En koskaan totu siihen, että kirjoittaessa tulisi huomioida tosiasiat. Maailman tosiasioiden tiedostaminen sellaisenaan antaa ajattelulle mahdollisuuden kolmioida, hajottaa, koota, täsmentää ja huomioida asioita sellaisina kuin ne näkyvät ja eivät näy. Enkä tätäkään ajatusta hahmota kokonaan, nyt kun sen olen saanut sanottua. Mutta kirjoittamiselle on tärkeää, ettei kirjoittava subjekti ainakaan estä ajatusten kimmahtelua mieleen. Nehän ovat peräisin tästä maailmasta. Meinasin kirjoittaa subjeti. Jos osaisin piirtää, piirtäisin tähän jetin, jonka alapuolella on subjeti.
Ajattelen nyt antaa ilmastonmuutoskauhulle (skitsofreeniselle perusolotilalle, hämärretylle alkuperälle, itsestään värähteleville ketjureaktioille) kaiken sen tilan, minkä se tarvitsee. Ajattelen, että voin hetkeksi sysätä itseni liikkeeseen, jossa nämä kaikki merkitykset aaltoilevat. Tai ei-merkitykset.
Tänään on ehkä 20. marraskuuta 2022. Yhtäkkiä päivämäärien ylöskirjaamisesta on tullut jonkinlainen tapa. Aivan niin, olen olemassa tänään, koska tänään voi olla vain tämä päivämäärä 20.11.2022, eikä se toistu. Sanon siksi, että se on ehkä.
Että ehkä olenkin väärässä tämän päivämäärän suhteen, ja tämä ajankohta on vielä joskus toiste, tai on jo ollut. Olen huomannut tulevani kumman ravituksi, kumman iloiseksi, aina niinä hetkinä, kun tajuan, että tavallaan “olen” on aika epätarkka ja epämääräinen määre. On suloisempaa sukeltaa olemisen taustakudokseen: ehkä jokin tulee vasta olemaan, on jo ollut, tai on, mutta ei ihan vielä kaikessa täyteydessään.
Viime viikolla olin osittain ei-olemassa. Olemiseeni pyyhkiytyi jotakin epäilyksenkaltaista, kun osuin pyörällä kovassa vauhdissa tuivertaneeseen skuuttiin. Verbiikkani on outo, se yrittää sivuuttaa välillä suoria merkityksiä: ei skuutti voinut tuivertaa, vaan se eteni. Skuutteihin tiivistyy kaikki, mistä loppuun asti automatisoidussa kognitiivis-kinesteettisessä kapitalismissa on kyse: liikkua paikasta paikkaan ilman vaivaa ja työtä. Liikkua paikasta paikkaan kuin ei olisi muita ihmisiä. Törmäsin siis yhden ihmisen sijaan merkitysrykelmään. Haluan siksi sanoa, että skuutti ei edennyt, vaan se tuiversi. Haluaisin kihartaa verbejä, jotta ne eivät suoraan ponnistaisi maaliin.
Ja entä minä, lennähtäessäni maahan, oikean käteni, nyt tätä tekstiä kirjoittavan käteni päälle? Olinko suora, vakaa, pudottautumassa yhdestä olemisen tilasta toiseen olemisen tilaan, tarkkarajaisesti? Vai hämärretty, särööntynyt?
Kysyimme toisiltamme oitis kysymyksiä. Kysyimme heti, oliko toinen kunnossa. Shokki alkoi välittömästi kasvattaa kehoni ympärille jonkinlaisia huntuja, ja suu muotoili sanottavaksi lauseita, jotka sopivat kysymään oikeita kysymyksiä. Mutta eiväthän ne kysymykset olleet oikeita. Kuka edes kysyy oikeita kysymyksiä, milloinkaan, ainakaan täysin.
Seuraavalla viikolla aloin inhota häntä, ajatella hänen korviaan. Aloin ajatella korvissa olleita airpod-kuulokkeita, ja pohtia, mitä musiikkia hän oli kuunnellut. Kenties rauhaisaa puheohjelmaa? Kenties hän kävi keskustelua jonkun kanssa, tai kuunteli jonkun lähettämää ääniviestiä, keskittyneesti, aivan kuin ihmiset joskus menevät porttikongeihin hetkeksi kuunnellakseen jonkin aivan tietyn ääniviestin, tauottaakseen, kuullakseen, muistaakseen. Aloin ajatella hänen korviaan, sillä tavalla kuten minun on kirjoittaakseni jostakusta rakennettava tähän pakkomielteinen, miltei rakastunut suhde. Mitä korvista? Mitä niistä voi tietää tai arvata? En muistanut kasvoja, en muistanut miltä hänen äänensä kuulosti, mutta korvat muistin hyvin.
Kuuntelin terapiapodcastia, ja siinä eräs ajatus jäi kellumaan mieleni pinnalle. Yritin ympyröidä tätä ajatusta kuunnellessani: toista ei tarvitse ymmärtää, mutta toista kohtaan voi tuntea myötätuntoa. Mitä siis teen, kun rakennan tätä kirjallista keskustelukumppania, skuuttiratsastajaa, millaisen suhteen rakennan meidän väliimme?
Vaihtoehto 1: Me törmäsimme. Molemmat kaatuivat käsivartensa päälle. Tiedän tämän, koska hän sanoi kätensä arastavan hieman. Olimme siis toistemme peilikuvia. Me toivumme, mutta kahdessa eri todellisuudessa. Oma todellisuuteni, pyöräilevänä, ekokriisistä ahdistuneena ja (kulutus)valintojaan sen mukaan muovaavana ihmisenä, ei ole kauhean kaukana tästä skuuttaavasta, airpodiensa sisään tiivistyneestä ihmisestä. Olemme niin lähellä toisiamme. Käsivartemme melkein hipaisevat, jos seisomme vierekkäin.
Vaihtoehto 2: Me emme törmänneet. Meissä törmäsivät yhteen erilaiset helmeilevät, oikosulkuiset merkitysverkostot. Meissä törmäsivät yhteen erilaiset asentomme (myöhäis)kapitalismin sisällä. Ja kun kaaduimme, kaaduimme symmetrisesti, käsivarsiemme päälle.
Tisle: Jos siis lopputulos on sama, päiviä kestänyt toipumisjakso, voisiko ajatella, että olemme samassa pinteessä? Minä ja automatisoitu skuuttinukke.
Ääniviesti skuuttinukelle:
Moi, jäi vaivaamaan se, mitä tapahtui viime lauantaina. Mietin, oliko vammasi kauhean paha, ja toivuitko siitä nopeasti. Toivottavasti toivuit. Eikös yleensä onnettomuuksissa jollekulle käy vähän pahemmin? Eikös turmissa ole yleensä kyse jostakin epäsymmetriasta, etteivät ihmiset iskeydy toisiinsa ja maailmaan ihan samalla tavalla? Mua jäi silti vaivaamaan, että kyse oli sun käsivarresta. Aivan kuin me oltaisiin toistemme peilikuvia. Ja sikäli mietin, että jos me ollaan toipumassa samasta vammasta, toivottavasti mä toivun ensin. (pitkä tauko) Haluaisin siis toisin sanoen voittaa sut tässä.
Nuoresta asti suurinta hupiani on ollut katsella kanssaihmisiä, ja tarkentaa pakkomielteisellä kiinnostuksella joihinkin heidän eleisiinsä. Supermarketissa lasta kantava ihminen, joka kohentaa otettaan lapsen rennosta pienestä kehosta ja nostaa lasta vasten kevyttoppatakkiaan, ettei napero putoa. Nostaa uudestaan hetken päästä, sillä napero on niin iso, että valuu yhtenään alaspäin. Konsertissa soitantaa johtava huilisti, joka tekee ilmeikkään uloshengityksen signaloidakseen muille soittajille, että tästä kohdasta jatkamme. Tämä on suurinta hupiani vieläkin. Eleet eivät varsinaisesti kerro kantajistaan mitään: ne ovat Bertolt Brechtin sanoin yhteiskunnallisia gestuksia, jotka kuuluvat isompaan eleverkostoon. Eleet liittyvät laajemminkin eräänlaisiin kiihkeisiin, jatkuvasti kehkeytyviin suhdeverkostoihin. Kevyttoppatakin liukuva pinta vasten lapsen painoa. Huilun, hengityksen ja muille tarpeellisen signaalin välinen suhde.
Toisinaan automatisoitu skuuttinukke näyttäytyy mieleni pinnalla yhtä monimutkaisena: hänen eleensä kuuluvat isompaan verkostoon ja hänen muu hahmonsa piiloutuu sen taakse. Haluaisin hänen muuttuvan kirkkaammaksi, ylittävän eleensä, varistavan kapitalismin häneen laskevat merkitykset päältään, aivan kuin epäonnisesti langetetun loitsun. Sitten olisimme vapaita. Niin. Vapaita. Jossain toisessa todellisuudessa käyskentelemme rauhassa yhdessä matalassa merenrannassa ja tutkailemme ihastuneesti kivien keskelle vaivattomasti pudonneita lehtiä. Miten tyyntä. Miten paljon värejä. Minun ei tarvitsisi siellä kilpailla hänen kanssaan (haluaisin siis voittaa sut tässä), vaan voisimme olla sen kaiken ulkopuolella. Sitten olisimme vapaita, toistelisimme hilpeästi, tältä tuntuu olla ulkopuolella. Kasvoillamme olisi terve punerrus kuin vain ilo ja vapaus voisi punertua ihmiseen siten.
Skuuttinukke vastaa:
Moi, kiitos ääniviestistä. Kuuntelin sen monta kertaa, mutta en ihan tajua, mitä yrität sanoa sillä epäsymmetrialla ja peilikuviolla. Mut joo, toivuin itse asiassa aika äkkiä. Se oli vain pieni tälli. Ikävää, että sulle kävi pahemmin. Tosi ikävää. Tässä mun yksityisen fyssarin puhelinnumero, jos haluat soittaa siihen.
Yhteystieto: Minna Ketonen-Pulkki, +35840875075
Kirjoittaminen laskostuu ajatteluun. Toisinaan tuntuu, että viheliäistä, ekokriisin ja kapitalismin romahduksen sävyttämää aikaa, voi käsitellä vain ajattelemalla. Vaikka se on paradoksaalista: kirjoittamalla suljen itseni hetkeksi maailmasta, jossa yhtäältä voisin olla osoittamassa mieltä, laatimassa addressia, järjestäytymässä. Mutta kirjoitetun tilan sisällä merkitykset ja ei-merkitykset jäsentyvät. Voin ymmärtää itseni suhteessa elämääni jäsentävään, paljolti piilotettuun ylärakenteeseen, onnahtelevaan fossiilikapitalismiin ja sen monimutkaisiin tapoihin sotkeutua elämään, tunteistoon. Voin ymmärtää, mitä keholle tapahtuu kun se törmää, vaikka en tosiaankaan tiedä, mitä kaikkea keholle tapahtuu.
Viesti ystävälle:
Tuntuu, että tää kudosten korjaantuminen on jotenkin iso tapahtuma, ja haluaisin antaa sille nyt aikaa. Vaikka tuntuu, että tää on vain odottamista, että makaan vain sängyssä. Tuntuu, että neuroverkoissakin räjähtelisi, kun kokonainen raaja yrittää korjata itseään.
Hän vastaa, välittömästi:
Niin räjähteleekin.
