“Jos sä haluat ymmärtää jotain ja keksiä jotain, niin sun on vaan hajotettava se saakelin minä”  — Keskustelua Kuhnurien kerhosta

Keskustelijat: Eetu Viren ja Jussi Vähämäki.
Keskustelu nauhoitettu Tampereella 11.5.2023.
Keskustelu tarkasteltavissa alla
litterointina ja videotallenteena
(englanninkielisin tekstityksin).
Jos haluat kuunnella keskustelun,
äänitaltion voi kuunnella ja ladata tästä.
Toimittelu: Lasse Poser.

EETU: Jos puhutaan työstä, mitä on työ ja työtaistelut ja työhön ja tuotantoon liittyvät konfliktit, niin yks ensimmäisistä kirjoista tai teksteistä, missä Suomessa näitä juttuja tuli esiin, oli aikanaan Kuhnurien kerho, jonka sä kirjotit. Voit sä sanoa, että mitä sä muistat siitä, että mikä sen taustalla oli?

JUSSI: Mun täytyy muistella, koska siitä on 20 vuotta aikaa. Kun me ollaan tässä puhumassa, niin oon varmaan just 20 vuotta sitten ollut kirjoittamassa niitä loppujuttuja siitä kirjasta. Sitähän tavallaan luettiin semmosena työn muuttumista ja työn muutosta käsittelevänä tekstinä. Ja sieltä tuli sit tällasia termejä kuin uusi työ, jota mä en ollut koskaan tarkottanutkaan mikskään kovin tärkeäks asiaks. Se mikä mulla oli enemmän mielessä, ja se oli jo pitkään tavallaan ollu, oli joku muutos, joka koski ihmisten suhtautumista työhön. Ja sitten, ehkä jälkikäteen vois viisastellen sanoa, että se mitä mä yritin tehdä, oli jonkun näköinen analyysi tai tarkastelu siitä, et minkälaista elämä on nykyään. 

Jossain vaiheessa siinä oli pikkuhiljaa tapahtunut sellainen muutos, siinä 1990-⁠luvun laman aikana. Niin rupesin ihmettelemään, kun sillon tuttavia ja ihmisiä joutu työttömäksi paljon, kun koko se, myöskin yliopiston, rahoitusjärjestelmä muuttu. Että kukaan ei halunnu kertoa, et ne on työttömänä, ja että se työttömyys olis jotenkin, miten se sanotaan, järjestelmän tai kapitalismin tai porvarien syytä. Vaan kaikki oli sitä mieltä, että se on niiden omaa syytä, omaa epäonnistumista. Se oli se joku oman epäonnistumisen ajatus, ja että ne ei oo yrittäny tai tehny asioita tarpeeksi. Se yksilöllisen syyllisyyden esiinnousu siitä epäonnistumisesta, tai että kaikissa teoissa ei onnistunut. Se oli varmaan semmonen intuitio ensin. 

Toinen tärkeä tekijä oli se, mitä mä olin jo aikaisemmin miettinyt. Ja mä olin kirjoittanutkin siitä. Väitöskirjassa mä nimitin sitä sillon toimittaja-tutkija-hahmoksi. Mä en oo mikään sellainen hahmo, en ideaalityyppi enkä mikään semmonen business-hahmo. Mä yritän ymmärtää maailmaa tyyppien kautta. Mut mä olin ruvennut kiinnittämään huomiota semmosiin asioihin, jotka on ehkä näin jälkikäteen aika hankalia, ne ei sillä tavalla hätkähdytä enää ketään. Että jos tapahtuu jotain, vaikkapa joku suuri onnettomuus tai joku tehdas suljetaan, mikä nyt jossain vaiheessa oli kai suuri onnettomuus. Varmaan se on edelleenkin sitä. Sen sijaan, että paikalla olis vetreät toimittajat ja tämmöset sankaritoimittajat, niin siinä oli aina se toimittaja ja niin sanottu tutkija tai asiantuntija. Nykyäänhän me sanotaan tutkija. Ne tutkijat on joka paikassa. Ja mulle se oli tavallaan jotenkin yllättävää. Jotenkin mä vaan aattelin, että tässä on nyt jotain muuttunut ehkä, jotakin mitä mä en ymmärtänyt. 

Ja sitten mä yritin vaan lähtee siitä liikkeelle, että miten yhtäkkiä on niin tärkeetä julkisuudessa, minkä takia siellä pitää olla niin sanottu tutkija paikalla. Kun aikaisemmin on ajateltu, että tutkijat on jossain kammiossa, ja sitten se on hidas prosessi, josta ne tulee sitten pikkuhiljaa. Eikä ne tule ne henkilöt esiin, vaan ne tulee ne asiat sitten pikkuhiljaa esiin. Nyt tuntuu olevan, että se on se tutkija ja se toimittaja, sankaritoimittaja, joka oli syntynyt jo 1970 luvulla, niin kuin varmaan tiedät hyvin. 70-luvun alusta lähtien oli nää Watergatet ja muut jutut. Ja elokuvissa tai populaarikulttuurissa oli paljon niitä toimittajahahmoja, jotka on sankareita ja jotka taistelee ikään kuin valtaa vastaan. Z hän elää, siinäkin taitaa olla jotain sellasia juttuja. Niin jotenkin se asiaan paneutumisen ja sen tutkimisen ja sitten sen näyttämisen välisen eron jonkinnäköinen katoaminen, en nyt osaa sitä sen paremmin sanoa tässä. Se kiinnitti mun huomiota. 

Ja sitten ehkä kolmas asia oli se, mikä mun mielestä on ollut tärkeätä, josta yleensä ei paljon puhuta, koskee kysymystä työstä ja toimeentulon hankinnasta palkkatyöläisille. Meillä tapahtuu semmoinen todella radikaali muutos siinä 1980-⁠luvun 1990-⁠luvun vaihteessa, jossa tavallaan työ katoaa siitä julkisesta keskustelusta. Työstä tulee jotakin, johon ei koskettaisi viiden metrin kepilläkään. Se kuuluu niin kuin vanhaan aikaan. Siinä on semmonen kesuura tai semmonen katkos, jossa yhtäkkiä työ palaa takasin sellaisena moralistisena välttämättömyytenä, ei enää tämmösenä palkkatyöläisen uhona, että kun me tehdään tätä työtä, me pidetään yllä tätä yhteiskuntaa ja muuta, ja meille pitää maksaa tästä liksaa. Vaan työstä tulee sellanen kaikkien moraalinen velvollisuus. 

Nää on joitakin asioita, joihin mä enemmän tai vähemmän yritin kiinnittää huomiota. Ne ei olleet sellaisia, että ne olis olleet tietoisia juttuja, vaan ne oli jotenkin sellaisia, jotka on siellä alla. Tuntuu, että yhtäkkiä sä heräät sellasessa maailmassa, vähän niin kuin Kafkan Vanha lehti, että yhtäkkiä kaikki on muuttunut ympärillä. Kafkalla ne nyt on barbaareja ympärillä. Mutta siis kaikki on muuttunut, koko se kieli on muuttunut, johon on tottunut. Ja sitten se tuskallinen tavallaan täysin uuden kielen opettelu oli siinä se, mikä ehkä mulla oli se pointti.

EETU: Ne vanhat palkkatyöyhteiskunnan kategoriat ei enää toimineet tavallaan ollenkaan. Ja niitä tietysti jankattiin varmaan sitten entistä epätoivoisemmin. Sen takia, että ne ei toimineet, niitä toistettiin moraalisina kategorioina. Niistä tuli asioita, jotka, kun ne on kyseenalaistuneet — tai palkkatyö ei enää toiminut semmosena instituutiona, joka takaa toimeentulon tai takaa yhteiskunnallisen aseman, niin siitä tulee ennen kaikkea moraalinen, uskon asia ja niin edelleen. Toimittaja-tutkijan kysymys on musta semmonen, mikä näkyy nykyäänkin, että ne positiot muuttuu. Kun katsotaan nykyajan mediakeskusteluja, niin tutkijathan siellä koko ajan tekee sentyyppistä työtä, mitä ennen me oltais odotettu, että toimittajat tekee. Jotta joku on edes katsonut ulkomaisia uutiskanavia, niin sä tilaat sinne tutkijan, joka tulee sinne selostamaan. Millään tavalla asioihin paneutuminen on sillä tavalla kadonnut. Ja siitä tulee se näkyminen ja näyttäminen. Tai se oman position esittäminen näyttää jollakin tavalla muuttuneen keskeiseks. 

Mun mielestä näissä, mitä me ollaan aina yritetty tuoda esiin, on musta aina ollut keskeistä, että mistä nää muutokset tulee. Ne ei tuu minään semmosena salaliittona sillä tavalla, että ylhäältä päin jotkut uusliberaalit — tai me on aina inhottu termiä uusliberaali molemmat siksi, että siinä on semmonen ylhäältä päin tulevan muutoksen, pahan salaliiton tai muun teema. Että yritetään hahmottaa niitä muutoksia tavallaan alhaalta päin. Koetetaan löytää niitä työvoiman uusia muotoja, joiden kautta voidaan päästä käsiksi siihen, minkälaisia on uudet työtaistelut. Ja niin kuin Marx aina sanoi, että työstä ei päästä työväenluokkaan, mutta työvoiman käsitteestä ja työvoiman muodosta voidaan päästä käsiksi siihen, minkälaisia ne taistelut on. Se on musta kanssa olennaista. Siinä kirjassa aikanaan oli se idea siitä, että meillä on uudenlaisia levottomuuden tai vanhaan palautumattoman olemisen muotoja, joissa jollakin tavoin hahmottuu ne uudenlaiset työvoiman hahmot.

JUSSI: Tässä mä oon samaa mieltä kuin vaikkapa Paolo Virnon kaltaiset filosofit. Mä oon päättänyt jossain vaiheessa, että mä luen Platonia ja Aristotelesta. Musta ne on huomattavasti ajankohtaisempia kuin yksikään työelämän tutkija tai historioitsija. Se problematiikka, joka ikään kuin klassisessa filosofiassa on, niin se on tekemisissä semmosen äärimmäisen julkisuuskulttuurin kanssa. Huolimatta siitä, et se on suppea, niin sen kautta pystytään jotenkin paremmin ilmaisemaan myöskin sitä, mitä alkaa pikkuhiljaa tapahtua. Eikä niin pikkuhiljaakaan 1990-luvulta lähtien siinä työvoiman käytön maailmassa. Musta se koko juttu ei jälkikäteen katsoen ole kovin monimutkainen. 

Siinä on monia erilaisia puroja tai virtauksia, jotka voidaan yhdistää. Ja se on jatkuvasti ongelma, että miten ne yhdistetään. Miten me yhdistetään vaikkapa nää niin sanotuista uusista teknologioista, informaatioteknologiasta ja tästä niin sanotusta kybernetiikasta tulevat ajattelutavat. Ajattelutavat, jotka perustuu sille, että työvoiman hallinnan ja hyväksikäytön muotojen tausta ei ole suinkaan siellä tehtaassa, vaan se ohjaus on siellä itse elämän alueella näitten rajoitteiden kautta. Tai Michel Foucault’n ajattelu, joka ammentaa, sitä koskaan mainitsematta, paljolti just tästä uudentyyppisestä informaatioteknologian ajattelusta. On vieläkin ehkä liian varhaista vetää mitään suurta yhteistä linjaa. 

Mutta mun käsityksen mukaan työvoiman hallinnassa, työvoiman käytössä, alkaa tapahtua isoja muutoksia 1960-⁠luvulta lähtien, 1960-⁠luvun puolivälistä lähtien. Sillon kun toi kirja julkaistiin ja sit oli noita keskusteluja, että kun Juha Siltala julkas sen työelämän huonontumisen historian, niin ajatus oli, että nää on pelkästään mediaattisia nää muutokset, että tosiasiassa niitä ei oo tapahtunut. Ja vieläkin joutuu opiskelijoiden kanssa käymään läpi sitä, että suomalainen palkkatyöyhteiskunta voi hyvin, meillä on 86 prosenttia työvoimasta palkkatyössä ja muuta. Mutta se ehkä kertoo vaan lähinnä siitä, että ne mittausmenetelmät on vähän omalaatuisia. Meillä ei oo kukaan koskaan halunnut kiinnittää huomiota varsinaisesti työn sisältöjen tai käytäntöjen muutoksiin. Ja se on musta jotenkin oireellista. Ja kaikki ne tutkijat, kaikki ne tyypit, jotka on halunnut kiinnittää — vaikkapa just esimerkkinä Michel Foucault, joka keskitty vallankäytön ja valtaproblematiikan muutoksiin, niin ne on tavallaan marginalisoitu siitä poliittisesta tai julkisesta keskustelusta, koska ne on ollut liian epämääräisiä. Kuitenkin ottamatta huomioon sitä, että koko saakelin systeemi on muuttunut, tai se hallintajärjestelmä tai se vallan järjestelmä ja se ohjauksen järjestelmä itsessään perustuu tavallaan äärettömyyteen, epämääräisyyteen ja muodottomuuteen. Minkä takia sillä ei oo — no nyt mä menin liian pitkälle kyllä jo tässä — minkä takia sille ei ole mahdollista löytää yksiselitteistä instanssia, joka sitä ohjaa. 

Mut mä näen sen työn yhtäältä, että sen työn kautta ja työn muutoksen kautta, tai siis tässä tapauksessa työvoiman käytön muutoksen kautta, me voidaan ymmärtää sitä, mitä nykyaikaisessa yhteiskunnassa tapahtuu. Ja mulla on ihan yksinkertainen kaava, jota mä toistan jatkuvasti. Et jos te haluutte ymmärtää minkälaisessa yhteiskunnassa te elätte, niin kattokaa sitä tekniikkaa, niitä koneita ja laitteita, mikskä haluattekin nimittää niitä, joiden avulla te ressukat, jotka joudutte työvoimaanne myymällä niitä käyttämään, miten nää koneet ja laitteet ohjaa järjestämään paitsi teidän työtä, myös teidän keskinäisiä suhteita, minkälaista psykologiaa, minkälaista mielentilaa, minkälaisia asioita ne vaatii sulta. Pitääkö olla keskittynyt siihen suoritukseen vai olla keskittymättä. Miten tällaisia tyyppejä tuotetaan tai niin sanotusti uusinnetaan ja mikä on koko se järjestelmä. Mun mielestä tää kaava, vaikka tää onkin tavallaan Marxin materialistinen kaava, niin se on täysin ylivoimainen verrattuna mihin tahansa kulttuurisosiologiaan tai henkiseen läpätykseen. Sen avulla me voidaan ymmärtää sitä, että missä me ollaan nyt ja minkä takia me toimitaan tällä tavalla. Edes jossain määrin. Niin kuin Gregory Bateson sano, että olis kiva tietää edes pikkasen, että mitkä tän hulluuden säännöt on.

EETU: Jos puhutaan työvoiman käytön tai työvoiman hallinnan keinoista ja historiallisesta muodosta, niin siinä on kyse kuitenkin koko elämän tai elämänmuotojen ohjaamisesta ja hallinnasta. Siinä mielessä, että työvoima on kuitenkin se ihmiselämän kykyjen kokonaisuus. Jos me katsotaan elämänmuotojen muutoksia, niin on musta aika selvää, että vaikka meillä olis 86 % tai jotain työmarkkinoilla olevasta työvoimasta palkkatyössä, niin se elämänmuoto on täysin muuttunut. Sä et enää ajattele, että palkkatyön kautta voi saavuttaa jotakin, ostaa oman kodin tai jotain muuta. Ja ne koneet ja laitteet, jotka sitä ohjaa, ei oo esimerkiks liukuhihna, jonka ääressä sä voit kitua vähän aikaa, sit sä saat sen perusteella asuntolainan ja sä voit ostaa sen kämpän. Vaan sä elät ihan täysin toisenlaisessa elämänmuodossa, jossa sitä ohjaa sosiaaliset mediat ja kaikki muut tällaset yksilöllisen itsen näkyväksi tekemisen muodot koko ajan. Se elämänmuoto on ihan täysin toisentyyppinen, eikä se palkkatyön asema ole siinä enää millään tavalla samanlainen, että se takais sun eksistentiaalisen horisontin tai vakauden. Tällä tavalla katsottuna kysehän ei ole työn muutoksesta vaan elämän muutoksesta.

JUSSI: Se on tavallaan mitä mä tarkotin. Minkä takia mulle tuli pikkasen yllätyksenä se uuden työn käsite. Koska ainakin näin jälkikäteen katsottuna siinä on kyse sen työvoiman käytön tapojen muuttumisesta. Ja työvoimahan ei oo mitään erityistä, se ei oo mikään erityinen työn käytön muoto, vaan niin kuin Marx sanoi, niin se on kaikki ne kyvyt, jotka on ihmisellä elävässä ihmisruumiissaan. Ei pelkästään materiaalisesti, vaan myöskin ajatteluna. Se on koko ihmiskokemuksen käyttöä.

Mun täytyy tunnustaa, että vasta tän Kuhnurien kerhon jälkeen mua rupes kiinnostamaan se esihistoria tietyllä tavalla. Tää on puhdas tällanen konstruktio nykyisyydestä. Nyt mä oon tietysti tehnyt paljon töitä sen parissa, että miks näin tapahtu. Jos me ajatellaan, että miten työvoimaa käytetään modernin kapitalismin ensimmäiset 200 vuotta, niin jos tän Kuhnurien kerhon alaotsikko oli tavallaan Bernard Mandevillelta lainattu, niin mä voisin lainata siltä lisää, nimittäin että miten tehdä suuria asioita keskinkertaisuuksien avulla. Mä en muista missä, tuleeko se The Fable of the Beesissä jossain vaiheessa, vai sen kommentaarissa, kun niitä on niin monta versiota. Että se työvoiman käyttö perustuu ja sen ihmisruumiin käyttö perustuu tähän keskinkertaisuuksiin tai siihen, että täytyy eliminoida kaikki erot ja kokemukset ja kaikki muu. Ja tän suhteen Andrew Uren The Philosophy of Manufactures, manufaktuurien filosofia, on klassikkoteos, jota myös Marx lainaa muistaakseni Filosofian kurjuudessa. 

Mutta Adam Fergusonilla skottilaisessa valistuksessa on paljon samaa. Jos satutte lukemaan Adam Fergusonin An Essay on the History of Civil Society, niin sen lopussa se ei käytä työnjako-termiä, se käyttää muistaakseni separation-termiä, jossa työnjako on tavallaan se juttu. Tai sitten Adam Smithin Kansojen varallisuudessa, jossa Smith kuitenkin lainaa paljon ranskalaisilta, yllättävän paljon. Nyt mä voin huoletta sanoa, että vaikka tää on tämmönen Englanti vastaan Ranska -taistelu tässä talousajattelun historiassa, niin yllättävän paljon Smith lainaa kuitenkin ranskalaisilta tässä tapauksessa. Enkä tarkoita sitä, että olisin frankofiili, vaan nimenomaan huonossa mielessä myös. Ja tässä suhteessa voi yhtyä Marxin näkemykseen.

Mutta sen aikakauden muutos kestää pitkään. Siis tää — tietysti tiedätte taylorismin ja kaikki muut, nää on kärjistettyjä esimerkkejä, mutta kuitenkin — tehdään asioita tavallaan keskinkertaisuuksien avulla, niin tämä romahtaa sitten 1960–1970-⁠luvulla. Sitten tulee nää eron filosofiat ja kaikki muut vastaavat nopeasti 1970–1990-⁠luvulla. Oikeestaan me ollaan eletty vielä liian vähän aikaa, jotta me ymmärrettäis tän uuden erojen ja persoonallisuuksien ja tän työn hyväkskäytön järjestelmää. Niin jos ajatellaan ihan vuosikymmenissä, niin me oltais nyt vasta tossa 1840-luvulla sit suurin piirtein jollain tavalla. Niin ennen kuin pystyy tekemään jonkunnäköisen analyysin siitä, että millä tavalla pääoman kasautuminen, koska siitähän on kysymys, siitä voidaan tehdä joku yleinen muoto. Toisen maailmansodan jälkeen vasta ymmärretään, että miten voidaan taata semmonen taloudellisen kasvun niin sanottu hyvä kehä, niin siinä on mennyt kapitalismin kehityksessä kuitenkin 150 vuotta. Se on mielenkiintosta, että miten me voitais tästä yllättäen tehdä sellanen kokonaisvaltainen analyysi. 

EETU: Niin tietysti tää säätelymuoto, joka syntyy toisen maailmansodan jälkeen, niin sehän syntyy nimenomaan sen takia, että työväenliike pakottaa. Se tulee sieltä alhaalta päin, työväen kamppailut pakottaa pääoman ottamaan kokonaisnäkökulman siitä. Että se tietynlainen kokonaisnäkökulma tai fordismi siinä mielessä, että aletaan katsoa sitä pääoman kasautumista yhteiskunnallisena kokonaisprosessina eikä pelkästään yksittäisten pääomien kasautumisen prosesseina, se tapahtuu ainoastaan pakotettuna. Koska 1840-⁠luvulta alkaen syntyy moderni työväenliike. Mutta mitä on se, mitä tapahtuu sitten taas siinä vaiheessa, kun työvoima tai työväen luokkakokoonpano alkaa sitten 1960-luvulla irtautua tästä kompromissista. Sitten meillä alkaa syntyä uudenlainen deregulaatio. Ja se deregulaatio nimenomaan ei tule siitä, että uusliberaalit siellä Mont Pèlerinissä päättää luopua siitä säätelysta, vaan se tulee siitä, että lakataan uskomasta palkkatyöhön. 

JUSSI: Sehän on se pointti just, jota me ollaan yritetty esittää. Jos me halutaan ymmärtää tätä muutosta, mikä kapitalismissa on tapahtunut, ja mikä työvoiman käytössä on tapahtunut, niin me ei voida ymmärtää sitä ulkoisina interventioina, vaan se koskee sitä kasautumisjärjestelmää. Tässä mielessä voi olla, että mä en oo niin radikaali. Mä oon varmaan jossain mielessä konservatiivi vähän samaan tapaan kuin Marx vanhoina päivinään, että ei ihmisten elämää ratkaise joku poliitikkojen huuhaajuttu. Että se voi kestää vähän aikaa, ja ne voi touhuta vähän aikaa jotain, mutta se ei pidemmän päälle ole mikään ratkaisu. 

Kapitalistisessa yhteiskunnassa ei oo mitään vitun muuta politiikkaa kuin työvoiman politiikka. Kaikki muu on pelkkää väliaikaista, miten sen sanois, sellasia “Tulipa mieleeni!” -juttuja, “Voisko tässä olla syy siihen?” Ainoa asia, joka pääoman kasaamisen kannalta on ratkaisevaa, on työvoiman käytön tai sen kulutuksen muodot, ei ole olemassa mitään muuta politiikkaa. Sen takia mä olen aina suhtautunut nihkeästi kaikennäköiseen politiikkapuheeseen, koska se yrittää peittää sitä. Meillä on konservatiivinen puhe, Arendt ja Heidegger, jotka yrittää peittää sen. Että tässä on jotain muuta olevinaan, nää on vaan tämmönen sivuseikka. Tai sitten halutaan radikaalia poliittista toimintaa. Radikaalilla poliittisella toiminnalla ja konservatiivisella toiminnalla, niillä ei oo mitään muuta tehtävää kuin estää työväenluokan muodostumista für sich. Meillä on tällaset ideologiset funktiot. Se on mun mielestä se lähtökohta. 

Jos me halutaan ymmärtää, mitä meidän yhteiskunnassa tapahtuu, niin kyllä se on se työvoiman käyttö. Koska työvoiman käyttö siellä tuotannossa, jossa koneet ja laitteet on tärkeässä asemassa, on se, josta lähtemällä voidaan ymmärtää, mitä tässä ympärillä tapahtuu. Ja tässä mielessä mä voin sanoa, että mä olen kyllä dogmaatikko. Jos sä haluat ymmärtää, että mitä täällä tapahtuu, niin älä lue jotain sosiologista kulttuuriläppää tai joitain vasemmistolaisia kuvauksia siitä, miten kaikilla pitää olla oikeuksia, vaan kato, miten jengi ansaitsee, mitä koneita pitää käyttää, että ne ansaitsee sen leipänsä tai saa sen rahatulonsa ja muuta. Ja sitten voi ruveta miettimään sitä, että miten ne vois järjestää. Ja sieltä tulee myöskin ne kamppailut. 

Mua kiinnostaa tällä hetkellä paljon esimerkiksi se, että meillä on suuri ongelma siinä, että monet nuoret, ja erityisesti nuoret, miten se sanotaan, miesoletetut, niin ne vetäytyy, pakenee siitä tulevaisuudesta, joka niille on luvattu tai määrätty. Pelaa pelkästään tietokonetta tai chättäilee jossain tai jotain muuta. Mä en ole tässä asiantuntija, mutta mä vaan haluaisin sanoa, et se on yks paon muoto, yks semmonen lakon muoto. Sen sijaan, että me pidetään sitä sosiaalisena ongelmana, niin kannattais kuunnella pikkasen. Tai sitten vaikka anoreksia, tai depressio, tai mitä meillä nyt näitä on, suorituskeskeisyys tai muu, sellainen, joka ei tuota mitään. Niin pitäis jo pikku hiljaa opetella lukemaan näitä lakon ja paon muotoja. Sillon Kuhnurien kerhossa mä en ymmärtänyt niitä kaikkia. Opportunismi ja muut, kyllä mä jotain niitä ymmärsin. Ne on sellasia muotoja, jotka, vaikka ne on patologisia — ja jos me sanotaan että ne on patologisia, niin tokihan 1800-luvun porvaristo sano, että saakelin työväenluokkaisten miesten ja naisten käyttäytyminen oli patologista. Ilman muuta. Se oli sairasta ja kaikkea muuta. Eli pitäis pikkasen osata tehdä tai kyetä tekemään sellaista yhteiskunnallista, en mä tiedä onks se nyt analyysia tai mitä se on, tutkimusta, joka jotenkin olisi vähemmän normatiivista. Meidän yhteiskunta on todella normatiivinen, huolimatta niistä jatkuvista väitteistä, että se on suvaitsevainen ja kaikkea muuta. Kuhnurien kerhossa yks ajatus oli, että me eletään todella autoritaarisessa systeemissä. 

EETU: Musta olennaista on se, että se autoritaarisuus on tavallaan siirtynyt sinne jokapäiväiseen elämään. Jos puhutaan työvoiman käytön muodoista, jos puhutaan työvoiman hallinnan muodoista, niin ne ei kuitenkaan enää ole siellä pelkästään työpaikan sisällä. Ne tapahtuu nimenomaan jokapäiväisen elämä ohjaamisen alueella, ikään kuin tunteiden, itsesuhteen, toisiin muodostettavien suhteiden ohjaamisen alueella. Autoritaarisuus tavallaan yrittää tulla sun ja sun itses väliin. Mulla on sellainen olo, että psykologit on tietyssä mielessä nykyään niin kuin pappeja tai semmosia saarnaajia. Se on yksi sellanen, mistä tulee vallankäytön muotoja. “Sun pitää nyt ottaa itseäsi niskasta kiinni, sun pitää menestyä.” 

JUSSI: Niin sehän on aivan käsittämätöntä, että sun pitää reflektoida itseäs, omaa käyttäytymistäs. Ajatellaan, että ongelmat on jotenkin yksilöllisiä. Että olis jotakin tyyppejä, jotka on tehnyt vaikka vääriä valintoja tai jotain muuta. Se tuntuu täysin järjettömältä, jos ajatellaan tieteellisestä näkökulmasta. Ihan uskomatonta. Miks terapian kohteena oot sinä, ja miksei sen terapian kohteena ole se verkosto tai se yhteiskunta ja koko se yhteisö. Monet psykiatrit ymmärtää tän. Mutta ei niillä ole mitään mahdollisuuksia tehdä asialle mitään, koska ei ole mitään resursseja, koska ne toimii yksinään ammateissa. Ja sen takiahan se jotenkin on niin täysin käsittämätöntä se, että meillä ajatellaan, että psyykkiset ongelmat on peräisin ikään kuin jostain yksilön — mä en edes tiedä, mitä sillä tarkoitetaan — ihmisen psyykestä. 

EETU: Musta nykyään on selvä, että meillä ei ole mitään psyykettä, koska me ollaan kaikissa tilanteissa töissä. Mutta samaan aikaan nimenomaan lisääntyy se tavallaan keskiajan papiston saarna, psykologinen saarna laajenee kaikkialle elämään. Vaikka me puhutaan, esitetään semmosta, että meillä on muka jotenkin sosiaalisesti tietoisemmaksi muuttunut yhteiskunta, se on ihan paskaa. Must se yksilöllistävä ja yksilön psykologisia työkaluja käyttämään vaativa puhe lisääntyy koko ajan. Tässä Iida Rauman Finlandia-⁠voittaja Hävitys-kirjassa se lainaa semmosta jotain ihan vaan pari vuotta vanhaa jonkun psykologin kirjaa koulukiusaamisesta. Rauma yrittää omassa kirjassaan kuvata, että se kiusaaminen tulee siitä kouluinstituution luonteesta totaalisena instituutiona, jossa lapset purkaa sitä alistettuna olemistaan toisiinsa, puukottaa toisiaan, vähän niin kuin Frantz Fanon kuvaa kolonisoitujen toimintaa, mikä on musta hieno kuvaus. Sitten on tämmönen psykologi viis vuotta sitten kirjoittanut tämmösen kirjan, jossa se antaa neuvoja koulukiusatuille, että älkää olko niin arkoja, tämä johtuu siitä, että kun te ette osaa ottaa elämäänne omiin käsiinne ja olla itsevarmempia. Ja sitten, kun te vielä katkeroidutte ja yritätte olla erilaisia, niin sehän vasta niitä kiusaajia ärsyttääkin, ja oikeastaan tämä yhteisön normeihin alistumisesta kieltäytyminen on itsessään kiusaamisen muoto. Ja tää on oikeasti tämmösten yrityspsykologien, menestyspsykologien puheessa. Tämmönen täysin syyllistävä, tai kaiken yksilön itsensä työstämiseen palauttava puhe on ihan uskomatonta. 

JUSSI: Voitaishan me tietysti sanoa sillä tavalla, että on helppo puhua rasismista tämmösenä yleisenä ongelmana. Mutta sitten, kun rasismi ei tarkoita pelkästään näitä rodullistamisen muodollisia tai ulkoisia piirteitä, vaan se läpäsee ihmiset ikään kuin kokonaisuudessaan, niin siihen ei oo olemassa minkäännäköisiä ohjelmia eikä mitään muuta. Pikemminkin päin vastoin, näyttää siltä, että sen menestymisen ja sen kilpailun ja muun kautta korostuu meidän yhteiskunnan — miten sen nyt vois sanoa sanomatta turhan jungilaisesti — syvärasistiset piirteet. 

Noi jutut, mitä sillon 2000-⁠luvun alkupuolella, 2000-luvun puolivälissä käytiin läpi ja yritettiin tuoda esiin — ikään kuin näitä muutoksia, mitä esimerkiks tän niin sanotun työväenluokan tai työväestön asemassa on — niin tosi hitaasti ne kyllä etenee. Vaikka ne tietyssä mielessä myönnetään, että ne on kyllä totta, mutta sit ne yritetään aina ohjata johonkin sellaiseen juttuun, että ne kuuluu johonkin vähemmistöön, tai tää on vaan väliaikaista, tai sitten ne on vaan sellaisia yleisiä muutoksia. Mä en oo ainakaan nähnyt itse kauheesti sellaista, miten sen sanos, sellasta kollektiivista järjestäytymistä näitten kysymysten ympärillä. 

Mä oon tällä hetkellä sitä mieltä, että just nää masennus, uupumus, ja riittämättömyys, ja sitten ylenpalttinen suorittaminen ilman suoritusta ja tekeminen tekemättä ja mitä monia muita oksymoroneja on, että ne luonnehtii nykyihmisen elämää, ja ne on osa sellaista hallinnan, vallankäytön järjestelmää. Jos meidän työ on psyykkistä itsensä esillä pitämistä ja näyttäytymistä ja muuta vastaavaa, niin niihin liittyviä tällaisia epävarmuuden, epäonnistumisen kokemuksia. Tai sitä, että aina, kun yrittää tehdä jotain, tietyllä tavalla se ei koskaan onnistu, se palautuu suhun itseesi se epäonnistumisen kokemus. Niin ne on semmosia, jos hyvin karkeasti sanoo, niin jokuhan niistä hyötyy, että sä oot aina valmis kuitenkin yrittämään uudelleen yrittämättä kuitenkaan liian vahvasti, tai sä oot valmis sietämään sietämättä joitakin asioita.

EETU: Kysymyksenasettelut, jotka häiritsee mua, on näitä tämmösiä, että miten voisimme vapautua masennuksesta, miten voisimme toipua, miten voisimme helpottaa ahdistusta. Musta ne on tietyssä mielessä kummallisia kysymyksiä. Koska mä itse pikemminkin ihmettelen, että tässä tilanteessa, jossa me ei voida oikein tehdä mitään kunnolla, vaan kaikkea pitää aina tehdä vaan sen verran, että sä voit näyttää tehokkaalta, jos sä oot koko ajan kilpailemassa sun toimeentulosta, apurahoista ja työpaikoista sun parhaan kaverin kanssa, niin musta on pikemminkin ihme, että miks kaikki ei oo vielä enemmän masentuneita ja ahdistuneita. Ei pidä kysyä, että miten me voitais vähentää ahdistusta, vaan että minkä helvetin takia kaikki ei ole vielä enemmän masentuneita. 

Edelleenkin tämmösen vasemmistolaisenkin puheen piirissä etsitään semmosia itsen tekniikoita tai minä-tekniikoita, joiden kautta voitais vähentää sitä masennusta ilman, että kysytään, miten me voitais varsinaisesti purkaa niitä yhteiskunnallisia suhteita tai valtasuhteita, jotka sitä tuottaa. En millään tavalla kuulu mihinkään humanistiseen fraktioon, joka vastustaa masennuslääkkeitä. Kaikilla tämmösillä lääkkeillä voi olla paljon positiivisiakin vaikutuksia nykyisessä tilanteessa, mutta mulla on jotenkin semmonen fiilis välillä, että se, mitä nää depressiolääkkeet tai muut saa aikaan, on semmonen tietynlainen vaikutus, että sä voit sietää sitä välitilaa. Et sä voit sietää sen, että sä teet asioita huonosti, ja sit sä annat sen anteeksi itselles, ja sä vaan suostut siihen, että sä nyt vähän tuotat lisäarvoa. 

JUSSI: Mä en muista kuka psykiatri sano jossain, oisko se ollut italialainen vai amerikkalainen, sano, että masennuslääkkeet on ihan sama asia kuin insuliini diabeetikolle. 

EETU: Sillon sä voit sietää sen, että sun pitää tehdä kaikki paskasti. Mutta se ei muuta mitään. Sä voit vaan sietää sen, että sä teet kaiken puolinaisesti ja vaillinaisesti ja sä et saa tehdä niitä asioita niin kuin sä itse haluaisit, mut sä voit alentaa tavallaan itsekritiikkiä tai semmosta. 

JUSSI: Se, mitä mä tarkotin, en ajatellutkaan sitä, että miten meidän pitää päästä masennuksesta, koska mun mielestä masennus ei oo joku subjektiivinen tila. Esimerkiks masennus tai depressio, sei ei oo subjektiivinen tila, se ei ole yksilöllinen tila, vaan se on hallinnan työkalu tai vallan instrumentti, ja se liittyy siihen riittämättömyyteen. Ja se on vallan instrumentti, joka on vaan käännetty tavallaan, tehty sun omaks sisäiseks asiaks. Jotenkin sillä tavoin. En mä oo ollenkaan varma, kuinka oikeilla jäljillä mä olen. Mutta musta vaan tuntuu siltä, että nää riittämättömyyteen ja omien kykyjen liian vähäiseen käyttöön, tai omien kykyjen liian vähäiseen toisten käyttöön asettamiseen liittyvät ongelmat on tekemisissä semmosen psyykkisen taylorismin kanssa.

EETU: Niin, tietyn individualismin. Sä kuvittelet, että sä voisit itse tehdä jotain, mitä sä et oikeesti koskaan voi itse tai yksin tehdä. 

JUSSI: Niistähän ei voi vapautua yksinään millään tavalla. Ja sehän on tietyssä mielessä positiivinen asia, tai miten sen sanois. Siinä vaiheessa, kun jengi alkaa tajuta, kun kaikki on masentuneita, että ei tästä nyt pääse eroon yksilöllisin toimenpitein, vaan tää pitää tehdä jotenkin ikään kuin yhtä aikaa. Sitä vois ajatella jotenkin positiivisena. 

EETU: Niin musta tavallaan se keskittymättömyyden tai tekemättömyyden tila on nimenomaan sellanen yksilöllinen. Sillon, kun sun tietoisuus koko ajan harhailee, hajoaa siihen, että mitä minä on, mitä mä nyt tässä teen, mitä mä saan aikaan. Sillon sä et pysty oikeasti keskittymään mihinkään. Ehkä tässä myös joku psykoanalyysi, tiedostamattoman käsite, on tehnyt aika paljon tuhoa. Sen lisäks me ei ymmärretä sitä, että tosiasiassa keskittyminen on pikemminkin esiyksilöllistä tai yhteisöllistä. Silloin, kun sä pääset käsiksi johonkin muuhun kuin siihen, että mitä minä saan aikaan, sä pystyt vaikka lukemaan jotain kirjaa keskittyneemmin, tai tekemään jotakin. Sen sijaan silloin, kun sä koko ajan vaan mietit itseäsi ja itsetietoisuuttasi, sä vaan hajoat joka paikkaan ja sä et saa mitään tehtyä. 

JUSSI: Toisaalta vois ajatella silläkin tavalla, itekin ajattelee usein, että nyt pitää keskittyä tähän ja pitää jaksaa keskittyä tähän, mutta kuinka hyvä se keskittyminen sitten toisaalta on, kun alkaa puhua… 

EETU: En mä tarkoita, keskittyminen on ehkä väärä sana, pitäiskö puhua uppoutumisesta. Se on se luova tila.

JUSSI: Ja uppoutuminen onkin sellasta, että sä leviät tavallaan, se on semmonen äärimmäinen sosiaalistumisen tila. Et tää tulee mieleen, tää tulee mieleen, tää tulee mieleen, kun uppoutuu. Siitä ei pääse sillä tavalla semmoseen Ceterum censeo Carthaginem esse delendam, pitää koko ajan toistaa tota, jos pitää yrittää keskittyä asiaan. Se ei oikeastaan tuota mitään, et se hajoaminen tuottaa paljon enemmän sitä. 

EETU: Jos sä keskityt koko ajan siihen, mitä sä teet, sä et saa tehtyä, sä vaan mietit ittees. Uppoutuminen on yhteisempää.

JUSSI: Sä ajattelet vaan itseäs, miltä sä näytät, miltä sä tunnut, ootko sä nyt ymmärtänyt tän ja muuta, ja siitä lähtee kaikki ne aspektit pois, jotka ehkä tämmöselle älylliselle toiminnalle on se, että sä et voi koskaan yksin tajuta mitään. Jos sä haluat ymmärtää jotain ja keksiä jotain, niin sun on vaan hajotettava se saakelin minä. 

EETU: Uppoutumisen kokemus on just se.

JUSSI: Se on siinä oleellista. Ja sehän on nykyaikaisen vallankäytön ja nykyaikaisen, sanoisko työnkin semmonen paradoksi se, että siinä on tää, että toisaalta sun pitäis olla koko ajan hajalla, ja toisaalta keskittyä pelkästään itsees. Mä kelailin vuosikausia näitä opportunisti- ja kyynikkojuttuja. Ihan hyvä kuvio, ei siinä mitään, ne on just sellasia yksilökeskeisyyden muotoja. Että toinen yrittää säilyttää oman itsensä tekemällä kaikki muodolliset vaatimukset, mitä siltä edellytetään. Että se ei koskaan mee mukaan mihinkään. Toinen taas on pelkästään mukana itsessään, ei koskaan mee mukaan mihinkään, se ei koskaan antaudu ulos. 

Kyllä mä edelleenkin olen sitä mieltä, että tavallaan ihmisten elämä, miten me eletään nyt, niin se ei oo mikään sellanen sosiologinen aihe tai empiirisen tutkimuksen aihe. Ne täytyy sitoa ne elämän ilmaukset jotenkin sinne taustaan, joka vaikuttaa niihin muutoksiin. Meillähän on muuttunut kokonaan esimerkiksi ajatukset siitä, että kuka on hyvä työntekijä, kuka on hyvä ihminen, ja kaikki muut sellaiset. Nää on muuttunut viimeisen 50 vuoden aikana tosi radikaalisti. Ne perinteiset, hyvä työmies tai hyvä ihminen, se etiikka kokonaisuudessaan on kadonnut. 

EETU: Toisaalta se vaikeus on aina, että miten sitä voidaan ymmärtää suhteessa siihen tuotantotapojen ja työvoiman käytön tapojen muutokseen eikä moralistisesti. Nykyään kaikkialla voidaan toimia vain niin, että ajatellaan, mitä tästä on hyötyä juuri minun uralleni eikä esimerkiksi yritykselle. Ja sitten taas tällainen suhtautuminen näkyy jossain muodossa myös jossakin ihmissuhteissa tai muualla kaikkialla. Mutta että miten sitä voitais tarkastella jotenkin ei moralistisesti tai nostalgisesti haaveillen, että fordismin aikana meillä oli vielä sitoutuminen kollektiivisiin arvoihin ja ydinperheeseen, ja nyt se on murentunut. Niin se on tavallaan hirveän vaikeeta. 

JUSSI: Homogeeninen työetiikka ja homogeeninen kulutus. Ja sitten meillä on ihmisiä, jotka poikkeaa tästä, jotka ei käyttäydy oikein, niin nythän me ollaan tilanteessa, jossa ei ole olemassa sellaista yhtenäistä moraalista koodia, mikä on oikein käyttäytymistä ja mikä on väärin käyttäytymistä. Siinä on ongelmia, joilla on laajempi historiallinen kantama. Voi ajatella, että jokainen on yksilö, niitä on hallittava yksilöinä, ja yksilöllinen hallintahan on helkkarin hankalaa, kuten tiedät Eetu hyvin kreikkalaisesta kansankokouksesta ja muista. Siinä alkaa syntyä uudenlaisia tieteenmuotoja. 

Mä en oikein osaa sanoa, musta on vaan mielenkiintoista… Mä en pidä itseäni sillä tavalla yhteiskuntatieteilijänä, en mä usko edes mihinkään yhteiskuntatieteisiin, kun ei niitä ole olemassa, aika vähän on muitakaan tieteitä olemassa. Mutta jotenkin musta olis tärkeätä, että yritettäis ymmärtää sitä, että mitkä on ne tekijät, jotka vaikuttaa meidän itsemme käytökseen. Sehän on rasittavinta mitä voi olla, että kaikki on uusliberalismin syytä, ja tää systeemi on uusliberalistinen. Ja kukaan ei koskaan kysy, että minkä helkkarin takia jengi, vaikka ne ei kannata uusliberalismia, niin toimii kuitenkin kuin nää niin sanotut uusliberalistit edellyttää. 

Kukaan, joka haluaa hallita ja ymmärtää tätä yhteiskuntaa, ei voi lähteä siitä oletuksesta — no en sano ei kukaan, joku voi ehkä lähteäkin —, että sitä hallitaan ulkoapäin ja kovalla kädellä, vaan kyllä se jonkinasteisen konsensuksen tavoittelu on, ja yhteisten intressien ja yhteisten asioiden tavoittelu on tärkeässä asemassa. Ja sen takia, jos mä haluaisin tehdä tutkimuksen uusliberalismista, mä en kauheesti kiinnittäis huomiota Ludwig von Misesiin tai Hayekiin tai Milton Friedmaniin, jonka jutut on kyllä ihan hauskoja, tai edes Henri de Saint-Simoniin. Mun mielestä tää on kaikista hauskinta, mitä mä olen opiskelijoille sanonut, että tiedättekö te muuten, että Saint-Simon, tietysti sosialismin isä, ja sitten tää niin sanottu uusliberalismi, niin niillä on oma yhteytensä. Esimerkiksi Mises-instituutti on julkaissut Saint-Simonia paljon englanniksi. Ja sitä pidetään modernin organisaatioteorian, ja ennen kaikkea niiden kannalta tietysti tällaisen ylikansallisen hallinnan teoreetikkona. Ja musta olis hyvä, että joka helkkarin niin sanottu sosialisti, jopa sosialistinen taloustieteilijä, tai sosialistinen poliitikko, lukis jumalauta edes pari kolme sivua Saint-Simonia, niin ehkä se päässä pyörivä sekasotku alkais pikkuhiljaa kirkastua, että tätäkö me oikeasti haluamme.

EETU: Tää yksilön hallinta on musta se syy, minkä takia Michel Foucault hyppäs yhtäkkiä von Misesin ja uusliberaalien luennasta tänne antiikin stoalaisten luentaan. Syy on nimenomaan siinä, että ajatus yksilöiden hallinnasta syntyi ensimmäisenä antiikin stoalaisten tai uusplatonismin tai muiden piirissä. Ja se syntyy siellä nimenomaan sillä tavalla, että siellä synty ensimmäisenä sellaset käsitykset, että mahdollisuudet on tärkeämpiä kuin teot. Ja yksilöiden hallinta on aina sitä, että kun me hallitaan yksilöitä yksilöinä, me hallitaan niiden tekojen mahdollisuuksia, mitä sä voit tehdä. Sulla on mahdollisuuksia, sä voit tehdä jonkinlaisia valintoja. Se on tavallaan se kysymys, minkä takia tätä uusliberalismia lähestytään alhaalta päin. Kysymys on siitä, että me nyt kuitenkin mieluummin eletään yksilöinä, joilla on jonkinlaisia edes teoreettisia tai ehkä mystifioituja mahdollisuuksia jonkinlaisessa mahdollisuuksien horisontissa kuin siellä liukuhihnan ääressä pelkästään kohtalon tai välttämättömyyden alaisuudessa. Sitä kuitenkin mieluummin on semmoisessa potentiaalisen maailmassa. Ja ne on syntynyt tavallaan ne muutokset semmosesta liikkeestä, jossa on vaadittu niitä mahdollisuuksia. 

JUSSI: Siinähän on globaali tila, siis tila vailla rajoja, joka ei oo siis työpaikan tila, tai työtehtävän tila, siinä on se aspekti.⁠ Ja sitten se jatkuva modulaatio. Mä en nytten tässä omasta mielestäni ole mainostamassa uusliberalismia, mutta siinä on se ajatus, onko se Misesillä, siitä sardelliparvesta, joka liikkuu. Mikä se nyt tästä multitudosta sitten onkaan. Jos sä käytät tällaisia sanamuotoja tai muuta, siinä ei oo kysymys siitä, että sä oot uusliberalisti tai muuta. Kyse on siitä, että sä oot sillä kentällä, jolla nykyinen tuotantotalous toimii. Se toimii modulaatioiden, se toimii äärettömän tilan tai globaalin tilan kentällä. Ja silloin myöskään ne vastarinnan muodot ei voi lähteä tehtaasta tai paikasta tai kansallisvaltiosta tai muista sellasista paikallisista näkemyksistä, koska ne on illusorisia tai ne on häipyviä. Ja sehän on suurin ongelma, mikä niin sanotulla vasemmistolla ja vasemmistolaisella työväenliikkellä on, että ne ei oo koskaan suostuneet astumaan tänne modulaatioiden, tai niin kuin Deleuze sanois, surffailun piiriin. Ne ei ole suostuneet astumaan sille alueelle, jossa se kuuluisa politiikka — vaikka ei pidäkään sanoa sitä tässä iässä — tehdään, jossa ne konfliktit pitää rakentaa. Ja sen takia ne konfliktit, joita rakennetaan, ne näyttäytyy koko ajan sellaisilta, että halutaan takaisin koti, isänmaa ja uskonto — tai töihin. Eikä ymmärretä sitä, että jengi elää ihan toisentyyppisessä maailmassa. Ja ne konfliktit pitää tehdä täällä modulaation piirissä, täällä surffailun piirissä, ja ne pitää rakentaa siellä. Ja meillä ehkä ois paljon enemmän opittavaa vaikkapa sitten perulaisilta surffareilta kuin joltain ay-⁠pomolta. Ja tää on musta se ongelma, jota tässä on tullut toitotettua nyt muutama kymmenen vuosi. Mutta ei se mee läpi. 

EETU: Niin tai kalifornialaisilta surffareilta, joiden pohjalta Piilaakso ja muut on rakentuneet. Palatakseni näihin hyönteisparviin, mites tämä kuhnurien kerho, mitä se itse kuhnurien kerho tässä tarkottaa? 

JUSSI: Sehän on P. G. Wodehouse, kukaan ei ilmeisesti tiedä kuinka se varsinaisesti äännetään. Wodehouse, joka nautti runsaasti giniä kuitenkin, ja joka on Bertie Woosterin, tai niin kuin se Suomessa kai tunnetaan paremmin Kyllä Jeeves hoitaa kautta. Jotka oli mun lempilukemistoa lapsuuden aikana muun muassa. “Tädit eivät ole herrasmiehiä” ja muita. Ja siinähän on alla se Mandeville-juttu. Mutta se kuhnurien kerho tai drones club, niin sehän just tarkoittaa sitä, että jengi tekee mitä mieleen juolahtaa. Ja mun mielestä se oli hyvä otsikko. Siitähän on olemassa muitakin suomalaisia käännöksiä. Tässä iässä voin sanoa, että monet omatkin käännökset voi olla huonoja, mutta kyllä mä löydän ehkä huonompiakin vielä sitten. Mut se tota kertoo tällasestä varakkaasta aatelisnuorukaisesta, joka tekee mitä päähän pälkähtää. Ja yleensä ne teot on sellaisia, jotka ei saa aikaan mitään, tai niiden pointtikin on, että ne ei saa aikaan yhtään mitään. Korkeintaan sen, että kun ne päättää varastaa jonkun hatun, niin ne saa aikaan semmosen hirvittävän sekasotkun, joka ei loppujen lopuksi johda yhtään mihinkään. Ja se on on kuvaus siitä sentyyppisestä elämästä, jossa koko ajan yritetään tehdä kaikkea, muttei koskaan saada aikaan mitään. Ja se on se pointti siinä Wodehousen jutussa. Ja se oli musta mielenkiintoista, koska se kuvas myöskin mun mielestä sitä elämää, jossa aika paljon ainakin senaikaisesti ja nykyäänkin ihmiset elää. Se ei ollut mikään semmonen sattuma. 

Paitsi, että se liittyy omaan lukemiseen, se liittyy myös siihen Platonin sofismi-kritiikkiin. Jos meille tulis tähän kaupunkiin joku, joka tietää kaiken kaikesta ja koko ajan, niin me kukittaisimme sen ja lähettäisimme sen pois suurin piirtein. Se liitty tähän ajatukseen kykyjen käytön kaikkitietävyydestä ja kaiken osaamisesta, mikä oli siinä toimittaja-tutkija-jutussa se perusajatus. Ja tää on mua kiinnostanut, mä en tiedä minkä takia se on kiinnostanu, ja mä voin nyt suoraan sanoa, että se ei oo kiinnostanu mua sen takia, että mä ite olisin semmonen. Mua on vaan kiinnostanut se, miten sen sanois, hyönteistutkijan näkökulmasta. Että semmonen ihminen, joka osaa kaiken ja kykenee kaikkeen, ja joka on menestynyt, miten semmonen syntyy.

Mä en oo ite koskaan osannut kopioida, mä en koskaan päässyt selville, että onko menestyvällä epäonnistujalla tai epäonnistuvalla menestyjällä jotain rakennetta, koska mun mielestä sillä ei ole mitään rakennetta. Ei ole olemassa mitään mahdollisuutta opiskella sellaista. Ei ole olemassa mahdollisuutta, että ostan kirjan ja menen lukemaan ja sitten mä tiedän kaiken kaikesta. Et sen täytyy tapahtua jossain muualla. Ja se tapahtuu tässä uudessa julkisuudessa. Ja antiikin Kreikan julkisuus oli just semmonen, jossa se näyttäyty hyvin vahvasti tällainen, ja jolle Platon, mutta myös Aristoteles ja muut, ei pelkästään naureskele, vaan ne näkee siinä ison ongelman. Josta nyt ei kannata ruveta sen enempää puhumaan. Mulla oli sellanen sanoisko hyönteistieteilijän, vanhan perhostenkeräilijän kiinnostus tällaista hahmoa kohtaan. 

EETU: Voiko sitä hahmoa jotenkin kiihdyttää, voiko sitä deterritorialisoida? Jos mä ajattelen tota Wodehousea, niin siinä kuitenki on tavallaan se asetelma, että siinä on aina Jeeves, jolla on tavallaan sarkastinen tai ironinen näkökulma. Asetelma muistuttaa tavallaan aika paljon Büchnerin Leonce und Lenaa, jossa pilkataan aateliston laiskottelua porvarillisesta näkökulmasta, joka sitten on käännetty aika usein joissakin erilaisissa työväenliikkeen piireissä ympäri sellaseks työstäkieltäytymiseksi. Leonce und Lenasta on tehty semmosia, että nää laiskottelevat, jotka vaan syö makaroneja ja muuta, onkin työstäkieltäytymisen hahmoja. Onks näissä kuhnureissa joku semmonen?

JUSSI: Sitä on luettu sellaisena ikään kuin yläluokan pilkkana. Mutta mulla ei ollut semmosta ajatusta yksinkertaisesti. Mä voin jälkeenpäin yrittää ymmärtää sen ikään kuin siitä näkökulmasta. 

EETU: Mun mielestä se tv-sarja oli sellanen.

JUSSI: Bertiellä on kaikkea mahdollista, ja se voi tehdä kaikkea mahdollista, ja se ei kykene tekemään oikeastaan yhtään mitään. Ja sitten se Jeeves taas ratkasee sen Bertien kaiken touhuamisen seuraukset jollain tavalla. Se antaa sille, miten se Paolo Virno sanoo, se antaa sille heksiksen tai tavan, se pääsee ulos siitä ongelmasta. Mutta se ite Bertie edustaa sellasta, joka on täynnä energiaa, tässä tapauksessa energia on tietysti väärä sana, mutta se on täynnä voimaa, touhuaa kaikkea, hirveästi ajatuksia, tän vois tehdä näin, ja tän vois tehdä näin. Ja ainoa, joka tekee ratkaisun, on sitten Jeeves, joka ohjaa sen kaiken.

EETU: Ohjaa sen kaiken energeian, sen kaiken voiman.

JUSSI: Mä lukisin sen tolla tavalla. Mä en siihen aikaan osannut sitä lukea. Mä en ollut ajatellut sitä, mutta joku tommonen juttuhan siinä oli taustalla. Se oli mulle symboli just siitä elämästä, semmosesta elämästa, joka on kyllä olemassa, mutta joka ei koskaan niinku ala. Kaikesta siitä voimasta ja touhuamisesta, mutta joka ei koskaan pääse ikään kuin alkamaan. Eihän sen Bertien elämä koskaan alakaan. Ja Wodehouse kirjoitti niitä kyllä, kuinka monta kymmentä vuotta, 1930-⁠luvulta tuonne 1970-luvulle asti. En muista kirjottiko se niin pitkään noita, mutta kuitenkin.