä, sen vieressä viistoilla kirjaimilla sana Kråkholmen, Varissaari. 

Yhdyssanan läpi kulkee katkoviiva, vanha talvitie. Vähän ennen saarta tie haarautuu itään ja pohjoiseen. Pohjoinen jäätie ohittaa saaren lähietäisyydeltä. Jäällä tarpovalle matkalaiselle pienen saaren on täytynyt näyttää vain kumpareelta jäätynyttä heinää ja tuulen kaksinkerroin painamia puita. Vain muutama varis raakkuu hevosvaljakon vetämälle reelle, ennen kuin tyhjästä alkanut lumipyry yltyy ja peittää äänet vaippaansa.

Kesällä saaren loivaan kalliorantaan pääsee rantautumaan veneellä. Luultavasti kyläläiset toivat tänne lampaitaan ja lehmiään laiduntamaan kesäkuukausiksi, samoin kuin muihin lähisaariin. Ainakin saari on niin lähellä Kumpulan kylän ja vanhankaupungin asutusta, että sitä kutsuttiin Byholmeniksi jo ennen kuin vapaaherra af Klercker piirsi sen topografiseen sotilaskarttaansa, ensimmäiseen joka seudusta on olemassa. 

Valokuvaaja Signe Branderin Helsingin muinaismuistolautakunnalle ottamassa kuvassa vuodelta 1907 totinen mies valkoisessa paidassa ja lippalakissa katsoo kohti kameraa Oihonnankatu 18:n puutarhaa ympäröivän harvan lankkuaidan vieressä. Kalliokumpare hänen jalkojensa alla on osa mäen päältä laskeutuvaa ja sittemmin kartoista kadonnutta Oihonnankatua, joka on nimetty vuonna 1889 valmistuneen matkustajahöyrylaiva S/S Oihonnan mukaan.¹ Vain vuotta ennen kuvanottohetkeä alus oli matkallaan Tukholmaan ajautunut karille kyydissään venäläisiä sosiaalidemokraattisia kokousedustajia, heidän joukossaan Vladimir Iljitš Lenin sekä muuan puolueagitaattori Koba, joka tuolloin tunnettiin salanimellä Ivanovitš ja myöhemmin kirjoittajanimimerkillä K. Stalin, ”teräksinen”. 

Aidan varjossa, aivan miehen jalkojen juuressa istuu kaksi naista ja neljä lasta, kaikki keskellä kukkivaa kesää. Helteessä, jonka katsoja voi vain kuvitella, sirkat sirittävät kivenheiton päässä kulkevan Saarenkadun molemmin puolin. Kaduksi kutsutun kärrypolun takana, kaatuneen karja-aidan takana leviää rantaniitty, niityn takana meren rannassa vasemmalla rykelmä puita kuin sormen jättämä tahra lasinegatiivilevyssä. 

Tuntemattoman valokuvaajan kuva vuodelta 1897 paljastaa Kyläsaaren rantakallioilla seisovien puiden olevan mäntyjä. Ne kasvavat suorina kohti taivasta ja tähyävät tuulisina päivinä lahden yli. Hiekkapohjaista poukamaa varjostavat lehtipuut ovat todennäköisesti leppiä pitkänomaisine norkkoineen ja siipipalteisine pähkylöineen. 

Tänne, kapean puisen sillan päässä odottavaan leppeään kesäparatiisiin, Itäisen viertotien varren puutalokorttelien työläisperheet saapuivat 1900-luvun alussa viettämään sunnuntaita: uiskentelemaan, laulamaan, juomaan, makoilemaan rantakallioilla. Juhlapäivinä saaressa järjestettiin kansanjuhlia, joiden ohjelmassa oli köydenvetoa, pussitappelua, renkaanheittoa ja ampumista. Voimistelunäytösten ja kuoroesitysten lisäksi saaressa oli työväenyhdistyksen tanssilava, jossa esiintyivät kiertävät oopperalaulajat. Pääsylipun hinnan saattoi säästää, jos onnistui lähialueen lasten tavoin livahtamaan sillan alta kulkevaa salatietä pitkin porttivahdin ohi.²

”Katsokaa, tuolla on iso kokko!”
Edessä, korkeain kaislikkojen takana, leimahti huumaava, räiskyvä tuli, lepattaen ja ilmaan lentäen. Sakris käännähti, laulu jäi kesken.
Oli tultu Kyläsaareen.
(Joel Lehtonen: Rakastunut rampa, eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki, 1922.)

Muutama vuosikymmen myöhemmin saaresta on jäljellä vain rippeet. Pittoreski puusilta on tiessään, ja kaislikoiden ja rantaniittyjen paikalla on nyt ratapenkan halkoma työmaa, jonne on nopeassa tahdissa noussut tehtaita, varastoja ja teollisuusrakennuksia. 

1930-luvun valokuvissa Kyläsaaren rannoilla näkyy edelleen yksittäisiä pystyyn jääneitä puita. Ne ympäröivät uutta vedenpuhdistamoa, jonka lietealtaisiin johdetaan kaupungin jätevedet ja teurastamojen teurasjätteet. Kyläsaaren puhdistamo oli valmistuessaan Pohjoismaiden ensimmäinen aktiivilietelaitos. Aktiivilieteprosessissa bakteerit ja alkueläimet hajottavat jätelietteen myrkyllisiä yhdisteitä. Prosessin päätteeksi jätevesi laskettiin Vanhankaupunginlahteen, jossa työläisuimarit aiemmin harjoittelivat Kyläsaareen rakennetussa meriuimalassa. 

Ilmakuvassa vuodelta 1950 kalliot ja venelaiturit ympäröivät yhä meren keskellä kohoavaa laitoskeskittymää. Hiljalleen maatäyttöalue laajenee ja veneet saavat lähteä. Kaikessa hiljaisuudessa viimeiset Kyläsaaren männyistä katoavat. Milloin viimeinen niistä kaadetaan, sitä valokuvat eivät näytä. 

Vuonna 1962 vihitään käyttöön puhdistamon eteläpuolelle noussut jätteenpolttolaitos, jonka punatiilinen savupiippu kohoaa kymmenien metrien korkeuteen. Aamuauringossa näyttää siltä kuin maisema verhoutuisi tulivuoren valkoiseen tuprutukseen. Tuuli hajottaa piipusta nousevaa savua ja saa noen, pölyn ja raskasmetallien hiukkaset leviämään taivaalle, leijailemaan talojen yllä haamumaisena varjona.

Kyläsaaren jätteenpolttolaitos on valmistuttuaan Pohjoismaiden modernein yhdyskuntajätteen käsittelylaitos. Sen läpi virtaa 75 000–100 000 tonnia kaupunkilaisten jätteitä vuodessa, parhaimmillaan noin 18–30 % Helsingin jätteistä, joita polttamalla saadaan aikaan sähköä ja kaukolämpöä. 

Suurkaupungistumisen myötä jätteen määrä kasvoi ja sen koostumus muuttui. Eloperäisen jätteen joukossa oli yhä enemmän metallia, lasia ja muovia. Tuhka ja palamaton jäte haudattiin laitoksen ympärillä nopeasti kasvaviin läjiin, jotka valtasivat alaa mereltä ja työnsivät rantaa yhä kauemmaksi. Hiljalleen saari menetti entisen muotonsa ja liudentui niemestä osaksi mannerta.

Jätteenpolttolaitosta laajennettiin 1970-luvulla kahdella lisäsiivellä. Siitä huolimatta seuraavan vuosikymmenen taitteessa laitosta suunniteltiin laajennettavaksi kolminkertaiseksi. Tällä kertaa suunnitelmat kohtasivat kuitenkin vastalauseita.

Jo aiemmin lehdissä oli esiintynyt kirjoituksia, joissa toisistaan tietämättömät kirjoittajat olivat esittäneet huolensa keskellä kaupunkia tapahtuvan jätteenpolton terveysriskeistä. 

Kysymys oli tasa-arvosta. Suurin osa suodattamattomista myrkyistä laskeutui laitoksen välittömään läheisyyteen, imeyttäen maaperään bentseeniä, mineraaliöljy-yhdisteitä, kloorattuja hiilivetyjä, polysyklisiä aromaattisia PAH-yhdisteitä ja raskasmetalleja. Polttolaitoksen lähellä kantakaupungin itäisellä syrjällä asui enimmäkseen työläisiä ahtaissa kerrostaloasunnoissaan. Sama ilmiö tunnetaan kaikkialta Länsi-Euroopasta, missä tuulet puhaltavat lännestä: useissa Euroopan kaupungeissa työläisten asuinalueet ja teollisuus saasteineen sijoittuvat Lontoon Eastendin tavoin itään, keskiluokan asuinalueet taas kaupungin länsipuolelle, kuten Lontoon Westend tai Pariisin läntiset arrondissementit – Helsingissä esimerkiksi Töölö, Munkkiniemi tai Lauttasaari.³

Kyläsaaren jätteenpolttolaitoksen massiiviset laajennussuunnitelmat saivat Hermanni-Vallila-seuran ja kuusi muuta kaupunginosayhdistystä perustamaan marraskuussa 1980 laitostoimintaa vastustavan kansalaistoimikunnan. Kyläsaari-liike alkoi kerätä nimiä polttolaitoksen lakkauttamista vaativaan adressiin. 

Vastarinta laajeni nopeasti. Liikkeen aktiivit organisoivat konferensseja, ”kärykäräjiä” ja paneelikeskusteluja, Saastematinean läheisessä Paavalin kirkossa sekä nokiparaatiksi kutsutun tuhannen ihmisen köydenvetotempauksen keskellä Hämeentietä. Samalla kun osa aktiiveista järjesti mielenosoituksia ja asukastilaisuuksia, toiset tehtailivat lehtikirjoituksia ja kirjeitä ja kolmannet varmistivat, että niihin saatiin nimet alle ja yön aikana kirjoitetut kirjelmät ehdittiin toimittaa aamuksi viranomaisille. 

Kaupungin virkamiehet suhtautuivat alasajovaatimuksiin kielteisesti. Valtion tutkimuslaitoksen päästötutkimus määrättiin pidettäväksi salassa, mutta lopulta tutkimus päätyi kiertoteitse liikkeen aktiivien haltuun, jotka julkistivat tutkimuksen tulokset järjestämässään lehdistötilaisuudessa. Vertailu osoitti Kyläsaaren jätteenpolttolaitoksen pohjoismaiden saastuttavimmaksi. Tämäkään tieto ei johtanut toimenpiteisiin. Osoittaakseen vaihtoehtojen olemassaolon liike laati työllä ja vaivalla vaihtoehtoisen jätehuoltosuunnitelman, joka todisti että pääkaupungin jätehuolto voidaan järjestää myös ilman raskaasti saastuttavia polttolaitoksia keskellä asutusta. 

Lopulta käänne tapahtui, kun liikkeen aktiivit onnistuivat kaivamaan esiin tiedon, ettei laitoksella ollut sen kahdenkymmenen toimintavuoden aikana ollut täyttölupaa sitä ympäröiviin vesialueisiin. Tuhkan ja kuonan läjitysalueeksi kutsuttu alue oli todellisuudessa laiton kaatopaikka. Laitokselta puuttui myös voimassaoleva sijoituspaikkalupa, eikä sen puhtaustaso ollut terveysviranomaisten edellyttämällä tasolla. Kaiken lisäksi laitos oli laajentunut oman tonttinsa ulkopuolelle.

Vähitellen paineet kävivät niin koviksi, että laitoksen toimintaa valvova terveyslautakunnan valvontajaosto oli puun ja kuoren välissä. Ellei se olisi sulkenut laitosta, se olisi itse menetellyt laittomasti laiminlyömällä valvontatehtävänsä, kuvailevat liikkeen aktiivit, isännöitsijä Taisto Rantala ja arkkitehti Erkki Mäkiö toimittaja Pauli Välimäelle vuonna 1983 antamassaan haastattelussa.

”Niin, on aika nurinkurista, että demokraattisessa yhteiskunnassa asukkaitten on noustava ensin tiedollisesti virkamiesten tasolle, sitten kerättävä väkeä suuriin joukkokokouksiin ja pengottava kaikki mahdolliset asiakirjat ja käytävä kaikki valitustiet – ja vasta sitten pieni hallinnointinsa taakse piiloutunut kunnallisbyrokratia suostuu vastahakoisesti muuttamaan kurssia, jos suostuu.”⁴

Kyläsaari-liikkeen sitkeä toiminta johti jätteenpolttolaitoksen väliaikaiseen sulkemiseen vuonna 1983. Päätös sai lopullisen sinetin viisi vuotta myöhemmin 31. tammikuuta 1988, jolloin polttolaitoksen mastodonttinen savupiippu kaadettiin. Savupiipun räjäytystä seurasivat lukuisat lähiseudun asukkaat omilta parvekkeiltaan ja korkeilta kallioilta, sekä polttolaitoksen porteille ryhmittyneet poliisit, joita kerrotaan olleen paikalla enemmän kuin sivustakatsojia. Kun kellertävä savu oli haihtunut, ei aluetta kaksikymmentä vuotta varjostaneesta piipusta ollut jäljellä kuin tynkä.

Joutomaa/nykyhetki

Ole rauhassa, lapseni, ei ole olemassa mitään,
ja kaikki on niinkuin näet: metsä, savu ja pakenevat
kiskot.
(Edith Södergran: Ei mitään, suom. Uuno Kailas.)

Eräänä keväisenä iltana kävelen veneiden talvisäilytysalueen vierellä kulkevaa savista polkua etsimässä jälkiä maan nielaisemasta saaresta. Vanhasta kartasta näkyy, missä merenranta on kulkenut vielä 1930-luvulla. Kyläsaaren molluskamainen hahmo ääriivoineen erottuu vain vähän matkan päässä vankilan muurista, joka on seissyt samalla paikalla 1800-luvun loppupuolelta lähtien. 

Lähestyn saaren sijaintia rantametsän puolelta. Alan seurata pientä jokiuomaa, joka johtaa kohti kartassa erottuvaa rantaviivaa. Ikävä ja kaipaus eivät koskaan parane, kirjoittaa Edith Södergran kuolemansa jälkeen vuonna 1925 julkaistussa kokoelmassaan Maa jota ei ole. 

Olen kuumeinen kuin suokasvi, 
uhoan makeaa hikeä niinkuin tahmea lehti.⁵

Ilmakuvassa vuodelta 1996 näkyy, miten polttolaitoksesta rantaan päin ulottuvalla nykyisen rantametsän alueella ei kasva kuin muutama hassu puu, muuten maisema on paljaaksi kynitty. Nykyinen paikoin pustaa tai vehreää mangrovemetsää muistuttava kasvillisuus on levinnyt paikalle vasta tällä vuosituhannella. 

Helsingin Sanomissa ylistetään syksyllä 2005 alueen lintuhavaintoja. ”Alueella on nähty yhtenä päivänä 50 lapinkirvistä, kymmeniä pensas- ja kivitaskuja, 5–10 sinirintaa ja peräti 48 pikkulepinkäistä.”⁶ Noihin vuosiin sijoittuvat myös varhaisimmat muistikuvani alueesta. Lapsen mielikuvituksessani Vanhankaupungin, Arabianrannan ja Kyläsaaren allikoissa on kuraisten polkujen lisäksi lahonneita rantavallituksia kuin hylättyjä kaivoskouruja lännenelokuvissa. 

Horsmien keskellä kuljeskellessani yritän etsiä ympäristöstä merkkejä alueen historiasta niin kuin kasvit sen muistavat. Toivon, että löytäisin yhdenkin sattuman kaupalla paikoilleen jääneen puun tai pensaan ajalta ennen polttolaitosta ja sen laittomia maatäyttöjä. 

”Puissa vain ilmenee muita kasveja selvemmin paikan henki, genius loci, niissä se saa hahmonsa jopa vahvemmin kuin eläimissä ja ihmisissä”, runoilija ja esseisti Jaan Kaplinski kirjoittaa teoksessaan Rajalla jota ei ole.

Yhdessä kirjan esseessä Kaplinski kertoo ränsistyneestä maalaistalosta, jonka hän osti perheensä kodiksi ja jota hän kunnosti hiljalleen yhdeksäntoista vuoden ajan. Edellisen asukkaan raivaamalle peltotilkulle runoilija istutti parisataa puuta ja pensasta, joista monet ehtivät vuosien aikana kasvaa täyteen mittaansa. Istutettujen lajien joukossa oli niin pohjoisamerikkalaisia mäntyjä ja lehtikuusia, japanilaisia korkkipuita, mantšurialaisia jalokuusia, kaukasialaisia siipipähkinäpuita kuin virolaisia raudus- eli surukoivujakin. 

Eri mantereiden puulajit kantoivat mukanaan muistoja kaukaisista paikoista, joissa runoilija tunsi olevansa kotonaan. Ehkä siksi koti ja puisto puineen edustivat hänelle kaikkien mahdollisten kotien antologiaa, toisin sanoen paikkoja, joissa hän voisi tuntea viihtyvänsä mutta ”joita ei kenties ole olemassa eikä ole ollutkaan”. 

Kosmopoliittiselle ja juurettomalle maailmankansalaiselle – Kaplinskin tapauksessa puolalaisen isän lapselle ja sodanjälkeisen Tarton raunioissa kasvaneelle entiselle neuvostokansalaiselle – kasvit tarjosivat tavan etsiä kotia sieltäkin, missä sitä ei ole. 

”Vielä on olemassa yksi tapa etsiä kotia – etsiä kasveja, lajeja, sukuja ja heimoja jotka käyttäytyisivät niin kuin minä, jotka pitäisivät niistä paikoista joista minä pidän. (…) Samastua kasveihin, pitää itseään kasvina tai ainakin kasvin sukulaisena.”

Erityisen kaunopuheisesti Tallinnan kasvitieteellisen puutarhan ekologina työskennellyt runoilija kirjoittaa suhteestaan kanerviin, jotka palasivat ensimmäisten kasvien joukossa pohjoiseen jäätiköiden vetäydyttyä. Jääkauden jälkeen Fennoskandian jokien sulamisvesi huuhtoi hiekkaa ja savea nykyisen Viron alueelle, jonka hietikot ovat jäänne muinaisesta suistoalueesta. Maisema kantaa jälkiä muutoksista, jotka se on käynyt läpi – myös kaikesta siitä, mitä ei voi päätellä pelkästään elämällä tuon maiseman keskellä. 

”Ehkä ominta luontoani olisi ollut se mikä vallitsi täällä tertiäärikauden aikaan, silloin kun Virossa kasvoivat mammuttipetäjät, neidonhiuspuut ja magnoliat.”

Pohjois-Euroopan yli pyyhkäissyt jääkausi hävitti 90 % sitä edeltäneen ilmaston aikaisista kasvilajeista. Kaplinski suree mammuttipetäjien ja magnolioiden lisäksi seetrejä, araukarioita, palmuja ja santelipuita. Nykyinen pohjoinen metsäluonto on vain kalpea aavistus lajiloistosta, joka Itämeren alueella vallitsi ennen viimeisintä jääkautta. Baltian ja Fennoskandian kuusikot ja koivikot ovat rippeitä kadonneesta maailmasta, sen nykymielelle käsittämättömästä rikkaudesta. 

”Kasviyhteisömme ovat vähäpätöisiä köyhän miehen versioita niistä yhteisöistä, jotka täältä ovat joko kadonneet pysyvästi tai sitten vetäytyneet kauaksi etelään”, Kaplinski kirjoittaa. 

Hänen esseitä, runoja ja fragmentteja yhdistävä teoksensa Rajalla jota ei ole – itsekin kuin pienimuotoinen ekologinen yhteisö tai löytösiemenistä versonut puutarha⁷ – ilmestyi suomeksi vuonna 1992. Runsaassa kolmessakymmenessä vuodessa muinaisten kasviyhteisöjen rippeet ovat kaventuneet entisestään, niiden lajirikkaus huvennut ja yksilajiset nuoret talousmetsät muuttuneet yhä nopeammalla syklillä teollisuuden raaka-aineeksi. Aivan kuin hävityksen kohteena olisi muistojen sijaan itse muistamisen kyky. 

Kyläsaaren joutomaalla kasvuston nuoruus käy nopeasti ilmi. Tämä on antroposeenin toista luontoa, ihmisen synnyttämää ja muokkaamaa. Rannan metsiköissä ja aukeilla kasvavien puiden, kukkien ja pensaiden siemenet ovat kulkeutuneet paikalle jätteen ja maa-aineksen mukana tai alueella viivähtäneiden lintujen ja eläinten tuomina. Kokoojaviemärin hulevedet ovat huuhtoneet kasveille ravinteita ja tulvat pitäneet kosteikkoja kosteina niin että niiden ympärille on voinut muodostua nykyinen ekologinen elämismaailmansa. 

Jokiuomaa myötäilevä patikkapolku johtaa pienelle aukealle. Tuulessa heiluvan heinikon takana leviää kaupunkiympäristön betonisten katurakenteiden ja viemäriputkien säilytysalue. On mahdotonta sanoa, missä varastoalue päättyy ja missä joutomaa alkaa. Tuhkan hautausmaasta on tullut readymade-henkisen ympäristö- ja maataiteen näyttelyalue, jolla sammaloituneet tekonurmimatot, pylväshaapojen liaaneihinsa kietomat katulyhdyt, vääntyneen metallin burleskit sommitelmat ja hiekkakasoissa itävät niittykasvit elävät iloisesti rinnakkain – niin kuin ne ovat tehneet jo vuosia ennen kuvataiteessa läpilyönyttä posthumanistista käännettä ja entisellä Vallisaaren sotilassaarella järjestettävää kansainvälistä Helsinki Biennaalia, joka pyrkii vuosi toisensa jälkeen siirtämään näkökulman ihmisestä ympäröivään luontoon, sen ”kasveihin, eläimiin, sieniin ja mineraaleihin”.⁸

Näkymän taustalla kohoavat Kalasataman uudet tornitalot lähellä paikkaa, johon Helsingin kaupunki suunniteltiin siirrettäväksi 1600-luvulla. Lopulta se perustettiin maanomistukseen liittyvien epäselvyyksien vuoksi muutamaa niemenkärkeä etelämmäs, paikkaan jossa kaupungin historiallinen keskusta sijaitsee yhä nykyäänkin. Kaupunki on täynnä vaihtoehtoisia historioita, sattuman ja tottumuksen hylkäämiä mahdollisuuksia, jotka ovat silti todellisia.

Polku johtaa minut mutaisen ojantapaisen luokse. Loikkaan uoman yli toiselle rannalle, missä valtava vasta-ajettu maakasa peittää polun näkyvistä. Otan vuorotellen tukea rämettyneen laskuojan rannalla kasvavan vesakon rungoista ja oksista, niin että pääsen pujottelemaan ja ponnistelemaan itseni pusikoiden halki maakasan huipulle. 

Kyläsaaren entinen jätteenpolttolaitos kohoaa kolossaalisena romukasojen ja varastorakennusten keskellä. Mikäli olisimme yhtään erilaisemmassa kaupungissa, tässä tylyn tiilenpunaisessa, ikkunatonta rakettisiiloa muistuttavassa rakennuksessa toimisi nykyään teknoklubi. Jätteenpolton päätyttyä rakennuksessa on toiminut invalidivälinevaraston lisäksi muun muassa orkesterien harjoitustiloja ja taiteilija-ateljee. Vielä vuonna 1990 rakennukseen kaavailtiin Luonnontieteellistä museota kasviseinineen ja savupiipun tyngästä kohoavine valotorneineen.⁹ Samana vuonna tiloihin avattiin Suomen ensimmäinen kierrätyskeskus, joka toimii siellä tänä päivänäkin.

Sisäpihalla jököttävä savupiipun kivijalka muistuttaa rakennuksen historiasta. Piipun tiilipintaan on kiinnitetty haalistunut kyltti, jossa komeilee Kyläsaari-liikkeen voimahahmon, Hermanni-Vallila-seuran pitkäaikaisen puheenjohtajan Klaus Varvikon huopahattuinen rintakuva. Juuri levymogulina toimineen Varvikon ansiota oli, että liike sai tapahtumiinsa esiintymään Tapani Kansan kaltaisia koko kansan artisteja. Olisi historiallisesti oikeudenmukaista, jos Elävän musiikin yhdistys ELMU saisi tilat Kyläsaaren kolossista.¹⁰

Löytöretkeni on päättynyt. Kyläsaaren rantakallioista ei ole näkyvissä pienintäkään merkkiä asfaltin raoissa. Puut kierrätyskeskuksen portinpielessä ovat niin nuoria, että niiden täytyy olla peräisin polttolaitosta myöhemmältä ajalta. Kun painan korvan vasten betoniin valuvaiheessa painunutta laudansyiden kuviota, voin hetken ajan kuulla silokallioisten rantojen kohinan. Lehmänkellon, Internationalen, nuotion napsahtelun juhannusyössä. 

Jälkikirjoitus: Urbaanien joutomaiden vapaudesta

Ikävöin maahan, jota ei ole 
sillä kaikkea mitä on olen väsynyt himoamaan. 
(Edith Södergran: Maa, jota ei ole, suom. Uuno Kaila.)

Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana Kyläsaaren ja Verkkosaaren välinen joutomaa on toiminut näyttämönä mitä erilaisimmille elämänmuodoille. Kyläsaarenkatua reunustavien hallien rivi on tarjonnut katon niin romuttamoille, vihannestukuille kuin moottoripyöräkerholle. Entiseen satamakonttoriin perustettiin vuonna 2009 Sosiaalikeskus Satama, joka toimi kolmen vuoden ajan talonvaltaajien ja anarkistien kotipesänä. Sataman pihalla majoittui myös Itä-Euroopasta saapuneita romaneja, joiden leirit ja nuotiot olivat vuosien ajan tuttuja näkyjä joutomaan pusikkoisilla rannoilla. Alueella järjestettiin Weekend-festivaalia vuosina 2013–2017, ja jo ennen sitä ja pitkään sen jälkeen alueen metsissä ja purkutonteilla soivat kesäöisin ug-teknobileiden rytmit. Tee-se-itse-saunoistaan tunnettu Sompasauna sijaitsi Hermanninrannan rantakoivikossa vuosina 2021–2025. Viimeksi kesällä 2024 Kyläsaaren metsikössä piti majaa metsästäjä-keräilijöiden leiri, joka rakensi majoitteensa alueen hylkytavaroista ja etsi ravintonsa kivikautiseen tyyliin lähiympäristöstä.¹¹

Huhtikuussa 2025 Helsingin kaupunki aloitti Hermanninrannan rakentamisen ensimmäisen vaiheen. Työn aikana urakoitsijat toteuttavat pilaantuneen maaperän kunnostuksen ja uusien vesihuolto- ja kaapeliputkilinjojen rakentamisen sekä kaukolämpö- ja jäähdytysverkostot. Työn ensimmäinen näkyvä merkki on alueen eteläpäädyn rajaaminen verkkoaidoilla. Lenkkeilijät ja koiranulkoiluttajat kiertävät aitojen rajaamia uusia reittejä pitkin murtovesilammikoiden peittämälle rantapolulle. 

2030-luvulle tultaessa entisen joutomaan paikalle nousee asuinalue 5000 uudelle asukkaalle. Maaperän vaatimien betonipaalutusten vastapainona rakennukset pyritään toteuttamaan puurakenteisina kortteleina, joiden keskelle jää vehreitä sisäpihoja. Nykyistä teollisuusaluetta halkovasta Kyläsaarenkadusta tulee pyöräkatu. Hermannin rantatielle puolestaan avattiin viime kesänä uusi raitiotielinja osittain samalle reitille kuin vuonna 2008 lakannut satamajunaliikenne. Visioiden edistyksellisyyttä varjostaa ainoastaan rantatielle suunniteltu Sörnäisten autotunneli, jonka pohjoinen suuaukko lepää tällä hetkellä hiekkaan haudattuna kuin sfinksi.

Lähivuosina sama kehitys, joka alkoi Sörnäisten satamatoiminnan siirtymisestä Vuosaareen vuonna 2008, ja vapautti tilaa Kalasataman, Verkkosaaren ja Sompasaaren uusien asuinalueiden rakentamiselle, nielaisee loputkin tavarakonttien ja jätevuorten jälkeensä jättämistä entisistä täyttömaista. 

Vain rantametsä jää suunnitelmissa rakentamattomaksi. Kaupungin tavoitteena on suunnitella siitä ”luonnon omien prosessien varassa kehittyvä biodiversiteettipuisto, jossa tulvimisen aikaansaamat ekosysteemit saavat kukoistaa”. Suojeluhenkisen silleenjättämisen sijaan lähtökohtana on aktiivinen biopolitiikka, joka ei vain säilytä nykyistä luontoa vaan antaa sen kehittyä ”vieläkin monimuotoisemmaksi”.¹²

Kaupunkia luonnehtii jatkuva muutos, ja täyttömaiden rakentaminen tiiviiksi viherkortteleiksi tuottaa epäilemättä elettävämpää kaupunkitilaa kuin pitkiin välimatkoihin perustuva autokaupunki. Kuljeskellessani rantaniityn ja metsikköjen kumpuilevissa pensaikoissa en voi silti olla tuntematta surua ajatellessani, että Hermanninrannan rakentamisen jälkeen viimeinen itäisen kantakaupungin joutomaista katoaa. 

Mitä se tarkoittaa kaupungille, entä kokemukselle kaupungissa elämisestä? 

”Ihminen otaksuu ymmärryksen tarjoavan hänelle kaiken avun ja inhimillisyyden. Mutta ihmisen ymmärrys on ymmärtämättömyyttä, ja ihmisen elämä ja toivo voivat olla peräisin vain sieltä, mihin hänen ymmärryksensä ei yllä”, kirjoittaa Kaplinski.

On tietyn historiallisen kehityksen tuottama ja sinänsä ainutkertainen ja toistumaton tilanne, että joutomaa on voinut tähän asti elää näinkin pitkään ympärilleen kasvaneen kaupungin keskellä. Entisten satama-alueiden rakentamisen myötä teollisen historian jäänteet vetäytyvät nykyisen kaupunkirakenteen sisään jääneistä taskuista. Pelkään sen tarkoittavan myös kaupungin kerroksellisuuden ja sisäisten erojen häviämistä: suunnittelemattoman, ei-mihinkään-tarkoitettujen alueiden kaavoittaminen ja rakentaminen tarkoittaa myös kaupunkielämälle ja -luonnolle olennaisen hallitsemattomuuden vähenemistä. Sillä lopulta joutomaa on kaupunkitilalle samaa kuin runous kielelle: tila, jossa merkitykset ja elämänmuodot voivat elää rinnakkain, vuotaa vapaasti toistensa rajojen yli ja muodostaa uusia ennennäkemättömiä yhdistelmiä.

Södergranin tavoin ikävöin maahan jota ei ole. Kaplinskin ekologisen filosofian valossa tuota maata ei ole ehkä koskaan ollut olemassa, tai sitten se välittyy vain erilaisten jäänteiden ja huomaamattomien merkkien kautta sille joka osaa niitä tulkita.

Maassa jota ei ole 
kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.

Joutomaat eivät katoa, vain vaihtavat paikkaa. Tulevaisuudessa niitä löytyy yhä enemmän ratojen varsilta ja kauempaa kaupunkialueen laitamien teollisuusalueilta, sieltä mihin varasto- ja romuttamotoiminta, lumenkaatopaikat, jätteenkäsittely ja muut yhteiskuntaruumiin aineenvaihdunnan loppupään vaiheet on tällä haavaa sijoitettu. Sitä mukaa kun kaupunki tulevaisuudessa tiivistyy, joutomaat siirtyvät yhä kauemmaksi, pois silmistä ja pois mielestä. 

Tämä osoittaa samalla myös sen, miten joutomaassa on lopulta ilmiönä jotain tunnusomaisen kaupunkilaista. Maaseudulla rakennetun ja rakentamattoman ympäristön suhde ei ole samalla tavalla jännitteinen, sillä suurin osa pinta-alasta on asumatonta. Maalla joutomaata vastaa lähinnä peltojen ja hakkuuaukeiden keskelle jäänyt hakkaamaton metsikkö tai puronvarren suojavyöhyke, vaikeakulkuinen ja hyödyntämätön.

Kaupungissa joutomaa edustaa kaavamääräysten ja katusuunnitelmien kääntöpuolta. Urbaanin ei-kenenkään-maan anarkinen potentiaali liittyy siihen, miten se vetää puoleensa erilaisia varjossa viihtyviä eliölajeja ja ihmisryhmiä väliaikaisine asuttamisen ja läpikulkemisen tapoineen. Määrittelemättömyydellään joutomaa haastaa kaikki ulkopuolelta asetetut päämäärät.

Siksi todellista joutomaata voi olla vain kaupungissa, missä maan arvo takaa jokaiseen pieneenkin maapalaan kohdistuvan hyötylaskelmoinnin – näkökulman, josta joutomaa kieltäytyy ja jolle se säilyy kaikista urbaanin rouheuden ja moninaisuuden nimiin vannovista kesytysyrityksistä huolimatta käsittämättömänä. 

Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti 
voittanut – 
tien maahan jota ei ole. 
(Edith Södergran: Maa jota ei ole, suom. Uuno Kailas.)

Lähteet

Kuvat: 1. Signe Brander, Helsingin kaupunginmuseo. 2. Tuntematon, Helsingin kaupunginmuseo. 3. Helsingin kaupungin karttapalvelut. 4. Markku Arva, Helsingin kaupunginmuseo. Loput valokuvat ja video: Klaus Maunuksela.

Kirjallisuus

Kaplinski, Jaan. Rajalla jota ei ole: merkintöjä tiedosta, tietoisuudesta, uskosta. Suom. Juhani Salokannel. Kustannusosakeyhtiö Otava (1992). 

Laakkonen, Simo, Laurila, Sari ja Rahikainen, Marjatta (toim.) Nokea ja pilvenhattaroita: helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun alussa. Helsingin kaupunginmuseo (1999). 

Lehtonen, Joel. Rakastunut Rampa, eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki. Karisto (1922), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (2006). 

Pulkkinen, Tuomas. Kyläsaaren entisen jätteenpolttolaitoksen muuttaminen seikkailu-urheilukeskukseksi. Opinnäyte, Metropolia Ammattikorkeakoulu (2019). 

Södergran, Edith. Levottomia unia: runoja. Suom. Uuno Kailas. Tulenkantajien osakeyhtiö (1929), Kirja Kerrallaan (2004). 

Välimäki, Pauli. Vaihtoehtoinen elämäntapa: kokemuksia ja unelmia. Kirjapaja (1984).

1. Oihonna on kelttiläinen naisen etunimi. Höyrylaiva sai nimensä J. L. Runebergin runoelmasta Kuningas Fjalar (Kungen Fjalar, 1844), jossa Kullervoa muistuttava kuninkaanpoika Hjalmar tavoittelee kelttien maassa asuvan prinsessa Oihonnan kättä. Myöhemmin tämä paljastuu viikinkikuningas Fjalarin kadonneeksi tyttäreksi – kosijansa sisareksi.
2. Sallamaria Tikkanen: ”Paratiisit ja niiden varjot” teoksessa Nokea ja pilvenhattaroita: Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa, Helsingin kaupunginmuseo 1999.
3. Heblich, Trew & Zylberberg: East Side Story: Historical Pollution and Persistent Neighborhood Sorting (2016): https://cep.lse.ac.uk/pubs/download/sercdp0208.pdf
4. Pauli Välimäki: ”Kyläsaari-liike siirsi vallan asukkaiden ulottuville” teoksessa Vaihtoehtoinen elämäntapa: Kokemuksia ja unelmia, Kirjapaja 1984, s. 85.
5. Edith Södergran: Sairaita päiviä, suom. Uuno Kailas.
6. ”Kyläsaari on vielä villi”, Helsingin Sanomat 4.10.2005. https://www.hs.fi/tiede/art-2000004342020.html
7. ”Samanlaisia kotieni antologioita, olemassa olevien ja olemattomien, mahdollisten ja mahdottomien kotieni, samanlaisia kodin etsimisen kertomuksia ovat kirjoittamani runot ja proosa.” Jaan Kaplinski: Jää ja kanerva, teoksessa Rajalla jota ei ole, suom. Juhani Salokannel, Kustannusyhtiö Otava (1992), s. 101–126.
8. Helsinki Biennaali 2025: Suoja: Pinnan alla ja yläilmoissa, joksikin tullen ja jonnekin kuuluen. https://helsinkibiennaali.fi/suoja/
9. ”Luonnontieteellinen museo halutaan Kyläsaaren entiseen polttolaitokseen Helsingin ja yliopiston työryhmä etsi ratkaisua museoiden tilakurjuuteen”, Helsingin Sanomat 14.2.1990: https://www.hs.fi/pkseutu/art-2000002961455.html
10. Entisen jätteenpolttolaitosrakennuksen säilymisestä ei ole tietoa. Kohdalle, jossa rakennus nyt seisoo, on vuoden 2008 osayleiskaavassa merkitty palvelujen ja hallinnon alue (Pulkkinen 2019, 11).
11. ”Keskellä Helsinkiä on leiri, jossa eletään kivikautisesti – ”Kun katson heinikkoon, löydän kymmenen syötävää kasvia”, Yle 4.8.2024: https://yle.fi/a/74-20102775
12. ”Hermanninrannan uusi asuinalue on sekoitus tiivistä kaupunkirakennetta ja vehreää luontoa: Katso animaatiosta, miltä siellä näyttää tulevaisuudessa”, 16.6.2022: https://www.hel.fi/fi/uutiset/hermanninrannan-uusi-asuinalue-on-sekoitus-tiivista-kaupunkirakennetta-ja-vehreaa-luontoa-katso