Kuva: Henri Salonen.
Komeetta julkaisee neljä tekstiä kirjasta Eurooppa kieltäytyy työstä – Haastatteluja ja vallitsevan työn kritiikkiä, jossa käsitellään työstäkieltäytymisen ja työn kultin käsitteitä, työn toisin organisoimisen mahdollisuuksia sekä seuraavia mahdollisia askelia taistelussa autoritaarista ja orjuuttavaa työn muotoa vastaan. Kirja sisältää sisältää 25 haastattelua ja kaksi esseetä, ja sen julkaisi Khaos Publishing 8.9.2023.
Kirja on osa Eurooppa kieltäytyy työstä -projektia, jonka aikana on syntynyt myös dokumenttielokuva Työn yöstä autonomiaan ja 8.9.2023 avautunut näyttely Tampereen Työväenmuseo Werstaalla. Projektin tavoitteena on ollut kerätä yhteen työn kritiikistä ponnistavia ideoita ja käytäntöjä, jotka avaavat näkymiä mielekkäämpään ja kestävämpään maailmaan.
https://www.khaospublishing.com/shop/p/eurooppa-kieltaytyy-tyosta
26.9.2021, Madrid
Voitteko kertoa keitä olette, mitä teette työksenne, ja mitä kollektiivinne Territorio Doméstico tekee?
Rafaela: Minun nimeni on Rafaela Pimentel Lara. Saavuin tänne Espanjaan Dominikaanisesta tasavallasta, ja olen työskennellyt kotiapulaisena jo lähes 30 vuotta. Olen osallistunut Territorio Doméstico -kollektiivin toimintaan sen alusta, eli vuodesta 2006 saakka. Silloin aloimme järjestäytymään kotiapulaisten ja feministinaisten kesken sosiaalikeskus Eskalera Karakolan tiloissa, joita naiset ylläpitävät omaehtoisesti. Kollektiivimme vaatii oikeuksia kotiapulaisille ja hoivatyöntekijöille, mutta myös oikeutta hoivaan.
Constanza: Olen Constanza Cisneros, työskentelen kotiapulaisena. Synnyin Ecuadorissa, olen ollut täällä suunnilleen 14 vuotta, ja tutustuin Territorio Domésticoon vuosien 2012–2014 välisenä aikana. Kun saavuin tänne, minulta puuttui paljon tietoa, mutta huomasin, että olin tervetullut tähän kollektiiviin. Toverini ottivat minut vastaan, aluksi suurella hellyydellä, ja myöhemmin näin että kyseessä oli tila epäkohtien korjaamiselle, kamppailulle – eli juuri se paikka, jota tarvitsin tunteakseni itseni vahvaksi ja tietääkseni oikeuteni. Se veti minut pinnalle siitä hyvinkin vaikeasta paikasta, jossa ihminen on, kun työskentelee kotiapulaisena ja sisäkkönä. Siitä lähtien olen kamppaillut tovereideni kanssa, ja vaatinut epäkohtien korjaamista ja oikeuksia kotiapulaisille. Etsimme jatkuvasti uusia kamppailuja, etsimme aina uutta opittavaa. Tutkimme ja yritämme pitää huolta toinen toisistamme, se on kaikkein tärkeintä.
Oletteko aina työkennelleet tällä alalla? Voisitteko kertoa meille lyhyesti työhistoriastanne?
Constanza: Valmistuin Ecuadorissa yhteiskunnallisesta viestinnästä. Työskentelin alalla vain hetken, toimittajana erään radion uutistoimituksessa ja tein freelance-hommia lehdille. Tämän jälkeen työskentelin 18 vuotta peruskoulun opettajana yksityiskoulussa. Koulu, jossa työskentelin suljettiin, eikä enää ollut muuta vaihtoehtoa, ei ollut töitä, minun täytyi muuttaa pois ja tulin tänne Espanjaan. Täällä ainoa löytämäni vaihtoehto oli työ kotiapulaisena.
Rafaela: Viimeisin tekemäni työ kotimaassani oli Oxfam Intermonissa. Olin naisten aiheiden vastuuhenkilö eräässä kollektiivissa, jossa työskentelimme teatterin keinoin vaihtoehtoisen koulutuksen alalla. Tuimme teatterin keinoin paikallisia köyhillä asuinalueilla, jotta niissä asuvat ihmiset voisivat vaatia itselleen peruspalveluita kuten vettä, sähköä, päällystettyjä katuja, kouluja ja sairaaloita. Lisäksi olen ollut aktivisti ja opettanut kouluissa. Kamppaileva feministi olin jo kotimaassani. Näiden ohella tulevat sitten kaikki kotityöt. Selvä se, että niitä tekee kukin jaetusti kumppaninsa kanssa, mutta en ollut oikeastaan koskaan tehnyt niitä työkseni, tullakseni toimeen, ennen kuin saavuin Espanjaan. Espanjan ulkomaalaislaista ja siirtolaisten oikeuksiin liittyvistä syistä päädymme lähes aina tälle alalle, hoivatyöhön tai kodinhoitoon, vaikka meillä olisi tutkinto, ja vaikka olisimme tietyn alan ammattilaisia.
Otitte jo esille ulkomaalaislain, joka säätelee maahanmuuttoa Espanjassa. Voisitteko kertoa meille lisää yhteydestä tämän lain ja teidän alanne välillä?
Constanza: Enemmistö maahanmuuttajanaisista saapuu Espanjaan Latinalaisen Amerikan kriisien johdosta. Kielestä johtuen tulemme aina tänne. Puhumme espanjaa, joten ajattelemme, että kaikki tulee olemaan helppoa, mutta ei se ole aivan niin. Kun saavumme, saavumme stigman kanssa, kohtaamme ennakkoluulon, että olemme laittomia maahanmuuttajia. Alusta lähtien ajattelemme, ettei meillä ole minkäänlaisia oikeuksia, ja kodinhoitotyö on yksi vaihtoehto, koska se mahdollistaa lailta piiloutumisen. Vaikka tätä ei enää tapahdu niin paljon, muutamia vuosia sitten poliisi jahtasi meitä, ahdisteli meitä kadulla ja metropysäkeillä. Sanotaanko, että ulkomaalaislaki tuomitsi rikolliseksi niin maahanmuuton kuin meidät, naiset, joiden oli maksettava velkamme – koska tullessamme tänne me velkaannumme korviamme myöten, jätämme perheemme lähtömaahan. Laki ei suojele meitä millään lailla. Täkäläinen ulkomaalaislaki, toistan, ainoastaan kriminalisoi maahanmuuton, ja tekee sisäisistä ristiriidoistaan johtuen meidän tilanteemme laillistamisesta mahdotonta. Hankkiaksesi henkilöpaperit sinun on maksettava sosiaaliturvamaksuja, mutta et voi maksaa sosiaaliturvamaksuja ellei sinulla ole työsopimusta. On monia ristiriitoja, jotka hankaloittavat kotoutumista.
Rafaela: Tällä hetkellä Espanjan ulkomaalaislaki määrää, että sinun on kestettävä kolme vuotta odotusta, jotta oleskelusi voidaan laillistaa – mikäli onnistut saamaan työsopimuksen, kuten Constanza sanoo. Olemme enimmäkseen naisia, jotka jättävät perheensä valtameren toiselle puolen, lähtömaihimme, ja tänne tullessamme haluaisimme olla perheemme kanssa. Yksi julmimmista ulkomaalaislain aiheuttamista asioista on meidän erottaminen perheistämme, lapsista, vanhemmista, sisaruksista – kenestä tahansa, jota pidämme perheenjäsenenämme. Eikä vain kolmen vuoden ajan – koska joudut odottamaan kolme vuotta voidaksesi laillistaa oleskelusi –, vaan sen jälkeen vielä kaksi tai kolme vuotta lisää, koska sinulla on oltava oleskelulupa kaksi vuotta – siitä lähtien kun sen onnistut saamaan – voidaksesi yhdistää perheesi. On naisia, jotka eivät ole voineet yhdistää perheitään seitsemään tai kahdeksaan vuoteen. Myöhemmin on myös kysymys terveydenhuollosta, perheenyhdistyksen yhteydessä monet vanhemmistamme kärsivät. Esimerkiksi minun 83-vuotias äitini yhdistettiin perheeseeni, mutta hänellä ei ole juuri tällä hetkellä oikeutta terveydenhuoltoon. Kodinhoitajiin kohdistuu alalla paljon julmuutta, erityisesti niitä naisia kohtaan, joita koskettaa se, miten ulkomaalaislaki toimii tällä hetkellä Espanjassa.
Mitä “työ” merkitsee teille henkilökohtaisesti ja kollektiivisesti Territorio Domesticossa?
Rafaela: Meille työn merkitys – koti- ja hoivatyön – oli niitä asioita, joista aloimme puhumaan kollektiivissa, koska meillä oli omasta työstämme käsitys arvottomana työnä. Oli kuin emme olisi halunneet käyvän ilmi, että teemme kodinhoito- ja hoivatyötä, koska tosiasiassa me itse emme arvostaneet sitä. Luulen, että se johtui myös kaiken naisina elämämme varrella tekemämme työn asemasta. Siitä, mitä patriarkaatti on osoittanut meidän tehtäväksemme. Se on työtä, jolle ei ole koskaan annettu arvoa. Joten selvä se, että kodinhoitajina ammatillisesti työskennellessämmekin – huolimatta siitä, että työ oli palkallista ja elätimme itsemme sillä – jatkoimme työmme vähättelyä.
Kollektiivissa aloimme nähdä tekemämme työn tärkeyden. Se pitää yllä ihmisten elämää ja ilman sitä yhteiskunta ei toimisi. Me emme oikeastaan arvostaneet työtämme, mutta nyt vaadimme sen tekemistä näkyväksi yhteiskunnassa. Sen tulisi lakata olemasta prekaaria, ja sitä tulisi arvostaa. Kaikkein tärkeintä on, että sitä tekeviä henkilöitä kunnioitetaan, arvostetaan. Että meille annetaan vaatimamme oikeudet. Tätä työtä tekevät kodinhoitajat ovat edelleen naisia. Meidät oli määrätty tekemään se rakkaudesta, ilmaiseksi, ja niin teimmekin vuosien ajan.
Tämä järjestelmä on vuosikausien ajan ravinnut itseään työllämme. Sanommekin, että järjestelmä on naisille velkaa, meidän isoäideillemme, isoisoäideillemme, ja kaikille niille naisille, jotka ovat työllään pitäneet yhteiskunnan toimintaa yllä, huolehtineet siitä, että presidentit, palohenkilökunta ja lääkärit voisivat olla töissä. Heidän kodeissaan on joku hoivatöissä, jotta he voisivat mennä töihin. Sitä me haluamme arvostettavan, vaikka alussa emme itsekään arvostaneet sitä. Haluamme tehdä tämän selväksi, sillä kyseessä on yhteinen prosessi, jonka olemme käyneet läpi kollektiivissamme.
Constanza: Tunnistaminen, tekemämme työn näkeminen yhteiskunnalle tärkeänä, on ensiarvoisen tärkeää. Kommunikoimme työllemme antamamme arvon mielenosoituksissa, lauluissa, muotinäytöksissä ja kamppailuissamme. Otamme käyttöön kaikki työkalut, jotta ne, jotka edelleen kieltäytyvät tunnistamasta työtämme tärkeänä, näkisivät, että tämä työ ylläpitää elämää. Joskus ajattelemme, että jos hoivatyöstä huolehtisivat miehet, se olisi todella hyvin palkattua. Se ei olisi enää se vihoviimeinen homma – jos miehet nyt edes sitä tekisivät. Meidän poliittinen työmme onkin pyrkiä siihen, että kaikki ihmiset, kaikki naiset, kaikki kollektiivit, kaikki meitä ympäröivät ja kuuntelevat ymmärtäisivät hoivatyön olevan kovaa työtä. Se ylläpitää yhteiskuntaa. Haluamme hoivatyön uudelleenjaon, jotta meidän naisten ei olisi kannettava hoivatyön taakkaa yksin, vaan hallitukset ja ihmiset tajuaisivat, että elämme hoivakriisissä. Meillä ei ole varaa saapua pisteeseen, johon olemme saapumassa. Pisteeseen, jossa jakaudumme niihin, jotka voivat maksaa hoivasta, ja niihin, jotka tarvitsemme sitä, mutta emme pysty siitä maksamaan.
Olette vastikään kirjoittaneet kirjan, jossa puhutte bio-syndikalismista. Voisitteko selittää meille, mitä se tarkoittaa?
Constanza: Olemme järjestäytyneet tarpeidemme mukaan, ja olemme aina tutkineet, etsineet uusia strategioita vahvistaakseemme kamppailujamme ja pitääksemme huolta toinen toisistamme. Joten aloitimme tutkimustyön tarkastellaksemme kollektiivimme toimintatapaa sisältäpäin kysymällä, miten me järjestäydymme? Huomasimme, että voimme antaa nimen tälle erilaiselle tavalle järjestäytyä, tavallemme tukea toinen toisiamme naisten kesken. Ajattelemme, että bio-syndikalismi on koko elämän ammattiliittotoimintaa. Emme halua ainoastaan kunnollista työpaikkaa, haluamme kaiken. Haluamme kunnollisen elämän. Haluamme olla onnellisia tekemässämme työssä. Haluamme olla vapaita ilmaisemaan itseämme, tanssimaan, laulamaan, järjestäytymään, kokoontumaan yhteen. Jakamaan vapaasti kaiken, mitä teemme. Jos olemme siirtolaisia, haluamme vapauden ylittää rajoja joutumatta vangituiksi. Jos olemme naisia, haluamme voida kulkea kadulla pelotta ja käydä töissä ilman huolta siitä, onko meidät palkannut herra hyväksikäyttäjä. Haluamme pystyä tuomaan lapsemme lähtömaistamme tänne yhdistääksemme perheemme. Haluamme voida laulaa ja tanssia vailla pelkoa siitä, että huomenna ei ole mitä syödä tai että mikäli jäämme työttömiksi, meillä ei ole toimeentuloa, jonka turvin elää ihmisarvoista elämää.
Rafaela: Kun kirjoitimme kirjan Biosindicalismo desde los territorios domésticos (Bio-syndikalismia kotireviireillä), yritimme nimetä kamppailuja, koska kieli on myös tärkeä osa niitä, vai mitä? Meidän pitää muuttaa kieltä ja ottaa uusia sanoja käyttöön. Ajattelen, kuten Constanza, että bio-syndikalismi merkitsee meille kamppailua elämän puolesta – mutta ei minkä tahansa elämän, vaan ihmisarvoisen elämän. Kunnollisen elämän, joka sisältää kaiken sen, mitä vaadimme: oikeuden asumiseen, terveyteen, vapaa-aikaan, koulutukseen ja ihmisarvoiseen työhön. Olimme aloittamassa tämän käsitteen parissa työskentelyä, samaan tapaan kuin aiemmin sanan acuerpar (ruumiillistaa) ja monien muiden käsitteiden kanssa, kun ryhdyimme tekemään kirjaa. Kirjassa sanomme, että me emme järjestäydy, tai emme kokoonnu yhteen ensisijaisesti järjestäytyäksemme. Ensin pidämme toisistamme huolta, ja sitä kautta meistä ikään kuin tulee järjestäytyneitä. Meille kokoontuminen vastavuoroisen huolenpidon merkeissä on jo itsessään tapa järjestäytyä. Lähdimme liikkeelle viidestä iskulauseesta. Olemme työstäneet niitä vuosia. Esimerkiksi: “Halusitte käsiä, mutta saavuimmekin kokonaisina ihmisinä.” Tuo iskulause, jota käytämme kamppailuissamme, on osa meitä ja kollektiivista työtämme. “Halusitte käsiä, mutta saavuimmekin kokonaisina ihmisinä”, koska tosiasiassa yhteiskunta ajattelee, että meidän siirtolaisten on tultava tänne ainoastaan töihin.
Loimme tämän voimallisen iskulauseen näyttääksemme yhteiskunnalle, että ennen kaikkea olemme henkilöitä. Olemme henkilöitä, haluamme myös opiskella täällä. Haluamme vapaa-aikaa. Meillä on myös oikeus asumiseen, terveydenhuoltoon, ja toimivaan julkiseen liikenteeseen – ei pelkästään oikeus työskennellä. Tuomme kirjassa esiin työkalumme ja tapamme kamppailla. Niihin kuuluu laulu ja tanssi, sekä tapamme järjestää nyyttikestejä. Nyyttikestien kautta voimme viettää aikaa tovereiden kesken ja keskustella alkuperästämme ja ruoastamme, koska tiedämme että niihin sisältyy yhteys elämämme ja kamppailumme kanssa. Kaiken kaikkiaan kirjamme bio-syndikalismista on tarjonnut mahdollisuuden jakaa tietämystämme ja työkalujamme. Monet kirjan lukeneet ovat sanoneet, että se on kuin työkalupakki, jonka avulla jatkaa järjestäytymispaikkojen rakentamista.
Haluaisin tehdä muutaman hyvin konkreettisen kysymyksen työstänne. Mitkä ovat työnne vaikutukset? Miten havaitsette työnne jäljet arjessanne?
Constanza: Minä kyllä havaitsen tekemäni työn, ja tunnen joka päivä, että se on todella kovaa työtä. Työni vaatii paljon liikettä, voimaa, koska kyse ei ole vain siivoamisesta. Yleensä suurin osa ihmisistä ajattelee, että me ainoastaan siivoamme, pyyhimme pölyt. Me teemme hoivatyötä, suurin osa meistä vanhusten parissa, ja se tarkoittaa, että kyseessä ei ole ainoastaan heidän hoivaamisensa, palvelemisensa, nostamisensa tai heille määrätyistä lääkkeistä ja ruokavaliosta huolehtiminen, vaan lisäksi hoivaajan ja hoivatun välille muodostuu tunneside. Suhde muodostuu joka tapauksessa, huolimatta siitä, että teemme kovaa työtä, joka vaatii meitä seisomaan lähes koko työpäivän.
Eikä siinä kaikki. Kun hoidamme täällä työksemme, tuemme samaan aikaan omia perheitämme lähtömaissamme. Tämä kaikki on valtavan kuluttavaa, eikä pelkästään fyysisessä mielessä. Meidän työmme on kantaa kauppakasseja, kuljettaa lapsia, ripustaa pyykit, silittää vaatteita… Monilla tovereistamme on ongelmia käsissä, polvissa, jaloissa. Meillä on lähes kaikilla plantaarifaskiitti. Emme voi laskeutua portaita kivuitta jännetulehdusten tähden. Meillä on useita sairauksia. Kotimaassani tunnen naisia, jotka ovat työskennelleet täällä vuosia, ja täytettyään 60–65 vuotta he palaavat Ecuadoriin nääntyneinä, eivätkä voi tehdä enää mitään. Meille ja monille tovereille käy näin, koska käytämme paljon kemiallisia tuotteita: lipeää, ammoniakkia ja kaikenlaisia kemiallisia puhdistusaineita. Yhdessä kaikki nämä tekijät muodostuvat painavaksi taakaksi.
Kun saavuin, ja minulle sanottiin: “Sinun on ryhdyttävä kodinhoitajaksi”, vastasin: “Selvä, kyllä minä osaan, se on helppoa, kuka nyt ei osaisi pyykätä?” Mutta ei se ole niin helppoa. Se on kovaa työtä, ja kaikki, ihan kaikki mitä teemme, jättää jälkensä ruumiiseemme ja elämäämme. Toki on totta, ettei kaikki ole huonosti. Jos meillä ei olisi yhteisiä tiloja, joissa huolehtia toinen toisistamme tovereiden kesken – hoivata niitä, jotka hoivaavat – missään ei olisi mitään järkeä, emme olisi täällä. Raahautuisimme eteenpäin, jos meillä ei olisi kamppailuamme, tanssia ja laulua. Juuri siksi me etsimme uusia tovereita, kerromme kotiapulaisille, että täällä pidämme toisistamme huolta, koska se on välttämätöntä. On kiireellisen tärkeää, että löydämme toisemme pitääksemme toinen toisistamme huolta. Muuten taakka, jota kannamme – se, että meidän ruumiimme ainoastaan antaa, eikä lähes koskaan ota vastaan – tekee meistä yhtäaikaisesti kovempia ja heikkoja.
Rafaela: Tekemämme työ jättää jälkensä, koska se on toistuvaa, tylsää ja kovaa. Joka päivä tehdään samat asiat. Tiskataan, siivotaan, hoidetaan, kuljetetaan lapsia ja paljon muuta, tuntitolkulla. Lopulta meillä on, kuten Constanza sanoo, selkäkipuja ja psykologisia ongelmia. Meitä sattuu kaikkialle. Juuri siksi meidän kamppailumme, se mitä vaadimme, on niin tärkeää: vaadimme taukoja, lomia, kunnollista palkkausta ja työaikoja. Tällä hetkellä sisäkköjen työajat ovat tosiasiallisesti silkkaa orjuutta, koska työskentelet seitsemän päivää viikossa vuorokauden ympäri. Me järjestämme elämää, kaiken päivää järjestämme elämää oman kehomme kustannuksella. Meillä ei ole aikaa levätä. Jos et löydä paikkaa, jossa kunnioitetaan asettamiasi ehtoja, työaikaa ja hyvinvointiasi, voit kuolla tässä työssä.
Meidän tietoomme tulee jatkuvasti, miten nyt jo yli 60-vuotiaat naiset edelleen työskentelevät alalla, eivätkä tule koskaan saamaan kunnollista eläkettä, eikä heillä ei ole oikeutta työttömyyskorvaukseen. Meillä on oikeuksia teoriassa, mutta niitä ei tosiasiallisesti toteuteta. Teemme työtä 24 tuntia päivässä, sillä palkkatyömme jälkeen palaamme kotiin ja jatkamme työskentelyä. Constanzan mainitsemaa hoivan ja kotitöiden uudelleenjärjestelyä ei ole vielä tehty. Miehet ovat syrjässä, ja valtio, jolle myös kuuluu osansa työstä, ei vielä sitä tee. Me naiset teemme sen, palkattuina ja palkatta. Kovan työn aiheuttamia sairauksia on paljon, eikä niitä edes pidetä työperäisinä – sosiaaliturva pitää tämän työn aiheuttamia sairauksia yleisinä sairauksina. Edelleen tänä päivänä me kotiapulaiset vaadimme, että nämä sairaudet tunnistettaisiin työmme aiheuttamiksi.
Ajatteletteko, että elämme luokkayhteiskunnassa? Miksi? Kuinka kuvailisitte tätä yhteiskuntaa?
Constanza: Ehdottomasti. Tämä on luokkayhteiskunta, ja tässä kapitalistisessa yhteiskuntahierarkiassa hoivatyöllä on vähiten arvoa. Olen nähnyt, kuinka yhteiskunta on jakautunut luokkiin, ja köyhät luokat tekevät oleellisimmat työt, työt jotka kannattelevat ylempiä luokkia, rikkaita – ei ainoastaan globaalissa pohjoisessa, vaan kaikkialla maailmassa. Tämän ei pitäisi jatkua näin. Kollektiivissamme käsittelemme kaikkea tätä. Emme halua emmekä hyväksy tätä yhteiskuntaa, me elämää ylläpitävät, kaikkein olennaisimpien töiden tekijät – jollaisiksi meidät tunnustettiin pandemian aikana, kun se oli ilmiselvää. Haluamme oikeudenmukaisen yhteiskunnan.
Emme sano, että olisi töitä, joita ei tulisi tehdä, mutta niiden tulisi olla hyvin palkattuja, ihmisarvoisia, ja meillä tulisi olla työn lisäksi aikaa elämälle. Ja nautinnolle. Luokkia ei tulisi olla olemassa, poistettakoon ne, hajotkoot ne voidaksemme elää yhteiskunnassa, jossa kaikki nauttivat työstä. Aina on olemassa mahdollisuus muuttaa yhteiskuntaa parempaan suuntaan.
Rafaela: Kyllä, luokat ovat olemassa, se on ilmiselvää, eikö vain? Tämä yhteiskunta on rakennettu työväenluokan, muita kannattelevan luokan, varaan, jotta toiset voisivat ylläpitää omaa hyvinvointiaan. Tosiasiassa työläisnaisten elämällä, köyhien ihmisten elämällä, ei ole väliä. Kannattelemamme kapitalistien luokka ja koko järjestelmä on näkyvillä. Miksi yksien elämä on arvokkaampaa kuin toisten? Koska he ovat järjestäneet niin, että yksi luokka kannattelee toista luokkaa ja kokonaista järjestelmää, ja he jatkavat voiton tuottamista meidän kustannuksellamme. Voitot jaetaan vain heidän luokkansa kesken. Ja niin tulee aina olemaan köyhä, prekaari työväenluokka, johon kuuluu läjäpäin naisia, meitä, jotka pidämme yllä koko järjestelmää tehdessämme näitä pandemian aikana välttämättömiksi kutsuttuja töitä vailla kunnon oikeuksia ja työolosuhteita.
Jos ajattelemme utopian tasolla – missä asemassa te haluaisitte nähdä uusintavan työn, hoivatyön, yhteiskunnassamme?
Rafaela: Ensinnäkin, etteivät sitä tekisi vain me naiset. Toiseksi, että se olisi työ, jota tehdään ilman pakkoa ja kunnollisissa olosuhteissa. Hoivatyö sinällään olisi kaunista, mikäli siihen ei sisältyisi tunnustuksen puute ja oikeudettomuus. Ja olisi hyvä, jos työ vielä olisi tavalla tai toisella kollektiivista, että käytäntöjemme avulla voisimme tehdä sitä yhteisöllisesti pitäen toisistamme huolta niin, etteivät perheet jäisi yksin eikä olisi väliä sillä, onko sinulla rahaa voidaksesi vaatia hoivaa. Hoiva olisi lähellä ja hellyydellä tehtyä. Se ei olisi tylsää, sitä ei tarvitsisi tehdä pakosta, se olisi enemmänkin jotain sen kaltaista kuin naapurustossamme. Sellaista, että jos sinulla on lapset tai vanhemmat kotona, naapurisi voisi siihen kyetessään hoitaa heitä. Ja minä hoitaisin naapuria sen sijaan, että minun olisi mentävä viemään lapsia kouluun ja jatkettava sieltä juosten töihin. Pitäisin yllä kumppanuutta ja kollektiivisuutta.
Voisimme tehdä hoivasta työtä kaikkine oikeuksineen ja ehtoineen niin, ettei se ei olisi väsyttävää työtä, jota vihaat ja jonka haluat lopettaa koska se tuhoaa ruumiisi. Se olisi utopia, vai mitä? Ja jos jonain päivänä et halua hoivata, tai väsyt ja sanot: “En halua tehdä tätä työtä”, kukaan ei syyttäisi sinua, eikä osoittaisi sinua sormella. Hoivatyö on yhteiskunnan palanen, joka ei voi puuttua. Siksi sanommekin: voi kun jonain päivänä voisimme mennä hoivalakkoon, lepoon laskettujen käsien lakkoon. Jotta työmme vaikutus ja se mitä haluamme näkyisi. Haluamme hoivautopian ja hoivatyön uudelleenjärjestelyn niin, että työ on lähellä meitä ja sitä tehdään koko yhteisön kesken.
Haluaisin tehdä jatkokysymyksen, koska Rafaela otti esiin kysymyksen hoivalakosta…
Rafaela: Ennen sitä haluaisin lisätä yhden utopian. Minä esimerkiksi ajattelen, että en haluaisi poikani joutuvan pitämään minusta huolta siksi, ettei minulla ole oikeutta hoivaan ja hän joutuisi pakon alaisena hoitamaan minua. Monet meistä naisista, joilla on lapsia, toivomme, että he – ja lapsenlapsemme, ja lapsenlapsenlapsemme – tulisivat luoksemme nauttimaan meistä, ei niin, että heidän on tultava hoitamaan meitä siksi, ettei meitä hoida kukaan. Se olisi minulle utopia, sillä en halua joutua tuohon tilanteeseen tässä melkein 61 vuoden iässäni. Haluaisin, että jos tarvitsen hoivaa, julkinen järjestelmä takaisi minulle tarvitsemani hoidon eikä poikani tarvitsisi huolehtia siitä, vaan hän voisi tulla kotiini, tai missä sitten olisinkin, nauttimaan. Se olisi minulle toinen utopia.
Mitä tapahtuisi, jos kaikki maailman hoivaajat menisivät yhtä aikaa lakkoon, kuten on ehdotettu ja harjoiteltu viime vuosien feministisen lakon päivänä 8. maaliskuuta?
Constanza: Ilman meitä maapallo ei pyöri. Mikäli pysähtyisimme, mikäli menisimme lakkoon, se lakkaisi pyörimästä. Jos me hoivaajat pysähdymme kaikkialla maailmassa, pysähdymme ja lakkaamme tekemästä, lakkaamme hoitamasta, emme siirrä vettä hellalta, emme nosta silitysrautaa paidalta, emme käy kaupassa, emme ota lasta syliin, emme siirrä vanhusta – pörssikurssit lähtevät laskuun, kaikki hajoaa, ja kaikki katoaa, sillä homma on niin, että – siteeraan Rafaelaa – mikäli pomon paita on silittämättä tai äidillä ei ole varmuutta siitä, että hänen lapsensa palaa koulusta turvallisesti, että ruoka on valmista – mikäli kaikki tämä pysähtyy, mistään ei tule mitään. Kuten luullakseni Amaya Pérez Orozco sanoi meille kerran yhdessä työpajassa, näemme hoivasta vain jäävuoren huipun. Hoivalakon myötä hoivan koko rakenne tulisi esille, ja yhteiskunta ja kapitalistinen, seksistinen, patriarkaalinen järjestelmä hukkuisi – kaikki menisi päin helvettiä.
Rafaela: Ajattelen viime vuosina järjestettyjen feminististen lakkojen olleen ikään kuin kokeiluja voidaksemme saavuttaa utopiamme tai sen, mistä Constanza puhuu, globaalin naisten lakon. Meille ne ovat olleet todella merkityksellisiä, koska viimeisimmissä lakoissa kysymys hoivasta on otettu esiin. Lakon muuttaminen työkaluksemme ja feministisen lakon julistaminen on muuttanut yleistä käsitystä lakosta. Feministiseen lakkoon panostaminen on yksi tapa kertoa, mitä on meneillään hoivan suhteen ja naisten suhteen. Se käy työkaluksi juuri siihen.
Hoivaa ei voi jättää tekemättä, ei vain voi. Hoiva pitää elämäämme yllä. Ihmisen hoitamatta jättäminen ei ole sama asia kuin tiskaamatta tai siivoamatta tai kaupassa käymättä jättäminen. Lakkoon meneminen on edelleen hankalaa naisille ja meille hoivaajille, ja juuri niin meille kodinhoitajille kävi. Tiesimme, ettemme voisi mennä lakkoon. Ajattelen, että feministinen lakko ja perinteisen lakon – joka julistetaan aina perinteisillä aloilla ja jonka näkökulmasta hoivaa ei edes pidetä työnä – idean kääntäminen ympäri, antoi meille mahdollisuuden puhua hoivasta, rajoista, ja meistä, jotka hoivaamme. Näihin kahteen viime lakkoon panostaminen on ollut panostamista utopiaan, jonka haluamme tehdä todeksi. Voi, kun jonain päivänä voisimme kaikki naiset, kaikki me pysähtyä toisenlaisen feministisen lakon nimissä! Sen piiriin mahtuu myös se, mikä on aina jätetty perinteisten lakkojen ulkopuolelle. Katsomme naisia Irlannissa – josta lakon idea tuli – ja Argentiinassa alkaneessa Ni Una Menos -liikkeessä, tai Belgradissa… Kaikki nuo maat, nuo liikkeet! On kuin olisimme keränneet kaiken näkemämme yhteen saavuttaaksemme tämän. Uskon, että kokeilumme avulla voimme jonain päivänä yhdessä saavuttaa utopiamme pysähtymisestä, käsien laskemisesta.
Yksi osa projektiamme käsittelee mahdollisuutta kieltäytyä työstä, jotta voisi levätä, tai valita toisen paremman työn, tai mistä syystä tahansa. Tuntuuko teistä, että teillä on mahdollisuus kieltäytyä työstä? Mikäli ei, koetteko että teidän tekemänne työ mahdollistaa työstäkieltäytymisen muille? Annan kysymykselle vähän lisää kontekstia: mehän puhumme usein globaaleista hoivaketjuista, siitä, miten hoivatyötä tekevät naiset mahdollistavat, että alueella asuvat naiset, joilla on enemmän etukoikeuksia – rodullistamiseen tai kansalaisuuteen liittyviä – voivat käydä töissä ja elää helpompaa elämää, elää vapaammin. Tämä kysymys menee vähän siihen suuntaan, siis koetteko, että tekin voitte kieltäytyä töistä? Jos ette, kuka voi? Auttaako teidän työnne jotakuta kieltäytymään työstä?
Rafaela: Se, mitä vastustamme, ovat työn huonot olosuhteet. Vastustamme ehtoja, joilla työtä on tehtävä. Jos et tee töitä, perheesi ei syö, et pysy hengissä. Se on kaikki, mitä sinulla on. Et pidä työstäsi, et halua tehdä sitä, mutta niin se vain on. Monet ihmiset on köytetty kiinni työhönsä, eikä heillä ole vaihtoehtoja. Siirtolaisen on tehtävä tätä, ja sillä selvä. Minäkin teen työtäni, koska sen turvin syön. Minulla on tarpeeni. Se, mitä yritän saada aikaan tovereideni ja kollektiivimme kanssa on, että työllä olisi kelvolliset olosuhteet. Että meitä ei riistettäisi toveri toisensa jälkeen. Koska kun työllä on kunnolliset ehdot, kuten Constanza sanoo, voit päättää otatko sen vastaan vai etkö. Ajattelen, että kyse on työn ehdoista, ei halusta jättää työ tekemättä. Haluamme, että tekemällemme työlle myönnettäisiin säännönmukaisesti enemmän oikeuksia – esimerkiksi oikeus työttömyyskorvaukseen, jota minulla ei ole, koska työskentelen tällä alalla. Minulla ei sitä ole, eikä kellään tovereistani myöskään. Tai oikeutta kunnolliseen eläkkeeseen.
Me sanomme yleensä puheissamme, että kunpa tämä työ järjestettäisiin uudelleen toisin – kuten myös elinolosuhteet, jotka koskettavat yhä useampia kotimaastaan pois työnnettyjä naisia, joiden on tultava Eurooppaan tekemään näitä töitä, ottamaan paikka, josta naiset täällä ovat astuneet ulos jättäen tyhjän tilan, jota eivät halua täyttää miehet eikä valtio. Joten sen täytämme me, naiset, jotka on työnnetty liikkeelle kotimaistamme. Meidän maidemme rikkauksia ryövätään kasvavissa määrin. Meidän luontoamme riistetään ja tuhotaan. Yhä enemmän ihmisiä lähtömaissamme jää ilman jokia, merta, kasveja, maata. Meidän on lähdettävä yhä suuremmin joukoin etsimään onneamme Eurooppaan, joka ryöstää ja riistää meidän luonnonvarojamme. Meidän on siis tultava tänne, ja mitä löydämmekään? Työtä, työtä, huonosti palkattua työtä, työtä vailla työehtoja, työtä, jota naisten ja siirtolaisten on tehtävä aiemmin mainitsemamme luokan ylläpitämiseksi – luokan, joka on rakennettu viemällä meiltä kerta kerralta enemmän, viemällä meiltä oikeus asumiseen, oikeus terveydenhuoltoon, oikeus ihmisarvoiseen työhön. Näin meidät on ajettu yhä syvemmälle nurkkaan.
Jos tarjolla olisi mahdollisuus kieltäytyä työstä, vastarinnan muotona, jos voisit vastustaa huonoja työehtoja, vaatimusta työskennellä enemmän ja enemmän, tekisitkö sen?
Rafaela: Jos mahdollisuus olisi tarjolla, niin kuule, minä jättäisin työni ja menisin oluelle ystävieni kanssa! Sitäkö sinä kysyt? Jos meillä olisi siihen mahdollisuus, kuvittele – jos sisäkkönä työskentelevällä olisi mahdollisuus jättää paskaduuninsa, niin tietenkin hän ja lukemattomat naiset jättäisivät työnsä.
Joten jatkokysymykseni olisi, että kun sinulla ei tosiasiassa ole sitä mahdollisuutta – koska todellisuus on, että et voi kieltäytyä –, tekeekö sinun pakon edessä tekemäsi työ mahdolliseksi sen, että joku muu – kenties pomosi – voi kieltäytyä työstä? Voiko hän kieltäytyä oman lapsensa tai kenties iäkkään isänsä hoitamisesta?
Constanza: Tässä on kysymys globaaleista hoivaketjuista, siitä kuka voi kieltäytyä työstä. Hän voi, mutta minä en.
Rafaela: Tai firmoissa, joissa ehkä joku voi kieltäytyä esimerkiksi tietyistä työajoista, koska haluaa hoitaa lapsiaan, tai jotain sellaista.
Tai voiko yrityksissä, joissa sanot: “En työskentele viikonloppuisin, koska minun on hoidettava lastani ja haluan nauttia ajasta hänen kanssaan”, käydä niin, että elämäsi tehdään hankalaksi, et saa tiettyjä vuoroja, sinut laitetaan yövuoroon ja seuraavana päivänä aamuvuoroon, että kärsisit, koska et saa nukkua? Sen tapaisia juttuja. Koetko voivasi kieltäytyä työstä?
Constanza: Jos olisi niin, että minulla olisi mahdollisuus kieltäytyä työstä, tältä istumalta kieltäytyisin. Tekisin sen ehdottomasti, koska tänne saapumisestani lähtien, ja jo ennen sitä, olen ajatellut tulleeni tänne tekemään toisenlaista työtä. Ajattelin, että työskentelisin vuoden tai pari kotiapulaisena, ja sen jälkeen minulla olisi uudestaan mahdollisuus tehdä oman alani työtä. Jos kotiapulaisen työ täyttäisi kaikki ehtoni – jos siitä maksettaisiin hyvin, ja se olisi samassa kategoriassa tieteentekijöiden työn kanssa –, tekisin sitä ehdottomasti, koska tietäisin, että minun työ- ja vapaa-ajan oikeuksiani kunnioitetaan, enkä olisi yksi järjestelmän riistämä lisää.
Rafaela: Jos minulla olisi mahdollisuus kieltäytyä työstä, jos olosuhteeni ja elämiseni ehdot olisi taattu eikä minun tarvitsisi työskennellä maksaakseni asumisesta, syömisestä, perheeni elättämisestä, julkisesta liikenteestä, huvista, jos minulle taattaisiin kaikki tuo, vakuutan, että sanoisin: “Hyvä on, teen töitä kaksi tuntia”, ja seuraavat kaksi omistaisin opiskelulle, ystävilleni, lapsenlapsilleni ja matkustelulle. Olen opiskellut kolme vuotta apurahalla. Kiitos myös työnantajieni, jotka ovat antaneet minulle hieman aikaa. Jos näin ei olisi, olisi minun ollut mahdotonta opiskella. Kaiken aikansa omistaa työlle, läjäpäin tunteja työlle. Joten jos joku takaisi minulle nuo perustarpeet, voitte olla varmoja, että jättäisin työni.
Rafaela, jatkaaksemme tämän kysymyksen parissa, mutta lisäten siihen: uskotko, että tässä kysymyksessä siitä, kuka voi ja kuka ei voi kieltäytyä työstä, on kyse rasistisesta rakenteesta?
Rafaela: On ilmiselvää, että tässä kaikessa on kysymys rasismista ja luokasta, ne määrittävät myös sen, voitko olla ottamatta vastaan tiettyä työpaikkaa vai et. Vasta maahan saapunut siirtolaisnainen, jolla ei ole papereita, paikkaa jossa olla, asuntoa, ja jolla ei ole ystävien ja perheen verkostoa, ei selvästikään voi kieltäytyä työstä. Mutta jos tänne saapuvalla on esimerkiksi apuraha opiskelua varten, tai hänellä on perheensä puolesta resursseja, joilla maksaa asunto ja niin edelleen, hänellä on mahdollisuus kieltäytyä. Esimerkiksi jos miehelle, joka työskentelee firmassa, tarjotaan työtä sanoen: “Hyvä on, täällä teidän on tehtävä näin ja näin monta tuntia ja palkka on tämä”, olen aivan varma, että monet miehet vastaisivat: “Ei, tuo ei ole minun etuni mukaista, en tekisi tuota tuolla rahalla.” Miksi? Koska miehen oman perheen hoiva on aivan varmasti taattu.
On selvää, että kieltäytyminen on hankalampaa siirtolaiselle tai naiselle, jolla on lapsia vastuullaan. Katsokaa, mitä monien kodinhoitajien suhteen on meneillään. On kodinhoitajia, joille ei anneta edes syötävää. Kodinhoitajia, joille ei makseta kunnollista palkkaa, myönnetä lomia, taukoja tai vapaapäiviä. Juuri nyt jossain kotiapulainen on kurkkuaan myöten täynnä työnantajiaan, koska he kieltävät hänen oikeutensa. Mutta miten jättää työ, jos se on ainoa asia, joka pitää hänet ja hänen perheensä hengissä? Hän ei voi, ei vain voi. Monet toverit eivät voi vaatia oikeuksiaan. Siksi me teemme rikosilmoituksia. Monien on tehtävä rikosilmoitus yhdessä meidän kollektiivimme kaltaisten ryhmien tai tovereiden kanssa, sillä he eivät vielä uskalla sanoa heidät palkanneelle henkilölle: “Te ette anna minulle minun oikeuksiani.” Ja kun he vaativat niitä: “Miksette te anna minulle lomia? Milloin voin pitää lomani?” työnantajat vastaavat: “Siitä ei puhuta.” Monet meistä eivät voi sanoa tätä työnantajilleen, koska he potkivat meidät muuten pihalle. Kuinka voit kieltäytyä työstä ollessasi löysässä hirressä?
Constanza: Me sanomme aina, että hoivajärjestelmälle on polttava tarve. Nykyisessä järjestelmässä olemme nähneet, että se on mahdollista. Sitä me haemme takaa taistelullamme ja tekemisen tavallamme, ehdotuksellamme bio-syndikalismista. Emme tarvitse paljoa järjestelmän muuttamiseksi, koska muutos on jo alkanut.
