Kirjasta Kuulumme toisillemme 2/3

Komeetta julkaisee kolme kirjoitusta kirjasta “Kuulumme toisillemme – kirjeitä ja kirjoituksia ystävyyden politiikasta”, joka on Mikael Brunilan, Vilja Saarisen ja Valter Sandellin kirjeenvaihtoon pohjautuva, ystävyyttä ja jakamista sekä henkilökohtaisella että teoreettisella tasolla käsittelevä teos. Teoksen julkaisee Khaos Publishing kesäkuussa 2023.

“Ystävä on joku, jonka voima kasvaa yhdessä oman voimamme kanssa jonkin yhteisen kokemuksen, ymmärryksen tai päätöksen vuoksi.”

Miten voimme kapitalistisessa arjessa kuulua toisillemme, emmekä vain itsellemme? Miten ystävän tai läheisen kuolema voidaan kokea yhdessä eikä vain erikseen? Onko runo eri, jos sen lausuu tekoälymalli tai ystävä aurinkoisena päivänä? Ammentaako startup-yritys voimansa samasta lähteestä kuin kommuuni? Kuinka voimme lisätä yhteistä kykyämme kamppailuun tässä ja nyt? Korostaen jälkimmäistä, tässä ja nyt.

https://www.khaospublishing.com/khaos-shop/p/kuulumme-toisillemme

08.11.2019
Helsinki

At first we didn’t mask up. We were poets.
Then slowly one by one we did.
As we got turnt.
As I got turnt I mean.
Sometimes I still don’t mask up. It often feels hubristic.
I keep a bandana in my pocket.
It isn’t super effective. It falls down a lot.
Last night, I tied it around my neck as we walked up the side street hill.
I pulled it over my face as I walked past the line of cops. I noticed
Emma there, throwing eggs. I ducked. Two balloons filled with
paint flew by. Visors suddenly yellow.

She said to me, how is your heart?
And I at first worried her question.
Then I realized she meant my heart and how it was turnt.
It is good, I said, I am opening it; I am expanding it.
And I meant it.

Kiitos Valter – runoutta käsittelevä kirjeesi inspiroi ja sormeni syyhyävät nyt päästäkseen etsimään hyvää, avoimen poliittista runoutta. Siksi tässä kirjeessä on paljon lainauksia. Kirje alkaa säkeistöillä Juliana Spahrin runosta “Turnt”, joka julkaistiin kokoelmassa That Winter the Wolf Came. Myös se on Commune Editions -kustantamon julkaisu. Mutta ei mennä asioiden edelle. Aloitan kysymyksestäsi siitä, miksi niin moni nykyisin lukee runoutta (ja, kuten kirjoitit, käyttää Co-Star-sovellusta).

Suoraan sanottuna luulen, että kaipaamme jotain itseämme suurempaa, koska elämästä ja arjesta puuttuu itsemme ulkopuolinen merkitys. Viisisataa kapitalismin vuotta on pakottanut meidät atomisoituihin kategorioihin. Olemme niin tottuneet ajattelemaan pelkästään itseämme, että olemme kyllästyneet siihen. Mihin voisimme tukeutua itsekeskeisyyden sijaan? Uskonnon merkitys vain vähentyy Pohjoismaissa, hippiliikkeestä on 50 vuotta, ja työ tuntuu pikemminkin uuvuttavalta kuin merkitykselliseltä. Olemme yksin ahdistuksinemme tai parhaassa tapauksessa jaamme sen kumppanin kanssa, emmekä oikein tiedä mihin ryhtyä. Tulevaisuus on epävarmaa, jokainen arkinen päätös on sosiaalidemokraattisen uusliberalismin läpirationalisoima, eikä historiastakaan löydy paljoa toivoa. Tällaisessa tilanteessa kaikki pientä hulluutta ja epärationaalisuutta luovat teot, jotka eivät tottele kapitalismin logiikkaa, ovat erityisen kiinnostavia. Ne avaavat meille pienen eskapismin hetken. Entä jos elämäni tosiaan onkin yhteydessä tähtiin? Silloin sortuu suuri osa narratiivista sen ympärillä, kuinka elää elämänsä hyvänä työntekijänä ja kansalaisena. Juuri silloin ”runo antaa meidän ommella yhteisön ensimmäisen ompeleen”, kuten kirjoitat, ja ajatella arkea ehtojen ulkopuolella. Mistä löytää merkityksiä ja ystäviä, jotka muuttaisivat merkityksettömän merkitykselliseksi?

One writes out of the need to communicate and to commune with others, to denounce that which gives pain and to share that which gives happiness. One writes against one’s solitude and against the solitude of others. One assumes that literature transmits knowledge and affects the behavior and language of those who read, thus helping us to know ourselves better and save ourselves collectively.

Näin kirjoitti Eduardo Galeano, kun hän jätti taakseen Buenos Airesin vuonna 1976. Yhteys sanojen ”communicate” ja ”commune” välillä on tietenkin yksi syy miksi kiinnostuin lainauksesta. Kirjoitanko ja luenko itsekin ollakseni vähemmän yksin? Vai kääntäen: luonko lukiessani yhteisön niiden ystävien kanssa, jotka valavat minuun toivoa lukea ja kirjoittaa lisää? Voisivatko tällaiset yhteisöt viedä meitä jopa kollektiiviseen vapautumiseen asti, jos matkassa on onnea ja olemme valmiit työskentelemään sen eteen? Siltä se tuntuu, riippumatta siitä, luetaanko kirjaa, Ill-Willin blogipostausta tai poliittista runoa. Kaikenlaiset tekstit voivat onnistua kuvaamaan tarkasti sitä tiettyä yhteisyyden tunnetta, jonka puuttuessa itsensä tuntee syvästi yksinäiseksi.

Avoimesti poliittisen runouden erityisyys piilee minulle siinä, miten se onnistuu sanallistamaan jotain, mikä on monelle vierasta ja outoa, mutta ”poliittiselle” ihmiselle hyvin todellista. Tässä onnistuminen on erityistä ja arvokasta, sillä se auttaa vahvistamaan meidän vielä harvalukuisen joukkomme yhteenkuuluvuutta ja nimeämään vaikeasti sanoitettavia tunteita. Vihdoin joku uskaltaa sanoa (tai kirjoittaa), miltä se tuntuu.

Tunnistan ja jopa halveksin mainitsemaasi yritystä injektoida poliittista sisältöä taiteeseen. Usein tuntuu, että nämä yritykset pyrkivät vain helpottamaan taiteilijan tai instituution omaatuntoa. 2010-luvun lopulla taiteeseen pedattiin politiikkaa vain siksi, että vastarinta näytti coolilta tai myyvältä. En silti toivo siirtymistä runouteen, joka ei olisi avoimen poliittista. Sen sijaan toivon enemmän kaikenlaista runoutta. Olen samaa mieltä erottelusta, jonka Juliana Spahr tekee runossaan “It’s all good, it’s all fucked” samassa teoksessa:

[…] And I am someone who loves art, who has always loved art, despite. Despite its institutions and its patronages and its nationalisms and its capitalisms. All the art that has had a crowd scene in it in which the crowd has been loved, I have loved. The moment in realist painting of the riot when the perspective switches from the soldiers’ point of view to that of the crowd and the people in the crowd are individuals owing over and out of the space in the painting and the dog is barking causing a horse to rear up and the soldiers in the crowd are at risk, isolated from the rest of the soldiers who are off there far in the distance, and one of the rioters in the crowd has a spy glass trained on these soldiers so they are far off and the crowd seems to be having fun, even the dog joining in, things tumbling. The crowd in this moment. Complicated, but still joyous, transitory, momentary, experiencing this one moment of freedom before what we know is to come because we know history and we know the crowd will not win. Just one day I noticed this, and I should say that I was able to notice this because I had sing-chanted with, from then on, a different sort of art. All art either with the crowd or with the police. All art coming down to that simple divide. […]

On monia tapoja valita puolensa taiteen sisällä, niin hienovaraisia kuin avoimiakin. Runo iltasadusta voi olla aivan yhtä poliittinen tai yhtä hyvä kuin runo mielenosoituksesta, sillä aihe ei määritä runon arvoa.  Myös tapa, jolla runoutta julkaistaan, voi olla poliittinen, vaikkeivät runot itsessään kuvaisi kamppailua. Esimerkiksi Poesia-kustantamon julkaisutapa on tässä mielessä poliittinen. Toisaalta poliittista oli myös yhden ensimmäisen ruotsinkielisen modernistin, Edith Södergranin, tapa rikkoa muotoa ja kieltoja. 

Välillä mietin, miten ympäristön paheksunta poliittisuutta kohtaan voi tarttua ja muuttua itseinhoksi. Ei poliittisuus ole noloa. Siihen sisältyy omanarvontuntoa, rakkautta, iloa, yhteyttä ja itsemääräämisoikeutta. Sen sijaan on nihkeää väittää kaiken olevan toivotonta ja mahdotonta, sanoa, ettei mitään voi muuttaa. Valitettavasti kapitalismin kritiikki kuulostaa joskus juuri siltä: ”Katsokaa, tässä on vielä yksi näkökulma, joka osoittaa, miksi meidän on mahdotonta voittaa.” On todella surullista keskittyä työssään toivottomuuden levittämiseen, kuten jotkut akateemiset ihmiset ja taiteilijat valitettavasti tekevät. Joskus aavistelen myös ystävien ja tovereiden putoavan samaan ansaan ja heittävän lapsen pois pesuveden mukana. Ymmärrän halun ottaa etäisyyttä aktivistisista tekemisen tavoista ja irrottautua dogmaattisuudesta. Silti meidän tulisi yhä jatkaa työtä maailman muuttamiseksi, ei ajatella, että voisi vain haistattaa pitkät kaikelle ja jäädä kotiin. Päinvastoin, jos joku uskoo keksivänsä parempia ja toimivampia tapoja toteuttaa muutosta, eikö hän silloin ole melkeinpä velvollinen tekemään niin? 

”Muista, että mitä kovempi kamppailu, sitä loistavampi voitto”, Co-Star muistutti minua tänään. Sovellus kehotti minua myös ”etsimään ihmisiä, jotka kulkevat pimeyteen kanssani, sillä he ovat ainoa ase, jota tulen koskaan tarvitsemaan”. Samalla kun lähetän lämpimiä ajatuksia niiden suuntaan, joiden tiedän seisovan rinnallani pimeydessä, herää sisälläni pieni epäilys: mistä voin tietää, että he tekevät niin? Tuletteko Valter ja Mikael olemaan siellä? Entä olenko itse ollut, kun minua on tarvittu?

Mainitsemanne Institute for Precarious Consciousness sanoo ahdistuksen olevan aikamme vallitseva affekti ja tunnistan tämän selvästi. Yksi yhteiskunnallisen ahdistuksen voimakkaimpia muotoja on minulle kaupungin tuottama ahdistus, joka tulee esiin erityisesti kaupunkien kaoottisissa keskustoissa. Onneksi tanskalainen runoilija Inger Christensen ymmärsi minua täydellisesti jo vuonna 1969. Haluan lopettaa tämän poliittisuuden puolustuspuheen vielä yhteen poliittiseen runoon. Koittakaa jaksaa, vaikka se onkin sivun pituinen (koko runo on 16 sivua pitkä).

Haleja, Vilja

A world has come into the world within the world. A compressed world, a petrified perspective, an impassable set meaning, so well­ supported, with concrete footings, steel girders, massive welded blocks, colossi, fixed in a dazzling delusion of overdone expression, has come into the world, worked itself out set itself up taken place, a city. A standardized chaos, with the fiction in order.

In a way the city is a mass. A porous mass. A lump with cavities and crevices, with holes, shafts, canals, and tubes, with tunnels, hollows, substrata, introverted chambers. Conjoined containers, tentatively hung up, functioning at last, serving mainly to preserve and snugly enclose the purposely built-in inhabitants. To group them, separate them, give them a place to be while they wait.

In a way the city is a petrification, a hollow arrangement, a calcified land-sponge of concrete, whose labyrinthine branchings and cul-de-sacs force the provisionally present inhabitants to search. This search spreads over networks of roads, buses, trains, via front doors to stairs, elevators, landings, through halls, corridors, at last through front and back rooms to rooms for waiting.

In a way the city is a labyrinth. A labyrinth of lesser labyrinths whose provisionally mobile inhabitants keep the fiction in order, move in measure, for instance toward factories, appropriately, regularly, bound, for instance maintained in time and space by provisionally present things moving in measure, appropriately, regularly, bound to the fiction maintained by the inhabitants.

In a way the city is a fiction. A system of functions functioning just to function, so something else can function and because something else functions. A system of fictions feigning just to feign, so something else can feign and because something else feigns. The provisionally functioning fiction kept in provisional order by provisionally feigning offices etc., etc. until the fiction functions.

In a way the city is an office: a central administration of tendency, motion, illusion. Random life, random death of random inhabitants registered, analyzed, converted to numbers and graphs, quantitative statistics. On a sufficient foundation of randomness, with a sufficient material accumulation of the life, death of irrational elements, it becomes possible to give the illusion a logical form.

In a way the city is a logical form. A production producing a consumption consuming a production etc. A production of the provisionally present inhabitants who consume themselves while producing provisionally present things that they also consume. By means of this double consumption the action is kept in order, which then keeps the inhabitants in order so that they can live logically.

In a way the city is a double oblivion. A system of consumption capable of hiding all the hidden passages between life and death. An oblivion that avoids seeing itself as oblivion. An oblivious oblivion, forgotten. Hidden beneath obvious presence, the things present in the provisionally present shops, and the subtle structure of things that organizes the inhabitants’ restlessness as rest.

In a way the city is rest and order. All the inhabitants who are present, characterized by motion and restlessness, maintain a stable, restful occupation, with each motion, each individual inhabitant’s motion, appropriate to all things present, and each restlessness, each individual inhabitant’s restlessness, channeled into a collective production of all things present, maintaining rest and order.

In a way the city is a circle. The provisionally mobile inhabitants set themselves and each other in motion and thereby set the circle in motion. In the interim, while the circle keeps the fiction going, the inhabitants slowly move, stand still in parks, squares, and malls, or sit on benches, in restaurants, in movie theaters, as if it were a matter of freedom. So it is a matter of freedom.

In a way it is a matter of freedom. Of forgetting and being forgotten. Covering random death with random life. Laying out labyrinths that hide the place, the places, where the city in passing relieves itself of the things it has consumed: tentative tendencies, immobile motion, disillusioned illusion. Sufficient amount of random life to give random death a logical form.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *