Vasta katsoessani dokumenttia Lene Marie Fossenista, anoreksiaan kuolleesta valokuvaajasta, tajusin, etten pelkää enkä himoitse itse sairautta. Pelkään ja himoitsen kuvia siitä.
Katja Hogstetin, Margreth Olinin ja Espen Wallinin dokumentissa Self Portrait (2020) taiteilija kantaa kuolemaa sisällään kuin talismaania. Fossen lopetti syömisen 10-vuotiaana, koska ei halunnut aikuistua. Riutumisen prosessi kapseloi ajan, hidastaa elintoiminnot matelijamaisen kylmähorroksen tilaan. Aliravittu keho keskittyy säilyttämään, ei etenemään. Lopulta pysähtymisen ele kääntää ajan kulkemaan taakse- ja sisäänpäin: keho lahoaa jaloilleen kuin puu ja syö itsensä takaisin alkion kaltaiseksi. Nälkä on aktiivinen, villi ja väkivaltainen vaisto – kun sen synnyttämä liike katkaistaan, ihminen kuivuu ja pelkistyy tilaan, joka on kaikesta halusta pesty. Fossenin runnellussa kehossa lapsuus, sairaus ja vanhuus yhdistyvät kuvaksi siitä, minkä kulttuurinen varjo muistuttaa viattomuutta.
Valistuksen aikana länsimaissa pulleroiset kiharapäiset lapset yleistyivät kuvataiteessa, ja lapsuus alettiin ensimmäistä kertaa ymmärtää omana erillisenä elämänvaiheenaan. Lapset kuvattiin usein luonnossa eläinten ympäröimänä ja lapsuuteen liitettiin puhtauden ja viattomuuden ihanteet. Ajan filosofeista varsinkin Jean-Jaques Rousseau korosti sisäsyntyisesti korkeamoraalisen lapsen vielä turmeltumatonta puhtautta. Lapsuuteen eivät kuuluneet seksuaalisuus, viha, kateus ja hedonismi, vaan rauha ja kohtuus. Samaa eteeristä, elämän välittömästä ruumiillisuudesta etäännytettyä viisautta on kuvattu vanhuksissa ja sairaissa, jotka lepäävät vällyihin kietoutuneina elämän laidalla eivätkä kaipaa enää mitään, katsovat ja ymmärtävät vain.
Tietysti sairaus on luokkaan kytkeytyessään edustanut myös likaa ja sivistymättömyyttä – jopa maahanmuuttajayhteisöjen keskiarvoa korkeammat koronatartuntalukemat tarjoavat alustan paheksuvalle sosiaaliselle erottautumiselle. Taloudellisen ja kulttuurisen hierarkian ylätasoilla terveys, puhtaus ja korkea moraali kietoutuvat niin tiiviisti yhteen, että linkkiä tulee harvoin kyseenalaistaneeksi. Kun köyhyydessä taudin läsnäolo häivyttää yksilön ja muuttuu kurjuuden olosuhteeksi, materiaalisessa yltäkylläisyydessä sairaus sisältää vetäytymisen ja luopumisen eleen. Se henkii harkittua askeesia, mielen voittoa ruumiista.
Vaikka sairauden todellisuus on yleensä aina ennen muuta ruumiillinen – kohtuuton, pursuava, kivulias ja hallitsematon – kulttuurisena symbolina se on kaikkea muuta. Helene Schjerfbeckin Toipilas ei hengi huoneilmaan kuolemaa, pissaa ja lihasjäykkyyttä, vaan kuumeen kirkastamaa, lähes enkelimäistä puhtautta. Tunnetuimmista sairauden kuvauksista vain Frida Kahlon omakuvat tuntuvat tökkivän sairauskuvastojen lähes irvokasta harmoniaa. Kahlo kuvaa kivun, veren ja surun sellaisella räävittömyydellä, ettei niiden ruumiillisuutta pääse pakoon mihinkään ylevään ja symboliseen. Tuska ei jalosta tai kohota irti itsestään, päinvastoin. Se palauttaa ruumiiseen, sitoo siihen.
Tuntuu, että sairauden ja puhtauden kulttuurinen liitto on kehittänyt omanlaisensa haurauden estetiikan. Usein sairaudesta julki kääntyvä kylki on nimenomaan hauras: esiin asettuu ohut ja veretön kuoriutumisen prosessi, jossa ihminen pelkistyy “todellisen” ihmisyytensä ääreen. Hauraus on kulttuurihistoriallisesti marinoitunut sarja kuvia, joissa julmuus synnyttää puhtautta ja kärsimys sovittaa synnit. Kertomus toistaa monoteistista, yhteen totuuteen ja jumaluuteen perustuvaa arvojärjestelmää, jossa ihmisen ydin löytyy esiin kaivetusta sisäisyydestä ja historia lähestyy loppuaan kuin Hegelin suuressa suunnitelmassa. Samaa jatkumoa edustavat Antonin Artaudin Julmuuden teatteri ja Jerzy Grotowskin Köyhä teatteri, joissa riutunut (mies)keho riivaa itseään transsiin paljaalla näyttämöllä, hien ja nälän paljastamassa ihmisyydessä. Suomessa 80- ja 90-luvuilla ainakin Jouko Turkka, Jussi Parviainen ja Q-teatterin Antti Raivio etsivät taidettaan ja totuuttaan samoin menetelmin: väsyttämällä ja satuttamalla.
Esteettisesti hauraus ei ole heikkoutta, vaan etäisyyttä: äärimmäisissä ja kohtuuttomissa oloissa kristallisoituvaa näkemyksellisyyttä, jolle keho on vain este tai kilvoittelua, kivun ja kokemuksen sijaintipaikka. Haurauden edustajia ovat olleet marttyyrit ja pyhimykset, sitten runoilijat, taidemaalarit ja aktivistit Lucia-neidosta Jeanne D’Arciin ja Edith Södergranista Simone Weiliin. Hauraudessa keskeistä on välillisyys ja väliaikaisuus: hauras olento on kärsimyksensä läpikuultamana olemukseltaan liminaali, puoliksi täällä ja puoliksi poissa.
Siksi kuviin hauraudesta sekoittuu transsendentaalia kohtalonomaisuutta ja herätyksellistä kiihkoa.
Olen sairastanut ruman anoreksian. Taudin, jonka ytimessä on pakeneminen, väistäminen ja eriytyminen, ruumiintoimintojen välttely ja tunnottomuuden kaipuu. Olin 14-vuotias, kroonisesti sairaiden vanhempien lapsi, enkä osannut kuvitella todellisuutta, jossa sairaus ei jotenkin osallistuisi elämän moraaliseen laskuoppiin. Oppimassani logiikassa sairaus, addiktio, oli olosuhde, jolla elämän sietämätöntä kaoottisuutta hallittiin. Sairastuin vuorotellen valehteluun, Harry Potteriin, hiihtämiseen, internetiin ja kilpauintiin. Vasta, kun sairastuin keuhkokuumeeseen, joka vei addiktiivisuudeltani terän – pakotti rujosti materiaalisen rajallisuuden äärelle – jouduin myöntämään oman kehoni itselleni. Se taas johti anoreksiaan – jälleen uuteen tapaan pysytellä reunalla, normatiivisen ja taloudellisen hallinnan ulottumattomissa, vaikka sitten hitaan itsetuhon keinoin.
Lopulta materiaalisesta ei pääse irti, vaikka itseytensä jatkuvasta tuotannosta ja kilpailuttamisesta irtisanoutuiskin. Niin vain kaikesta riisuutumaan pyrkivän anoreksiankin keskellä on iho: roikkuva ja rypistyvä ja haavoittuva iho, joka vanhenee yllä kuin telttakangas. On karvan kansoittama, pölymäinen iho ja kouristava ummetus, kaljut kohdat. Aliravitsemus ei suojele kivulta, vain kivun odottamiselta se suojelee.
Sairaus ei irrota eikä ylennä pois kehon banaalista konkretiasta, koska sairaus on aina kehossa, vaikka sen käsitteellinen hahmo nousisikin oman aikansa kaipaamaksi metaforaksi. Paitsi kehossa, on sairaus myös kehoa: sairastunut keho ei vain kanna sairautta mukanaan vaan tuottaa ja kasvattaa sitä kuin puutarhaa. Virus lisääntyy kehon omissa soluissa, syöpä kasvaa kehon omista rakennusaineista ja harhat syntyvät, kun dopamiinin liikaeritys sekoittaa neuronien normaaleja viestiyhteyksiä . Sairaus on aina kuolemaa elämässä ja elämää kuolemassa, niin kuin myös elämä itse. Sairauden kohtuuttomuus vain tuo kuoleman läsnäolon näkyviin, pakottaa katsomaan sitä suoraan kuin onnettomuuspaikka tai teurastus. Ehkä juuri siksi sairaus on kulttuurissa kohotettu edustamaan jotain itseään suurempaa. Sellaisenaan se on liian rujo katsottavaksi, liian maallinen ja simppeli ja tosi.
Susan Sontag kirjoittaa tunnetuissa esseissään sairaudesta metaforana. Siitä, miten tuberkuloosia on pidetty hauraan, maailman pahuudelle herkistyneen taiteilijan merkkinä, ja syöpää taas patoutuneen, estyneen tunteen ilmenemismuotona. Syövän ele on ruma ja ahne, vaativa ja hurja. Sen luonteessa on muodottomuus ja rajattomuus, joka ottaa tilaa, muovaa ja paisuu. Tuberkuloosi taas kuluttaa ja haurastuttaa tavalla, joka jättää sairastajansa kellumaan elämän pintaan kuin ohuen toukan. Se nousee poskiin julmana, kiivaana punana ja kastelee silmät kuulaalla valveella. Tuberkuloosia sairastaneet on suljettu valoisiin, hiljaisiin parantoloihin katselemaan elämää etäältä peitto polvillaan: heidän ruumiillisesta tuskastaan on tullut hiljaista ja jalostavaa tuskaa, jonka sisässä kaltoinkohdellun viisaus kypsyy kuin luumu.
Vaikka sairaudessa kuoleman todellisuus konkretisoituu, liimautuu ihoon ja lihaan, sairauden tarinoista se lopulta silpoutuu pois, kutistuu lopuksi tai horisontiksi, jota ei määräävyydestään huolimatta kosketeta. Sairauden kertomuksissa kuolema sijoittuu reunaan ja vaatii ympärilleen hiljaisuutta, on olosuhde ja tarinan katalysaattori. Usein kuolema yksinkertaistuukin välineeksi sanoittaa lähtemisen ele: muutos, kaipaus tai kapina. Kuolemaa käsittelevät tarinat kertovat elämästä kuoleman ympärillä, eivät kuolemasta itsestään. Ne jättävät kuoleman kiertämään elämää kuin saalistajan, joka se ei ole. Kuoleman tarinoissa pyrimme selittämään kuoleman viholliseksi, koska haluttomana ja laimeana väistämättömyytenä se olisi liian sietämätön kestää. Samoin käymme sotaa virusta vastaan, koska haluamme virukselle kasvot – haluamme, että silläkin on jotain, mitä menettää. Virus personifioidaan mediassa ja puheissa, jotta sodalla on kaksi osapuolta. Kilpailun kehyksessä viruskin on jotakin, jonka kurssia voimme seurata ja häviöllä kehuskella.
Self Portrait -dokumentin Lene Fossen kertoo tavoitelleensa syömättömyydellä ajan pysäyttämistä, lupaa ja mahdollisuutta jäädä lapseksi aikuisten maailmassa. Hän ihailee vanhuksia ja haluaa vanheta itsekin, mutta ei aikuistua. Kuten Günter Grassin natsi-Saksaa kuvaavan Peltirumpu-romaanin lapsipäähenkilölle, myös Fossenille aikuisuudesta on tullut synonyymi hyödyttömän työn ja ilottoman tuotantopaineen yhteiskunnalle.
Tunnistan itsessäni saman vetäytymisen ja hidastumisen halun. Lapsuus ja vanhuus ovat kapinallisia tiloja, pysähtymisen, irrationaalisuuden ja toisin tekemisen muotoja. Oikein nuori ja oikein vanha nauttivat kreikkalaisen filosofin joutilaisuutta, sillä heidän elinvoimansa eivät ole aikuisen työikäisen kehon tavoin hyödyksi valjastettavissa. Sama koskee sairautta. Kun vapaa-aikamme ja jopa unemme on optimoitu osaksi henkilökohtaisen kehityksen ympärivuorokautista tuotantoprosessia, nousee sairaus levon mahdollistajaksi. Uupumus ei ole pelkkää fysiologiaa, se on myös hyödyttömyyden tarvetta, yksityisyyden kaipuuta, päämäärättömän hapuilun halua: sairastumista aikuisuuden katkeamattomaan performanssiin.
Ehkä sairauden hidas, eteerinen ja ruumiintoimintojen helvetillisyydestä irrotettu kertomus ei siis olekaan pelkkää sievistelevän sivistyneistön kontrollia ja kaunopuheisuutta. Ehkä se on myös saareke tuntemattomuutta ja kieltäytymistä, erillisyyttä normistosta, jossa elämä on tarkoin dokumentoitu kasvukertomus ja jatkuva oletus henkilökohtaisesta edistyksestä. Sairaus on sivuaskel. Sen tuska on erilaista. Siinä missä terve touhuaikuinen pitää itsensä liikkeessä väistelläkseen elämän sisältämää viimekätistä yksinäisyyttä – muista erillisen kuoleman tosiasiaa – sairas ottaa erillisyytensä kokonaan, kylpee siinä ja katsoo elämää sen läpi. Kipua ei voi ymmärtää. Sen verho tekee erillisyyden näkyväksi.
Maailmanlaajuinen pandemia on kollektiivinen sairaus, jossa pysähtyminen on nykivää ja osittaista kuin kärpäspaperiin liimautuneella ötökällä. Emme sairasta yhdessä emmekä samalla tavoin, mutta olemme saman sairauden äärellä, kiinnittyneinä samaan odottamisen logiikkaan. Tuskallista on muuttaa mitään, koska olemme eteisessä, väliajalla, katsomossa. Odottamisen kaavassa minä hetkenä hyvänsä kaikki voi palata ennalleen. Julkinen keskustelu on tsempin ja jaksamisen loputonta rakastamista. Loppurutistuksia, sinnittelyä. Olemme olevinamme matkalla jonnekin, säilytämme kuolemaa käsivarrenmitan päässä, kieltäydymme kroonistumasta. Tauti kehystetään koettelemukseksi ja haasteeksi, siis 2020-luvun yrittäjäversioksi keskiaikaisesta Jumalan vitsauksesta. Emme anna itsemme sairastua, vältämme kontakteja, desinfioimme pakonomaisesti, pidämme yllä kireää virettä. Hitauden ja pysähtyneisyyden taas sahaamme kehittäviin paloihin, jotka sitten saamme näyttämään aikaikkunoilta elämänlaadun parantamiseen, oppimiseen, laatuaikaan. Emme halua kroonistua, koska se tarkoittaisi laskemista irti, ajautumista ajelehtimaan, tuntemattomuuden lähestymistä. Yksilöyden tuotantolinjastolla ”hyödytön” jää merkityksen ulkopuolelle, emme osaa lukea sitä. Emme, vaikka jossakin siellä, missä aika katoaa näkyvistä, voisimme ehkä vihdoinkin antaa itsemme yllättyä. Voisimme irrota siitä logiikasta, jossa kaikki meissä symboloi joko onnistumista tai häviötä, viisautta tai tyhmyyttä, alistumista tai valtaa.
Sairauden ja haurauden kertomus ojentaa irrottautumisen mahdollisuuden hyvässä ja pahassa. Se on riemullista ja rietasta hyödyttömyyttä, jossa asioiden ei tarvitse noudattaa tehon, taidon ja kaupan logiikkaa. Sairas joutuu kuuntelemaan materiaalisia lainalaisuuksia tavalla, jota talousjärjestelmämme on jo vuosikymmenet aktiivisesti paennut. Kapitalismi pelkää kuolemaa. Elämääkin se pelkää, kaikkia elämän kiusallisia, korkoa kerryttämättömiä edellytyksiä. Se pelkää hoivaa, sairaanhoitoa, eritteitä, likaa. Vaikka niistä sekin elää, ylläpitävästä ja uusintavasta työstä.
Sairaus ei itsessään ole kapina, mutta se voisi olla. Kuolemaa sisällään kantava elämä, hidas päämäärätön liike, joka noudattaa omaa logiikkaansa, asettuu väkisinkin pääoman kerryttämistä vastaan, luo kitkaa. Vaikka sairastaminen on kulttuurissa joko nostettu kärsimyksen jalostamalle jalustalle tai häivytetty kokonaan näkyvistä, voi sairaus olla muutakin. Se voi olla nälkäinen vailla nälän talouskasvuun kiinnittynyttä kiihkeyttä ja markkinahedonismia. Se voi olla kiihkeä näkymättömissä, omalla ajallaan ja tavallaan, lakata esiintymästä. Se voi elää toisin ja silti elää.
