Mariarosa Dalla Costan vuonna 1974 pitämä puhe yleislakosta löytyy tekstikokoelmasta Women and the Subversion of Community. A Mariarosa Dalla Costa Reader (2019). Feminististä näkökulmaa yleislakkoon tuova englanninkielinen teksti verkossa: On the General Strike.
Käännös: Juho Narsakka.
Feministinen liike aloittaa tänään Italiassa palkkaa kotityöstä -kampanjan. Olette huomanneet kuulemistanne lauluista, näkemästänne valokuvanäyttelystä ja kylteistä lukemistanne teksteistä, että meidän tänä päivänä esiin nostamamme kysymykset ovat lukuisia: alkaen niistä barbaarisista olosuhteista, joissa joudumme tekemään abortin, aina siihen sadismiin, jolle meidät altistetaan synnytys- ja gynekologisilla klinikoilla. Meidän työoloistamme – kodin ulkopuolisissa töissä meidän olosuhteemme ovat aina huonompia kuin miehillä, ja kotona taas työskentelemme palkatta – aina siihen tosiasiaan, että sosiaalipalveluja ei joko ole olemassa, tai sitten ne ovat niin surkeita, että pelkäämme päästää lapsemme niiden piiriin. Ja niin edelleen.
Joillekin teistä voi herätä kysymys, miten tänään esiin tuomamme asiat, jotka olemme paljastaneet ja joita vastaan taistelemme, ja meidän tänään julkistamamme kotityöstä palkkaa vaativa kampanja liittyvät toisiinsa? Miten ne kaikki asiat, joista olemme puhuneet, joista olemme tehneet lauluja ja joita olemme esitelleet niitä koskevien näyttelyiden ja elokuvien avulla, liittyvät toisiinsa?
Uskomme, että meidän historiasta poispyyhkimisen taustalla on kaikkien naisten heikkous. Tämän heikkouden takia meidän on kotoa lähtiessämme kohdattava kaikista vastenmielisimmät, alipalkatuimmat ja epävarmimmat työt. Heikkous pohjautuu siihen tosiasiaan, että jokainen meistä naisista on väsynyt ja uupunut jo alun alkaen, mitä ikinä teemmekin. Tämä johtuu siitä, että teemme kolmetoistatuntista työpäivää kotityötä, jolle kukaan ei ole koskaan antanut tunnustusta, ja josta kukaan ei ole koskaan maksanut korvausta.
Tästä tilanteesta johtuen naisten on pakko tyytyä sellaisiin päiväkoteihin kuin Pagliuca, Celestini, tai ONMI.1 Tämä heikkous pakottaa meidät maksamaan puoli miljoonaa liiraa abortista. Sanotaan se ääneen ja selkeästi: tätä tapahtuu jokaisessa kaupungissa ja jokaisessa maassa – ja kaiken lisäksi me otamme riskin kuolla tai joutua vankilaan.
Me kaikki teemme kotityötä; se on ainoa kaikkia naisia yhdistävä asia, se on ainoa perusta, jonka päälle voimme koota meidän voimamme, miljoonien naisten voiman.
Ei ole sattumaa, että kaikenlaiset reformistit ovat aina huolellisesti vältelleet ajatusta siitä, että järjestäytymisemme pohjautuisi kotityöhön. He ovat aina kieltäytyneet tunnustamasta kotityötä työksi, ja nimenomaan siksi, että siinä on kyse ainoasta meille kaikille yhteisestä työstä. On eri asia kohdata kaksi- tai kolmesataa kenkätehtaassa työskentelevää naista kuin kohdata miljoonat kotirouvat. Ja koska kaikki tehtaiden naistyöläiset ovat myös kotirouvia, on eri asia kohdata nämä parisataa tehdastyöläistä yhteisessä rintamassa miljoonien kotirouvien kanssa.
Mutta juuri tämän nostamme asialistalle tänään tällä aukiolla. Tämä on järjestäytymisen ensihetki. Olemme päättäneet organisoida itsemme sen työn ympärille, jota me kaikki teemme, jotta meillä olisi miljoonien naisten voima.
Palkkaa kotityöstä on meille suora vaatimus vallasta, sillä kotityö yhdistää miljoonia naisia.
Jos voimme järjestäytyä miljoonittain tämän vaatimuksen ympärille – ja meitä on jo nyt hyvin paljon tällä aukiolla – meistä tulee niin voimakkaita, ettei meidän tarvitse enää olla heikossa asemassa poistuessamme kotoa. Voimme luoda uudet olosuhteet kotityöhön itseensä. Jos minulla on rahaa taskussani, voin jopa ostaa tiskikoneen tuntematta syyllisyyttä ja joutumatta ruinaamaan sitä kuukausikaupalla mieheltäni, joka samanaikaisesti, vaikkakaan ei itse tiskaa, pohdiskelee tiskikoneen olevan tarpeeton.
Jos minulla siis olisi omaa rahaa, joka maksettaisiin suoraan minulle itselleni, voisin muuttaa kotityön itsensä olosuhteet. Lisäksi minulla olisi mahdollisuus valita milloin lähteä kodin ulkopuolelle töihin. Jos saisin 120 tuhatta liiraa kotityöstä, en koskaan enää möisi itseäni 60 tuhannesta liirasta tekstiilitehtaaseen, sihteeriksi, kassamyyjäksi tai lipuntarkastajaksi elokuvateatterin ovelle. Jos minulla olisi jo tietty määrä rahaa käsissäni, jos olisin osa miljoonien naisten voimaa, voisin sanella aivan uuden laatutason palveluille, päiväkodeille, kanttiineille ja kaikille muillekin fasiliteeteille, jotka ovat välttämättömiä työajan vähentämisen ja sosiaalisen elämämme mahdollistamisen kannalta.
Haluamme sanoa myös jotakin muuta. Pitkän aikaa – erityisen voimakkaasti viimeisen 10 vuoden aikana, mutta sanottakoon että aina – miespuoliset työntekijät ovat kokoontuneet tälle torille vaatiakseen lyhyempää työaikaa ja isompaa palkkaa. Porto Margheran tehtaissa on ollut useita lakkoja ja monia kamppailuja. Muistamme kyllä miestyöläisten marssit, jotka alkoivat Porto Margherasta, ylittivät sitten Mestre-sillan ja päätyivät tälle torille.
Tehdään yksi asia kuitenkin selväksi. Yksikään lakko ei ole koskaan ollut yleislakko. Jos puolet työtä tekevästä väestöstä on kotona keittiöissä muiden ollessa lakossa, kyseessä ei ole yleislakko. Emme ole koskaan nähneet yleislakkoa. Olemme ainoastaan nähneet miesten, yleisesti ottaen isoista tehtaista tulevien miesten, lähtevän kaduille, samanaikaisesti, kun heidän vaimonsa, tyttärensä, siskonsa ja äitinsä menevät keittiöön kokkaamaan.
Kun aloitamme tällä torilla kampanjamme kotityöstä saatavan palkan puolesta, laitamme asialistalle meidän työtuntimme, meidän lomapäivämme, meidän lakkomme ja meidän rahamme.
Kun saavutamme voimassamme tason, joka mahdollistaa kolmentoista tai jopa useamman päivittäisen työtuntimme vähentämisen kahdeksaan tuntiin, tai jopa sitä pienempään määrään. Kun voimme samalla tuoda esiin vaatimuksen meidän vapaapäivistämme – koska ei ole mikään salaisuus, että sunnuntaisin ja lomien aikana naisilla ei koskaan ole vapaapäivää – kenties sitten voimme ensimmäistä kertaa puhua työväenluokan “yleislakosta”.
Mestre, Italia, maaliskuu 1974
