Ukrainan sodasta

не следует особенно доверять поэтам в том,
что, в отличие от людей, птицы бессмертны.
– Arkadi Dragomoštšenko

I Muistatko teräksen laulun?

Kuuluisa Azovstalin terästehdas, jonka hallinnasta Venäjän ja Ukrainan joukot taistelivat viikkoja tai kuukausia, on mielenkiintoisella tavalla eräänlainen kuva siitä yhteiskuntamallista, johon Putin ja hänen hallintonsa haikailevat takaisin. Azovstal on valtava, Helsingin kantakaupungin kokoinen tehdasalue, peräisin tietenkin neuvostoajalta. Putinin oudossa teollisuuskonservatismissa autoritaarisesti johdetut valtavat teollisuusyksiköt yritetään yhdistää kristillisiin arvoihin, ortodoksiseen uskoon ja perinteisten sukupuoliroolien palauttamiseen. Tai ehkä tässä ei ole mitään outoa: jättiläisterästeollisuus nimenomaan kuuluu menneeseen aikaan, samoin kuin ne sukupuoliroolit, jotka ovat itse asiassa pikemminkin teollisen yhteiskunnan ajalta kuin ortodoksisesta menneisyydestä peräisin. Putin onkin pyrkinyt palauttamaan myös Stalinin, teräsmiehen, kunnian. Ei olekaan yllättävää, että putinismi on menestynyt paremmin Itä-Ukrainassa, joka on vanhaa suurteollisuuden aluetta, kuin Kiovan ja Lvivin monikulttuurisissa metropoleissa. Jos 1900-luvun alkupuolella sota edusti kapitalismin kehittyneimpien tuotantovoimien väkivaltaista purkautumista vanhentuneiden tuotantosuhteiden puristuksesta, nyt sota on pikemminkin taantumuksellinen yritys palata vanhoihin tuotantosuhteisiin ja niille ominaisiin yhteiskunnallisiin suhteisiin.

Putinin Venäjän kehityksen analysoiminen yhteydessä laajempiin kapitalismin muutoksiin on välttämätöntä, jotta voitaisiin analysoida erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen realistisuutta juuri nyt. Ukrainalaiset sanovat lähes poikkeuksetta, intersektionaalisia ekofeministejä ja anarkisteja myöten, että rauha ei nyt ole mahdollinen, sillä sota on jatkunut jo kahdeksan vuotta, eivätkä neuvottelut pysäytä Venäjän toimia. Euroopassa osa vasemmistosta on päätynyt vastustamaan Ukrainan aseellista tukemista ja vaatii sen sijaan rauhaa, järkeä ja diplomatiaa. 

Mutta mitä nämä tietenkin sinänsä hienoilta kuulostavat sanat käytännössä tarkoittaisivat?

On itse asiassa vaikeaa käsittää käytännössä, mitä rauhanliikkeen epämääräinen vaatimus – ei Putinille, ei Natolle, rauha ukrainalaisten kustannuksella – tarkoittaisi. Mitä ukrainalaisten olisi tehtävä? Kenties luotettava suvereenien valtioiden, kuten Venäjän hyvyyteen kuten pienet linnut luottavat Jumalaan siinä, että saavat jokapäiväiset leivänmurunsa. Entä jos ukrainalaiset eivät, kaikesta vastaanottohalusta huolimatta, kuitenkaan kaikki osaa lentää pakoon?

Étienne Balibar tiivistääkin tilanteen hyvin: 

Ukrainalaisten sota venäläisten hyökkäystä vastaan on oikeutettu sota sanan vahvassa merkityksessä […] ”[O]ikeutettu” sota on sota, jossa ei riitä, että tunnustetaan sen legitiimiys niiden osalta, jotka puolustautuvat aggressiota vastaan (kansainvälisen oikeuden kriteeri), vaan jossa on tarpeen asettua heidän puolelleen; ja se on sota, jossa jopa niillä (joiden joukkoon lasken itseni), joiden näkökulmasta mikä tahansa sota (tai mikä tahansa sota nyt, tässä maailmantilanteessa) on mahdoton hyväksyä ja tuhoisa, ei ole mahdollisuutta pysyä passiivisina. Sillä seuraus olisi vieläkin pahempi. En ole tästä mitenkään innostunut, mutta teen valintani: Putinia vastaan.1

Ukrainalaiset feministitutkijat Darya Tsymbalyuk ja Iryna Zamuruieva puolestaan kirjoittavat:

Monet abstraktit teoreettiset keskustelut rauhasta, myönnytyksistä ja neuvotteluista eivät ainoastaan lue väärin tätä Venäjän koloniaalista sotaa, koska abstraktin ‘rauhan’ käsitteen kannattaminen ei pysäytä Venäjän hyökkäystä, vaan myös ohittaa johdonmukaisesti apua itsensä puolustamiseen pyytävien ukrainalaisten ruumiillistuneen tiedon (embodied knowledge).2

Toisessa tekstissä he toteavat vielä painokkaammin, että vastustavat tietenkin militarisoitumista, minkä vuoksi 

sotilaallisen tuen vaatiminen ei ole ollut meille helppo päätös. Kuitenkin tässä kohtaa pasifistinen kanta pitkittää käynnissä olevaa väkivaltaa. Pasifismi tappaa. Toimettomuus tappaa. Jokainen päivä tätä sotaa tarkoittaa, että lisää elämiä menetetään – eikä ainoastaan ihmisten vaan myös muiden lajien, kun kokonaisia ekosysteemejä hajotetaan ja niihin hyökätään.3

Usein tällainen rauhanvaade liittyykin muinaisen ius publicum europeaumin mukaiseen käsitykseen sodasta, jota käydään toisensa tunnustavien suvereenien valtioiden välillä kansainvälisen oikeuden periaatteiden mukaisesti. Viime ja tämän vuosisadan sodat ovat kuitenkin olleet aivan toisenlaisia, ja Venäjän valtiosuvereenisuus on aivan toisenlaista kuin näissä ylväissä aikuisten saduissa. Venäjä käy suoraan sotaa epäinhimilliseksi, siis ”natseiksi” julistamaansa Ukrainan väestöä kohtaan. Sen keskeiset sotatoimet kohdistuvat siviileihin, eikä muodollinen rauhansopimus päättäisi näitä toimia Venäjän miehittämillä alueilla. Venäjän joukkoja vastaan ei myöskään sodi vain Zelenskyi, vaikka näin länsimediasta joskus voisi kuvitella. Virallisen armeijan lisäksi taisteluihin osallistuu paljon käytännössä itseorganisoituneita aluepuolustusjoukkoja, jotka taistelevat Putinin armeijaa vastaan, koska tietävät, että heidän voittonsa – ja myös Putinin ehdoilla tehty rauha – merkitsisi lisää murhia, lisää kidutusta, lisää raiskauksia. 

Kun Putinin kanssa toimiessa vaaditaan ”järkeä ja diplomatiaa”, se tarkoittaa käytännössä suostumista siihen, että miljoonia ihmisiä jätetään silovikkihallinnon armoille. Kun rauhanliike vaatii rauhaa mahdollisimman nopeasti, se siis oikeastaan osoittaa omalle valtiolleen vaatimuksen pyrkiä toimimaan niin, että Venäjän ja Ukrainan valtioiden välille syntyisi rauha. Entä mitä tämä tarkoittaisi ukrainalaisten, Venäjän valtaan jäävillä alueilla elävien ihmisten näkökulmasta?

Kuten tiedämme, Venäjä on käynyt aivan samanlaista sotaa samanlaisella strategialla ja taktiikalla – tappamalla ja raiskaamalla siviilejä – jo Tšetšeniassa yli 20 vuotta sitten, sitten Georgiassa, sekä Syyriassa ja Ukrainassa viime vuosikymmenen aikana. Sisäisesti Venäjä on siirtynyt jatkuvasti kohti yhä johtajakeskeisempää hallintoa, jossa ihmisten jokapäiväinen elämä ja ajattelu on yhä täydellisemmän hallinnan kohteena ja johtajan sanalla on välitön lainvoima. Hyökkäyksen toteuttamisen ajankohtaan onkin epäilemättä vaikuttanut se, että nyt – osin koronan ansiosta – Venäjän hallinto on kyennyt tekemään maan sisäisestä alistamisesta niin täydellistä, että se on voinut luottaa kykenevänsä tukahduttamaan riittävästi kaiken sodan herättämän vastarinnan.

Niinpä tällä hetkellä yksi kaikkein tärkeimmistä tehtävistä olisi tukea niitä, jotka Venäjällä vastustavat Putinin hallintoa.

Ukrainan valtaaminen on ollut Putinin tavoitteena koko hänen valtakautensa ajan. Monet ovat viitanneet hänen erilaisiin lausuntoihinsa Ukrainan itsenäisyyden näennäisyydestä ja maiden ykseydestä. Erinomaisen kuvan siitä, mikä Putinin tavoite on ollut, antaa kuitenkin esimerkiksi Venäjän nykyinen kansallislaulu. Jeltsinin vastustuksesta huolimatta Putin otti heti presidenttikautensa ensimmäisen vuoden kuluessa käyttöön uuden kansallislaulun, jossa neuvostohymnin säveleen oli teetätetty uudet sanat. Niissä vähintään kahteen otteeseen ilmaistaan, että Ukraina kuuluu osaksi Putinin ”Suurvenäjää”.

Kansallislaulussaan Venäjä julistautuu veljeskansojen liitoksi4 (союз) ja aivan epäilemättä kyse on juuri suurvenäläisestä imperialismista: “veljeskansat” tarkoittavat valkovenäläisiä ja ukrainalaisia, joita perinteisesti on kutsuttu Venäjällä ”vähävenäläisiksi”. Tavoitteena on siis Neuvostoliitto ilman neuvostoja, ilman viittaustakaan kommunismiin, pelkän suurvenäläisen nationalismin pohjalta. Jo ikään kuin ennakolta Krimin miehitykseen viitaten näissä uusissa sanoissa julistetaan myös, että valtakunta ulottuu Etelän mereltä (siis Mustaltamereltä) pohjoisnavan laidalle. 

Hyökkäystä Ukrainaan on toki vaikea nähdä rationaalisena etupiiripolitiikkana, kuten monet kommentaattorit ovat sodan alusta lähtien korostaneet. Kun valtiokoneisto ylittää tietyn fasismin kynnyksen, sen yksittäisiä toimia ei enää voida selittää materialistisen rationaalisuuden pohjalta. Muutenkaan kapitalismi ja valtio eivät ole sama asia, globaalin kapitalismin sisällä voi olla hyvin erilaisia valtiomuotoja, eikä suvereenisuuden logiikka ole sama asia kuin pääoman arvonlisäyksen logiikka. Putinin toiminta näyttääkin, kuten Pierre Dardot ja Christian Laval kirjoittavat, 

valtion suvereenisuuden logiikan fanaattiselta ja houreiselta huipentumalta. Suurvenäläinen nationalismi päästetään siinä täysin valloilleen, erityisesti nostamalla esiin suurennellun Stalinin hahmo johtamassa ”patrioottista sotaa” natsismia vastaan, mikä tekee mahdolliseksi legitimoida hyökkäyssota Ukrainan ”denatsifioimisen” nimissä”.5

Todennäköisesti Putin kuitenkin toki kuvitteli nimenomaan olevansa menossa suorittamaan ”Anschlussia”, odottaen että kansanjoukot hurraavat Venäjän joukoille Kiovan kaduilla.

Putinin Venäjän ja natsi-Saksan välillä on se olennainen ero, että natsi-Saksalla oli aikansa kehittyneimpään teknologiaan perustuvat asevoimat. Venäjän teollisuus taas edustaa menneisyyttä ja sen ainoaa todellista voimaa on ydinase. Tavanomaisin asein se ei voi valloittaa juuri mitään. Sillä on siksi valta vain totaaliseen tuhoon. Tämä kenties selittää sen totaalisen kyynisyyden, joka Venäjällä vaikuttaa vallitsevan. Andrei Kolesnikov kirjoittaa:

Putinistiselta ideologialta puuttuu kokonaan positiivinen sisältö. Sillä ei ole positiivisia päämääriä tai kuvaa halutusta tulevaisuudesta. Koko putinistien identiteetti perustuu johonkin negatiiviseen, ja niin militarismi on tärkeä osa sitä. Tällaisessa ideologiassa sankari ei ole Juri Gagarin, ensimmäinen ihminen avaruudessa vaan liikanimellä tunnettu anonyymi roisto, kuten “Motorola”, venäläinen taistelija Donbassissa.6

Ehkä suurteollisuusnostalgia ja sen aikaansaama libidinaalinen kytkös selittää, miksi erityisesti Keski-Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa niin suuri osa radikaaliakin vasemmistoa pyrkii jatkuvasti ymmärtämään Venäjän toimia. Kasvavaa teollisuutta organisoiva vahva valtio onkin läpi 1900-luvun ollut vasemmiston märkä uni. Epäilen, että tässäkin haluttomuus asettua Putinia vastaan on libidinaalista: vahva valtio kiihottaa vasemmistolaisia. 

Ahdistavien tapahtumien, kuten sotien ja pandemioiden keskellä, aletaan toki helposti etsiä kaikkialta intentionaalisia subjekteja, joiden toimintaan voidaan kohdistaa moraalisia tuomioita. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuun lopussa oikeastaan hämmentävimpiä ovatkin olleet eurooppalaisen (osin myös suomalaisen) vasemmiston reaktiot, joita leimaavat omituinen, mutta perinteinen russofilia ja syypäiden etsintä lännestä. Tällainen ajattelu perustuu siihen, että kapitalismin abstraktien, ei-inhimillisten valtasuhteiden sijaan kaikkialta yritetään väkisin paikantaa tietoisia toimijoita tai konkreettisia vihollisia à la Carl Schmitt: sota on Yhdysvaltain juonten, ”Naton aggressiivisen laajenemisen” tai muun vastaavan syytä. Niinpä Ukrainan taistelua fasistimiehittäjiä vastaan ei tule tukea, koska Ukraina on vain Naton käsikassara, ja Nato taas vain sumuverho ”amerikkalaisen imperialismin” yllä. Euroopassa jopa eräät tunnustetut ajattelijat ovat höpisseet, että Ukrainassa kuolleiden siviilien kohtalo on Putiniakin enemmän Hillary Clintonin vastuulla! 

Hillary Clintonin? Näyttää siltä, että erilaiset salaliittoteoriat ovat jo levinneet “parempiinkin piireihin”.

Myös radikaalin vasemmiston ajattelu lähtee siis liikkeelle suvereenisuuksien tasolta, jonkinlaisesta blokkipolitiikasta, jossa ajatellaan, että Putinin natsi-stalinisti-Venäjää voidaan pitää ”tarpeellisena vastavoimana” imperialistisille Yhdysvalloille. 

Ilmeisesti on parempi, että maailmassa on enemmän imperialisteja. 

Samalla monet niistäkin, jotka ovat kadulla huutaneet ”No Justice, No Peace”, ovat yhtäkkiä kiistämässä ukrainalaisten oikeuden tehdä vastarintaa miehittäjälle.

Näin nämä nykyvasemmistolaiset, erilaisia radikaaleja myöten, paljastuvat pohjimmiltaan vanhakantaisiksi puoluekommunisteiksi tai reaalisosialisteiksi, jotka ajattelevat politiikkaa aina suvereenisuuksien, blokkien ja ideologioiden, eivät ihmisten jokapäiväisen elämän ja omien taisteluiden näkökulmasta. 

Samalla paljastuu se, mitä tapahtuu, kun oma näkökulma, oma teoria, kyky ottaa etäisyyttä ja nähdä abstrakteja suhteita puuttuu. Kun ei millään tavoin kyetä näkemään tai analysoimaan kapitalismia abstraktien suhteiden järjestelmänä, joka asettaa erityisiä yksittäisiä tekijöitä suhteisiin keskenään, kun maailmaa tarkastellaan pelkkänä muuttumattomien, toisistaan erillisten tosiasioiden joukkona ilman näitä tosiasioita tuottavia prosesseja, tarkoittaa oman kannan muodostaminen maailmasta sitten sitä, että aletaan keksiä omia faktoja. Kuten Hillary Clintonin tai Hunter Bidenin salaperäiset toimet, jotka ovat saaneet aikaan Venäjän hyökkäykset. Sodan varsinaisten ”syiden” löytämiseksi ilman houreisia salaliittoteorioita olisikin päästävä eteenpäin pelkkien faktojen tasolta ja tarkasteltava niitä prosesseja ja kapitalismin kehityskulkuja, jotka ovat tuottaneet nykyisen tilanteen.

Tietenkin jokainen mielipiteiden tasolla ”tuomitsee Putinin hirmuteot”, mutta kukaan ei tunnu ajattelevan, mitä sellaiset ilmaukset kuten ”Venäjän turvallisuusintressien ymmärtäminen” tarkoittavat konkreettisesti miljoonien ukrainalaisten, valkovenäläisten, georgialaisten saati sitten Putinia vastustavien venäläisten elämän kannalta. Näissä erilaisissa kriittisissä kansainvälisten suhteiden analyyseissa toimijoina ovat aina vain valtiot, joita sosialistit tietenkin lähtökohtaisesti katsovat suopeasti. Suvereeni valtio harjoittaa väkivaltaa vain, jos sen turvallisuutta uhataan, ja sodan taustalla täytyy olla se, että jokin taho – tässä tapauksessa Nato tai Yhdysvallat – on uhannut Venäjän, siis valtion, valtiokoneiston turvallisuutta.

Nämä valtion rakastajat eivät usko, että suvereniteetti on ennen kaikkea kykyä tappaa tai uhata kuolemalla, tai niin sanotusti legitiimin väkivallan monopolia. Kun valtion ja erityisesti sen turvallisuuskoneiston annetaan kehittyä vapaasti, ei sen harjoittamalla väkivallalla enää ole rajoja. Suvereeni ei siis ole ensi sijassa aristokraattisen hillitty ja kohtelias kansainvälisen oikeuden ohjaama maaeläin vaan merihirviö, joka päästessään vapaaksi harjoittaa tuho- ja tappamiskykyään pidäkkeettä. Tässä Thomas Hobbes oli siis tavallaan lähempänä totuutta kuin seuraajansa Carl Schmitt.

Itä-Euroopan maat ovat itse halunneet Naton jäseniksi voidakseen puolustautua Venäjältä ja päästäkseen pois sen etupiiristä – höpinä Naton aggressiivisesta laajenemisesta on todella Venäjän propagandaa. Epäilemättä taustalla on Neuvostoliiton etupiiristä ja reaalisosialismista vihdoin vapautuneiden itäeurooppalaisten halu tulla hallituksi vähemmän, siis kyetä jollakin keinoin rajoittamaan suvereenisuuden tekniikoiden soveltamisen mahdollisuutta valtion rajojen sisällä. Tietenkin kyse on ollut venäläisen sosialismin kammoamisesta, länsimielisyydestä ja kapitalismin ihannoimisesta. Entä sitten? Näillä kysymyksillä on keskeinen merkitys vallankumouksellisten liikkeiden strategialle, ja niiden nostaminen esiin merkitsee eräänlaista paluuta työväenliikkeen syntyaikojen keskeisiin kysymyksiin. Esimerkiksi Marxin näkemys oli aina, että kapitalismin ja porvarillisen oikeusvaltion kehitystä on aina pyrittävä vain kiihdyttämään, koska se kasvattaa työväen itsenäisen järjestäytymisen mahdollisuuksia. Tai vuosisataa myöhemmin Félix Guattari kirjoitti: ”Ei ole koskaan ollut taistelua kulutusyhteiskuntaa vastaan, koko ajatus on typerä. Väitämme päinvastoin, että kulutusta ja keksintöjä ei koskaan ole riittävästi.”

On myös vaikea hahmottaa, mitä pahaa on siinä, jos itäeurooppalaiset ovat halunneet elää vapaammin, saada enemmän rahaa ja aineellista vaurautta, eivätkä heidän unelmansa paremmasta tulevaisuudesta ole jäsentyneet valtion ja perinteisen ay-liikkeen ympärille. Riippumatta siitä, mitä niistä seurasi (tai miten erilaiset liberaalit pellet ovat niitä tulkinneet), autoritaaristen sosialistivaltioiden vastaisissa kapinoissa tapahtui valtavasti ihmisten vallankumouksellisiksi-tulemisia. Kyynisen alentuva suhtautuminen muurien murtamiseen tai vaikkapa valtiovallan vastaisten sloganien huutamiseen länsimaisten rock-yhtyeiden konserteissa on pikemminkin vastenmielistä ja sitä harjoittavat ne, joiden mielestä alistettujen vapauttaminen on valtion, puolueen ja älymystön eikä alistettujen itsensä tehtävä.

On myös täysin selvää, että liberaalissa oikeusvaltiossa – olkoonkin se sitten mystifikaatio tai illuusio, kuten Pašukanis kuvaa7 – on huomattavasti siedettävämpää elää, huomattavasti enemmän ilmaa jota hengittää kuin Putinin diktatuurissa. Moraalinen kiistely siitä, onko Yhdysvallat ”parempi” kuin Venäjä, on typerää, mutta kuka ei haluaisi juuri nyt elää mieluummin New Yorkissa kuin Putinin Moskovassa? (Lisäksi Yhdysvaltain ulkopolitiikka varsinkin Euroopassa on myös muuttunut passiivisemmaksi viimeisten 10–15 vuoden aikana, minkä vuoksi Naton kutsuminen “puolustusliitoksi” ei ole enää aivan yhtä räikeässä ristiriidassa tosiasioiden kanssa.) Erilaisille moraalivasemmistolaisille tämä on tietenkin hankalaa, sillä he eivät ilmeisesti osaa laskea kahteen vaan haluaisivat löytää jostain Yhden selkeän Vihollisen, jota vastaan voisi laulaa propagandalauluja.

II Geopolitiikan tuolla puolen

Sodan syttyminen nosti etualalle geopoliittiset analyysit, joissa maailma palautuu valtioiden tai valtioblokkien yhteenotoiksi sen sijaan, että analysoitaisiin kapitalismin konkreettisia historiallisia muutoksia. Tältä geopoliittiselta tasolta tai toisaalta Venäjän toimia ohjaavien ideologioiden analyysin tasolta olisi myös päästävä pois ja tarkastelemaan laajempia kapitalismin institutionaalisen tason muutoksia, joiden avulla tapahtumia voidaan jollakin tavoin ”selittää” ilman vajoamista paranoidiin subjektivismiin ja moraalisten tuomioiden jakeluun.

Laajemmassa mittakaavassa taustalla voidaan nähdä murtumat globaalin kapitalismin (de)regulaatiomuodossa. Yksi sitä leimannut piirre (tai yksi kapitalistisen aksiomatiikan aksioomista) viime vuosikymmeninä on ollut, että edullisen (fossiilisen) energian tuotanto on tapahtunut alueilla, joilla on hyvin autoritaarisia valtioita. Ne ovat taanneet energiantuotantoon liittyvien työvoimakustannusten ja ympäristökustannusten pysymisen suhteellisen alhaalla ja energian myynnistä peräisin olevaa rahaa jakamalla kyenneet ostamaan itselleen tarpeeksi kannatusta pysyäkseen vallassa. Koska erityisesti Eurooppa ja aiempina vuosikymmeninä myös Yhdysvallat tarvitsivat tätä edullista energiaa, ne ovat myös enemmän tai vähemmän aktiivisesti tukeneet näiden valtioiden toimintaa. Putinin ja Euroopan ja erityisesti halvasta fossiilienergiasta riippuvaisen Saksan tiiviit suhteet ovat erinomainen esimerkki tästä. 

Eurooppa on ollut venäläisestä energiasta erityisen riippuvainen, koska sen koko talousmalli on perustunut – Saksaa jäljitellen – kilpailemiseen vientimarkkinoista kustannuskilpailukyvyn avulla. EU-maat alkoivat 1980-luvun aikana rakentaa kaasuputkia itään ja erityisesti 1990-luvulta lähtien kaasun ja öljyn tuonti Venäjältä on kasvanut valtavasti. Sekä työvoiman asemaa heikentävien leikkausten tekemisessä (eli palkkatason polkemisessa) että venäläisen energian tuonnin lisäämisessä keskeisiä toimijoita ovat olleet sosiaalidemokraatit: Paavo Lipposen ja Gerhard Schröderin hallitukset toteuttivat ensin valtaosan niistä “uusliberaaleiksi” kutsutuista talousuudistuksista, jotka heikensivät työvoiman asemaa, ja sitten Lipponen ja Schröder siirtyivät suoraan Putinin energiateollisuuden (ennen kaikkea Nord Stream -kaasuputkien) konsulteiksi. Olisiko Putin suorastaan ymmärtänyt, että talouskuri ja leikkaukset Euroopassa ovat hänen kannaltaan edullista ja näin tiennyt, kenet kannattaa palkita? 

Samaan aikaan yhteisvaluutta euro on vienyt euromailta mahdollisuuden kilpailla valuuttakursseilla ja Maastrichtin sopimuksen parametrit ovat toisaalta sementoineet talouskurin Euroopan talousmallin perustaksi, jolloin kysyntä on välttämättä ollut haettava muualta. Eurooppa on siis pyrkinyt pitämään kustannuksia matalalla voidakseen viedä tuotteitaan muualle, ja Euroopan unionin kauppatase on ollut kokonaisuudessaan valtavan ylijäämäinen. Vuonna 2020 ylijäämä oli noin 350 miljardia euroa. 

EU-maat ja Venäjä ovat muodostaneet globaalin kapitalismin sisällä tietynlaisen systeemin, jossa EU-maat pyrkivät parantamaan kustannuskilpailukykyään edullisella venäläisellä energialla, jonka saatavuudesta ja edullisuudesta Putinin autoritaarinen hallinto on tehokkaasti huolehtinut. Hallinnon luonne pystyy myös takaamaan esimerkiksi sen, että energiantuotannon mahdollisista ympäristöhaitoista ei tarvitse huolehtia samalla tavoin kuin demokraattisemmissa valtioissa.

Nyt kun siirtymä kohti vihreämpiä energiamuotoja on lähtenyt käyntiin, nämä autoritaariset valtiot ovat alkaneet pelätä asemansa horjuvan, koska niiden energiatuotteiden tarve vähenee. Venäjän lisäksi myös esimerkiksi Saudi-Arabia onkin viime vuosina käynyt hyvin vastaavanlaista veristä sotaa Jemenissä (aluksi osin Yhdysvaltain tukemana). EU:n koronapandemian aikana luomat isot elvytyspaketit, jotka osaltaan nopeuttavat energiasiirtymää, ovat tehneet Putinin asemasta entistä tukalamman (on hän sitten mahdollisesti vakavasti sairas tai ei, joka tapauksessa fossiilitotalitarismin tulevaisuus näyttää hankalalta).

Tässä mielessä sodan taustalla on tietenkin koko siirtymä pois teollisuus- ja teräsintensiivisestä kapitalismista uuteen aivo- ja ruumisintensiiviseen kapitalismiin, jossa fossiilisten polttoaineiden osuutta voidaan edes yrittää vähentää. Ja kuten usein on todettu, tämän siirtymän ovat nimenomaan saaneet aikaan pitkälti suurteollisuusyksiköiden ja niille ominaisen hierarkian sekä niihin liittyvän patriarkaalisen yhteiskuntamallin vastaiset kamppailut. Kun EU ja euromaat ovat kuitenkin kieltäytyneet varsinaisesti investoimasta työvoimaansa ja sen kykyjen vapaaseen kehitykseen, ne ovat pyrkineet luomaan uudenlaista, biokapitalismiin sopivaa työvoiman alistamisen mallia. Siinä Putinilta halvalla ostetut fossiiliset polttoaineet ovat hieman teollisuuskapitalismin alkuaikojen tapaan toimineet keinoina syrjäyttää ja korvata potentiaalisesti vanhaa teollisuuskapitalismia vastaan kapinoivaa työvoimaa. EU:ta ja Venäjää onkin yhdistänyt sama pyrkimys ikään kuin kieltää tarve tuotantosuhteiden ja poliittisten suhteiden uudistamiselle ja pyrkiä väkisin pitämään kiinni vientivetoisesta, työvoiman alistamiseen perustuvasta talousmallista.

On tietenkin totta, että Putinin hallinnon syntyminen ja vahvistuminen on tavallaan ”uusliberalismin” tai oikeastaan uuden kapitalismin ja sille ominaisen globaalin hallinnan syytä. Putinin kannatus on ollut vastareaktio sille kaaokselle, minkä uusliberaalien kuten Jeffrey Sachsin johtamat yksityistämistoimet ja uudistukset saivat aikaan 1990-luvun Venäjällä. Kyse ei ollut pelkästään tai edes ennen kaikkea ”nöyryytyksestä”, joka olisi johtunut suurvalta-aseman menetyksestä, vaan venäläisten miesten elinajanodote lyheni lähes seitsemällä vuodella, Moskovan kaduilla ammuskelu oli jokapäiväistä ja palkkoja maksettiin vodkassa. Putin onnistui vakauttamaan Venäjän luomalla autoritaarisen valtiokoneiston ja jakamalla energiaviennin tuloja eliitin lisäksi osin myös keskiluokalle. Tietyssä mielessä Putin loi synteesin 1990-luvun yksityistämisten luoman oligarkian ja raaka-aineviennin turvallisuudesta huolehtivan FSB-eliitin välille. Minkäänlaisia markkinoita tai oikeusvaltiota niiden ylärakenteena Venäjällä ei ole kuitenkaan päässyt muodostumaan, vaan talousmalli on perustunut nimenomaan oligarkkien ja valtion yhteistyölle. Kun talousmallin perustana on ollut lähinnä raaka-aineiden vienti, ei muulle ole ollut tarvettakaan.

Silti Putinin konservatiivinen ja fasistinen uusvaltiomonopolismi tai ”suverenismi” on jokapäiväisten hallinnan keinojen ja taloudellisten infrastruktuurien rakentamisen kannalta aivan jotain muuta kuin uusliberalismi. Joidenkin vasemmistolaisten väitteet, että kyse on aivan samasta uusliberaali-fasismista ovatkin lähinnä järjettömiä.

Kuten Giuseppe Cocco esittää, tällainen ajattelu etsii aina jostain kapitalismille Ulkopuolta, johon voitaisiin nojata sitä vastustettaessa8. Kapitalismi sinänsä käsitetään taas sisäisesti täysin homogeeniseksi. Tosiasiassa kapitalismi on kuitenkin globaali, vailla ulkopuolta oleva, mutta aina sisäisesti heterogeeninen ja muuttuva yhteiskuntamuoto. Sen sisällä on erilaisia tendenssejä.

Kapitalismi ei ole Yhdysvallat, eivätkä Bidenin Yhdysvallat ole sama kuin Nixonin tai George W. Bushin Yhdysvallat. Miksi Yhdysvaltojen, jotka antavat aseita kurdeille tai ukrainalaisille, pitäisi olla täsmälleen sama kuin Yhdysvallat, jotka pommittivat Irakia? Eikä myöskään Amerikka ole vain Yhdysvaltain liittovaltio. Yhdysvallat tai Amerikka on aina myös IWW:n Amerikka, Mustien pantterien Amerikka, länsirannikon radikaalifeministien, Occupy Wall Streetin Amerikka ja niin edelleen. Ja sitä Amerikkaa ei kukaan, joka taistelee kapitalismia vastaan, voi olla rakastamatta. 

Kapitalismin ulkopuolen etsiminen taas muuttaa maailman ”sivilisaatioiden yhteentörmäykseksi”. Niiden luonnetta sitten voidaan kuvailla kaikenlaisilla typerillä rasistisilla käsitteillä, kuten nyt venäläisten väitetään olevan ja pysyvän aina samanlaisina ”kansanluonteensa” vuoksi. Kun kapitalismi nähdään totaliteettina ja etsitään vain sen ulkopuolta tai ulkopuolia, tullaan samalla kykenemättömäksi näkemään globaalin kapitalismin sisäistä heterogeenisyyttä, ja usein myös yliarvioidaan kapitalismin homogeenisuutta ja toimivuutta (sama ongelma nähdäkseni koskee myös erilaisia ”postkapitalismiteorian” muotoja).

1800-luvun puolivälissä muuan saksalainen vallankumouksellinen, jonka oli pakko paeta autoritaarisen Preussin vainoa, asettui ei lainkaan sattumalta Lontooseen, tuon ajan kapitalismin kehittyneimpään keskukseen, sillä kapitalismin kehittyneimmissä kaupunkikeskuksissa ”vallitsevat vapaudet, jotka eivät ole kokonaan myyttejä eivätkä kokonaan todellisia”9. British Museumin kirjastosta ja Belsize Parkista käsin tämä nykyvasemmistolle varsin tuntematon kirjoittelija, nimeltään Karl Marx (ei sukua koomikkoveljeksille), muun muassa puolusti kiivaasti Puolan itsenäisyyttä ja vaati Britannian hallitusta estämään taantumuksellisen ja autoritaarisen tsaarin Venäjän pyrkimykset alistaa Puola itselleen ja laajentaa etupiiriään Euroopassa. Marx näki, että autoritaarisen tsaarin vallan voimistuminen väistämättä heikensi myös proletaarisen vallankumouksen mahdollisuuksia kaikkialla Euroopassa.

Marxin aikana vallankumouksellisen työväenluokan oli liittouduttava porvariston kanssa feodalismin jäänteitä kuten monarkiaa vastaan, koska porvarillisessa oikeusvaltiossa ennen kaikkea työstä kieltäytymiseen tai lakkoon oli edes jonkinlainen muodollinen oikeus ja muodollisen demokratian ajateltiin lisäävän työväen järjestäytymisen mahdollisuuksia. Nyt tietynlainen liittoutuminen uusliberaalien kanssa valtiokeskeisyyttä ja Putinin suurvenäläisten nationalismia vastaan, tietyn abstraktin internationalismin puolesta näyttää vastaavalla tavoin välttämättömältä. Valtio ja valtiososialismi eivät näyttäydy potentiaalisina liittolaisina nykyiselle työväelle, joka hakee autonomiaa, itsenäisyyttä, toiminnan vapautta suhteessa valtioon ja suhteessa muuttuneeseen pääoman arvonlisäysprosessiin, ja käy siis taistelua kahdella rintamalla: pyrkii rajoittamaan sekä markkinoiden että valtion valtaa.

Työstä kieltäytymisen mahdollisuuden ja oikeusvaltion olemassaolon välillä onkin kiinteä yhteys. Yksi tämän kaikkein terävimmin oivaltaneista on ukrainanjuutalainen kirjailija Vasili Grossman. Grossmanin suurteoksen Elämä ja kohtalo eräässä luvussa natsien sotavangit, jotka saavat tietää, että heidät on pakotettu rakentamaan kaasuttamoita, pohtivat työn tekemisen ja siitä kieltäytymisen eettisiä ulottuvuuksia. Työstä kieltäytymisen mahdollisuudet ovat kuitenkin ymmärrettävästi heikohkoja:

Tsernetsov kohautti olkapäitään: – Englannissako te luulette meidän olevan? Kaikki työstä kieltäytyvät ammutaan alle tunnissa, vaikka heitä olisi kahdeksan tuhatta. – Ei, minä en voi, Ikonnikov-Morz sanoi. – Minä en mene, en mene. – Jos kieltäydytte tekemästä työtä, teidät nitistetään kahdessa minuutissa, Mostovskoi sanoi. – Niin, Tsernetsov sanoi, totta se on, toveri tietää, mitä merkitsee lakkoon yllyttäminen maassa, jossa ei ole demokratiaa.10

Viimeinen lause viittaa tietenkin Neuvostoliittoon, jossa työläisten ei ollut mahdollista lakkoilla sen enempää kuin keskitysleireillä. Päiväkirjojensa mukaan Grossman olikin saapuessaan Neuvostoliiton miehittämään Berliiniin todennut hämmästyneenä, miten korkeat palkat miehitysalueiden saksalaisilla työläisillä oli neuvostoliittolaisiin verrattuna. Heillä oli nimittäin mahdollisuus kieltäytyä työstä ja neuvotella palkoistaan, toisin kuin Neuvostoliitossa. Ja vaikka Englanti oli nimenomaan kapitalismin edistynein keskus, oli siellä aina työläisillä myös eniten mahdollisuuksia kieltäytyä työstä, kuten ensimmäisen repliikin sarkastinen kommentti osoittaa: ”Englannissako te luulette meidän olevan?” Yksi keskeisistä keinoista, joilla Putin on voinut taata energiatuotteiden hinnan ja samaan aikaan öljy-yhtiöiden ja oligarkkien voittojen pysyvän ”kohtuullisina”, onkin epäilemättä ollut siinä, että työläisillä ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa tuotantokustannuksiin.

Samalla Putinin vastaisella kamppailulla on toki myös suoria materiaalisia ulottuvuuksia. 

Nyt olisikin myös Euroopan työläisten etu, että Putinin fossiilitotalitarismi kaatuisi. Ilman halpaa energiaa ja osin myös Venäjän uusrikkaiden tarjoamia vientimarkkinoita Eurooppa ei voi rakentaa vientivetoista ”kustannukset alas” -talousmallia, vaan sen olisi pakko alkaa perustaa taloutensa endogeenisen kysynnän varaan. Siis investoida osaavaan tieto- ja hoiva-alojen työvoimaan ja heidän palkkoihinsa sekä perustuloon, jotka takaisivat kysynnän Euroopan tuotteille ja palveluille sen sijaan, että kilpaillaan ulkoisista markkinoista madaltamalla kustannuksia. 

Tämä taas avaisi Euroopan työläisten kamppailuille aivan uusia mahdollisuuksia.

III Demokratian yöpuoli 

Suomen Nato-jäsenyyttä on vaikea nähdä niin historiallisena tapahtumana kuin monet haluaisivat, sillä Suomi on jo pitkään osallistunut pahamaineisiin ”USA:n sotiin” esimerkiksi Afganistanissa. Eräiden vasemmistolaisten kuten Mai Kivelän positiiviset Nato-kannat taas näyttivät jopa raikkailta yrityksiltä sanoutua irti vasemmiston oudosta venäjämielisyydestä ja ”Venäjän turvallisuusintressien ymmärtämisestä”, joiden molempien taustalla epäilemättä on jonkinlainen libidinaalinen sitoumus vahvaan valtioon. Nato-hakemusprosessi on toki ajanut Suomen neuvottelemaan Turkin ja Erdoganin kanssa. Naton sijaan Euroopan on kuitenkin varsinaisesti sitonut autoritaarisiin diktaattoreihin kuten Putiniin ja Erdoganiin ennen kaikkea kaksi asiaa: talousmallin rakentaminen kustannuskilpailukyvyn ympärille ja EU:n käymä sota siirtolaisuutta vastaan. 

Miksi sota siirtolaisuutta vastaan? Kyse on selkeästi toimista, jotka ovat täysin tavanomaisen oikeusjärjestyksen ulkopuolella ja joiden tavoitteena on oikeudellisesti säätelemättömin väkivaltaisin keinoin estää ihmisten liikkuminen. Siirtolaisuus, liikkuminen kansallisvaltion rajojen yli on valtion ja sen territoriaalisuuden vastaista toimintaa käytännössä, ja siksi valtiot vihaavat ja pyrkivät estämään sitä niin verisesti.

Tämä sota – kenties Israelin palestiinalaisalueiden miehityksen tukemisen ohella – on liberaalin demokratian yöpuoli, joka yhtäältä selittää sen, miksi niin suuressa osassa maailman maita suhtaudutaan Euroopan sotaan vähemmän yksiselitteisesti. Toisaalta tämän yöpuolen tarkastelu ja maailman katsominen ikään kuin Euroopan ulkopuolelta käsin avaa mahdollisuuden ymmärtää paremmin sitä mitä myös Ukrainassa tapahtuu ja mitä Venäjä tekee. Ukrainan sota on Euroopan sisäinen sota, ei Venäjän ja Euroopan välinen sota, ja monella tapaa Venäjän hyökkäyksen voi lukea osaksi eurooppalaisen kolonialismin ja imperialismin pitkää historiaa. Venäjän käytössä ovat eurooppalaiselle kolonialismille ominaiset suvereenin vallan tekniikat, ja näitä samoja keinoja EU edelleen käyttää sotiessaan siirtolaisuutta vastaan. Myös valloitettavien alueiden asukkaiden epäinhimillistämisen käytännöt ja siihen liittyvät diskurssit tai (ei-)tietomuodot muistuttavat paljolti Euroopan kolonialismin historiasta. Niihin houreisiin verrattuna, joita arvostetut eurooppalaiset tutkijat ja kirjailijat ovat esittäneet 1800-luvulla ja vielä pitkällä 1900-luvulla esimerkiksi Afrikasta ja afrikkalaisista, ovat Putinin natsi-narkomaani-jutut vielä suhteellisen järkeviä ja miltei totuudenmukaisia. Näiden puheiden pitkä historia leimaa edelleen sitä, miten suhtaudumme ei-valkoisiin siirtolaisiin ja heidän liikkumiseensa.

Ukrainan sotakuvat ovat myös palauttaneet vääjäämättä mieleen sen, mitä monet kolonialismin hirveyksiä tutkineet ja sen vastaista taistelua organisoineet kirjoittajat, kuten Aimé Cesaire ja C.L.R. James totesivat 1930- ja 40-lukujen vaihteessa: fasismi järkyttää eurooppalaisia vasta, kun se tulee Eurooppaan, kun sen uhrit ovat valkoisia. Kuviin joukkomurhista Kongossa ja Ruandassa osaamme suhtautua paljon viileämmin. Olemmekin harvoin kuulleet yhtä vastenmielisiä ja typeriä argumentteja kuin ne, joiden mukaan ukrainalaisten siirtolaisten auttaminen on eri asia kuin syyrialaisten, koska sivistysvaltiossa miehet jäävät taistelemaan ja naiset ja lapset evakuoidaan. Menemättä sen pidemmälle, minkä armeijan riveissä esimerkiksi syyrialaisten olisi pitänyt jäädä taistelemaan? Assadin kanssa tappamaan siviilejä Venäjän antamilla kemiallisilla aseilla?

Nyt EU on ryhtynyt rahoittamaan ukrainalaisten taistelua fasisteja vastaan, mutta samaan aikaan EU rahoittaa itse myös toista sotaa, sotaa Euroopan etelärajoilla. Libyassa ja muualla Pohjois-Afrikassa sekä myös Erdoganin Turkissa sotilaat, poliisit ja rajavartijat tappavat, vangitsevat ja raiskaavat naisia ja lapsia, Euroopan unionin rahoituksella. Jopa sellainen radikaali kuin paavi Franciscus on verrannut – EU:n rahoittamia – Libyan siirtolaiskeskuksia keskitysleireihin. Samoin Erdogan on saanut jatkaa turkkilaisten sortamista ja vaatimusten esittämistä Euroopan maille juuri sen ansiosta, että Turkki hoitaa hyvin likaista roolia siirtolaisuuden estämisessä.

Samalla siirtolaisista itsestään on tullut ase. Venäjän katsotaan ohjanneen Suomen rajalle Syyriasta tulleita siirtolaisia hybridiaseena, ja viime syksynä Valko-Venäjän nähdään käyttäneen Puolan, siis EU:n rajalle ohjaamiaan siirtolaisia käytännössä sotilaallisena työkaluna. Ei-valkoisten siirtolaisten pääsy maahan on EU-maille niin kammottavaa, että he pitävät turvapaikanhakijoiden rajalle tuloa sotatoimenpiteenä. Vähintään hybridivaikuttamisena. Nyt lähes koko Suomi näkee Sauli Niinistön demokratian ja läntisten arvojen vankkumattomana puolustajana. Kun ei-valkoisia siirtolaisia viimeksi pyrki runsaasti itärajan yli, antoi Niinistö lausuntoja, jotka vetävät ei-eurooppalaisten siirtolaisten epäinhimillistämisessä vertoja kenelle tahansa äärioikeistolaiselle. Muistatteko? ”Nyt kuka tahansa, joka osaa sanoa asylum, pääsee Eurooppaan.” (Eikö tämä jo täytä ”kansanryhmää vastaan kiihottamisen” tunnusmerkit?)

Afrikasta katsottuna Euroopan ylistetty demokratia näyttääkin aivan toisenlaiselta. 

Achille Mbembe on kirjoittanut, että jos maailmaa tarkastellaan Euroopan ulkopuolelta käsin, ei sota ole poikkeus vaan vallitseva yhteiskunnallinen tila. Samalla valtiosuvereenisuus paljastuu ikään kuin tyhjäksi kuoreksi, joka ei kykene mihinkään muuhun kuin tappamiseen ja kuolemalla uhkaamiseen. Putinin valloitussodat ovat tehneet tämän hyvin selväksi. Putinin sotatoimet eivät ole laajentaneet Venäjän aluetta minkään muun suvereenin valtion ominaisuuksien kuin väkivallan käytön johtoaseman (ei edes lähellekään monopolin) mielessä. Muut toimet alueiden liittämiseksi Venäjään ovat olleet lähinnä spektaakkelia tai epäonnistuneet.

Annie Daubenton kirjoittaa: 

Aluevaltausten legitimoimisessa Moskovalla on nykyisin tiettyä kokemusta, joka on kertynyt sen eri aseellisten hyökkäysten myötä. Oli kyse sitten Transnistriasta, Etelä-Ossetiasta, Abhasiasta, Krimistä tai niin sanotuista Donetskin ja Luhanskin tasavalloista, prosessi on enemmän tai vähemmän sama: hyökkäys, pseudoäänestykset, suvereenisuuden tunnustukset ja ehkä enemmänkin: nimittäin ruplan käyttöönotto ja venäläisten passien jakaminen.11

Ruplan pakottaminen valuutaksi tulee tuskin onnistumaan kovin hyvin, pikemminkin dollarista tai eurosta tulee pian alueilla käyttövaluutta erilaisten Latinalaisen Amerikan tai Afrikan maiden tavoin. Venäjän passeilla ei myöskään tule pääsemään lähivuosina liikkumaan kovin tehokkaasti. Eikä pseudoäänestysten tuloksia tule tunnustamaan kukaan, joten niiden vaikutus jää puhtaasti spektaakkelin tasolle.

Esimerkiksi Afrikan maissa tällainen on kuitenkin niin kolonialismin kuin muodollisen itsenäisyyden ja uuskolonialismin aikanakin ollut täysin tavanomaista. Ukrainan sotaa voidaankin tulkita Euroopan afrikkalaistumisena tai eurooppalaisten mustaksi-tulemisena. Venäläiset toimivat nyt ukrainalaisia kohtaan samalla tavoin kuin eurooppalaiset ovat aina toimineet niitä kohtaan, joita kutsuvat ”mustiksi”. Siksi argumentit, joiden mukaan ukrainalaisten tukeminen olisi lopettava, koska Putinin sota on Yhdysvaltain imperialismin vastaista taistelua, ovatkin täysin järjettömiä. 

Tosin tilanne muistuttaa myös jollakin tavoin Frantz Fanonin terävästi kuvaamia alistettujen keskinäisiä taisteluita, joissa nöyryytetyt purkavat voimattoman vihansa toisia vielä nöyryytetympiä kohtaan. Mieleen tulee myös se, mitä Georges Bataille kirjoitti rasismista:

Sortajan asenteesta voidaan sanoa, että se on moraalisesti äärimmäisen alhaista. Se edellyttää sellaisen ihmisen tyhmyyttä ja pelkurimaisuutta, joka antaa jollekin ulkoiselle merkille arvon, jolla ei ole muuta merkitystä kuin hänen pelkonsa, huono omatuntonsa ja tarve vihan vallassa kaataa toisten harteille tilaamme vääjäämättä liittyvä kauhun painolasti. Näyttääkin siltä, että ihmiset vihaavat siinä määrin kuin he ovat itse vihattavia.12

Putin toimii täsmälleen kolonialistien ja imperialistien tavoin. Ero aiempaan on vain siinä, että nyt nämä toimet – pelkäksi nekropolitiikaksi palautunut suvereenisuuden tyhjä teräksinen kuori – ovat suuntautuneet Euroopan sisällä valkoisia vastaan.

Tämä kertoo siitä, että Venäjä, kuten monet Afrikan diktaattorien valtiot, ei ole yksi toimija toisiaan kunnioittavien suvereenien valtioiden Ius publicum europaeum -sadussa, vaan käsistä lähteneen, houreiseen loogiseen päätepisteeseensä päästetyn valtiosuvereenisuuden huipentuma. Ukrainassa vahva valtio tekee nyt sitä mitä se parhaiten osaa.

Jotkut vasemmistolaiset ovat vastustaneet Ukrainan tukemista sillä, että Yhdysvallat on tappanut Irakissa enemmän siviilejä kuin Venäjä Ukrainassa tai että Israel tappaa jatkuvasti enemmän palestiinalaisia. Olisiko johtopäätöksenä siis, että nyt tasapuolisuuden vuoksi on tapettava myös saman verran ukrainalaisia, koska he ovat valkoihoisia ja sinisilmäisiä? Tämä ajatus itse asiassa pohjautuu viime kädessä kolonialistiseen epistemologiaan: ”rotu” on jotain jo objektiivisesti olemassa olevaa, eikä jotain, jonka koloniaalinen puhe ja tieto tuottavat. Sen sijaan koloniaalisten käytäntöjen, konkreettisen vallan tekniikoiden tarkastelu paljastaa, että ukrainalaiset – aivan samalla tavoin kuin EU:n rahoittamien rajavartioiden tappamat ja raiskaamat siirtolaiset – ovat pigmenttiominaisuuksistaan huolimatta molemmat koloniaalisen vallankäytön kohteina. 

Toisaalta Putinin Venäjä muistuttaa myös tiettyjä Afrikan valtioita, joiden talous on rakentunut pitkälti raaka-aineiden, kuten fossiilisten polttoaineiden viennin, varaan. Näissä valtioissa, kuten Angolassa, öljyä porataan tietyiltä alueilta ja valta keskittyy öljy-yhtiöiden ohella viennin turvallisuudesta huolehtivalle sektorille. Paikallista työvoimaa taas ei laajemmassa määrin tarvita. Myös Venäjällä valta on keskittynyt nimenomaan energia- ja turvallisuussektoreille, eikä investointeja ole tehty juuri muuhun kuin energian vientiin, sen vartiointiin ja tuottojen jakamiseen. Mitään valtaeliitin sisäistä vastavoimaa suvereenisuuden tekniikoiden harjoittamiseen keskittyvälle turvallisuuskoneistolle ei ole ollut, koska Putin on ostanut oligarkit puolelleen. Halpaa energiaa tarvinneet EU-maat ovat käytännössä hanakasti tukeneet tällaisen yhteiskuntamallin vahvistumista.

Jotta Eurooppa kykenisi tehokkaasti taistelemaan tätä kolonialismia vastaan, sen olisikin lopetettava koloniaalisten vallan tekniikoiden käytön rahoittaminen myös etelärajallaan. Ainoa keino, jolla eurooppalaiset voivat heikentää autoritaaristen hallitusten asemaa ja luoda tilaa aidolle demokratialle, on luopua siirtolaisuuden vastaisesta sodasta: helpottaa siirtolaisuutta Eurooppaan, luopua kuvitelmasta, että ihmisten autonomista ja rationaalista liikkumista kohti Eurooppaa voitaisiin väkivalloin hallita. Samalla tämä olisi keskeinen ja välttämätön keino, jotta maailman Afrikaksi-tuleminen (siinä merkityksessä minkä eurooppalainen kolonialismi tälle sanalle on antanut) voidaan kääntää ympäri. Kuten nyt ukrainalaiset siirtolaiset ovat tuoneet Ukrainan täysin ja lopullisesti osaksi läntistä Eurooppaa, voi nimenomaan Afrikan ja Lähi-idän siirtolaisuus osoittaa, että Eurooppa ei koskaan ole ollut vain eurooppalainen. (Ja niille, jotka puhuvat ”siirtolaisten auttamisesta lähtömaissaan”, sanottakoon, että ainoa yhteiskunnallinen liike, joka voi saada Euroopan maat kiinnostumaan koloniaalisten toimien lopettamisesta ja näiden maiden todellisesta taloudellisesta tukemisesta, on siirtolaisuus.)

Siirtolaisten roolin huomioiminen on välttämätöntä myös, jos Eurooppa todella alkaa pyrkiä rakentamaan endogeeniseen kysyntään – siis eurooppalaisten työläisten omaan kulutukseen – perustuvaa työvoimavaltaista talousmallia. Euroopan on hyväksyttävä, että erityisesti afrikkalaiset (kuten myös monet latinalaisamerikkalaiset) ovat jo vuosikymmeniä olleet osa Euroopan työvoimaa. Niinpä jos Eurooppa haluaa itse myös luoda kysyntää omalle tuotannolleen oman työvoimansa tulotason kohottamisen kautta, tämän täytyy koskea myös siirtolaisia. Se tarkoittaa, että siirtolaisten asema on vakinaistettava, jotta heidän neuvotteluasemansa työmarkkinoilla paranee. Ostovoimaisen kysynnän luominen taas ei enää onnistu pelkän palkkatyöjärjestelmän laajentamisen kautta, kun palkkatyön osuus yhteiskunnallisen tuotannon kokonaisuudessa supistuu, vaan tarvitaan muita keinoja kuten rahan jakamista suoraan työläisille esimerkiksi perustulon tai yksittäisten suorien tulonsiirtojen muodossa. Näiden tulonsiirtojen tulisikin koskea myös Euroopan alueella eläviä siirtolaisia, koska he ovat osa Euroopan työvoimaa kansalaisuudesta riippumatta. Kysymys ei koske moraalia vaan kyse on ratkaisuista, jotka ovat välttämättömiä, mikäli Eurooppa haluaa kasvattaa taloudellista riippumattomuuttaan Venäjästä tai muista halpoja fossiilisia polttoaineita tuottavista maista. 

Siirtolaisuuskysymyksestä on tulossa äärimmäisen akuutti nyt, koska Ukraina on yksi maailman suurimmista viljan (ja ylipäätään ruuan) tuottajamaista, ja viljan juuttuminen Venäjän piirittämään Odessan satamaan on tuottamassa vakavia ruokakriisejä erityisesti Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä. Ne taas tulevat taatusti johtamaan siirtolaisuuden lisääntymiseen. Eurooppa on ollut innokas ottamaan vastaan Ukrainan siirtolaisia, mutta entä ne, jotka suoraan Ukrainan sodan takia päätyvät näkemään nälkää ja päättävät pyrkiä kohti Eurooppaa?

IV Miten torjua molekulaarisen putinismin riemuvoitto?

Sodan kenties kammottavin vaikutus länsimaissa on ollut, että se vaikuttaa johtavan nationalismin ja sotainnostuksen laajamittaiseen leviämiseen. Television keskusteluohjelmien asiantuntijat eivät kykene täysin pidättelemään innostustaan kun saavat toistella ääneen mahtipontisia ilmauksia kuten ”maanpuolustustahto”.

On usein korostettu, että on tärkeää erottaa ”Venäjä”, siis Putinin johtama valtio ja tavalliset venäläiset toisistaan. Siitä huolimatta sodan varjolla kaikenlaiset idioottimaiset, jonkinlaiseen keittiökansatieteeseen nojaavat Venäjä-analyysit saavat valtavasti julkisuutta. Suomessa ovat jälleen nousseet esiin esimerkiksi Max Jakobsonin ja Mauno Koiviston höpinät venäläisistä vääjäämättä laajenemaan pyrkivänä ”tasankokansana”, ja entinen tiedustelu-upseeri Martti J. Kari on horissut kaikenlaisia stereotyyppisiä näkemyksiä venäläisyydestä, jolla hyökkäys Ukrainaan voitaisiin selittää.

Ylipäätään sota, ihmisten tappaminen, näyttää täällä herkistävän universaalien latteuksien äärelle, eikä todellakaan vapauta, kiihdytä tai kannusta ihmisiä ylittämään itseään. Pikemminkin sota tuntuu tekevän meistä kaikista voimattomia idiootteja, kuten nuo pikkupojat, jotka television asiantuntijoina intoilevat siitä, kenellä on kovimmat raketit ja vahvin iskä. Sota on itsestäänselvyyksien ja lapsellisuuksien aikaa. 

Nyt riemuitaan siitä, että hyökkäyssodan syttyminen johtaa ”oikeiden ongelmien” esiin nousemiseen ja kaikenlaisten sivuseikkojen, kuten patriarkaalisen sukupuolijärjestelmän purkamisen, vihdoin joutuvan taka-alalle. Kun naisia ja lapsia uhataan, on miesten taisteltava, ja kaikenlaiset ”queer-hommat” vihdoin unohdetaan. (Jos Ukrainan toimista jotkut ansaitsevat kritiikkiä niin se, että maasta ei päästetä ulos 18–60 vuotiaita miehiä. Mutta juuri siksi sille olisi toimitettava enemmän aseita, jotta jokaisen yksittäisen ruumiin läsnäolo rintamalla ei olisi niin ratkaisevaa.) Tällainen reaktio johtaa yhteiskunnan molekulaarisella tasolla kuitenkin juuri siihen, mitä Putin ja silovikit tavoittelevat. Jos heidän yhteiskunnallista ja maailmanpoliittista hankettaan tarkastellaan laajemmin, he pyrkivät nimenomaan palauttamaan voimaan perinteiset arvot, perinteiset sukupuoliroolit, ja tekemään maailmasta ”sivilisaatioiden taistelutantereen”. Putinin suurvenäläistä imperialismia on paljolti ruokkinut huntingtonilainen ajatus sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä: Ukrainassakin Venäjä näkee edustavansa ortodoksista sivilisaatiota, joka kamppailee länsimaita mielistelevää homo-natsi-narkomaani-Ukrainaa vastaan.

Tämä perinteisten sukupuoliroolien juhliminen on erityisen vastenmielistä, koska Ukrainassa, kuten myös kurdien taistelussa päinvastoin aseellisen taistelunkin kohdalla patriarkaaliset sukupuoliroolit ovat horjuneet. Syyriassa Daesh-taistelijoiden väitetään jopa pelkäävän naissotilaita kaikkein eniten. Tämä paljastaa valtiosuvereenisuuden ja patriarkaatin välisen kiinteän suhteen: suvereniteetti on isän valtaa, ja valtiottomien kansojen taisteluissa tai itseorganisoituneissa puolustustaisteluissa tämä valta ei enää pysty pönkittämään itseään. Kun ei puolusteta jotain korkeampaa, transsendenttia, siis valtiosuvereenia, vaan omaa yhteistä elämää, ei taistelu myöskään luo minkäänlaista patriarkaalista auraa tai arvohierarkiaa niille, jotka siihen osallistuvat.

Jotta Putin ei siis saavuttaisi pidemmällä aikavälillä yhteiskunnallis-subjektiivisia tavoitteitaan, on sekä fasismia että uusliberaalia kapitalismia vastustavien kyettävä löytämään ja tuomaan esille oma näkökulmansa maailmaan. Fasismia vastaan on kyettävä taistelemaan – tarvittaessa myös asein – ilman että se tarkoittaa kristillisten, patriarkaalisten tai nationalististen arvojen tai elämänmuotojen vahvistumista. On kyettävä luomaan näkökulmaa, josta taistelu Putinin ortodoksista kansallisvaltiokeskeisyyttä vastaan ei tarkoita toisen nationalismin tai toisen patriarkaatin tukemista vaan taistelua kaikkia kansakuntia ja kaikkia patriarkaatteja vastaan. 

Ukrainassa kyse ei ole imperialistien välisestä sodasta, eikä edes kahden valtion välisestä sodasta vaan Ukrainan puolustustaistelussa hyvin keskeisessä asemassa ovat erilaiset itseorganisoituneet aluepuolustusjoukot. Niihin on liittynyt myös paljon ukrainalaisia anarkisteja tai libertaarivasemmistolaisia, jotka näkevät Ukrainan taistelussa pikemminkin zapatistien ja Rojavan kurdien kaltaisen, fasistista hyökkäystä vastustavan ja omaa elämäänsä puolustavan voiman13. Ukrainalla onkin pitkä anarkistinen, vallanpitäjiä vastaan kapinoimisen perinne. Nestor Makhno on vain tämän pitkän perinteen tunnetuin keulakuva. Ylen haastattelussa (30.5.) viisi kiovalaisnaista toteaa, että ”Ukrainalaiset ovat tottuneet siihen, että yhteiskunnalta tai johtajilta on usein turha odottaa apua. Asiat on totuttu hoitamaan itse kuntoon.”

Myös nyt laajentuneen sodan käynnisti aluksi ukrainalaisten kapina, nimittäin vuoden 2014 Maidan-nimellä tunnettu protesti, joka ei niinkään ollut taistelua EU:hun ja Natoon liittymisen puolesta, vaan ennen kaikkea Viktor Janukovytšin hallinnon korruptiota ja venäjämielisyyttä vastaan. Protesteihin osallistui paljon pienyrittäjiä, joilta Janukovytšin hallinto oli mafiatyyliin vaatinut rahaa. Korruptio ja poliisin jatkuva mielivalta saivat monet lähtemään kaduille venäjämielistä, yhä enemmän kenties Venäjän oligarkkihallintoa muistuttamaan alkanutta hallintoa vastaan. Niiden organisoimisessa myös esimerkiksi ukrainalaisilla anarkisteilla oli tärkeä rooli, vaikka lopulta uusnatsit onnistuivat saamaan kapinan julkisuuskuvassa varsin merkittävän aseman. 

Vastauksena tälle demokratialiikkeelle Venäjä miehitti Krimin ja käynnisti hyökkäyksen Itä-Ukrainassa. Samalla alkoi ukrainalaisten epäinhimillistämisen kampanja, johon liittyi esimerkiksi valeuutisia ukrainalaisten ristiinnaulitsemasta venäjänkielisestä lapsesta. Kuten historioitsija Anne Applebaum on kuvannut, on ukrainalaisten epäinhimillistäminen alkanut jo vähintään neuvostoaikana. 1930-luvulla neuvostosotilaat kiersivät Ukrainaa tappamassa kulakkeja, joiden hengellä ei ollut väliä. Nyt kyse on ”natseista”14. Yleisesti ottaen epäinhimillistäminen modernina aikana alkaakin aina silloin, kun vallanpitäjät ja valloittajat kohtaavat odottamatonta vastarintaa. Ne, jotka taistelevat suvereeniteetin logiikan laajentamista, siis miehitystä ja alistamista vastaan, jotka yrittävät ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, ovat vääjäämättä ”alempaa rotua”, kulakkeja, natseja ja niin edelleen. Noustuaan Venäjän vaikutusvaltaa vastaan Maidanissa ukrainalaisista tuli tällaisen kampanjan kohteita. 

Ukrainalaisia ollaan siis murhaamassa ja raiskaamassa juuri siksi, että he ovat uskaltaneet kapinoida. Eivät puolustaakseen valtiota ja ”isänmaata” vaan omaa elämäänsä. Zelenskyistä on tullut monella tapaa Ukrainan vastarinnan symboli, mutta tosiasiassa taistelun jatkuminen perustuu johonkin aivan muuhun kuin korruptoituneeseen presidenttiin. Samassa Ylen haastattelussa joukko ukrainalaisnaisia toteaa: “Vaikka presidentti sanoisi huomenna, että antaudumme, sillä ei olisi väliä. Sanoisimme hänelle ‘hyvästi’ ja jatkaisimme.”

Jo ennen sodan laajenemista kirjoittamassaan tekstissä joukko ukrainalaisia anarkisteja toteaa:

Anarkistit Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä enimmäkseen kannattavat Ukrainan itsenäisyyttä suoraan tai implisiittisesti. Kaikesta kansallishysteriasta, korruptiosta ja natsien suuresta määrästä huolimatta Ukraina näyttää Venäjään ja sen kontrolloimiin maihin verrattuna vapauden saarekkeelta. Ukrainassa on sellaisia entisen Neuvostoliiton alueella “ainutkertaisia ilmiöitä” kuten presidentin vaihdettavuus, parlamentti jolla on muutakin kuin nimellistä valtaa, ja oikeus rauhanomaiseen kokoontumiseen; joissakin tapauksissa yhteiskunnan paineen myötä oikeusistuimet jopa toimivat julkilausutun protokollansa mukaisesti. Siinä ei ole mitään uutta, että sanoo tämän olevan parempi kuin tilanne Venäjällä.15

He tietävät, että mikäli Putinin annetaan vallata lisää alueita, seuraukset ovat samanlaiset kuin Krimillä on jo tapahtunut, tai kuten Afganistanissa tapahtui Talebanien valtaanpaluun jälkeen. Niinpä he jatkavat: 

Pidämme tätä sotaa ensisijaisesti Putinin ja hänen hallitsemiensa maiden vastaisena. Sen maallisen motiivin lisäksi, että emme halua elää diktatuurissa, näemme potentiaalia Ukrainan yhteiskunnassa, joka on yksi aktiivisimmista, itsenäisimmistä ja kapinallisimmista alueella. Ihmisten vastarinnan pitkä historia viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana on vakaa todiste tästä.

He myös korostavat, että väitteet vuoden 2014 Maidan-kapinasta jonkinlaisena Naton masinoimana tai manipuloimana salajuonena ovat roskaa. Näiden väitteiden taustalla näyttääkin olevan jälleen kerran vasemmistolainen päähänpinttymä, jonka mukaan historian toimijoina ovat aina valtiot, eivät koskaan itsenäisesti organisoituneet ihmiset.

Koska ukrainalaisten vastarinta perustuu tähän, paremman elämän ja vähäisemmän hallinnan puolustamiseen autoritaarista suvereenisuutta vastaan sekä pitkän kamppailujen tradition jatkamiseen, sen oikeudellisena perustana ei ole pelkästään tai niinkään kansallisen suvereenisuuden puolustaminen. Tilanteeseen soveltuu pikemminkin vanha, modernin valtiosuvereenisuuden vakiintumista edeltävältä ajalta peräisin oleva oikeuden muoto: ius resistentiae, oikeus vastarintaan. Se ei tarkoita pelkästään oikeutettua puolustusta, mitä ukrainalaisten taistelu toki myös on, vaan tietyn paikallisen elämänmuodon puolustamista keskusvaltaa, suvereniteetin laajentamista vastaan. Se on konservatiivista väkivaltaa siinä mielessä, että se puolustaa jotain jo olemassa olevaa, jolla on positiivinen arvo.

Edellä mainittu Lontoon pakolainen opetti meille, että luokka ei ole luokka siksi, että se on olemassa, vaan siksi, että se taistelee. Samalla tavoin ukrainalaiset eivät ole hyviä siksi, että he ovat ukrainalaisia, vaan siksi, että he taistelevat fasistista, kaikkialla siviilejä raiskaavaa ja tappavaa miehittäjää vastaan. 

Siksi meidän on tuettava kaikin käytössämme olevin tavoin ukrainalaisten taistelua.

Suurvenäläistä nationalismia vastaan olisi kyettävä myös luomaan uudenlaista internationalismia, jolle rakennetaan konkreettista perustaa kansallisen suvereenisuuden rajoittamiselle ja rajojen purkamiselle, niin ukrainalaisten kuin muiden siirtolaisten aseman parantamiselle sekä ylikansallisten tulonmuodostuksen muotojen kehittämiselle, jotta taloudellista riippuvaisuutta autoritaarisista nationalistivaltioista voidaan vähentää. 

Meidän on myös vaadittava lisää rahaa itsellemme ja kaikille Euroopassa eläville, jotta Euroopan hallitukset eivät enää voi perustaa talouttaan siihen, että ostavat halpaa energiaa Putinilta ja kilpailevat matalampien kustannusten avulla vientimarkkinoista. Jos jostain meidän on ryhdyttävä karkureiksi, niin työstämme, jotta työvoimamme edullisuudella ei enää voida kilpailla.

Eivät ukrainalaiset taistele ”Euroopan demokratian” puolesta vaan oman vapautensa ja sen kautta meidänkin vapautemme puolesta, koska he tietävät että eivät ole lintuja, eivätkä linnutkaan ole kuolemattomia ja voi luottaa siihen, että Jumala/Valtio pitää heistä huolta. Siksi heidän on puolustettava tässä ja nyt omaa elämäänsä. Kuten tekevät myös ne tuhannet, jotka Venäjällä käyvät kaikesta huolimatta taisteluun Putinin hallintoa vastaan. Sillä ne, jotka luottavat Jumalaan, eivät ole sen kuolemattomampia kuin ne, jotka kuolevaisina ihmisinä nousevat alistamistaan vastaan. 

Jumalan lintuja emme ole, aron korppikotkiksi emme tahdo tulla, taistelkaamme siis, jotta olisimme vapaita. 

Viitteet

  1. Étienne Balibar: “A resistência Ucraniana é uma guerra justa”, Uninomade Brasil, https://uninomade.net/tenda/etiene-balibar-a-resistencia-ucraniana/.
  2. Darya Tsymbalyuk, Iryna Zamuruieva, Tonya & Masha from ReSew sewing cooperative, Kateryna Iakovlenko, Anna Khvyl, and Iryna Kostyshyna: ”We talked to fellow feminists from Ukraine about military aid, here’s what they told us”, http://blokmagazine.com/we-talked-to-fellow-feminists-from-ukraine-about-military-aid-heres-what-they-told-us/.
  3. Darya Tsymbalyuk, Iryna Zamuruieva: ”Why we as feminists must lobby for air defence for Ukraine”, https://www.opendemocracy.net/en/odr/ukraine-russia-war-feminists-we-must-lobby-for-air-defence/.
  4. ”Славься, Отечество наше свободное,
    Братских народов союз вековой” (laulun kertosäkeessä).
  5. Pierre Dardot & Christian Laval: ”Face au nationalisme grand-russe, réinventons l’internationalisme (1/4)”, https://blogs.mediapart.fr/pierre-dardot-et-christian-laval/blog/180322/face-au-nationalisme-grand-russe-reinventons-l-internationalisme-14.
  6. Andrei Kolesnikov: ”How Silent Assent Made Bucha Possible”, https://carnegieendowment.org/2022/04/06/how-silent-assent-made-bucha-possible-pub-86822.
  7. Ks. Jevgeni Pašukanis: Valittuja teoksia yleisen oikeus- ja valtioteorian alalta, Kustannusliike Progress, Moskova, 1985.
  8. Giuseppe Cocco: ”L’Ucraina ribelle”, https://www.machina-deriveapprodi.com/post/l-ucraina-ribelle.
  9. Fernand Braudel: La dynamique du capitalisme, Flammarion, paris, 1985, s. 94–95.
  10. Vasili Grossman: Elämä ja kohtalo, suom. Esa Adrian, s. 284.
  11. Anne Daubenton: ”Comment légitimer un territoire mal acquis (mode d’emploi”, https://blogs.alternatives-economiques.fr/node/28754.
  12. G. Bataille: ”Le racisme”, s. Oeuvres completes XII, s. 98.
  13. Vladimir Platonenko: ”Война и социальная борьба”, https://avtonom.org/author_columns/voyna-i-socialnaya-borba-0; sekä ”Ещё раз о войне РФ с Украиной”, https://avtonom.org/author_columns/eshchyo-raz-o-voyne-rf-s-ukrainoy.
  14. Anne Applebaum: ”Ukraine and the Words that Lead to Mass Murder”, https://www.theatlantic.com/magazine/archive/2022/06/ukraine-mass-murder-hate-speech-soviet/629629/.
  15. War and Anarchists: Anti-Authoritarian Perspectives in Ukraine, https://fi.crimethinc.com/2022/02/15/war-and-anarchists-anti-authoritarian-perspectives-in-ukraine.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.