Komeetta julkaisee kolme kirjoitusta kirjasta “Kuulumme toisillemme – kirjeitä ja kirjoituksia ystävyyden politiikasta”, joka on Mikael Brunilan, Vilja Saarisen ja Valter Sandellin kirjeenvaihtoon pohjautuva, ystävyyttä ja jakamista sekä henkilökohtaisella että teoreettisella tasolla käsittelevä teos. Teoksen julkaisee Khaos Publishing kesäkuussa 2023.
“Ystävä on joku, jonka voima kasvaa yhdessä oman voimamme kanssa jonkin yhteisen kokemuksen, ymmärryksen tai päätöksen vuoksi.”
Miten voimme kapitalistisessa arjessa kuulua toisillemme, emmekä vain itsellemme? Miten ystävän tai läheisen kuolema voidaan kokea yhdessä eikä vain erikseen? Onko runo eri, jos sen lausuu tekoälymalli tai ystävä aurinkoisena päivänä? Ammentaako startup-yritys voimansa samasta lähteestä kuin kommuuni? Kuinka voimme lisätä yhteistä kykyämme kamppailuun tässä ja nyt? Korostaen jälkimmäistä, tässä ja nyt.
https://www.khaospublishing.com/khaos-shop/p/kuulumme-toisillemme
15.7.2019
Kesä on taas kaunis ja meri täynnä kalaa. M, kerroit, että Diane di Prima oli lukulistallasi tänä kesänä. Olen hieman kateellinen, ja vähän jopa kadun, etten ole tilannut hänen kirjojaan. En siksi, että se olisi liian myöhäistä… Lisäksi se, mitä olen lukenut tänä kesänä teki vaikutuksen, jota ilman en haluaisi olla. Kun otin tauon kriitikon töistä, oli yht’äkkiä helpompi lukea runoutta. Sen sijaan, että pohdin, mitä kirjoittaa arvosteluun, saatoin ajatella sitä, kuinka runo voi olla osa yhteisen rakentamista. Haluankin jakaa muutamia huomiota luennosta, jonka pidin Raaseporissa kesäseminaarissa.
Miksi ”kaikki” lukevat runoutta nykyään? Joku väitti runouden olevan suositumpaa kuin koskaan. Se voi johtua myös laskutavasta: ovatko esimerkiksi astrologiasovellus Co-Starin päivittäiset ennusteet runoutta vai eivät? Siitä riippumatta uskon, että runouden kyky herättää uusia havainnoimisen tapoja on ehkä sen tärkein piirre aikana, jolloin elämää kapitalismin tuolla puolen on vaikea kuvitella.
Ehkä runon kapina voisi tarkoittaa juuri sitä, että runous tuottaa havaitsemisen tapoja, joiden avulla voimme kuvitella, miltä voisi näyttää yhteinen ja yhteisö ”kapitalistisen realismin” tuolla puolen. Voisiko runo antaa meidän ommella yhteisön ensimmäisen ompeleen?
Suomenruotsalaisessa kehyksessä runon kapina liitetään usein modernisti Henry Parlandiin. Parlandin manifestissa ”Sakernas uppror”1, joka voisi olla suomeksi “Asioiden kapina”, veturit ja autot nousevat kapinaan. Vähemmälle huomiolle on jäänyt Parlandin novelli ”Detta händer ungefär en gång i veckan…”, (“Tätä tapahtuu noin kerran viikossa…”), joka heijastelee Parlandin syyllisyyden tunnetta hänen epäonnistuneista oikeustieteenopinnoistaan Helsingissä – mutta josta löytyy myös kaikuja ajallemme ominaista ahdistusta ja työtä koskevista keskusteluista. Novellissa käsitelty ahdistus yhteiskunnallisena voimana on yllättävän ajankohtainen ajatus. Novellissa Parland sielullistaa materiaalista ympäristöä samalla, kun kertoja tilaa viimeisillä roposillaan ”olutta ja snapsikarahvin” (…) ”humalassa halvaantuneen gramofonin säestämänä”. Pikku hiljaa ”ahdistus hiipii esiin – hän hiipii hitaasti tyhjyydestä ja hieman viipyen huoneen kulmista”.
Ahdistuneisuutta kuvaillaan ruumiillisena kokemuksena, ”se kietoutuu yhä tiukemmin ympärilleni, tunnen kuinka hellästi – se liukuu hiusteni yli”. Ahdistuneisuus istahtaa kertojan viereen, ”se saapuu aina sinne, mistä en sitä huomaa, ja tiedän, että sen täytyy olla siellä täyttääkseen tyhjyyden, joka muuten lävähtäisi suoraan kasvoilleni”. Dialogissa ahdistuneisuus kyseenalaistaa kertojan itsensä. Kysymykseen ”Mitä olet tehnyt tällä viikolla?” kertoja vastaa anelevasti: ”Olen yrittänyt.” Lopulta ahdistus on jättämässä huoneen todeten: ”En pysty auttamaan sinua. Voit syyttää vain itseäsi.” Yllättäen kertoja ottaa ahdistuksesta otteen ja vetoaa häneen pyytäen häntä jäämään: ”Etkö voisi kuunnella! Yritin tehdä töitä, tein kaikkeni. Älä mene!” Kun ahdistus kuitenkin lähtee huoneesta, sen tilalla ammottaakin kertojan kasvojen läheisyydessä musta aukko, joka liikkuu lähemmäksi ja lähemmäksi. Kertoja toteaa: ”Laitan pääni sen pauhuavaan, pohjattomaan kitaan.”
Novelli tuo mieleen Mikaelin jo mainitseman Institute for Precarious Consciousnessin artikkelin “Olemme kaikki hyvin ahdistuneita”, joka on julkaistu Kumu-verkkojulkaisussa suomeksi Henri Pienimaan ja Juho Narsakan suomentamana. Artikkelin kantava teesi on, että jokaisella kapitalismin vaiheella on tietty, sitä koossa pitävä affekti. Kun 50-luvun fordistisen tuotantomuodon aikana tämä affekti oli tylsyys, nykyisessä kapitalismissa se on ahdistus. Affekti tulee olemaan tehokas, kunnes muodostamme vastarintastrategiota, joilla pystymme katkaisemaan affektin yhteiskunnalliset juuret. Jokaisen vaiheen hallitseva affekti on julkinen salaisuus: jotain, minkä kaikki tietävät, mutta mistä kukaan ei puhu, ja mistä syytetään yksilöä. Kenties kuten se kipu, jota Vilja kuvailee?
Iida Sofia Hirvosen Ylioppilaslehdessä julkaistu essee ”Kaikki ahdistaa” (8.2.2019) omaksuu idean ja kehittää kaikkien ahdistusta koskevia väitteitä edelleen. Yhteys Parlandin ahdistuksen voimaa koskeviin kirjoituksiin on silmiinpistävä. Siinä missä Parland yllättyy vastapäätä istuvasta ahdistuksesta, Hirvonen kertoo, miten ahdistus ilmaantuu usein ”Ilman konkreettista syytä. Ahdistus on kuin piraijalauma, joka aktivoituu, kun veteen lentää potentiaalisia aiheita, joihin se voisi iskeä hampaansa.” Tästä voidaan piirtää mielenkiintoinen rinnastus koskien ahdistuksen affekteja. Hirvonen ehdottaa, että ahdistus, ”toisin kuin masennus, ei lamaannuta vaan pitää ihmisen (tiettyyn pisteeseen asti) vireystilassa, valmiina toimimaan ja analysoimaan ympäröivien ihmisten tunnetilaa”. Ehkä siksi Parland vetoaa ahdistusta jäämään huoneeseen, viimeisenä yrityksenä, välttääkseen tyhjyyteen johtavan mustan aukon?
Toinen yhteys voidaan löytää työn luonteen käsittelystä. Parlandilta on rahat loppu ja hän ”on yrittänyt työskennellä”, siinä onnistumatta. Hirvonen ehdottaa, että prekaarisuus ei ilmene ainoastaan epävarmoina työsopimuksina, vaan myös eksistentiaalisena epävarmuutena, kun tulevaisuutta ei ole mahdollista suunnitella tai edes kuvitella. ”Kaikkia ahdistaa!” julistaa artikkeli, ja rohkaisee samassa hengenvedossa aloittamaan prosessin, jolla luoda “koneisto joka taistelee ahdistusta vastaan”. Voiko runous olla tämän koneen komponentti? Runous, joka tarjoaa uusia havainnoimisen tapoja?
Mask Magazinen kirjoittajien H. Bolinin ja S. Whittemoren kuratoiman “The Grapevine Telegraph” -kolumnipalstalla julkaistu kolumni ”We Believe in Poetry and We Believe in Revolt” pohtii poliittista runoutta ja viime vuosien keskusteluja, jotka ovat piirtäneet polkuja englanninkielisen runouden kartastoon. Se, että ”runous ei ole tuottavaa”, harvoin rohkaisee kirjoittamaan poliittista runoutta, mutta tämän tyyliset väitteet eivät ole ongelma Bolinille ja Whittemorelle. Toimettomuus on yksi vaikeimmista asioista nykytaloudessa, jossa huomio ja erityisesti kehot ovat jatkuvassa liikekannallepanon tilassa, jossa ruumista vietellään reagoimaan uusiin ärsykkeisiin ja on aina saavutettava deadline tai aloitettava “uusi projekti”.
Runoilija Tongo Eisen-Martin ehdottaa, että ”99 prosenttia aivojemme kapasiteetista kuluu kommunikoinnista selviytymiseen. Runous on se tapa, jolla aivot kommunikoivat jäljellä olevalla prosentilla.” Eisen-Martinin lausuntoa ei ehkä tarvitse ottaa aivan kirjaimellisesti, mutta idea on kiehtova. On mahdollista havaita mielenkiintoinen jakolinja: Joshua Cloverin kaltaiset runoilijat määrittävät runoudelle tehtävän, joka ankkuroi runouden kumouksellisen toiminnan liittolaiseksi. Runouden “täytyy liittoutua työn kanssa – vihan/ ja työn vastustamisen merkityksessä”. Bolin ja Whittemore sen sijaan perustavat näkemyksensä Eisen-Martinilta peräisin olevaan käsitykseen erityisestä paikasta runoudelle, jossa paniikki ja kriisi laantuvat tilapäisesti, ja jossa tietty rauhallisuus voi saada tilaa.
On tarpeetonta tulkita eroa poleemiseksi vastakkainasetteluksi. Sen voi nähdä pikemminkin kyntövakona, jonka poliittisesti sitoutunut runous kylvää. Tähän poliittisen runouden peltoon istutetut pienet siemenet versovat usein mielenkiintoisia kasveja. Kuten ystävämme Eetu Viren kirjoittaa, työväenluokka on yhtenäinen vain pääoman näkökulmasta: kapinassa aistit avautuvat, hengitämme, lihakset avautuvat ja erot tulevat näkyviksi.
Bolin ja Whittemore kirjoittavat, että viime vuosikymmenen poliittinen runous on ollut vaikutusvaltaista, mutta yritykset tuoda taiteeseen poliittista sisältöä taiteilijoiden omantunnon helpottamiseksi eivät ole täysin tyydyttäviä. Mitä riskejä poliittisen runouden ja poliittiseen analyysiin rinnastamiseen liittyy? Poliittisen runouden kriittisempi tarkastelu ei tarkoita rohkaisemista ”epäpoliittisen runouden” kirjoittamiseen tai sivuuttamaan runouden materialistista ja poliittista ulottuvuutta. Silti Bolinin ja Whittemoren kolumni on mahdollista lukea askeleena pois militantista poliittisesta runoudesta, josta Cloverin tuotanto on esimerkki. ”Uskomme taitavaan muutoskykyyn riippumatta sen suorasta poliittisesta puoluehengestä tai sen käyttökelpoisuudesta propagandana (…) Emme yksinkertaisesti usko, että militanssin tulisi olla välttämättä hyvän runouden kriteeri. Se vaikuttaa olevan ikään kuin haaste, jonka kohtaamme runoudessa nykyisin”, Bolin ja Whittemore jatkavat.
Kuinka runouden kyky muovata voi toteutua runouden olematta eksplisiittisesti poliittista, mutta silti kykenevää tuottamaan uusia tunteita, havainnoimisen ja maailmassa olemisen tapoja? Ehkä sellaisen runouden kautta, joka taistelee “paskana itsenään tässä paskassa tekemässämme maailmassa”, kuten Hanna Hurr kirjoittaa artikkelissaan “Panic City. The Grapevine Telegraph” vaatii runoutta, joka ylittää itseilmaisun kieltämättä kuitenkaan henkilökohtaisuutta. Hyperfragmenttien leimaamassa ajassa henkilökohtaiset suhteet vaikuttavat olevan yksi tärkeimmistä työkaluista, jotka voivat tarjota mahdollisuuden hengähtää. Tämä on kieltämättä mikropolitiikkaa, mutta “tämän ulottuvuuden huomioimatta jättäminen merkitsee jotain hyvin perustavanlaatuista vallankumouksellisessa taistelussa. Muodostamamme luottamukselliset suhteet, antamamme ja vastaanottamamme hoito ja tuki, kuinka tanssimme yhdessä: emme voi tehdä mitään ilman niitä”, Bolin ja Whittemore kirjoittavat. Onko Diane di Primalla tähän mitään lisättävää?
Eräs suomenruotsalainen runoilija, joka vaikuttaa kirjoittavan runoja yllä vaaditussa hengessä on Victor von Hellens debyyttikokoelmassaan “något i tiden håller på att ta slut”. “Kaikille niille, jotka eivät ole vielä aloittaneet kirjoittamista”, lukee kirjan ensimmäisellä sivulla, mutta mielestäni vielä sopivampi johdatus kokoelman teemoihin on työelämän kuvaus, joka tuntuu ajankohtaiselta, eikä kaikkein vähiten kaikenlaisten “tärkeiden” etäkokousten aikana:
“on mukava työskennellä jonkun kanssa, joka on tietoinen
ja täysin avoin
siitä, mitä on tehty
viimein ja vihdoinkin
kukaan ei ole suuressa roolissa”
Ajattelen David Graeberiä ja hänen bullshit jobs -konseptiaan. Graeber lähtee liikkeelle ihmisistä, jotka suhtautuvat omaan työhönsä pelkkänä paskana. Töihin, jotka eivät tule muuttamaan tätä maailmaa tai mahdollisesti huonoon suuntaan. Von Hellens kirjoittaa: “merkittäviä asioita tapahtuu jossain muualla/muissa yhteyksissä/ täysin eri ehdoilla // me olemme täällä vain, koska se on helpointa niin.”
Missä lymyävät merkitykselliset paikat, yhteydet ja olosuhteet, paskaduunien ulkopuolella? Näyttää siltä, että vain harvoin runot saavuttavat näitä paikkoja. Sen sijaan Von Hellensin nyanssit yrittävät puutteineenkin sallia tämän mielekkyyden tapahtuvan. Runominä on usein “ympäriinsä ihmettelevä/ minne olemmekaan menossa”/ erilaisissa muotoiluissa. Kaupungit ovat keskenään samanlaisia siinä määrin, että runominä ei muista oliko puistonpenkki “Pariisissa vai Berliinissä/tai ehkä Kööpenhaminassa”. Toisaalta Eurooppa koostuu “gentrifrioituneista kaupunginosista, rengaskyyhkysistä/ ja monista ihmisistä, jotka vakuuttavat itselleen/etteivät antaneet pelon ottaa otetta”.
Mieleeni muistuu Fredrik Österblomin arvostelu Fredrika Spindlerin Deleuze-kirjasta, jossa Österblom kuvailee tiettyä turhautumista tapaan, jolla kirja torjuu sen, mikä on kiinteää, vakaata ja valmista, koska tulevaisuus näyttää määrittelevän itsensä määrättyä järjestystä vastaan: “Sen sijaan, että leijailisit maan päällä ja huutelisit ‘Katso! Minä lennän’, toivon, että sinä siivekäs suuntaisit tiesi uusiin, aiemmin saavuttamattomiin paikkoihin.” Luulen, että tässä on esimerkki siitä, miten runous työkaluna voi näyttää vilauksen tulevasta erosta eri tavalla kuin akateeminen filosofia.
Debyyttikokoelma, joka leikkii jollakin “jossain vaiheessa/ kadoksiin menneenä” ja hahmottelee tapaa elää ajassa, jossa mielekkyys on usein ulottumattomissa, tuntuu ensisilmäykseltä hämmentävän tavanomaiselta: ”jos suutelet minua tänä iltana on vain me kaksi.” Olisi silti virhe lukea von Hellensin debyyttiä taaksepäin katsovana teoksena. Se kuvaa eksistentiaalista tilannetta, jossa ilo ja ihastuminen avaavat mahdollisuuksia elämän muuttamiseen enemmän kuin mikään muu.
Tilanne on tietysti yhteiskunnallis-poliittinen. Siksi on mahdollista lukea “kultakonfettiset Balenciagat / kun istumme asunnossasi ja juomme samppanjaa” melankolisena kritiikkinä nykyisyyttä vastaan, jolloin on vaikeuksia kuvitella jotain aidosti uutta ja nähdä mahdollisuuksia parempaan tulevaisuuteen, jossa tulevaisuus on hitaasti peruttu, siteeratakseni edesmennyttä teoreettikkoa Mark Fisheriä.
Valter
