Inflaatiosta

Venäjän hyökkäyksen jälkeen inflaatio on lähes kaikkialla maailmassa kiihtynyt nopeimmaksi sitten 1970-luvun. Seurauksena keskuspankit ovat kiristäneet rahapolitiikkaansa inflaation hillitsemiseksi. Monet talousanalyytikot ovat kuitenkin varoittaneet, että koronnostot voivat ajaa globaalin talouden taantumaan, koska niiden taustalla on vääränlainen näkemys inflaation syistä.

Huhtikuussa 2023 suuren ranskalaispankin Société Généralen strategisti Albert Edwards julisti, että kapitalismin loppu on lähellä. Asialla ei siis ollut mikään marxilainen, vaan sellaisen pankin analyytikko, joka on luokiteltu maailmantaloudessa niin tärkeäksi, että sen ei voida antaa kaatua.

Kapitalismin olemassaoloa uhkaa Edwardsin mukaan se, että yritysten ”ahneus” uhkaa ajaa talouden hallitsemattomaan inflaatiokierteeseen. Pandemiasta ja sodasta huolimatta monien yritysten voitot ovat nimittäin ennätyksellisen korkeita. Julkiseen keskusteluun onkin levinnyt uusi sana greedflation. Inflaation syynä ei ole ainoastaan raaka-aineiden hintojen nousu saati palkkatason kohoaminen, vaan se, että yritykset ovat sodan varjolla nostaneet hintoja selkeästi enemmän kuin niiden tuotantokustannukset ovat tosiasiassa nousseet.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa Bureau of Economic Analysisin aineistojen perusteella yritysten voittomarginaalit ovat kohonneet selvästi työvoimakustannuksia nopeammin¹. Iso-Britanniassa ammattiliitto Uniten raportin mukaan ”profiteering”, liiallinen voittojen kalastelu, on ollut systemaattista, ja tämän seurauksena yritysten voittomarginaalit olivat vuonna 2022 jopa 89 prosenttia korkeampia kuin vuonna 2019². Eurostatin ja EKP:n laskelmien perusteella myös koko euroalueella voittomarginaalit ovat kasvaneet selvästi työvoimakustannuksia nopeammin³.

Erityisesti energia-, polttoaine- ja ruokakauppa-alojen valtavasti kasvaneet voitot ovat johtaneet elinkustannusten kohoamiseen. Energia-alasta on tullut myös sijoittajien suursuosikki alan korkean tuottotason vuoksi. Eurostatin tilastojen mukaan koko EU-alueella peruselinkustannukset nousivat jopa neljä kertaa palkkatasoa nopeammin.

Taloustieteilijä Patrick Artus arvioi, että yleisesti ottaen voittomarginaalien kasvattaminen on aiheuttanut inflaatiosta 3,3 prosenttiyksikköä⁴. Asuntovelallisille ongelmia aiheuttavan korkean korkotason taustalla taas ovat osin pankkien kasvaneet voittomarginaalit.

Konkreettisesti kehitys on todennäköisesti tapahtunut siten, että kustannusten kohoamisen rauhoittuessa tai kääntyessä laskuun hinnat eivät alakaan heti laskea, vaan se tapahtuu kuukausien viiveellä, ja sittenkin vähäisemmässä mittakaavassa kuin kustannusten lasku. Tämä on ollut jo aiemmin tyypillistä energian kohdalla: kun öljyn hinta nousee, bensiinin hinta nousee vastaavasti, mutta öljyn hinnan laskiessa bensiinin hinta laskee paljon hitaammin. Nyt logiikka on levinnyt muillekin aloille.

Tämä johtuu epäilemättä siitä, että yrityksillä on mahdollisuus nostaa voittojaan pitämällä kuluttajahintoja korkealla. Robert Reich, muinaisen Bill Clintonin hallituksen työministeri, korosti jo syksyllä 2022 The Guardianissa, että inflaation aiheuttavat yritykset, ja syynä on kapitalismin monopolisoituminen. Monilla keskeisillä aloilla, auto- ja lentokoneteollisuudesta pankki- ja energia-aloille sekä tietenkin tietotekniikkaan, tuotanto on keskittynyt muutaman jättiläisyrityksen käsiin lähes täysin⁵. Esimerkiksi Amazonin voitot kasvoivat jo pandemia-aikana suunnattomasti, kun ihmiset ovat kivijalkakauppojen sijaan siirtyneet verkkokauppojen asiakkaiksi⁶.

Kapitalistisessa yhteiskunnassa yritysten ”ahneudesta” puhuminen kuitenkin lähinnä hämärtää ja psykologisoi yhteiskunnallisia prosesseja. Kapitalismi on tuotannon rahatalous, jossa rahanomistaja, kapitalisti, pyrkii lisäämään rahamuotoisen pääomansa arvoa investoimalla tuotantoon. Yritys taloudellisena organisaatiomuotona on väline lisäarvon tuottamisen maksimoimiseen irrottautumalla markkinakilpailusta, kuten Ronald Coase määrittelee⁷. Kapitalismi ei siis ole ”markkinataloutta” vaan lisäarvon tuottamiseen pyrkivää tuotannon rahataloutta, eikä kapitalistinen yritys pyri lisäämään vaan vähentämään kilpailua, irtautumaan markkinoista. Tämä on Coasen ja institutionaalisen taloustieteen mukaan yrityksen määritelmä. Siksi puhuminen psykologisesta ”ahneudesta” silloin, kun yritys pyrkii markkinatilanteesta riippumatta maksimoimaan tuottonsa, on harhaanjohtavaa.

Kapitalistisessa järjestelmässä, siis tuotannon rahataloudessa, raha on ratkaiseva muuttuja, joka vaikuttaa olennaisesti investointipäätöksiin. Tulonjaon alueella hinnoilla on olennainen merkitys ja niiden kehitys vaikuttaa olennaisesti pääoman ja työvoiman välisiin suhteisiin. Raha ja sen luomisen sekä arvon kehityksen — kuten inflaation — prosessit eivät siis ole millään tavoin talouden kannalta neutraaleja. Rahan arvoa ja sen vakautta koskevat kysymykset ovat “poliittisia”, ne koskevat valtasuhteita. Rahan arvon aleneminen heikentää niiden asemaa, jotka ovat vailla omaisuutta ja käyttävät likvidiä rahaa.

1970-luvun ”stagflaation” aikana eräät marxilaiset taloustieteilijät, erityisesti Robert Rowthorn, esittivätkin, että kapitalistisessa taloudessa inflaatio ei ole neutraali, ei varsinkaan rahan määrään liittyvä muuttuja, vaan ilmaus työvoiman ja pääoman välisestä valtasuhteesta⁸. Näkemyksen ovat myöhemmin jakaneet esimerkiksi useimmat post-keynesiläiset taloustieteilijät. Hieman laimeammassa muodossa ajatuksen ovat esittäneet hiljattain esimerkiksi Guido Lorenzoni ja Iván Werning, joiden mukaan inflaation syynä on konflikti tai erimielisyys⁹. Inflaatio on seuraus siitä, että talouden toimijoilla on yhteensopimattomat tavoitteet eri hintojen suhteen, mutta ne eivät pysty suoraan hallitsemaan yleistä hintatasoa. Kun kaikki kuitenkin nostavat niitä hintoja, joita voivat, seurauksena on yleinen hintatason nousu kaikkialla.

Jälleen esiin nousee finanssivetoisen kapitalismin systeeminen irrationaalisuus, jonka taustalla on se, että kun työvoimalta puuttuu poliittinen muoto, järjestäytymisen tavat, ei myöskään pääoma järjestäydy yhteiskunnalliseksi voimaksi. Eri yritykset kilpailevat toisiaan vastaan tavoilla, jotka ovat yksittäisen toimijan tasolla rationaalisia, mutta talouden kokonaistasolla haitallisia ja järjettömiä. Albert Edwardsin manaama ”kapitalismin lopun” uhka on siis eräänlainen työvoiman kosto, kun siltä on viety vanhat teollisen kapitalismin aikaiset järjestäytymisen tavat. Niinpä ei myöskään pääoma, kapitalistit, jotka ovat aina yhteiskunnassa vain reaktiivinen voima, kykene järjestäytymään ja toimimaan kokonaistasolla rationaalisesti.

Kapitalistisessa taloudessa inflaatio voi kasvattaa voittoja heikentämällä muiden tulonlähteiden reaalista ostovoimaa. Se voi kuitenkin tehdä näin vain, jos toisten tulojen saajat eivät kykene suojelemaan reaalitulonsa tasoa. Noin toisesta maailmansodasta aina 1970-luvun alkupuolelle fordistinen kapitalismin säätelymuoto perustui osaltaan rahajärjestelmään, jossa keskuspankin ohjaamassa kansallisessa rahajärjestelmässä rakenteellinen inflaatio takasi pääomalle keinon ”ottaa takaisin” kierron piirissä sen, minkä se työläisten vaatimien palkankorotusten muodossa uhkasi menettää. Kasvaneen tuottavuuden hyötyjä ei aina jaettukaan työläisille reaalisesti, vaan vain nimellisesti, ja siksi inflaatio oli säännöllisesti korkeammalla tasolla kuin fordismin kriisin jälkeen. Myös nykykapitalismissa keskuspankit ovat asettaneet tavoitteekseen yleensä noin kahden prosentin inflaation — eikä täydellistä hintavakautta — minkä voi otaksua johtuvan nimenomaan siitä, että pääomalle on jätettävä marginaali, jonka puitteissa se voi ”ottaa takaisin” kollektiivisen sopimisen järjestelmiin OECD-maissa liittyvät maltilliset palkankorotukset.

Fordismin kriisin jälkeen rahajärjestelmä on muuttunut, eivätkä keskuspankit enää voi säädellä liikepankkien luoman rahan määrää yhtä tarkasti. Edelleen rahapolitiikan keskeisenä tehtävänä näyttää kuitenkin olevan työvoiman pitäminen kurissa ja sen tulo-osuuden pienentäminen. Koronnostoihin liittyvä viesti on selkeä: palkkoja tai varsinkaan sosiaaliturvaa ei saa eikä voi nostaa. Kun koronnostot investointeja hillitsemällä heikentävät markkinaehtoista painetta palkkatason kohottamiseen eikä työvoimalla ole sellaisia järjestäytymismuotoja, joiden kautta se voisi taistella itselleen korkeampia palkkoja hintatason noustessa, inflaatio pienentää työvoiman osuutta kokonaistulosta ja kasvattaa siten pääoman reaalista osuutta.

Ratkaiseva ero suhteessa 1970-luvun inflaatiokierteeseen on siinä, että nyt työvoimalla ei ole sellaista neuvotteluvoimaa, kykyä taistella, jonka avulla se voisi pyrkiä vastaamaan pääoman suorittamiin elinkustannusten hinnannostoihin. Jos 1960–70-luvuilla työläiset olivat aktiivinen osapuoli, vaativat yhä suurempaa korvausta elämänsä haaskaamisesta palkkatyöhön, ja pääoma vastasi nimellisiin palkankorotuksiin inflaatiolla, nyt pääoma nostaa aktiivisesti elinkustannusten hintoja, eikä työvoimalla ole kykyä vastata tähän.

Miksi ei ole? Viime vuosikymmeninä niin työvoiman tekninen kuin poliittinen kokoonpano ovat muuttuneet merkittävästi. Globaaleissa tuotantoketjuissa tehdastyöläisten asema on niin heikko, ettei heidän taisteluillaan ole sellaista neuvotteluvoimaa kuin 1950–60-lukujen suurten tehtaiden työläisillä oli, koska tuotanto voidaan aina siirtää halvempien tuotantokustannusten maihin. Arvon luominen tapahtuu muualla, yhteiskunnan avoimessa tilassa ja aivojen välisessä yhteistyössä, mutta prekaareilla “elämäntyöläisillä” taas ei ole mahdollisuuksia järjestäytyä perinteisin tavoin, koska työpaikkaa ja tuotantolaitosta, jota pysäyttää, ei ole. Olisi keksittävä uusia järjestäytymisen tapoja, tapoja luoda työvoimalle uudenlainen taisteleva hahmo, mutta kun näitä ei vielä ole kyetty kehittämään, pääoman yhteiskunnallinen hegemonia muuttuu jatkuvasti yhä vahvemmaksi.

Puhuminen ”ahneudesta” on kuitenkin typerää, sillä tässäkin tilanteessa kyse on pikemminkin jälleen kerran luokkakokoonpanon muutoksista. Yrityksillä ei tosiasiassa ole muutakaan vaihtoehtoa. Ne eivät voisi myöskään kilpailla alentamalla hintoja ja pyrkimällä sen kautta laajentamaan tuotantoaan, koska kysyntää ei ole. Pandemian ja sodan sekä ennen kaikkea vuosikymmeniä jatkuneen palkkamaltin tai jopa reaalipalkkojen heikentymisen (varsinkin Yhdysvalloissa) ahdinkoon ajamat prekaarit eivät kuitenkaan kuluttaisi enempää, vaikka jokin yritys ei nostaisikaan hintoja vaan laajentaisi tuotantoa. Prekaarien työläisten kulutusalttius on niin sanotusti hyvin matala, ja siksi ainoa keino kasvattaa voittoja on nostaa sellaisten tuotteiden hintoja, joita on kuitenkin pakko ostaa, kuten energian ja ruuan. Koronnostot ovat myös ajaneet asuntomarkkinat kriisiin, mikä heikentää kotitalouksien yleistä varallisuustilannetta: sekä asuntolainojen korkojen nousu että asuntojen hintojen heikko kehitys vähentävät muita kulutusmahdollisuuksia.

Koronnostot eivät vaikutakaan hintatasoon tai hillitse yritysten hinnannostoja ja voittoja, vaan ne on suunnattu suoraan palkankorotuksia ja julkisia tulonsiirtoja vastaan. Rahapolitiikan tavoitteena on luototuksen, siis rahan luomisen säätely. Tuotannon rahataloudessa sillä on keskeinen asema, ja raha on keskeinen valtasuhde, joka asettaa tuottajat suhteeseen toistensa kanssa. Niinpä raha ei ole millään tavoin neutraalia, ja hintojen kohoaminen on keskeinen tulon ja varallisuuden siirtämisen keino, koska markkinat eivät tosiaankaan perustu kysynnän ja tarjonnan lakiin vaan niihin vaikuttaa olennaisesti työvoiman ja pääoman välinen valtasuhde, joka määrittää eri tulomuotojen yhteiskunnallista osuutta. Finanssivetoisessa kapitalismissa uusklassisen taloustieteen eksogeenisellä, kvantitatiivisella rahateorialla on vielä vähemmän mitään merkitystä kuin aiemmin.

Kuten finanssikapitalismin kriisin jälkeiset ”määrällisen keventämisen” politiikat vuoden 2008 jälkeen osoittivat, keskuspankkirahan luominen, tai edes liikepankkirahan määrän kasvu, ei millään tavoin johtanut hintojen kohoamiseen, sillä hinnat säilyivät vakaina tai jopa laskivat kysynnän alenemisen seurauksena. Sen sijaan quantitative easing ruokki spekulatiivisten finanssimarkkinoiden kursseja. Jo tuolloin oli selvää, että keskuspankkirahan luomisen lisääminen ei tule lisäämään liikepankkitason luotonantoa, koska luotoille uusiin investointeihin ei ole kysyntää. Globaalia taloutta on oikeastaan fordismin kriisistä lähtien vaivannut rakenteellinen kysyntävaje ja nollasummataistelu markkinoista, koska yhä suurempi osa taloudellisen arvon tuotannosta tapahtuu rahallisesti tunnustetun talouden ulkopuolella. Kun tuotanto voidaan ”ulkoistaa” joko orjatuotannon piiriin tai ”joukkoistaa” yritysten seinien ulkopuolelle, eivät lisäarvon tuottajat saa sellaista korvausta työstään, että heillä olisi voimaa ostaa laajenevan tuotannon tuotteita.

Siitä, että työvoiman kysynnän kasvu ei kapitalistisilla työmarkkinoilla johda välttämättä palkkatarjouksien kohoamiseen, koska palkkataso määrittyy ”poliittisesti”, kertoo esimerkiksi hoitoalojen matala palkkataso työvoimapulasta huolimatta. Fordismiin verrattuna se yhteiskunnallinen taso, jolla palkkatasoa säädellään on kuitenkin muuttunut. Palkkoja säädellään nyt työnantajajärjestöjen ja teollisuusliittojen välisten neuvottelupöytien sijaan yhä enemmän suoraan rahapolitiikan tasolla. Rahapolitiikalla ja sen parametreilla on suora vaikutus tulonjakoon ja eri työvoiman osien mahdollisuuksiin kamppailla itselleen suurempia tuloja.

Kuten raha on aina valtasuhteena yhteydessä muihin yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin, riippuvat inflaatioprosessien vaikutukset aina siitä, millaisiin muihin yhteiskunnallisiin suhteisiin raha liittyy. Erilaiset yhteiskunnalliset valtasuhteet vaikuttavat siihen, kenelle inflaatio milloinkin on haitallista. Tällä hetkellä, kun työvoimalla ei ole konkreettisia mahdollisuuksia kamppailla korkeampien tulojen puolesta, siis vaatia hintojen nousua vastaavia tulojen korotuksia, inflaatio on yksiselitteisesti työvoiman reaalitulojen heikentämisen keino. Kun keskuspankit määrittävät lähtökohtaisesti — mutta pikemminkin tosiasioiden vastaisesti — palkankorotukset tai julkiset menot inflaation ”syypäiksi”, saa inflaatio aikaan nimenomaan voittojen kohoamista, siis lisäarvon eli pääoman yhteiskunnallisen kokonaistulon kasvua. Keskuspankit näyttävät siis toimivan pääoman keskeisinä aseina luokkataistelussa.

Lähtökohtaisesti inflaatio on hyödyllinen velallisille, niille jotka ovat jo onnistuneet saamaan velkaa investointipäätöksiinsä. Nykytilanteessa julkisen sektorin velkaantumista ja investointeja pidetään lähtökohtaisesti negatiivisina, joten julkinen sektori ei pysty hyötymään inflaatiosta. Sen sijaan velkaa saavat edelleen paljon helpommin ne, jotka pystyvät vakuuttamaan pankit investointiensa tuottavuudesta, kuten erilaiset finanssimarkkinoille sijoittavat rahoitusinstituutiot, ja geopoliittisessa nykytilanteessa varmasti esimerkiksi ase- ja turvallisuusyritykset. Niiden tulevaisuus näyttää inflaatiosta huolimatta ”ruusuiselta”.

Jos prekaarien työläisten elintason heikkenemistä vastaan sen sijaan halutaan kamppailla, olisi pystyttävä luomaan myös tulonjaon avulla keinoja kasvattaa työvoiman järjestäytymismahdollisuuksia ja vähentää pääoman ylivaltaa yhteiskunnassa. Entä jos vastikkeeton raha työvoimalle voisikin vakauttaa rahajärjestelmää?