Intohimon kirjoitus, kirjoituksen intohimo — Emily Brontën Humiseva harju

Let me grab your soul away.
– Kate Bush

Emily Brontën Humiseva Harju (Wuthering Heights) on epäilemättä, kuten Georges Bataille kirjoittaa, ”yksi kaikkien aikojen kirjallisuuden kauneimmista kirjoista”, ja erityisesti ”rakkaustarinoista suurimpia”.¹

Kirjan alkupuolella Cathy sanoo Heathcliffista, 

It would degrade me to marry Heathcliff now; so he shall never know how I love him: and that, not because he’s handsome, Nelly, but because he’s more myself than I am. Whatever our souls are made of, his and mine are the same; and Linton’s is as different as a moonbeam from lightning, or frost from fire.

Lausuma on helppo tulkita utooppisen, rakastuneet yhteen sulauttavan ja toisiaan täydentävinä saman kiinteän yksilösubjektin puoliskoiksi näkevän rakkauden julistukseksi (jollaista esimerkiksi Luce Irigaray tunnetusti kritikoi).² 

Entä jos ”more myself than I am” ei viittaisikaan toisen palautumiseen itseen vaan päinvastoin ruumiin ja hengen monikollisuuteen: jos on mahdollista, että toinen on enemmän minä kuin minä olen, silloin minä ei olekaan täydellinen, sulkeutunut, vaan vaatii ollakseen aina toista. ”Minä on toinen”, kuten Rimbaud julistaa. Henki, subjektiivisuus on vain aukeamisessa, kun se kiskotaan toisaalle. Catherine sanoo myös: ”I cannot express it, but surely you and every body have a notion that there is, or should be, an existence of yours beyond you.” Niinpä kun Heathcliff lähtee, Catherine ei enää ole kotonaan maailmassa.³

Eräässä viimeisistä haastetteluistaan elokuvaohjaaja Werner Schroeterin kanssa Michel Foucault erottaa toisistaan rakkauden ja intohimon. Rakkaus on kiinteiden persoonien välistä, se integroi ruumiit yhteisön tai yhteiskunnan jäseniksi, rakkaudella on omistaja. Rakkaus on mahdollista yksipuolisesti, ja siihen sisältyy vaade tai toive toisen omistamisesta. Intohimo taas on jotain aivan muuta, se kiertää ruumiiden välillä ja syöksee ne ulos itsestään. Foucault’n mukaan ”Intohimossa ei enää olla oma itsensä. Siinä omana itsenään oleminen on vailla mieltä”.⁴ Foucault itse sanoo olevansa pikemminkin intohimon kuin rakkauden ihminen. Myös Wuthering Heightsin Cathyn ja Heathcliffin suhde muistuttaa pikemminkin Foucault’n intohimoa, passiota, kuin rakkautta.

Jos Heathcliff voi olla ”enemmän minä kuin itse olen”, ei myöskään sukupuoliero ole ratkaisevaa subjektiivisuuden rakentumiselle. Siksi Cathy–Heathcliff-kokoonpano ylittää heteroseksuaalisen dynamiikan, jossa Toinen (siis käytännössä Nainen) täydentää maskuliinisen omaisuudelle ja ydinperheelle rakentuvan sukupuoliposition

Tai voitaisiin sanoa, että Catherinen toiminta ylittää heteroseksuaalisen, viettelylle ja omistamiselle rakentuvan dynamiikan: hän kieltää avioliiton omistuksellisena rakkausmuotona, koska kuten hän sanoo, avioliitto ”would degrade me”, se alentaisi intohimon heidän välillään.

Cathy ikään kuin uhraa itsensä voidakseen avata elämän mahdollisuuksia Heathcliffille, vaikka jää epäselväksi, missä määrin yritys on rationaalinen tai onnistunut. Joka tapauksessa intohimossa on kyse jostain muusta kuin heteroseksuaalisesta pelistä, jossa laskelmoidaan halutuksi tulemisen ja mahdollisesti avioliiton todennäköisyyksiä.

1800-luvun kehitysromaanissa avioliitto ja siihen liittyvä rakkaus ovat kansallisen yhteiskunnan tukipilareita. Erityisesti porvarien ja aatelisten väliset avioliitot toimivat yhteiskuntarauhan takaajana. Wuthering Heightsissa keskeisenä kysymyksenä ovat pikemminkin täysin ”säädyttömien” ja aatelisten perijöiden väliset suhteet. Heathcliff on ottolapsi, ”mustalainen”, jota hänen kiltti ottoisänsä aluksi suosii, mutta jolle tämän biologinen poika on ikään kuin kostoksi tavattoman ilkeä. Heathcliffin myöhempi ”pahuus” tai julmuus onkin seuraus siitä, että hänen subjektiivisuutensa hajoaa ilman Cathya, eikä hänellä taustansa vuoksi ole mahdollisuutta saavuttaa asemaa yhteiskunnassa, vaikka rikastuukin. ”Pahuus” on kostoa elämän mahdottomuudesta ja ilmaus minän hajoamisesta ilman toista, joka on enemmän minä kuin minä olen.

Cathyn ja Heathcliffin avioliiton mahdollisuus kuihtuu tähän epäsäätyisyyteen, mutta ei pelkästään klassisessa sukujen vastustuksen, säätyasemien epäyhteensopivuuden mielessä, kuten Romeossa ja Juliassa. Epäilemättä lopulta epäsäätyisten rakkaus jälleen ”never was a story of more woe”, mutta tällä kertaa myös Cathy itse päättää mennä naimisiin varakkaan Edgar Lintonin kansssa, koska ajattelee voivansa näin auttaa Heathcliffin taloudellisia tulevaisuudennäkymiä. Avioliitto edustaa ikään kuin alempaa elämän piiriä intohimoon verrattuna, eikä sillä siksi ole niin väliä. 

Vaikka intohimo on persoonatonta, tutkii Wuthering Heights alati sen yhteiskunnallisia ehtoja. Kenties juuri Heathcliffin asema säädyttömänä, omaisuudettomana ottolapsena ja siten Cathyn velipuolena tekee mahdolliseksi tämän epäsäätyisen intohimon syntymisen, sillä vain tämän erityisen asemansa vuoksi hän ja Cathy voivat lapsuudessaan elää normeista piittaamatta.

Intohimon liike onkin aina jollakin tavoin yhteydessä olemassaolevista yhteiskunnallisista suhteista vapautumisen liikkeeseen. Jacques Blondel kirjoittaa:

Intohimo on siis imperatiivi, joka käskee olemaan täysin rehellinen itseään kohtaan. Se vastaa näin puhtautta, joka ei kuulu romanttiseen rakkauteen, ja samalla se sulkee horisontistaan pois kaiken halun tehdä kompromissi moraalisten arvojen kanssa.⁵

Humisevassa harjussa Cathyn ja Heathcliffin lapsuutta kuvataan näin: 

Heathcliff bore his degradation pretty well at first, because Cathy taught him what she learnt, and worked or played with him in the fields. They both promised fair to grow up as rude as savages; the young master being entirely negligent how they behaved, and what they did, so they kept clear of him. He would not even have seen after their going to church on Sundays, only Joseph and the curate reprimanded his carelessness when they absented themselves; and that reminded him to order Heathcliff a flogging, and Catherine a fast from dinner or supper. But it was one of their chief amusements to run away to the moors in the morning and remain there all day, and the after punishment grew a mere thing to laugh at. The curate might set as many chapters as he pleased for Catherine to get by heart, and Joseph might thrash Heathcliff till his arm ached; they forgot everything the minute they were together again: at least the minute they had contrived some naughty plan of revenge; and many a time I’ve cried to myself to watch them growing more reckless daily, and I not daring to speak a syllable, for fear of losing the small power I still retained over the unfriended creatures. 

Heidän rakkaudessaan tai intohimossaan onkin kyse pitäytymisestä tässä lapsuuden intohimon hetkellisyydessä ja kieltäytymisestä aikuisuuden kestosta, ajallisuudesta, jossa nautintoa ja elämää aina lykätään. Tämä lapsenomainen hetkellisyys antaa itsessään elämälle mielen vailla ulkoista päämäärää, toisin kuin kansakunnan yhteiseen päämäärään tähtäävä pedagoginen toiminta. Bronten pahuus on juuri tätä piittaamattomuutta yhteiskunnan moraalisista normeista, ja tämä hänen poeettinen vapautensa pahuutena muistuttaa suuresti William Blakea tai Percy Bysshe Shelleytä, Rimbaud’ta tai Lautreamontia. Brontënkin ajattelua luonnehtinee Blaken maksiimi: ”The road of excess leads to the palace of wisdom.”

Sisartaan koskevassa muistelmatekstissä Charlotte Brontë sanoo, että Emily ”rakasti nummea”, joka merkitsi hänelle vapautta.

My sister Emily loved the moors. Flowers brighter than the rose bloomed in the blackest of the heath for her; out of a sullen hollow in a livid hill-side her mind could make an Eden. She found in the bleak solitude many and dear delights; and not the least and best loved was – liberty. Liberty was the breath of Emily’s nostrils; without it, she perished. The change from her own home to a School, and from her own very noiseless, very secluded, but unrestricted, an inartificial mode of life, to one of disciplined routine was what she failed in enduring.

Emily ei siis voinut sietää elämää opettajana, siis kuriyhteiskunnan auktoriteettina, mutta ei myöskään yksilöiksi kapseloidussa porvarillisessa sosiaalisen kanssakäymisen muodossa. Wuthering Heights onkin loppuratkaisustaan huolimatta maailmankirjallisuuden suurimpia anti-Bildungsromaneja. Brontë on kenties Wilhelm Meisterin apollonisen Goethen äärimmäinen vastakohta. 

Kun Heathcliff palaa rikastuneena Wuthering Heightsiin ja onnistuu viemään sen haltuunsa suvun perillisen Hindleyn velkojen tähden, hän ei silti kykene saavuttamaan hyväksyttyä asemaa sääty-yhteiskunnassa. Hänen omaisuutensa on vailla alkuperää, tai sen alkuperä jää hämäräksi, se on siis irti maaperästä, deterritorialisoitunut samalla tavoin kuin de Lantyn perheen omaisuus Balzacin novellissa Sarrasine. Heathcliff edustaa siis tässä mielessä kehittyvän kapitalismin deterritorialisoivaa voimaa samalla tavoin kuin esimerkiksi myöhemmin Suomessa Teuvo Tulion elokuvien tukkilaiset.

Romaanin nimi, Wuthering Heights, onkin samaan aikaan Heathcliffin haltuunsa ottaman talon, omaisuuserän, mutta myös tuulen raatelemien – tai hyväilemien – ylämaiden nimi.

Romaanin toiseksi viimeinen luku, jossa Nell kertoo siitä, miten onnellisesti Cathy nuorempi ja Hareton päätyvät naimisiin sen jälkeen, kun Cathy on opettanut Haretonin lukemaan, on tyylillisesti hyvin köyhä. Se kerrotaan koko ajan juuri palvelija Nellin tajunnan kautta, eikä sen tyyli ole lainkaan Brontën intohimoista tyyliä. Nell on tässä hyvin vahvasti epäluotettava kertoja.⁶ Hän esimerkiksi esittää jatkuvasti hölmöjä muukalaisvastaisia kommentteja, joiden tarkoituksena on epäilemättä tehdä lukijalle selväksi, ettei hän ole penaalin terävin kynä. Tässä synteesin, sovituksen kuvauksessa kirjoituksen intohimo lässähtää täysin. Kirjan alkupuolen luvuissa olennaista onkin, että intohimo, joka Cathyn ja Heathcliffin välillä kiertää, kiertää myös kirjoituksessa itsessään. On mahdotonta olla hämmästymättä siitä, miten valtava intohimo Emily Brontëa ajaa kirjoittamaan: miten suunnattoman kiihkeästi Brontë puritaanisen suljetun yhteisön keskellä elävänä naisena suhtautuu kirjoittamiseen. Jokaisen kartanon ruostuneen portin, jokaisen nummen puun, korren ja henkäyksen kuvaus on valtavalla intohimolla kirjoitettu. Intohimo on myös komposition intohimoa: kertojien moneus ja äänten keskinäiset suhteet muodostavat rihmaston, joka laajenee vimmaisesti: Lockwood, Nell, henkilöhahmojen, erityisesti kahden Catherinen omat kertomukset, Heathcliffin ja Catherinen houreiset painajaiset ja niin edelleen. Millaisella kiihkolla näitä kertojien suhteita onkaan punottu! Kertojien rihmasto, komposition intohimo tekeekin romaanista ”ratkaisemattoman” siinä mielessä, että sitä ei voi lukea ”loppuun” minkäänlaisen ideologian, salaisen, esimerkiksi uskonnollisen symboliikan kautta.⁷ Romaani ei ole – laajassakaan mielessä – pedagoginen vaan pikemminkin poeettinen siinä mielessä, että se syöksee meidät liikkeeseen, jonka määränpää ei ole tiedossamme.

Brontën kirjoittamisen intohimo onkin täysin epäsuhtaista verrattuna siihen pedagogiseen tehtävään, joka taas lukutaidolle romaanin lopussa annetaan. Hieman kuin Seitsemässä veljeksessä, Wuthering Heightsin lopussa nuori Cathy opettaa Haretonin lukemaan, ja näin he voivat mennä naimisiin, perustaa perheen ja toimia tukipilarina yhteiskunnalle. Lukeminen, lukutaito on Haretonille, kuten Jukolan veljeksille, keino integroitua yhteiskuntaan, kansallisvaltion sivistyneistä ja autonomisista yksilöistä koostuvaan yhteisöön.⁸ Kuvaus Haretonin lukemaan oppimisesta kerrotaan kuitenkin Nellin kielellä, kun taas romaanin muiden osuuksien kieli kuohuu eteenpäin aivan toisella tavalla. Nellin kertomukseen, sen näkökulmaan ei voida luottaa, sillä tällä romaanin keskeisimmällä sisäiskertojalla on aina ”oma lehmä ojassa”. Nelly esimerkiksi torjuu täysin Catherinen ajatuksen siitä, että hänen minuutensa olisi yhteinen Heathcliffin kanssa, että subjektiivisuus voisi olla muutakin kuin yksilöllistä. Brontën kirjoituksen intohimo syöksee lukijansa pedagogisen lukutaidon ja kansallisen yhteisön tuolle puolen, se kiertää ja hiertää tekstin ja lukijan välillä ja pikemminkin repii lukijan ulos itsestään, aavoille nummille, joilla tummat puut tanssivat kuun valossa ja väkevä tuuli puhaltaa hajalle kansallisvaltioiden, pedagogiikan ja peruskoulun ummehtuneen löyhkän.

Kirjoittamisen intohimo ei ole myöskään tunnustuksen halua. Brontën kiihkosta ovat kaukana kaikki haaveet menestyksestä kirjailijana, vakaan aseman saavuttamisesta, yleisön ihailusta ja niin edelleen. Kirjoittaminen, vaikka öisen maiseman kuvaaminen, on täyttymys itsessään. Brontën intohimo kirjoittamista kohtaan on hurjaa, se tuo eräällä tavoin mieleen Denis Diderot’n, joka rakasti kirjoittamista kirjoittamisen vuoksi, kirjoittamista mistä tahansa aiheesta, mutta on toisaalta vailla Diderot’n kirjoituksesta usein huokuvaa ”rakkautta omaa ääntään” kohtaan. Jacques Blondel kirjoittaa Brontësta:

Kirjallisuus ei ollut hänelle ideaalinen maailma, vaan tutkimusmatka elämään, ja edelleen, elämän luomista; se näyttäytyi yhtä autenttisena kokemuksena kuin kohtaaminen toisen kanssa.⁹

Emily Brontën runoissa toistuvat erilaiset viittaukset kokemuksiin, joita voisi yksinkertaisesti kutsua mystisiksi. Metodistitaustastaan huolimatta Brontë ei kuitenkaan ole kristitty mystikko, vaan jonkinlainen panpsykisti. Brontën kokemus, joka ylittää toki tavanomaisen aistimellisuuden, on silti immanenttia, eikä tämä Brontën erityinen kokemus nähdäkseni ole ulkoista kirjoittamiselle. Tärkein immanentti mystinen kokemus, joka Brontëlla on, on itse kirjoittamisen kokemus. Kirjoittaminen on Emilylle intohimon liike, joka ajaa hänet samalla maanisesti ulos itsestään. Samalla tavoin kuin hieman myöhemmän suuren englantilaisen rakkauskirjailijan Thomas Hardyn hahmot, Brontën hahmot ovat pikemminkin ei-henkilöitä. Intohimot, passiot ovat vailla omaa, vailla omaisuutta ja omistussuhdetta. 

Millaista sitten olisi Brontën kirjoituksen arvoinen tai vertainen lukemisen intohimo, lukeminen joka ei vain kehitä itseä, toimi merkintänä ansioluettelossa tai kirjagramissa, vaan todella nyrjäyttäisi elämän raiteiltaan, tekisi meistä jotain muuta kuin mitä olemme siihen asti olleet? 

Jos sielu on ruumiin pinnalle kaiverrettu alistamisen ja yksilöllistämisen mekanismi, intohimo ”repii sielun pois”, kuten Kate Bush laulaa. Kenties elämä itse onkin sielun repeämistä. Intohimo, tuo tummien nummien suuri tuuli, vihloo lävitsemme ja luo elämäämme ulos astumisen hetkiä, jotka tekevät siitä elämisen arvoista.

1. G. Bataille. La litterature et le mal, Gallimard, 1957. Teksti on julkaistu myös suomeksi Nuori Voima -lehden numerossa 3/1998.
2. L. Irigaray. Sukupuolieron etiikka. Suom. Pia Sivenius. Gaudeamus, 1996.
3. Aiheesta ks. Lisa Ebert. Ambiguity in Emily Brontë’s Wuthering Heights. Brill, 2020, 139–153.
4. M. Foucault. ”Conversation avec Werner Schroeter”. Dits et écrits II, 1976–88. Gallimard, 2001, 1070.
5. Jacques Blondel: Emily Brontë. Expérience spirituelle et création poétique, PUF, 1955, 382. Herää jopa kysymys, olisiko Foucault mahdollisesti saanut ajatuksensa ”intohimon” ja ”rakkauden” erottelusta tästä Blondelin kirjasta, vaikka ei sitä nimeltä mainitsekaan.
6. Gideon Shunami. ”The Unreliable Narrator in Wuthering Heights”. Nineteenth-Century Fiction, Vol. 27, No. 4 (Mar. 1973), 449–468.
7. Wuthering Heightsin ”ratkeamattomuutta” analysoi tarkasti J. Hillis Miller romaania käsittelevässä esseessään teoksessa Fiction and Repetition. Harvard UP, 1982.
8. Juuri hiljattain HS (10.2.2026)  uutisoi Jenni Haukion sanoneen, että “lukutaidon kriisi uhkaa yhteiskuntarauhaa”. Olisiko meidän sittenkin lakattava kokonaan lukemasta kirjoja?
9. Jacques Blondel.Emily Brontë: Expérience spirituelle et création poétique. PUF, 1955, 255.