Kuva: Henri Salonen.
Komeetta julkaisee neljä tekstiä kirjasta Eurooppa kieltäytyy työstä – Haastatteluja ja vallitsevan työn kritiikkiä, jossa käsitellään työstäkieltäytymisen ja työn kultin käsitteitä, työn toisin organisoimisen mahdollisuuksia sekä seuraavia mahdollisia askelia taistelussa autoritaarista ja orjuuttavaa työn muotoa vastaan. Kirja sisältää sisältää 25 haastattelua ja kaksi esseetä, ja sen julkaisi Khaos Publishing 8.9.2023.
Kirja on osa Eurooppa kieltäytyy työstä -projektia, jonka aikana on syntynyt myös dokumenttielokuva Työn yöstä autonomiaan ja 8.9.2023 avautunut näyttely Tampereen Työväenmuseo Werstaalla. Projektin tavoitteena on ollut kerätä yhteen työn kritiikistä ponnistavia ideoita ja käytäntöjä, jotka avaavat näkymiä mielekkäämpään ja kestävämpään maailmaan.
https://www.khaospublishing.com/shop/p/eurooppa-kieltaytyy-tyosta
21.9.2021, Nürnberg
Oikein hyvää päivää, Norbert Trenkle ja Ernst Lohoff. Krisis-ryhmän historia on jo melko pitkä. Voitteko kertoa ryhmän historiasta?
Norbert: Krisis-ryhmän toiminta alkoi 1980-luvulla. Alkuperäinen ajatus oli löytää uusi teoreettinen tulokulma – perustaa kapitalismikritiikki teoreettisesti uudelleen perinteisen marxismin ja perinteisen vasemmiston vajaavaisuuksia vastaan. Tämä oli tuolloin lähtökohtana, ja on tavoitteena edelleen ajankohtainen. Perinteinen marxismi suhtautui työhön vallankumouksen tai kapitalismin ylittämisen lähtöpisteenä, ja meille oli selvää, että tämä ei ole lähtöpiste. Näimme, että ytimessä tulisi olla työn kritiikki. Tämä oli alusta alkaen keskeinen idea. Työ on pakon muoto, joka hallitsee yhteiskuntaamme, ja tästä johtuen on keskityttävä tämän pakon ylittämiseen. Tämä oli 1980-luvulla yleinen teema. Se oli aikaa, kun siirryttiin fordismista post-fordismiin. Työn muodot kyseenalaistettiin ja puhuttiin myös työyhteiskunnan kriisistä hyvin laajassa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Oli massatyöttömyyttä ja myös siirtymä työn muodoissa, ja siten tämä teema oli osa yleistä ilmapiiriä.
Ernst: Krisis-ryhmän kehitystä määritti myös se, että sen piirissä yritettiin kategorisesti vastata tähän työn kiistaan. Kritiikissä ei ole kyse vain siitä, että emme ole innokkaita työuskonnon kannattajia, vaan myös siitä, että työ itse on käsitettävä historiallisesti erityislaatuisena kategoriana, jota ei ole olemassa kaikissa yhteiskuntamuodoissa. Työ on ominaista kapitalismille ja edustaa pääoman toista puolta. Tämä näkemys asetti meidät vahvaan ristiriitaan suhteessa perinteiseen marxismiin, joka suhtautuu työhön myötämielisesti.
Näkemys aiheutti myös ristiriidan suhteessa pinnalliseen työn kritiikkiin, joka ponnisti ajatuksesta, että emme halua alistaa itseämme työlle. Näimme työn yhteiskunnallisena periaatteena ja jonain, jota ei pidä ainoastaan määritellä uudelleen, vaan myös korvata uudella käytännön muodolla. Vapautettu yhteiskunta ei tee enää työtä. Silti se tuottaa asiat, joita se tarvitsee. Ja nämä ovat kaksi eri asiaa. Tämä ajatus oli suhteellisen uusi ja meni työyhteiskunnan kriisin ympärillä käydyn keskustelun tuolle puolen, keskustelun, jossa oli kyse aina vain työn uudelleenmäärittelystä – siis esimerkiksi feministisen kritiikin piirissä kotityön tunnustamisesta työksi ja yhteiskunnallisesti merkitykselliseksi. Tavallisessa keskustelussa vaadittiin palkkaa kotityöstä tai kotityön arvostuksen nostamista. Meillä taas argumentaatio kulki oikeastaan päinvastoin. Se, että nämä keskeiset yhteiskunnallisen uusintamisen alueet eivät ole näkyvillä työn piirissä, kertoo hyvin paljon työstä. Eikä kyse ole siitä, että kotityö ja naisille jäsennetty maailma tulisi sisällyttää työhön, vaan siitä, että työn pakkoluonnetta ja sen ulossulkevaa luonnetta olisi käsiteltävä.
Norbert: Ulossulkeminen on erittäin tärkeä näkökohta. Se, mikä näyttäytyy tavaramuodossa, ja mikä siis ilmaisee itseään myös rahassa, tunnustetaan työksi yhteiskunnassamme. Kaikki muu toiminta, joka kuitenkin muodostaa suuremman osan yhteiskunnallisesta kentästä, sitä ei pidetä työnä. Emme näe, että nämä toiminnat olisi otettava mukaan työn piiriin, siis tuotava myös tavaramuodon ja rahan ansaitsemisen muodon sisään, vaan haluamme kumota pakon, jonka mukaan yhteiskunnallisesti tunnustettuna toimintana pidetään vain sitä, mikä esiintyy rahamuodossa. Tämä tarkoittaa pakon sijaan vapaata toimintaa, toiminnan organisoimista yhteiskunnallisesti itseorganisoituneissa, vapaissa liittoumissa.
Sitten tuli arvokritiikki, teoria, jonka te loitte. Voitteko kertoa arvokritiikin historian, mitä olette keksineet – löytäneet. Ei pitänyt sanoa “keksineet”, pahoittelut.
Norbert: Kyllä kyllä, tietyssä mielessä kyse on keksimisestä.
Arvokritiikki, kuinka selittäisitte sen minulle, joka en vielä ole ehtinyt kunnolla tutustumaan siihen?
Ernst: Arvokritiikki sijoittuu teoriakehityksen tiettyyn perinteeseen, joka on tiiviissä suhteessa Marxiin. Marxille arvo on keskeinen poliittisen taloustieteen kritiikin kategoria, ja me olemme myös osa tätä perinnettä. Meillä on lisäksi oma lähestymistapamme, jossa olemme korostaneet marxilaisen teorian tiettyjä elementtejä ja hylänneet toisia vanhentuneina ja nykytilanteelle historiallisesti epäkiinnostavina.
Suuntautuminen arvokritiikkiin on suuntautumista marxilaiseen poliittisen taloustieteen kritiikkiin. Kyse on kapitalismin muodostavien keskeisten kategorioiden perustavanlaatuisesta kritiikistä niitä marxilaisen teorian elementtejä vastaan, jotka korostavat luokkataistelun asemaa. Meille keskeistä on tavaramuodon, varallisuuden tavaramuotoisuuden, kritiikki, ja siihen kuuluvien työn toimintamuotojen kritiikki, eli kapitalistisen yhteiskunnan peruskategorioiden perustavanlaatuinen kritiikki. Arvokritiikkimme pyrkii kehittelemään eteenpäin sitä, mitä Marx esitti 150 vuotta sitten.
Norbert: Hyvin tärkeää arvokritiikin tapauksessa, tai kun yhteiskuntakritiikkiä tehdään arvon, arvon kritiikin ja tavaran kritiikin kautta, on se, että kyse ei ole yksinkertaisesti taloudellisesta kategoriasta. Näin asia usein ymmärretään perinteisessä marxismissa, jossa puhutaan kyllä arvosta, tavarasta ja pääomasta, mutta niitä käytetään taloudellisina kategorioina. Meidän lähestymistapamme on paljon perustavanlaatuisempi. Ajattelemme myös, että näin on Marxinkin kohdalla. Eli ettei tavaramuoto ole vain jotain taloudellista, vaan tapa, jolla ihmiset asettuvat toistensa kanssa suhteeseen tässä yhteiskunnassa. Eli tavaramuoto on suhdemuoto – kuinka ihmiset kommunikoivat keskenään, kuinka ihmiset tuottavat yhteiskunnan.
Pääoman alussa on kuuluisa, niin sanottu fetissiluku, jossa Marx toteaa, että ihmisten väliset suhteet ottavat tavaramuodon, joka hallitsee heitä. Eli ihmiset eivät asetu suoraan toistensa kanssa suhteeseen. He eivät kommunikoi siitä, miltä heidän yhteiskuntansa tulisi näyttää, kuinka he haluavat rakentaa yhteiskunnan, vaan he tekevät tämän tavaratuotannon kiertotien kautta, ja tämä johtaa siihen, että he tulevat omien tuotteidensa hallitsemiksi. Tavarat luovat oman dynamiikkansa ja tuottavat pakkolakeja ihmisille.
Ja arvokritiikki otettiin hyvin vastaan ja huomattiin? Kuinka sitä kehitetään eteenpäin, ja kuinka näette arvokritiikin tulevaisuuden?
Norbert: Arvokritiikki ei ole tarkoin määritelty teoreettinen positio, joka olisi kerran lyöty lukkoon ja joka pysyisi sitten muuttumattomana. Näemme sen teoreettisena prosessina. Tämä tarkoittaa, että vaikka lähtökohta onkin pysynyt samana, kritiikki on myös muuttunut viimeisten 30–35 vuoden aikana hyvin paljon ja kehittynyt huomattavasti eteenpäin. Meille on tällä hetkellä keskeistä vahvempi suuntautuminen subjektiviteetin kysymykseen.
Arvomuoto tai tavaramuoto on suhdemuoto, se tapa, jolla ihmiset asettuvat toistensa kanssa suhteisiin, ja tällä on vaikutuksensa myös siihen, kuinka me kaikki käyttäydymme suhteessa maailmaan ja toisiimme. Karkeasti ottaen: esineellistyneellä tavalla. Käyttäydymme suhteessa ulkoiseen maailmaan, kuin se olisi objekti, käyttäydymme suhteessa toisiin, kuin he olisivat objekteja. Olemme tuomassa subjektiviteettia, ja myös toimintaa koskevaa näkökohtaa vahvasti keskiöön: kuinka käyttäydyn suhteessa maailmaan, kuinka käsittelen maailmaa. Se liittyy muun muassa hyvin keskeisellä tavalla myös koko luontosuhteen kysymykseen. Eli miten yhteiskunnassa, jossa maailma näyttäytyy jonain ulkoisena, eli jonain esineellistyneenä, on käytännössä itsessään tendenssi tuhota elämän edellytyksiä. Niitä ei nähdä osana yhteiskuntaa, vaan ne ovat jotain ulkoista.
Siirrytään käsittelemään vallitsevaa työkulttuuria. Sitä on toki jo käsitelty keskustelussa, mutta haluaisitteko vielä kertoa, kuinka teidän mielestänne työtä juuri tällä hetkellä organisoidaan kapitalismissa tai minkälaisessa kapitalismin vaiheessa olemme juuri nyt?
Ernst: Mitä tulee työn merkitykseen, on erotettava kaksi osatekijää toisistaan. Yhtäältä, mikä rooli työllä on objektiivisesti kapitalismissa, mikä on sen merkitys varallisuuden tuotannossa ja tavarantuotannon järjestelmässä. Toisaalta, mikä merkitys sillä on ideologialle ja yhteiskunnalliselle integraatiolle ja merkityksen muodostumiselle. Meillä on näihin kysymyksiin oma tulokulmamme.
Pääoman kasvu on irrottautunut viimeisten 40–50 vuoden aikana koko ajan enemmän työn riistosta. Se tapahtuu pääasiassa finanssimarkkinoilla. Työn merkitys on pienentynyt. Työstä, ja siitä mikä yleisesti kulkee reaalitalouden nimen alla, on tullut toissijaista ja alisteista finanssimarkkinoille. Tässä kontekstissa työ on menettänyt merkitystään.
Toisaalta meillä on kuitenkin edelleen yhteiskunnan koossa pitävä työ, työ joka toimii jokaiselle pääsynä tarvitsemiensa asioiden saamiseksi. On tehtävä työtä, jotta voi uusintaa elämänsä. Tämä yksittäisiä ihmisiä koskeva työmääräys on säilynyt, ja se kärjistyy erityisesti kriiseissä. Työvoimansa myymiselle kun ei ole vaihtoehtoja. Hyvinvointivaltiota puretaan. Ja samanaikaisesti vallitsee edelleen tietenkin työeetoksen ihannointi, joka on virallisessa diskurssissa edelleen merkittävää ja edellytys yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Työttömän määritelmä on puhtaan negatiivinen, työtön on syrjäytynyt ja työ on keskeistä.
Näiden kahden kehityslinjan välillä vallitsee myös suunnaton jännite. Siten myös yritykset asettaa kapitalismi jälleen terveemmille jaloille liittyvät aina työn tunnustamiseen. Finanssikapitalismia ei tyypillisesti kritisoida ristiriidasta, joka vallitsee valtavasti kasvaneiden tuotantovoimien ja sen välillä, että on pakko edelleen uusintaa elämänsä työn kautta. Tämän sijaan kritisointi tapahtuu rehellisen työn ja riistävän finanssipääoman erittelemisen kautta. Tämä katsantotapa ohittaa taloudellisen rakenteen täysin, mutta muodostaa ideologisen muodon, jonka kautta maailmaa tulkitaan.
Norbert: Tämä on perinteinen erottelu. Että työ arvotetaan positiivisesti kapitalistisessa yhteiskunnassa, siis myös ideologisesti, eettisesti ja yhteiskunnallisesti jonain, mikä määrittää ihmisen. Finanssipääoma näyttäytyy sitä vastoin negatiivisena. Se, mitä tässä piilotetaan, on yhteys sen, että yhteiskunnassa on perustavanlaatuinen pakko tehdä töitä tavaroiden tuottamiseksi, ja sen välillä, että tätä seuraa aina pääoman kasvu. Ja nämä asiat asetetaan sitten toisiaan vastaan. Varsinkin nykyaikana, jolloin pääoman kasvu ei ole enää ollenkaan riippuvainen työstä, koska tuottavuus on niin korkealla. Ja tuottavuus on niin korkealla, koska pääoman kasvu tapahtuu finanssimarkkinoilla. Ja työn pakko on olemassa yhä edelleen, mutta mahdollisuuksia myydä työvoimaansa ehdoilla, jotka ovat jossain määrin kelvollisia, on aina vain vähemmän. Tämä tuottaa jännitteen, josta Ernst myös kertoi.
Eli on olemassa työn kultti, ja se on ongelma myös juuri valtavirtavasemmistolaisuudessa? Tai vasemmiston historiassa? Voitteko kertoa työn kultin käsitteestä?
Ernst: Työ positiivisena viitepisteenä yhdistää oikeastaan kaikkia poliittisia positioita ja liikkeitä. Tämähän on viimeistään luddiitti-liikkeen kukistamisesta lähtien ollut yhteinen konsensus, jolle koko poliittinen maailmankaikkeus perustuu. Myös 1800-luvun työväenliike suhtautui positiivisesti työhön taistelussaan pääomaa vastaan, työn on kunnia, “vaan ei laiskain lurjusten”, niin kuin Kansainvälisessä lauletaan. Taistelua pääomaa vastaan käydään tästä näkökulmasta käsin.
Myös liberalismissa on tietenkin myönteinen suhde työhön. Positiivinen suhtautuminen jatkuu aina kansallissosialismiin asti, jossa työtä ja saksalaisuutta pyrittiin yhdistämään, ja myös työn vastakohtaisuutta suhteessa riistävään pääomaan pyrittiin mobilisoimaan. Kansallissosialisteilla oli riistävää ja tuottavaa pääomaa koskeva kaava, jossa riistävä edustaa loismaista finanssipääomaa ja tuottava taas sitä, mikä perustuu rehelliselle työlle, ja perustaa näin kapitalistin ja työläisen yhtenäisyyden kansankokonaisuudessa. Tässä meillä on poliittisen spektrin yhdestä äärilaidasta toiseen aina tämä myönteinen suhde työhön suureena, joka pitää yhteiskunnan kasassa. Tämä on perinne, joka kummittelee vielä tänäänkin kapitalismikritiikissä ulottuen vasemmalta oikealle, ja johon vedämme demarkaatiolinjan. Ansaitakseen nimensä kapitalismikritiikin on purettava nimenomaan tämä yhteys. Sen on ymmärrettävä työ ja pääoma yhtenä kokonaisuutena, asioina, jotka kuuluvat yhteen, ja joiden on myös häivyttävä yhdessä.
Myös antisemitismi-kritiikki on ollut teille aina keskeistä?
Ernst: Kyllä, antisemitismin ongelma sisältyy analyyttisesti jo tähän työsuhteeseen. Antisemitismi muodostuu jaosta rehelliseen työhön ja spekulatiiviseen työhön, joka perinteisesti yhdistettiin juutalaisiin. Moishe Postone – yhdysvaltalainen kirjoittaja, joka opiskeli kylläkin Frankfurtissa, ja jonka työ on melko lähellä ryhmämme toimintaa – kirjoitti aiheesta 1970-luvulla.
Postone analysoi juuri tätä antisemitismin ja työn suhdetta, jolla on edelleen tiettyä ajankohtaisuutta. Kirjoituksessaan hän sijoittaa Auschwitzin historiallisesti tämän halkeaman kohdalle, jossa rehellinen ja spekulatiivinen työ erotetaan toisistaan. Auschwitz on hänelle arvon tuhoamisen tehdas, jossa imaginaarinen arvo ruumiillistuu: kaikki abstrakti, mikä muodostaa kapitalismin, henkilöidään ja biologisoidaan juutalaiseen, ja voi näin tulla imaginaarisesti tuhotuksi. Kapitalismin yksi puoli asetetaan toista puolta vastaan. Toisella, konkreettisella, puolella on työnteko ylikorostettuna ja uskonnoksi tehtynä, ja toisella puolella on saatana, kapitalismin paha puoli, joka voidaan imaginaarisesti tuhota. Tässä antisemitismi viittaa oikeastaan kapitalistisen yhteiskunnan ydinrakenteeseen. Se ei ole siis yksinkertaisesti taivaasta tippunutta hulluutta, vaan siinä yhteiskuntamme perustava hulluus vaikuttaa brutaaleimmillaan.
Kirjoititte noin 20 vuotta sitten Työn vastaisen manifestin?
Ernst: Onko siitä jo niin pitkä aika?
Manifestihan on tuonut myös meidät teidän luoksenne. Siinä käytettävä kielihän on melko, voiko sanoa provosoivaa? Esimerkiksi kirjoitetaan kesytetyistä työeläimistä ja kotimaisista polkumyllyistä. Voitteko kertoa provokaation käyttämisestä metodina kapitalismin kritiikissä
Norbert: Työn vastainen manifesti oli tietyssä mielessä poleeminen yhteenveto analyysistä, jota olimme kehittäneet 80-luvun lopulla ja 90-luvulla. Tässä uudessa lähestymistavassa kapitalismikritiikkiin oli keskiössä juuri työn kritiikki. Se oli meille keskeinen kategoria. Tämä muodosti siis myös voimakkaan vastakohtaisuuden suhteessa perinteiseen vasemmistoon ja ennen kaikkea perinteiseen marxismiin.
90-luvun lopulla ilmaisimme tämän kritiikin poleemisen tekstin muodossa, eli Työn vastaisena manifestina. Teksti on poleeminen ja tietyssä mielessä yleistajuinen. Siinä käsitellään teoreettisia kysymyksiä, mutta muodossa, joka on suhteellisen helposti lähestyttävä. Teksti oli tarkoitettu hieman laajemmalle yleisölle ja sen oli tarkoituskin provosoida. Halusimme provosoida perinteistä vasemmistoa ja ottaa puheeksi jotain, mikä on yksinkertaisesti yleisesti läsnä, eli työn pakosta kieltäytymisen.
Teksti puhutteli hyvin monia ihmisiä. Se käynnisti monia keskusteluja ja siihen tartutaan yhä uudestaan. Tämä oli meille merkki siitä, että tämä työn pakko oli jotain, mikä todella myös koettiin pakkona. Jonain, josta haluaisi vapauttaa itsensä. Tämähän meillä on vastassa kapitalistisessa arjessa. Meidän on tehtävä työtä ansaitaksemme rahaa, eli saadaksemme elää meidän on tehtävä työtä. Meidän on alistuttava näille pakoille ja suoritettava toimintoja, jotka ovat oikeastaan järjettömiä ja tuhoavia. Tiedämme, että ne tuhoavat luonnon perustoja ja inhimillisiä suhteita, ja että ne ovat tuhoisia terveydelle. Kaikkea tätä meidän täytyy tehdä vain siksi, koska olemme pakotettuja ansaitsemaan rahaa. Tämä nostattaa yhä uudelleen vastarintaa ihmisissä, ja tämän impulssin me haluamme mobilisoida, tätä impulssia haluamme puhutella.
Ernst: On tosiaan painotettava että me tiesimme provosoivamme. Mutta kyse ei ollut keinotekoisesta provokaatiosta, siitä, että olisimme jossain mielessä liioitelleet. Positio on ankara ja teoreettisesti radikaali. Manifesti on pikemminkin popularisointi kuin liioittelu. Työn kanssa on vain oltava tekemisissä tässä yhteiskunnassa, minkä vuoksi työn kritiikki on ehkä lähempänä ihmisiä kuin tavaramuodon kritiikki, joka kuitenkin tietenkin liittyy loogisesti asiaan seurauksena ensimmäisestä. Tavaran hävittäminen on identtinen työpakon hävittämisen kanssa, mutta sillä ei selvästikään ole samaa tunnelatausta. Se työnnetään syrjään pikemminkin jonain ei todella vakavana. Mitä teoreettiseen sisältöön tulee, tarkoitimme kaikkea kirjoittamaamme aivan kuolemanvakavasti.
Tästä syystä minä pidinkin manifestista, koska minäkin näin tämän vakavuuden. Te kirjoitatte manifestissa: “Globaalista väestöstä kolme neljäsosaa on julistettu yhteiskunnalliseksi jätteeksi.” Voitteko auttaa minua tämän kysymyksen kanssa, koska valtavirtanäkökulmasta väitetään, että näin ei olisi, että tilastot näyttäisivät meille, että kapitalismi on paras järjestelmä, ja se hyödyttää useampaa kuin mikään muu järjestelmä. Suurin piirtein näin väitetään. Minulla on vaikeuksia käydä tätä väitettä vastaan. Voitteko auttaa minua, miten voin vastata iltapäivälehdille, tai mitä voin sanoa niille kanssaihmisilleni, jotka uskovat tähän näkökulmaan tai uusintavat sitä?
Norbert: Ensinnäkin voi vedota yksinkertaisesti faktoihin. Kansainvälinen työjärjestö ILO julkaisi vastikään raportin, jonka mukaan maailmanlaajuisesti kaksi miljardia ihmistä työskentelee epävirallisella sektorilla. Tämä tarkoittaa 60:tä prosenttia työskentelevästä väestöstä. Eli vain 40 prosenttia työskentelee niin sanotulla virallisella sektorilla. Epävirallinen sektori on tietenkin hyvin laaja käsite, siihen sisältyy vaikka mitä. Mutta tutkimustulos osoittaa kaksi asiaa. Ensinnäkin: ihmiset ovat pakotettuja myymään työvoimaansa, koska muut elämänolosuhteet omaan tarpeeseen tuottamista varten, omavaraistaloudessa tai luontaistaloudessa, on tuhottu kapitalistisen globalisaation maailmanlaajuisen täytäntöönpanon kautta. Ihmiset ovat siis pakotettuja myymään työvoimaansa, mutta suurin osa ihmisistä ei löydä olosuhteita, joiden puitteissa he voisivat tehdä tämän tavalla, joka mahdollistaa jokseenkin kelvollisen elämän. Heidän täytyy myydä itsensä erittäin huonoihin olosuhteisiin. Tämä on niin sanotusti asian ydin, joka on myös empiirisesti todistettavissa. Kaikki muu on hyvin valikoivaa faktojen poimimista, mitä tietenkin tehdään mielellään kapitalismin legitimoimiseksi.
Muutama vuosi sitten kuollut ruotsalainen tiedemies Hans Rosling harjoitti tätä faktojenpoimintaa erityisen aktiivisesti. Hän pyrki aina perustelemaan, että kaikki paranee kaiken aikaa. Mutta jos kapitalistisen kehityksen logiikkaa tarkastellaan lähemmin, nämä väitteet eivät kuitenkaan ole totta. Kapitalistiseen kehitykseen liittyy pakko, nimittäin yhä korkeamman tuottavuuden pakko. Ja tämä tuottavuuskehitys tarkoittaa sitä, että yhä useampia asioita tuotetaan yhä lyhyemmässä ajassa. Kapitalistisissa oloissa näitä mahdollisuuksia ei käytetä hyvän elämän mahdollistamiseksi kaikille ihmisille, jotta kaikkien ihmisten tarvitsisi käyttää vain muutama tunti tuotantotoimintaan, vaan se johtaa aina siihen, että työ keskittyy yhä enemmän ja enemmistö suljetaan ulkopuolelle. Heille ei ole enää tilaa näillä keskeisillä sektoreilla, ja heidän on vain yritettävä selviytyä jotenkin. Nämä ovat siis empiirisiä tosiasioita, joista myös Kansainvälinen työjärjestö puhuu.
Ernst: On olemassa kolmaskin keskeinen näkökulma joka mainittiin lyhyesti aiemmin. Kyse on pääoman kasvattamiseen liittyvän kasautumisprosessin irrottamisesta työstä. Kyse on siitä, missä pääoman kasvattaminen todellisuudessa tapahtuu, eli finanssimarkkinoista. Monet työpaikat ovat riippuvaisia tästä dynamiikasta. ILO:n empiiristen lukujen loogisena taustana on siis se, että rakennustyöntekijät työskentelevät sellaisten kiinteistöjen rakentamisen parissa, joiden rahoitus perustuu puhtaasti keinotteluun. Kantavana tekijänä ei ole enää kokonaisjärjestelmä nimeltä työ, vaan työstä on tullut toissijainen muuttuja.
Kapitalistinen yhteiskunta esittäytyy työhön perustuvana yhteiskuntana, mutta tässä hullussa muodossaan se on jo alkanut irrottautumaan työstä. Mutta vain hullussa muodossa, eikä emansipatiivisessa muodossa. Esimerkiksi koko vuoden 2008 romahduksen jälkeinen noususuhdanne perustuu finanssimarkkinadynamiikan jälleenlainaajiin. Kiinan kaltainen maa ottaa halpoja lainoja, mikä johtaa kiinteistöalan noususuhdanteeseen. Miljoonat ihmiset saavat tietysti työtä, mutta työssä, joka ei ole kantava vaan toissijainen. Tämä on perustavanlaatuinen ero, joka tulee tietysti esiin erityisesti kriiseissä, joissa tämä mekanismi hajoaa, eikä siis enää kanna. Tässä piilee valtava kriisien mahdollisuus.
Norbert: Kun kiinteistökupla puhkeaa jälleen kerran, miljoonat ihmiset jäävät yhtäkkiä työn ulkopuolelle. Heitä ei enää tarvita, koska rakennusala romahtaa kantavana sektorina kertaheitolla. Aivan kuten tapahtui vuosina 2008–2009, ja täsmälleen sama tulee tapahtumaan uudelleen.
Antaako tämä teille toivoa, näettekö tämän positiivisena asiana? Oletteko huomanneet Krisis-ryhmässä tai työssänne, teoreettisessa työssä, että ihmiset tulevat jälleen luoksenne tai ihmiset kokoontuvat yhteen, koska kriisi on jälleen kärjistymässä?
Ernst: En käyttäisi termiä toivo kriisin yhteydessä. Ensinnäkin kyseessä on katastrofaalinen prosessi, joka etenee erittäin hitaasti. Kysymys on siitä, miten yhteiskunta reagoi siihen ja miten sitä käsitellään. Tällä hetkellä monet oikeistopuolueiden ja vastaavien tahojen taantumukselliset käsittelytavat hallitsevat. Nämä ovat vaarallisia reaktiomuotoja, ja tällä hetkellä selvästi enemmän äänessä ja määrittämässä keskustelua.
Mutta kyseessä on tietenkin myös mahdollisuus ajatella järjestelmän ulkopuolella, ja ottaa kriisi tilaisuutena miettiä muita ratkaisuja ja pyrkiä niihin. Polarisoivissa kriiseissä on kaksi vaihtoehtoa. Lääketieteessä kriisin jälkeen seuraa joko terveys tai kuolema. Samat vaihtoehdot ovat olemassa myös silloin, kun kyseessä ovat yhteiskunnalliset kriisit, että kriisi ei välttämättä johda elpymiseen vaan mahdollisesti myös uudelleenorientoitumiseen. Se mahdollisuus on olemassa, ja tietenkin sen puolesta taistellaan.
Norbert: Näemme, että kriittisellä teorialla, yhteiskuntakritiikillä, on suuri merkitys siinä, miten kriisitilannetta tulkitaan, miten se ymmärretään ja mitä johtopäätöksiä siitä vedetään. Tässä suhteessa olemme teoriastamme käsin yrittäneet tulkita ja analysoida jo yli 30 vuoden ajan myös nykyistä kapitalistista kehitystä kriisiprosessina. Teoriamme on aina ollut kriisiteoria, kuten Krisis-nimikin kertoo. Kyse ei ole koskaan ollut oikeassa olemisesta eikä ilkkumisesta: “Hienoa, kapitalismi on kriisissä!” Mutta on tärkeää ymmärtää tilanne, jossa olemme. Meillä tarkoitan yhteiskunnallisia liikkeitä tai ihmisiä, jotka järjestäytyvät yhteiskunnallisissa liikkeissä ja jotka tekevät kapitalismin tuolle puolen osoittavia johtopäätöksiä. Meidän on ymmärrettävä, missä olemme. Vain silloin voimme löytää jotakin, mikä ylittää kapitalismin.
Ernst: Jos teemme ratkaisuja kapitalismin pohjalta, ratkaisut johtavat ad absurdum. Meidän täytyy löytää radikaaleja ratkaisuja, vaikka kukaan ei halua ajatella niitä ja vaikka kapitalismi on ankkuroitu valtion instituutioihin. On löydettävä ei-kapitalistisia ratkaisuja, ja nimenomaan sellaisia ratkaisuja, jotka rikkovat kapitalismin. Olemme tuomittuja vapauteen. Paradoksaalisesti ilmaistuna: kaikki reformistiset käsitteet kieltävät itsensä, ne saavuttavat hyvin nopeasti rajansa. Kritiikki, joka lähtee liikkeelle tavaroiden runsauden ja aistimellisten materiaalisten tarpeiden välisistä ristiriidoista ja siitä, että resursseja on käytettävä eri tavalla, ei voi koskaan tarjota vastausta empiirisesti ja perspektiivisesti tällaisessa katastrofi- ja hajoamistilanteessa tällä oudolla planeetalla, nyky-yhteiskunnassa, sisällissotaan vajoavassa maailmanjärjestyksessä. Kuvailemani näkökulmat eivät välttämättä ole idyllisiä, vaan tilanne on äärimmäisen kärjistynyt. Se näyttäytyy arvokritiikin käsitteeseen kytkeytyvästä positiosta.
Minulla on enää oikeastaan vain yksi kysymys, ja se koskee työn käsitettä. Pitäisikö meidän käyttää sanaa työ? Näettekö mitään myönteistä sanassa, vai olisiko parempi, että puhuisimme haastattelemisesta ja teorian kirjoittamisesta tai aina konkreettisemmalla tasolla tekemisestä ja unohtaisimme vain käsitteen työ? Miten näette tämän?
Ernst: Mitä tulee sanan käyttämiseen jokapäiväisessä elämässä, olen suhteellisen epädogmaattinen. Käytän sitä myös itse toisinaan. Kun työstän tekstiä, sanon, että työskentelen. Ja sitten joku kanssatekijöistäni parantelee tekstiä.
Norbert: Näin on minunkin kohdallani.
Ernst: Tämä näkyy jokapäiväisessä elämässä. Emme ole kielipoliiseja, jotka haluavat poistaa työn käsitteen. Mutta siinä itsestään selvässä tavassa, jolla puhumme työstä, syntyy myös yhteiskunnallinen tila, ja me problematisoimme tätä. Yritämme rakentaa näkökulmaa, jossa hahmottuu yhteiskunta, jossa ei enää puhuta työstä. Aivan kuten aikaisemmilla yhteiskunnilla ei ollut yleistä käsitystä työstä, vaan käsityksiä erilaisista toiminnoista.
Tulevaisuuden yhteiskunnassa asia tulee myös olemaan näin, koska se vastaa todellisuutta. Töiden yhtenäisyys liittyy vain rahan ansaitsemiseen ja pakkoon menestyä markkinoilla. Meille oli tärkeää käsitellä ja problematisoida tätä, ja kielikritiikillä on tässä tietenkin aina merkityksensä. Että tietyt termit kuljettavat tiettyjä suhteita ja julistavat nämä suhteet ikuisiksi. Työn käsite tekee juuri näin, koska se teeskentelee, että olisi itsestään selvää, että ruoanvalmistus, autojen valmistus ja hampaiden korjaus olisivat sama asia. Mutta näin ei ole. Toisenlaisessa yhteiskunnassa hampaiden korjaaminen on hampaiden korjaamista, ajoneuvojen tuottaminen on ajoneuvojen tuottamista ja ruoan kasvattaminen on ruoan kasvattamista. Piste.
* * *
[Keskustelijat siirtyvät ulkotiloihin. He ovat Nürnbergissä, Saksassa.]
Norbert: Tämä tässä on Saksan liittovaltion työvoimatoimisto, mikä käytännössä tarkoittaa Saksan työttömien valtakunnallista hallintoa. Sitä siis kutsutaan työvoimatoimistoksi, mutta itse asiassa täällä hallinnoidaan niitä ihmisiä, jotka eivät ole työssä ja joita pyritään saamaan takaisin työmarkkinoille. Sen pitäisi oikeastaan olla nimeltään liittovaltion työttömien toimisto. Se olisi varmasti huono propagandanimi. Rakennus on valtava. Eräänlainen palatsi työtä varten. Se osoittaa symbolisesti työn merkityksen tässä yhteiskunnassa.
Ernst: Nimi oli ennen hieman toinen, Liittovaltion työvoimalaitos. Saksan kielen sana die Anstalt (laitos) tuo mieleen, että on olemassa myös mielisairaille tarkoitettuja laitoksia. Tämä patologisen itsekriittinen huomio on valitettavasti leikattu pois. Nyt sitä kutsutaan sanalla die Agentur (toimisto), joka tarkoittaa jotain aktiivista, maailmaa muuttavaa.
Norbert: Haluaa tarkoittaa…
Ernst: Koska tämä on suunniteltu tietyn ohjelman mukaisesti, tämä ei ole työttömien vaan työn toimisto. Kyse on siitä, mitä ihmisten pitäisi saada, nimittäin mukava työpaikka, ja heidät pitäisi pelastaa työttömyyden tilasta. Pelastuslaitos, joka on täällä tullut kiveksi. Arkkitehtuurikin puhuu puolestaan, se on vallan arkkitehtuuria. Muoto ja sisältö osuvat yhteen.
Norbert: Sivuhuomautuksena pieni anekdootti. Kun julkaisimme Työn vastaisen manifestin vuonna 1999, menimme täällä joka kuukausi järjestettävään lehdistötilaisuuteen ja jaoimme manifestin kaikille toimittajille sekä myös liittovaltion työvoimalaitoksen johtajalle. Tiesimme, etteivät he kiinnittäisi siihen paljon huomiota. Mutta kyseessä oli pieni provokaatio ja kaikki katsoivat meitä hieman oudosti. Mutta siinä kaikki. Ajattelimme tietenkin, että lehdistö saattaisi raportoida asiasta, mutta mitään ei tapahtunut.
Ernst: Valitettavasti myöskään poliisi ei puuttunut asiaan
Norbert: Poliisi ei puuttunut asiaan, eikä meitä raahattu väkisin ulos alueelta.
Saanko kysyä, mitä neuvoja teillä on työttömille? Miten taistelette sitä pelkoa vastaan, jota valtio yrittää aiheuttaa?
Norbert: Pohjimmiltaan kyse on ennen kaikkea asenteesta ja keskinäisestä tuesta. On oltava keskinäistä tukea ja tämän tietoista toteuttamista. Aikaisemmin monet tekivät näin hyvin tietoisesti, niin mekin. Jos teet koko ajan palkkatyötä, sinulla ei ole aikaa todella tärkeisiin asioihin. Käytimme tietoisesti hyväksi työttömyyttä ja työttömyyskorvausta, jotta meillä olisi aikaa työllemme, teorialle ja lehdellemme. Työttömyys ei ollut meille koskaan ongelma, emme antaneet pelotella itseämme moraalisesti. Mutta tietysti he painostavat. On osallistuttava aina jonkinlaisiin toimenpiteisiin, on osallistuttava lisäkoulutukseen. Paine on tullut yhä voimakkaammaksi. On tullut vaikeammaksi käyttää työttömyyttä omaan, itseä kiinnostavaan toimintaan, jolla on todellista merkitystä.
Ernst: Kehitys on kyllä ollut melko dramaattinen. Minullahan on vuosikymmenten kokemus tästä. Työttömänä on tekemisissä koneiston kanssa. Aikaisemmin oli olemassa vasemmistolainen ilmapiiri, jossa työttömyys hyväksyttiin. Nykyään yksilöllistyminen on erittäin voimakasta, ja tämä on näkyvissä myös työttömyyshallinnossa. Työttömänä sinulla on tapauskohtainen ohjaaja, jonka ainakin teoriassa on tarkoitus huolehtia erityisesti sinusta. Mutta käytännössä tämä tarkoittaa, että joudut jatkuvasti kohtaamaan vaatimuksia. Tämä oli ennen paljon rennompaa. Täällä Saksassa tehtiin suuret Hartz 4 -uudistukset, jotka ovat kärjistäneet olosuhteita erittäin paljon ja yksilöllistäneet tilanteen äärimmilleen. Siksi minun on vaikea antaa neuvoja, erityisesti nuoremmille ihmisille.
Olen nyt hieman yli kuusikymmentä, joten kukaan ei voi enää työllistää minua. Paine on siis suhteellisen alhainen. Mutta nuoremmille tilanne näyttää hyvin erilaiselta. On valtavan vaikeaa selviytyä yksin, sitä voi vain käyttää väistämisstrategioita tilanteen käsittelemiseksi. On selvää, että kyse on yhteiskunnallisesta ongelmasta, joka liittyy tuotantovoimien kehitykseen ja ihmisten käymiseen tarpeettomiksi työmarkkinoilla. Kyse ei ole yksilöllisestä ongelmasta, jossa yksilöllinen epäonnistuminen on aina työttömyyden lähtökohta. Mutta koko koneisto on kuitenkin suunniteltu juuri tätä yksilöllistämistä varten, että koko asia määriteltäisiin yksilöllisten puutteiden ongelmaksi. Ja vaikka yhteiskunnallinen kehitys ja taloudellinen todellisuus todistavat muusta, tästä ei välitetä. Ristiriidan peittämiseksi nähdään myös paljon vaivaa.
Tämä yhteiskunta on liian tuottava pystyäkseen pakottamaan kaikki ihmiset kokopäivätyöhön ja tehdäkseen heidän olemassaolonsa riippuvaiseksi työn kautta tapahtuvasta uusintamisesta. Merkittävää voi olla vain yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttaminen ja tämän keskustelun pakottaminen ja käyminen. Yksilönä olet tänä päivänä melko onnettomassa tilanteessa. Paitsi jos olosuhteet ovat oudot, kuten korona-aikana, jolloin työttömiin kohdistuva paine yhtäkkiä hellitti. Myös hallinto oli ylikuormitettu, ja yhtäkkiä monet itsenäiset ammatinharjoittajat olivat työttömiä tai heidän olemassaolonsa oli vaarassa. Heitä ei voinut kohdella samalla tavalla kuin muita työttömiä, koska he olivat selvästi täysin toimintakykyisiä, mutta eivät voineet työskennellä koronasulun vuoksi. Silloin kysymyksenasettelu oli toinen.
Jos tarkastelemme, mitä tapahtuu suurten talouskriisien ja laman aikana, myös ne muuttavat keskustelua, tai ainakin niitä edellytyksiä, jotka määrittelevät yhteiskunnallisen keskustelun. Siihen, kuinka yksilötasolla selvitään, voidaan antaa vain yksilöllisiä vastauksia. Liikkumavara on pienentynyt erittäin paljon verrattuna 1970- ja 1980-lukujen lähtötilanteeseen. Tuolloin oli olemassa vielä hyvin kehittynyt hyvinvointivaltio, joka perustui hyvin pitkälti kollektiiviseen turvaan. Nykyään yhteiskunta on äärimmäisen yksilökeskeinen. Mutta tämä eristäminen ja yksilöllistäminen on myös osa yleistä yhteiskunnallista kehitystä, ja se heijastuu tietenkin myös työttömyyden hallinnointiin ja tämän ongelman käsittelyyn.
Norbert: Ei pidä unohtaa, että 1980-luvulla oli myös voimakas poliittinen, miten sen nyt sanoisi, työttömyyden stigmaa purkava liike. Suuressa osassa vasemmistoa tai vaihtoehtoista liikettä oli yksinkertaisesti hyväksyttyä, että oli työtön ja myös että eli sosiaalietuuksien varassa, ja että töissä käymisen sijaan harjoitti poliittista, kulttuurista tai sosiaalista toimintaa. Mitä sitten halusikaan. Tämä poliittinen ilmapiiri on muuttunut täysin. Työttömyyden stigmasta on tullut paljon vahvempi, ja kuten Ernst juuri sanoi, ilmapiiri on yksilöllistynyt. Olet siis henkilökohtaisesti vastuussa siitä, että olet työtön. Ja on melkein moraalitonta, jos saat etuuksia valtiolta. Tämä on muuttunut radikaalisti.
Ernst: Kyllä, mutta kyse ei ole vain siitä, että keskustelu on muuttunut, vaan myös yksilön tilanne on muuttunut. Minun ja Norbertin toteuttamassa elämisen mallissa elämä on omistettu teoreettiselle työskentelylle, joka tapahtuu tarkoituksellisesti akateemisen koneiston rinnalla, eikä sen sisällä. Nykyään yksilötasolla tämä ei ole enää mahdollista. Yksilötasolla paineet ovat varmasti kasvaneet, ja tämä on osittain johtanut siihen, että ryhmässämme on käynnissä uudelleenakatemisoituminen. Minun ja Norbertin elämäntyyli ei ole enää mahdollinen.
* * *
Ernst, Norbert, voitteko kertoa minulle, missä olemme ja mikä näkymä takanamme avautuu?
Ernst: Olemme keskellä Nürnbergin puoluepäiväaluetta. Täällä natsit järjestivät keskeiset kokoontumisensa. Tämä on myös ainoa osa, joka aikoinaan saatiin valmiiksi tästä valtavasta alueesta. Täällä pidettiin 1920-luvulta lähtien syyskuisin Nürnbergin puoluepäivät, kansallissosialistien keskeiset kokoontumiset. Myöhemmin vallankaappauksen jälkeen tämä rakennettiin kuin yhdessä yössä. Viimeiset puoluepäivät järjestettiin vuonna 1938. Seuraavaksi vuodeksi suunniteltua kokoontumista, joka oli nimetty “rauhan puoluepäiviksi”, ei pidetty.
Norbert: Rauhan puoluepäivät…. Ja sitten 1. syyskuuta he hyökkäsivät Puolaan. Tässä näkee heidän poliittisen kyynisyytensä.
Ernst: Ja tässä, vuonna 1935, Nürnbergin puoluepäivien yhteydessä, hyväksyttiin niin sanotut Nürnbergin lait, rotulait, jotka sinetöivät niin sanottujen ei-arjalaisten ja juutalaisten poissulkemisen. Kuka määriteltiin juutalaiseksi, kuka on puolijuutalainen, kuka saa mennä naimisiin kenenkin kanssa ja niin edelleen. Kaikki tämä on sidoksissa tähän paikkaan ja tähän kaupunkiin.
Norbert: Tämä alue kuvastaa tuon hallinnon gigantomaniaa, tätä suuruudenhulluutta. He kuvittelivat olevansa maailman suurimpia ja hallitsevansa maailmaa ja niin edelleen. Tämä alue on, en nyt muista neliökilometrejä, mutta jo tässä näkee mittasuhteet, alue ulottuu tuonne taakse asti. Seisomme nyt katsomossa, jonka ohi puolueen jäsenet marssivat. Tätä vastapäätä, niin sanotulla Zeppelin-kentällä, pidettiin jonkinlaisia sotaharjoituksia, jonkinlainen show. Tuolla edessä oli puhujakoroke, jossa Hitler piti puheensa, eli hän seisoi, antoi ihmisten marssia ohi ja piti sitten fanatisoivat puheensa.
Ernst: Tämä näyttämö on suunniteltu berliiniläisessä Pergamon-museossa olevan Pergamonin alttarin mukaan. Sillä on siis esikuva antiikin ajoilta. Kongressihallilla, joka on takanamme ja joka kuuluu tähän natsialueeseen, on Rooman Colosseumin muoto. Sieltä on peräisin myös tämä outo tervehdys, natsitervehdys, jota en nyt demonstroi. Sen juuret ovat roomalaisessa tervehdyksessä. Ainoa ero tämän jäljennöksen ja Colosseumin välillä on se, että Nürnbergissä sen piti tietenkin olla hieman suurempi. Mutta tässäkään tapauksessa ei oltu kovin omaperäisiä. Yksi Hitlerin tärkeimmistä arkkitehtonisista vaatimuksista tähtiarkkitehdilleen Speerille oli, että rakennusten on näytettävä hienoilta, vaikka ne olisivat raunioina. Olemme päässeet jo suhteellisen pitkälle raunioiden kanssa. Kaikki täällä on hyvin ränsistynyttä. Se johtuu myös siitä, että kaikki on rakennettu hyvin lyhyessä ajassa, ei kovin tukevaksi. Ei edusta saksalaista laatutyötä.
Norbert: Ei varsinkaan tuhanneksi vuodeksi.
Ernst: Tuhannen vuoden rajaa se ei myöskään tule tavoittamaan.
Norbert: Korjaamista kokeiltiin jo 1960-luvulla, ja nyt kaikki täällä on jo taas rapistunut. Nyt keskustellaan myös siitä, mitä tälle pitäisi tehdä. Annetaanko tämän vain rappeutua vai säilytetäänkö se. Keskustelu ei siis ole vielä ohi.
Ernst: Kaupunki ei myöskään ole kovin iloinen tästä perinnöstä.
Norbert: Mehän halusimme myös sanoa jotain vielä työstä. Natsien työkultti. Sillä on myös vahva kytkös tähän paikkaan. Miten olikaan tämän työn alttarin laita?
Ernst: Kyllä, ensinnäkin natsit yrittivät kaapata tämän työläisliikkeessä olleen liikevoiman ja myönteisen suhteen työhön. Tämä näkyy puolueen nimessä asti: “kansallissosialistinen saksalainen työväenpuolue’’. Ja tämä maamme puolesta taistelevia työarmeijoita painottava puhetyyli ja yhteiskunnallinen ele toteutettiin myös täällä paikan päällä. Niinpä täällä järjestettiin myös erilaisia kokoontumisia, erityisesti aina 1. toukokuuta. Ihmiset seisoivat rivissä ja marssivat aseiden sijasta lapiot olalla. Siirtymä sotilaalliseen tapahtui sulavasti. Työ sodan jatkamisena toisin keinoin oli kansallissosialismille olennainen ohjelma ja se erosi jonkin verran muista työhön myönteisesti suhtautuvista liikkeistä – ne eivät ainakaan propagoineet tässä äärimmäisessä muodossa militarisointia.
Nürnbergin puoluepäiviä varten oli olemassa myös työväen alttari. Tällä paikalla harjoitettiin myös uskonnollista ylistystä, tätä uskonnollista ylimielisyyttä, jossa vaalittu työ – pyhä periaate ja myös ratkaiseva osa saksalaisuutta – asetettiin keskiöön. Natsit tukeutuivat vanhempiin, 1900-luvun alun ideologisiin virtauksiin. Saksalaisuutta on aiemminkin pyritty yhdistämään työhön eri konstein. Ensimmäisen maailmansodan aikaan vastakkainasettelu Englannin ja Saksan välillä näyttäytyi vastakkainasetteluna kauppiaiden ja sankareiden välillä. Eli englantilaiset ovat kauppiaita, ja me olemme sankareita – ja sankari on aina myös työn sankari. Tämä kietoutuu yhteen taistelukentän ja tehtaissa käytävien taistelujen kanssa, ja on osittain tuttua myös reaalisosialismista, jossa työlle annettiin sama lataus. Mutta natsien kohdalla tämä oli silmiinpistävämpää.
Norbert: Natsien kohdalla kyse oli läheisestä yhteydestä tähän rakennettuun saksalaiseen identiteettiin, joka liittyi hyvin vahvasti työhön.
Ernst: Se liittyy tietenkin myös osaan Saksan historiasta. Saksa oli takapajuinen maa, joka modernisoitui ja teollistui erittäin nopeasti 1800-luvulla. Se jätti muut jälkeensä, esimerkiksi Englannin, mutta samaan aikaan pankkijärjestelmä ja rahoitusmarkkinat eivät olleet vielä yhtä kehittyneet. Näin oli mahdollista luoda vastakkainasettelu kapitalismin kahden eri puolen, rahoitussfäärin ja työelämän välille. Saksalaisuudella tarkoitettiin työntekoa, ja toinen puoli ruumiillistettiin ensisijaisesti juutalaisen hahmossa. Kapitalismin kahden puolen kuvitteellinen jakautuminen.
Norbert: Tämä jako on antisemitismin peruskaava. Että sanotaan, että työ on hyvä asia ja että rahoitusala on huono asia. Vaikka nämä ovat saman yhteiskuntajärjestelmän kaksi puolta, ne kuuluvat aina yhteen ja liittyvät aina toisiinsa. Antisemitismi ideologiana repii tämän hajalle ja määrittää yhden puolen, nimittäin työn, positiiviseksi. Ja yhdistää sen sitten Saksassa vielä kansalliseen identiteettiin. Toinen puoli, finanssisektori, abstrakti, ei niin konkreettinen, aletaan nähdä vieraana ja samaistetaan juutalaisiin. Sen ympärille rakennetaan kokonainen salaliittoteoria. Ja se on sitten peruste ryhtyä toimiin tätä kuviteltua kansainvälistä juutalaisuutta vastaan.
Natsien sota oli periaatteessa heidän omasta näkökulmastaan sotaa kansainvälistä juutalaisuutta vastaan. Juutalaisuus oli ikään kuin kulissien takana seisova vihollinen. Tämä oli natsien järjetön harha, jonka yhtenä seurauksena oli myös holokausti. Täysin järjetöntä. Kyllä, ja suuri osa siitä, mistä olemme puhuneet, liittyy tähän paikkaan. Myös tämä työn alttarin symboliikka, työn armeijat, rotulainsäädäntö, kaikki tämä oli täällä kuin polttolasin keskittämänä.
* * *
Oletteko onnistuneet elämässänne kieltäytymään työstä?
Ernst: Olen viettänyt suhteellisen vähän aikaa elämästäni palkkatyössä. Tämä johtuu kuitenkin myös henkilökohtaisen elämäni sattumuksista ja epäonnesta, eikä ainoastaan tietoisesta strategiasta. Kumppanini menehtyi, ja jäin yksinhuoltajaksi 23-vuotiaana. Miehenä, jolla on pieni lapsi, olin Saksan hyvinvointivaltiossa oikeutettu siihen, että minun ei tarvinnut tehdä töitä. Ja se oli pitkään etu, sillä jos etsii puolipäiväistä työtä miehenä, voi unohtaa koko homman.
Tämä valitettava henkilökohtainen tilanne johti tähän sivutulokseen. Sain tähän liittyen opiskeluajan pidennyksen. Tuona aikana minulla oli paitsi lapsi, josta minun piti huolehtia, myös vapaus käsitellä teoriaa ja muuta sellaista. Aloin tottua tämäntyyppiseen työhön. Loppuelämäni ajan olen tehnyt erilaisia sivutoimisia työpätkiä, ja myös kirjoittaminen on tuonut rahaa ajoittain. Meillä on myös rakenteita, joiden kautta olen ajoittain saanut tukea ja olen saanut rahaa Krisis-yhdistykseltä. Elämä on edennyt sulavassa tasapainotilassa henkilökohtaisen kunnianhimon puutteen, kirjoittamisesta saatavien tulojen ja hyvinvointiyhteiskunnan välillä. Kaiken kaikkiaan olen voinut keskittyä hyvin vahvasti siihen, mikä on minulle tärkeää. Mutta ensinnäkin siihen liittyy tämä elämäkerrallinen ulottuvuus, lesken asema ja lapsi. Ja tietysti siinä on myös se ulottuvuus, että kävin tämän läpi pääasiassa 80- ja 90-luvuilla, jolloin paine työllistyä oli paljon pienempi kuin nykyään. Kukaan ei voisi tehdä tällaista uraa näin helposti enää.
Entä sinun tarinasi, Norbert?
Henkilökohtainen historiani on aivan erilainen. Myös minä olen yrittänyt tehdä mahdollisimman vähän palkkatyötä, jotta minulla olisi mahdollisimman paljon aikaa teoreettiselle työlle, eli käytännössä Krisis-projektille. Näin oli oikeastaan alusta alkaen. Vielä 80-luvulla oli mahdollista suunnitella työskentelevänsä mahdollisimman vähän. Aloitin osa-aikaisilla töillä. Sain opintoni valmiiksi, ja sen jälkeen tein taas osa-aikatyötä, 20 tuntia viikossa. Siihen aikaan tuolla työmäärällä pystyi elämään melko hyvin, jos ei ollut suuria vaatimuksia kulutuksen suhteen. Näin minulla oli tarpeeksi aikaa Krisis-projektille. Sitten asiat tapahtuivat aikalailla omalla painollaan. Joskus minut irtisanottiin, sitten olin työtön, sain tukea työvoimatoimistosta, ja myöhemmin tuli taas osa-aikatyö. Olen aina vaihdellut osa-aikatyön, 20–30 viikkotunnin työn ja työttömyyden välillä, jolloin olen saanut rahaa valtiolta, ja pyrin tietoisesti tekemään näin. Varmistin siis aina, että minulla oli aikoja, jolloin olin todella vapautettu palkkatyöstä kahdeksi vuodeksi tai jopa pidemmäksi aikaa. Kaiken kaikkiaan sinä aikana, kun minun oli työskenneltävä, elin periaatteessa 15–16 vuotta liittovaltion työvoimatoimiston varassa. Kävimme juuri sen luona.
Sitten vielä kysymys stigmasta, josta työttömät joutuvat kärsimään. Valtion näkökulmasta tällaisen leiman pitäisi olla olemassa. Miten tämä on näkemyksenne mukaan muuttunut 1980-luvulta nykypäivään?
Norbert: 1980-luvulla elimme suuren massatyöttömyyden ja fordismin jälkeistä murroksen aikaa. Samaan aikaan sosiaalinen ilmapiiri, työn teema ja kysymys työskentelemisen tavoista politisoituivat. Siihen aikaan, ainakin tietyissä piireissä, joissa ihmiset ajattelivat poliittisesti ja kriittisesti, työttömyyteen ei liittynyt stigmaa. Ihmiset jättäytyivät työttömiksi myös tietoisesti kieltäytyäkseen työstä. Tai jos joutui irtisanotuksi, tämä ei missään tapauksessa ollut onnettomuus tai syy häpeään. Tietysti valtaosassa yhteiskunnallisista ryhmistä tilanne oli toinen. Puhun nyt poliittisesti kriittisestä, vasemmistolaisesta liikkeestä laajassa merkityksessä. Tuolloin sitä kutsuttiin vaihtoehtokulttuuriksi.
Sittemmin, voisi sanoa 90-luvun uusliberalistisesta hyökkäyksestä lähtien, muutettiin työn muotoja, jotka vaihtoehtoinen tai vasemmistolainen liike tuolloin oli kyseenalaistanut. Ajettiin läpi yksilöllistämistä. Syntyi siis joustavampia työmuotoja, joihin kuului enemmän yksilöllistä vastuuta, mutta koko asia oli integroitu uusliberalistiseen hyökkäykseen, pieniin yrityksiin, start-up-yrityksiin ja vastaaviin. Näin työn kritiikiltä katkaistiin kärki. Oli yhtäkkiä tyylikästä työskennellä start-up-yrityksissä tai pienissä yrityksissä, joissa piti työskennellä itsenäisesti ja joissa tultiin itsen riistäjiksi. Tämä kaikki tapahtui käsi kädessä työn joustavoittamisen ja yksilöllistämisen kanssa, ja toisaalta työttömyyden stigmatisoinnin kanssa. Joten se, mitä tuolloin saatettiin voimaan, oli jotain paljon rajumpaa kuin mitä oli ollut 70- ja 80-luvuilla: yksilöllinen vastuu ideologiana, että jos olet työtön, et ole ponnistellut, etkä ole tuottanut mitään. Tämä stigmatisointi on voimistunut entisestään vielä 90-luvun jälkeenkin.
Ernst: Keskeistä on tosiaan tämä siirtymä, johon Norbert jo viittasi. Työn kritiikki, joka oli aktiivista 80-luvulla tai jolla oli vaikutusta, oli edelleen hyvin vahvasti suuntautunut fordistiseen työmalliin. Malliin, johon kuului tehdastyö: persoonallisuuden luovuttaminen tehtaan portilla ja tekeminen, johon ei liittynyt järjen käyttöä. Vaatimus itsensä toteuttamisesta on omaksuttu hyvin voimakkaasti työmaailmassa. Tämä on myös vuoden 1968 liikkeen ja sen klassisten työmuotojen kritiikin modernisointia. Tästä syntyi vaihtoehtoliike, joka, myös itsensä riistämisen ja itseyrittäjyyden elementtien kautta, käännettiin uusliberalistiseksi. Jossain määrin tämän vanhan työn kritiikin rajat ovat johtaneet siihen, että se on menettänyt merkityksensä ja vaikuttavuutensa. Tai se on niin sanotusti vaihtanut puolta yhteiskunnallisesti ja löytänyt tiensä valtadiskurssiin. Kyllä, näin se on, näin ajat muuttuvat. Sanoisin myös, että tärkein muutos on tämä kokemuksen voimakas yksilöllistyminen.
Norbert: Asuminen oli halvempaa, hyvinvointivaltio oli kehittyneempi, kaikki nämä asiat mahdollistivat elämäntapamme. Elämässä pärjäsi suhteellisen vähällä työllä ja pienillä tuloilla.
Ernst: Oli myös tietty populaarikulttuuri, joka teki tätä tunnetuksi. Kun täytin 30 vuotta, kaikki saivat 30-vuotislahjaksi kirjan aikuistumisen järjettömyydestä. Se käsitteli juuri tätä asennetta. Tyyppiä, joka ansaitsee vähällä työllä sen, mikä pitää hänet hengissä. Kirjalla oli vakiintunut asema tietyissä porukoissa, ei kylläkään yhteiskunnallisessa valtavirrassa. Tilanne on muuttunut. Nuorempi sukupolvi, jonka edustajat ovat nyt 30–35-vuotiaita, on keskimäärin vähintään yhtä kriittinen kuin meidän sukupolvemme, heillä on vain erilaiset lähtökohdat.
Norbert: Ei ole poliittista kontekstia, johon he voisivat kytkeytyä.
Ernst: Ja jokaisen on uhrattava nykyään paljon enemmän elämästään koneiston toimintaan.
Norbert: Nykyään kokopäivätyölläkin tulee vain juuri ja juuri toimeen.
Ernst: Ja matalapalkka-alan laajentuminen. Tämä siirtymä saattaa olla Saksassa paljon äärimmäisempi kuin muissa maissa. 80-luvulla saattoi tulla toimeen, vaikka työskenteli ilman koulutusta puolipäivätyössä.
Norbert: Esimerkiksi tehtaassa tai kuljetusalalla.
Ernst: Sitä ei voi enää tehdä. Tämänkaltainen elämä on tehty mahdottomaksi. Itse asiassa annan tälle enemmän painoarvoa kuin stigmatisoitumiselle.
Norbert: Kuitenkin ainakin nykyisten 40–50-vuotiaiden sukupolvi, joka koki uusliberalistisen hyökkäyksen alun 90-luvulla, on joutunut erittäin voimakkaan yksilöllistämisen kohteeksi. Tämä: “Minun on menestyttävä, ja jos en onnistu ja syrjäydyn, se on oma vikani”, ehkä tämä on nyt taas muuttumassa. Ehkä tähän on luvassa enemmän kriittistä suhtautumista.
