Valtio tarvitsee turvattomuutta. Siksi suurimmat uhat Suomelle ovat rauhanomainen Venäjä ja köyhyyden katoaminen. Etääntyessään muilta elämänaloilta Suomen on jännitettävä himonsa uhkaaviin ryökäleisiin huippuunsa.
Venäjä ja velka ja velka ja Venäjä ja Venäjä ja Venäjä ja velka niin että huohottaa. Ja niin, että voinee lisätä: vuodesta toiseen. Venäjä ja velka pomottelevat suomalaista politiikkaa yhä röyhkeämmin pullistellen. Viimeisen vuoden aikana lehtien pääkirjoitusten, lehtitelineiden ja yhteiskunnallisten keskustelijoiden kiihko velkaa ja Venäjää kohtaan on kuitenkin saavuttanut traagiset mittasuhteet, kutistaen samalla politiikan, olemisen ja elämän mahdollisuuksia kautta valtakunnan.
Tämän lamaannuttavan saturaation seurauksena en aseta tämän tekstin tavoitteeksi jälleen yhtä uutta (uhka-)arviota velan ja Venäjän uhka-arvioista. Paitsi tylsää, on uhkien ”todellisen” ”luonteen” määrittely ennalta mahdotonta, sillä uhan nimeäminen ja rajaaminen on sen löytämisen sijasta väistämättä ja joka kerta uhan itsensä tuotantoon osallistumista. Tai sitten tulee tietämättään lausuneeksi itseään toteuttavan ennustuksen, josta Alexander Wendtin kritisoima myytti kansainvälisessä politiikassa vallitsevasta ”anarkistisesta” järjestelmästä on yksi lannistavimmista esimerkeistä.
Tavanomainen turvallisuunarratiivi, jossa uhat ensin pulpahtelevat pintaan ja sen jälkeen hobbesilainen valtio reagoi, johtaa harhaan. Valtiokoneen toimijat, valtiojohdosta Ulkopoliittiseen instituuttiin ja mediaan osallistuvat aktiivisesti uhkien suunnitteluun, rakentamiseen, luonnehdintaan ja tuotantoon. Ne nimeävät ja uudelleennimeävät uhat ennen, aikana ja jälkeen, ne luodakseen ja luomistyönsä hedelmistä todistaakseen.
Nämä osallistumiset muodossa tai toisessa voivat olla vaihtelevasti tietoisia tai tiedostamattomia. Siksi olen ennen muuta kiinnostuneempi siitä, mitä arkijärjen kanssa resonoiva, lehtiä myyvä, ääniä kanavoiva ja ulkopoliittisen asiantuntijan kaapuja punova arkijärkinen Venäjän ja velan pelko kätkee ja tekee. Arkijärkeä kannattaa kuunnella erityisesti siksi, että asiain tolan sijasta se kertoo ennen muuta jotakin yhteiskunnallisesta vallankäytöstä, muistuttaa feministisen teorian professori Clare Hemmings. Koska arkijärki ei ole kuvitteellisen yksilön päiväuni vaan jaettu linssi, se tulee ehdottaneeksi jotain yleisempää niistä poliittista voimaa käyttävistä hallintakoneista, jotka kurittavat tulkintamme hyväksyttyyn ruotuun.
Järkeistääkseen suomalaista poliittista keskustelua ja sen arkijärkisyyksiä tarkemmin onkin kysyttävä, piileekö tunnistettavan ja arkijärkisen ”velka ja Venäjä” -pelon alla vielä jotain paljon kauhistuttavampaa? Mitä Venäjän ja velan hokeminen antaa meidän ymmärtää, haluaa meidän ymmärtävän ja mitä se sulkee tietämisen ja nimeämisen ulkopuolelle?
Pelko ja poikkeus
Venäjän ja velan pelolla hallinta kätkee ilmeisyytensä taakse ainakin kaksi vielä suurempaa Suomeen kohdistuvaa uhkaa: rauhanomaisen Venäjän mahdollisuuden ja köyhyyden häviämisen.
Kun liberaali valtio amputoi politiikan muut osa-alueet ja kadottaa merkityksensä, on sen vetäydyttävä kohti turvallisuuksien ja poikkeuksien kotikenttää, josta se löytää ikuisen vihollisen hahmon vitalisminsa yksinoikeudellisena lähteenä ja valtion defibrillaatorina. Kaiken yksityistänyt, palvelut, kulttuurin ja koulutuksen hylännyt valtio vaikuttaa päivä päivältä turhemmalta; Facebookin Nuuska Helsinki – kanavilla on tuhansia jäseniä, sukupuolihormoneja saa paremmin ringeiltä kuin sukupuolifasistiselta valtiolta, lukupiirit ovat pedagogisesti kunnianhimoisempia kuin lasten yrittäjyyskasvattamot ja nuorten työelämätaitotalot ja hyvää taidetta on pääasiassa tehty jo ennestäänkin valtiosta huolimatta. Kun valtio leikkaa itsestään, tuhoaa palvelut ja kulttuurin ja terveydenhoidon ja koulutuksen, muodostuu uhkista sen viimeinen elinehto.
Tämä alati pinnan alla kytevä ja vain toisinaan itsensä paljastava poikkeustilavaltio on valtion ainoa kyseenalaistamaton muoto, valtion valtiollisuus puhtaimmillaan. Valtiolle elintärkeiden poikkeusolojen ja -lakien tenho syntyy niiden samanaikaisesta lupauksesta vapauttaa liberaali hallintakoneisto sen omasta liberaalista perustuslaillisesta sitoumuksesta, sekä perustuslain mahdollistamasta liberaalien vapauksien illiberaalista rajoittamisesta, joka vaikuttaisi ilman järjestelmällisen ja lainopillisen poikkeuksen käsitettä hävyttömältä maanpetturuudelta.
Korona muistutti useimpia näiden lainopillisten poikkeuslakien ja -olojen sisäisistä konflikteista. Mutta ymmärtääkseen poikkeuksen sisältöä historiallisena hallinnan työkaluna on välttämätöntä kiinnittää huomio siihen, miten porvaristo on laajentanut poikkeustilan sovellusalaa yksinomaan maanpuolustuksesta koskemaan myös kansallisia, hallitsevien luokkien kohtaamia epämukavuuksia.
Yhtenä poikkeustilavaltion biografian historiallisena käännekohtana pidetään niin kutsuttua ”Dorrin kapinaa” vuonna 1842, josta James O’Neill kirjoittaa teoksessaan Työn orjat (1913). Työläisille äänioikeutta ja Rhode Islandille itsemääräämisoikeutta vaatinut kansanliike kukistettiin Yhdysvaltojen liittovaltion sotajoukkojen avulla, mobilisoimalla sotatilalait kansallista demokraattista liikehdintää vastaan. Satoja pidätettiin ja vangittiin ilman asianmukaista oikeuskäsittelyä. Ennenkuulumaton sotatilalakien laajennus käynnisti oikeudellisen tarkastelun, joka eteni aina Yhdysvaltojen korkeimpaan oikeuteen asti. Kuten oikeustieteilijä Michael A. Conron huomauttaa, korkeimman oikeuden päätöksellä Luther v. Borden sotatilalakien käyttö omaa kansaa vastaan määriteltiin paitsi oikeutetuksi, myös poliittiseksi, mikä tarkoitti sitä, ettei lakien käyttöä tarvitsisi välttämättä koetella oikeudessa.
Samanaikaisia ja -suuntaisia muutoksia havaitaan myös 1800-luvun Ranskassa. Jo vuonna 1800 hyväksytty, Napoleonin adjutantteineen laatima Constitution de l’an VIII antoi hallitsijalle merkittävät oikeudet kansalaisvapauksien mitätöimiseksi. Professori Mark Neocleouksen mukaan oleellisempi muutos seurasi kuitenkin poikkeusolojen julistamisesta Pariisiin vuonna 1848. Tätä seurannut uusi poikkeustilaa koskeva lainsäädäntö vivutti poikkeustilalait yhä laajemmin osaksi poliittista rekisteriä rajatun sotilaallisen käytön sijasta.
Kuten esimerkiksi Walter Benjamin ja Giorgio Agamben ovat panneet merkille, on 1800-luvulla liikkeelle laitetussa poikkeuksen normalisoinnissa onnistuttu jotakuinkin täydellisesti ja poikkeuksetta. Perustuslaillisen diktatuurin edellytykset, jotka piilevät myös tämän päivän Suomessa, on sementoitu lain kirjaimeen, ja politiikan schmittiläinen, olemassaolon säilyttämisestä ja päättämisestä kiinnostunut logiikka, on säädetty osaksi normaalia kansallista hallintaa koskevaa toimenpiteiden jatkumoa.
Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään…
Silminnäkijöiden mukaan ilma väreili ympäri Eurooppaa imperialistisen Venäjän käynnistettyä laajan maahyökkäyksen Ukrainaan. Helmikuussa 2022 Tukholman maanpuolustuskorkeakoululla vieraillut opiskelija ihmetteli, miksi verinen imperialistinen sota tuotti positiivista värähtelyä niissäkin ympäristöissä, joissa on poikkeuksellisen paljon kuolemaan ja tappamaan valmistautuvia ihmisiä? Tunnistin saman hohkan myös Suomessa, johon myös jälkimmäinen määre toki pätee oivallisen hyvin.
Ura- ja tunnustusnäkökulmat, kuten NATO-jäsenyydestä seuraava täystyöllisyysohjelma sotasommitelmille, ovat epäilyksettä osaselityksiä. Mutta hengessä on vielä jotain muutakin.
Olisi ylimielistä arvuutella ulkopuolelta, oliko poskille nousseen punan hohka seurausta viehätyksestä vai pelästyksestä. Olennaista on kuitenkin huomata, että molemmat punastelut kiinnittyvät ja ammentavat vitalismista. Kuten Bradley S. Klein on Yhdysvaltojen kontekstissa kirjoittanut, on tuskin sattumaa, että sotalehdet ja armeijan ylijäämäkaupat vastaavat muotokieleltään erehdyttävästi eroottisia lehtiä ja -liikkeitä.
Suomalainen kuumotus oli ennalta arvattavaa, sillä poliittista elinvoimaa viljellään yhä monokulttuurisemmin taistojen mielikuvituskentillä. Maailmapankin tilastojen mukaan Suomen puolustusmenot ovat kasvaneet vuoden 1960 noin 90 miljoonasta dollarista 4,9 miljardiin dollariin vuoteen 2022 mennessä. SIPRI:n mukaan sotilasmenojen osuus Suomen valtion budjetista kasvoi 2021-2022 jo kahdeksaan prosenttiin. Tähän lukuun eivät sisälly hävittäjähankinnat ja muut keväällä 2022 tehdyt varustelupäätökset, jotka tulevat kasvattamaan Suomen sotilasmenojen osuutta entisestään. Samanaikaisesti Suomi rikkoo systemaattisesti Euroopan sosiaalisessa peruskirjassa määriteltyä sosiaalisen minimiturvan tasoa, ja on muutenkin ihan paska paikka. 1990-luvulla haamulähdön ottaneet hyvinvointivaltion purkutalkoot, palvelujen yksityistäminen ja koulutusleikkaukset ovat tälläkin hallituskaudella kiihtyneet.
Kun jäljellä on vain pelko, voimme kenties ymmärtää paremmin, miten suuren uhan rauhanomaisen Venäjän teoreettinenkin mahdollisuus Suomelle luo. Jos aktuaalinen imperialistinen Venäjä olisi suurin pelko, olisi helmikuun 2022 jälkeen voinut odottaa keskustelun asemoituvan käytännöllisesti tähän ja nyt. Sen sijaan poliittisen tilan valtasivat messiaaniset kommentaattorit, joiden analyysit kurottautuivat kohti transsendentteja totuuksia ja myyttejä.
Esimerkiksi Jussi Halla-aho halusi siirtää huomiomme tämän päivän Ukrainasta siihen, että Venäjä on ollut Suomelle eksistentiaalinen uhka “viimeiset 1 200 vuotta”. Edesmennyt Martti J. Kari puolestaan argumentoi viraalissa luennossaan, että sitä, miksi ”Venäjä on niin erilainen kuin me”, voidaan selittää esimerkiksi sillä, että Churchill sanoi Venäjän olevan ”arvoitus, joka on kääritty mysteeriin ja se on salaisuuden sisällä”, sekä sillä, että venäjän kielestä löytyy kaksi sanaa totuudelle ja kolme eri sanaa valehtelulle, ”mikä ei varmaan oo sattumaa”. Kansanedustajat toisensa perään toistelivat, että Venäjä ei koskaan muutu, vaikka ukrainalaisten kärsimyksen kumuloituessa olisi voinut ajatella heidän laittavan tarmonsa siihen, kuinka Venäjän tämänhetkisiä ulkopoliittisia tekoja voitaisiin muuttaa.
Vain ymmärtämällä Suomen riippuvuus verisestä Venäjästä voidaan suomalaisen turvallisuuspoliittisen eliitin innostuksessa keskiaikaiseen historiaan ja filologiaan akuutin hädän hetkellä nähdä jonkinlainen logiikka. Venäjän vaarattomuuden uhka on muista tehtävistään luopuneelle Suomelle niin järisyttävä, että valtion edustajien ja siihen identiteettinsä tai taloudellisen toimeentulonsa ripustaneiden on pyrittävä kipsaamaan Venäjä uhka ontologiselle tasolle valtion ja itsensä jatkuvuuden takaamiseksi.
Olivatpa Venäjän toimet kansainvälisessä politiikassa sitten lähempänä Ikuista rauhaa tai Ruhtinasta, on etukäteen päätetty, että kyseessä on joka tapauksessa vale kolmella eri sanalla. Suomen määrittelemä muuttumaton, ontologisesti paha Venäjä ei yksinkertaisesti voi puhua totta, sillä Venäjä on vaarallisin Suomelle, kun se on täysin vaaraton. Tai kuten Maustetyttöjen elegia tiivistää Suomen loismaisen suhteen vaaralliseen Venäjään: Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään…
…paitsi ehkä velka
Poikkeuksen ylläpitäviä piirityksiä on hyvä olla varmuuden vuoksi useampia. Siksi Suomeen tuotetaan aktiivisesti myös toista piiritystilaa. Ensimmäinen ja edellä käsitelty piiritys tapahtuu rajoilla. Toinen, seuraavaksi tarkemmin käsiteltävä piiritys tehdään ensimmäisen piirityksen sisällä.
Sisäpolitiikassa Venäjän paikalle asetetaan yhä useammin köyhä, mieluiten rodullistettu uhka. Piiritystilan ylläpitäminen on yhä selvemmin valtion ydintehtävä, ja valtion oikeutus riippuu yhä vahvemmin piirityksen takana lymyilevistä uhkaajista. Sillä mitä terveyden, koulutuksen, infrastruktuurin ja ympäristön sabotoinut valtio tekisi oikeuttaakseen olemassaolonsa, jos se ei voisi kontrolloida ja rankaista tätä hahmoa, ennalta ehkäistäkseen omaan olemassaoloonsa kohdistuvaa eksistentiaalista uhkaa? Siksi uhkaaja on valtion tärkein liittolainen, ja uhkaajien henkiinkirjoittaminen valtion elinehto. Pääasiallinen työkalu tässä manauksessa on velka.
Velkapelko toteuttaa maanpuolustusvelvollisuuttaan. Yle uutisoi joulukuussa 2023, että Suomessa on ennätysmäärä köyhiä lapsia, yhteensä 150 000. Äärioikeistohallitus leikkaa leikkaamasta päästyään lapsiperheiltä, kuten myös sosiaali- ja terveydenhuollosta, koulutuksesta ja sosiaaliturvasta. Esimerkiksi ammattikoulutuksesta leikataan 100 miljoonaa euroa. Piirityksen logiikan mukaisesti leikkauksia ei kohdisteta ammattisotilaisiin, poliiseihin, rajavartioihin, tuomareihin, syyttäjiin ja vanginvartijoihin.
Leikkausten myötä yhä useampi tuntuu ajattelevan, että Suomi vihaa köyhiä. Asia ei voisi olla symmetrisemmin päinvastoin. Se tarvitsee köyhiä, paljon köyhiä, enemmän kuin koskaan. Tästä näkökulmasta on erheellistä ajatella, että sosiaaliturvan leikkaukset olisivat sisäisen järjestyksen, legitimiteettivajeen tai suorien iskujen myötä uhka valtiolle. Asia on jotakuinkin päinvastoin. Sosiaaliturvan leikkaukset ovat valtion elämänlanka, sillä ilman lupausta köyhien kaitsemisesta sillä ei olisi mitään tarjottavaa pääomalle. Sisäisen piirityksen logiikan tiivistäen: ilman köyhiä ei ole uhkia ei ole valtiota.
Ehdotus Kela-etsivistä on semanttisella tasolla loistokas esimerkki siitä, miten köyhän ja politiikan välillä ei ole eroa, vaan köyhä kootaan ja lausutaan esiin hallinnalla/-ssa ja kontrollilla/-ssa. Oletettavasti etsivä etsii löytääkseen jotain maailmassa jo ennalta määrätysti olevaa. Näennäisen viaton etsivä ei ole rakentaja / purkaja tai sotilas / kätilö, joka puuttuu ja muuttaa elämänvoiman määriä ja suuntia, vaan toimelias osoittelija, jonka suurennuslasi tai televalvontajärjestelmä tarkentaa luonnontilaan. Tämän niin kutsutun etsinnän todellinen luonne luomistyönä paljastuu kuitenkin siinä yksinkertaisessa tilastossa, että tukien alikäyttö on merkittävästi niiden väärinkäyttöä suurempaa. Jos köyhiä väärinkäyttäjiä ei löydy, on vain etsittävä entistä kovemmin.
Uhkaava köyhä on erityisen herkullinen uhka myös siksi, että suomalaisten mielestä köyhyys on oma vika. Ja jos joku tieten tahtoen haluaa olla köyhä, on syytäkin vähän epäillä. Juuri sisäinen epävakaus, kasvava köyhien luokka ja lisääntyvät mielenterveysongelmat, jotka kaikki ovat valtion silmissä epäilyttäviä ja mahdollisia uhkaindikaattoreita tai sellaisina esitettävissä, ovat sen olemassaolon jatkuvuudelle välttämättömiä sen epäonnistuttua kaikessa muussa.
Yksi syy valtiossa olemiseen on ollut sosiaalinen palkka. Mutta sosiaalinen palkka uhkaa kutistua olemattomiin, kun velka, korot ja turvallisuusinvestoinnit, kuten Sanna Marinin niin kutsutun vasemmistohallituksen Daavidin linko -hankinta Israelista, ahmaisevat yhä suuremman osan yhteisestä vauraudestamme. Reaalipalkat laskevat, ja yhä suurempi osa työstä, kuten lastenhoito, ruokailu ja muut hoivan muodot kasaantuvat yksilöille, perheille ja yhteisöille, tulojen ja valtion palvelujen kutistuessa ja hintojen noustessa kilpaa.
Konflikti hoivatyön ja palkkatyön välillä tulee jälleen kärjistymään, kun työläiset eivät voi uusintaa itseään työstä maksetulla palkalla, jos työtä ylipäänsä on. Kuten Nancy Fraser on kirjoittanut, pyrki sotien jälkeinen valtiokapitalismi ratkomaan jännitettä ottamalla valtion tehtäväksi työvoiman uusintamisen. Koulutusta, terveydenhuoltoa, sekä vanhusten hoitoa ja lasten kouluttamista lisäarvontuotantoon pyrittiin ohjaamaan biopolitiikan keinoin. Valtion hylätessä nyt yhä selkeämmin myös tämän toimialansa on se aiheuttamassa itselleen valtavaa haastetta, joskin se näyttää toistaiseksi selvinneen lähes kaikesta, eikä vähiten uhkariippuvuuttaan hyväksikäyttäen.
Rasistiselle valtiolle vielä köyhääkin rakkaampi on rodullistettu köyhä. Rodullistettu köyhä on paitsi turvallisuusuhka, myös oiva liberaali työkalu työvoiman halpuuttamiseksi kotona, kun työntekijöiden palkanalennuksia paikataan ajamalla hintoja alemmas rodullistettuja työntekijöitä toisaalla polkemalla. Lisäksi se mahdollistaa kotimaisen hoitovajeen ulkoistamisen toisaalle, sekä pakkolunastukset ja -varastukset, esimerkiksi ympäristökompensaatioiden muodossa.
Tämä valtion riippuvuus rodullistetusta uhasta auttaa ymmärtämään myös ensivilkaisulla absurdilta vaikuttanutta hyperventilointia turvapaikanhakijoiden saavuttua polkupyörillä Suomen itärajalle marraskuussa 2023. Esimerkiksi vihreiden kärkipoliitikko Pekka Haavisto syytti äärioikeistohallitusta pehmoilusta, kun nämä eivät rikkoneet kansainvälistä oikeutta hakea turvapaikkaa Haaviston toivomalla määrätietoisuudella.
Tätä taustaa vasten ei ole enää odottamatonta tai selittämätöntä, että Suomi säikkyi talvipakkasessa pyöräileviä turvapaikanhakijoita. Se ei hätkähtänyt polkupyöristä huolimatta vaan juuri niiden takia, sillä polkupyörien vaara on niiden viattomuus. Paljon julkilausuttuja terrorinpelkoja suurempi uhka Suomelle on se, että turvapaikanhakijat olisivat ongelmattomia. Tämä on myös tämän hallituksen suurin pelko, sen olemassaolon ja oikeutuksen välittömin uhka.
Ei olekaan syytä olettaa, että sama järjestelmä, joka tuottaa rodun kategorian, oikeasti pelkäisi tai vihaisi sitä. Sama pätee köyhyyteen. Jos jotain, niin se säpsähtää itseään nähdessään peilissä oman väkivaltaisuutensa.
Lopuksi
Miksi Ukrainan karmaiseva todellisuus ei riittänyt kommentaattoreille, medialle tai suomalaisille? Miksi vastauksia oli haettava filologiasta tai 1200 vuoden takaa? Miksi Kela-etsivän tulisi etsiä köyhiä tukien alikäyttäjien sijasta? Miksi polkupyörät pelottavat?
Edellä mainitun valossa voidaan todeta Suomen himoitsevan uhkia. Velan ja Venäjän muodostamaa uhkaa syleillään, koska se on hyödyllistä valtiolle nimeltä Suomi.
Oikeastaan nämä ovat sen ainoat jäljellä olevat, itse itselleen luomansa tehtävät. Vailla muita oikeutuksia on sen ripustauduttava poikkeuslakeihin ilman poikkeusta tai lakia. Perusoikeuksiin, kuten oikeuteen hakea turvapaikkaa tai sosiaaliturvaan, ei ainoastaan voida kajota vaan niihin on pakko kajota, jotta järjestys ja turvallisuus valtionrakennuksen peruspalikoina, ja niiden myötä valtio sinänsä, säilyttävät merkityksensä.
Helsingin Sanomat arvioi 14.4.2024 julkaistussa rajalakia koskevassa pääkirjoituksessaan, että ”[h]yvin poikkeuksellinen lakiesitys koettelee suomalaisen oikeusvaltion resilienssiä”. Edellä kirjoittamani valossa väitän kuitenkin, että poikkeuksellinen lakiesitys on täysin välttämätön suomalaisen valtion resilienssille ja potenssille, kuten on myös velkapelon ajamien leikkausten lisäämä köyhyys.
