Artikkeli on julkaistu osana Il Manifesto -lehden ”Loppuvuoden sanakirjaa” 29.12.2023. Käännös: Jussi Vähämäki.
Sellaisten ideoiden, tai talismaanisanojen, joihin on hyvä ja oikein ottaa etäisyyttä, joukossa on joitakin pateettisiksi muuttuneita sanoja (esimerkiksi ”oikeudet”, ”kansa”, ”uudistuminen”). Ne ansaitsevat hymyn, joka on varattu vanhoille huonoa makua huokuville tavaroille, kuten antiikkikauppiaiden aarteille ja SDP:lle. Mutta on myös muita ylimielisiä ja ärsyttäviä talismaanisanoja, sitkeitä kuin rikkaruoho, jotka voivat haitata pitkään luokkataistelun elpymistä Fordin ja Taylorin tehtaat pois pyyhkäisseessä kapitalismissa. Tästä toisesta ryhmästä, joka ei ole pelkästään ontto vaan myös haitallinen, työntyy esiin sana ”vasemmisto”.
Ranskan vallankumouksesta peritty vasemmiston käsite sopii kansaan, ei palkkatyöhön; se on tekemisissä syrjäytyneiden ja hyljeksittyjen, ei tehdastyöläisten kanssa. ”Vasemmistoksi” kutsuttu poliittinen, mutta myös ja ennen kaikkea tunneperäinen ryhmittymä on taistellut uudelleen ja uudelleen ”tuotantovoimien kehityksen” puolesta kieltäen rauhallisin mielin niiden kehityksen sisällä piilevänä kytevän sisällissodan (riittää kun ajatellaan ”mors tua vita mea” suhteessa ylitöihin ja työtahtiin). Vasemmistokulttuuri on vaatinut ”kansallista yhtenäisyyttä” ja suvereenin valtion oikeuksien kunnioittamista, vaikka tämä yhtenäisyys ei ole sulkenut pois äänestämistä maailmansodan puolesta (senhän kaikki Euroopan sosiaalidemokraatit hyväksyivät vuonna 1914) ja tämä kunnioitus voi tarkoittaa suostumista erityislakeihin ja korkean turvaluokituksen vankiloihin (kuten Italiassa tapahtui ”historiallisen kompromissin” vuosina).
Nimi vasemmisto osoittaa kartoilla enää vain tyhjää aluetta, joka on välttämättä ja epäröimättä hylättävä. Tämä käy selväksi heti, jos katsotaan edellisen vuosisadan 70-lukua. Noiden vuosien aikana tapahtui ensimmäinen ja ainoa kommunistisen vallankumouksen yritys kypsän kapitalismin sisällä. Ei jälkeäkään taistelusta jälkeenjääneisyyttä vastaan; ei ollut ratkaistavana ”talonpoikaiskysymystä” nälän ja puutostautien torjumiseksi; vauhdilla hylättiin imelä rakkaus kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ja syrjäytyneitä kohtaan, joka oli niin rakas etuoikeutetuile ja hyvissä oloissa eläville (kaikki vasemmistolaisia, of course). Listalla olivat: hidasta tuotannon tahtia, uuvuta ne, jotka ottivat itselleen oikeuden määrätä siitä, karsi pois ylityöt, kaikille samat palkankorotukset, aja yritysjohto nurkkaan, erottele vastakkaiset intressit kaikilla yhteiskuntaelämän osa-alueilla (koulu, liikenne, viestintä, asuinalueiden organisointi jne.)! Näiden vastakkaisten intressien välillä kompromissi on yhtä todennäköinen kuin kanien vapaaehtoinen selibaatti. Mikään tämän luettelon kohta ei nauti sympatiaa kansalaisoikeuksiin ihastuneiden edistyksellisten keskuudessa; päinvastoin, ne kaikki herättävät heissä vastenmielisyyttä.
Vasemmisto katsoi tuolloin pahalla tehtaissa ja myöhemmin myös kaupunkitilassa voimistunutta pahatapaista työväen valtaa. Kun Pasolinin tartuttamat uudistajat kirosivat kulutusyhteiskunnan luomia keinotekoisia ”tarpeita” siihen saakka ihailtavan raittiina pysyneessä kansassa, niin tehdastyöläiset, halukkaina kuluttamaan nopeasti tämän maailman tavarat, tekivät kaiken mahdollisen (mahdollisen teki mahdolliseksi vain tosiasia, että useimmiten se oli laitonta) ravistaakseen päältään tuon kamalan keinotekoisen tarpeen nimeltä palkkatyö. Ei ollenkaan vasemmistolaisena, sillä halu nauttia täysillä omastaan tässä ja nyt viittasi vasemmistolaisuuden sijaan pikemminkin sanan ”kommunismi” järkevään merkitykseen.
Exodus tuosta terveydelle vaarallisesta paikasta, jossa harjoitetaan edistyksen kulttia, alkoi 1970-luvulla kiitos tuolloin näyttämölle nousseen kommunistisen vallankumouksen yrityksen. Tämä kumous on nyt toteutunut tosiasia, selvä ja merkityksellinen empiirinen tosiasia huolimatta vallankumouksen näyttävästä epäonnistumisesta. Moneus, joka tuottaa kielen ja tiedonmurusten avulla ja jolle ei ole olemassa selkeää rajaa työajan ja elämän ajan välillä, on muuntunut peruuttamattomaksi katkokseksi suhteessa vasemmistoon, sen ontuvaan oppirakennelmaan ja sen toimintatapoihin, jotka tekevät yhtä hyvää kuin kyynelkaasu. Tällä uudella moneudella ei ole mitään tekemistä uudistusmielisen edistyksellisyyden kokonaisen vuosisadan henkilöllisyystodistuksenaan esittelemien käsitteiden kanssa, siis valtion palvonnan, täystyöllisyyden ylistämisen tai kansalaisuuden.
Kolme on niitä perustuslaillisia periaatteita, jotka minusta voisivat nykyään enemmän kuin koskaan innostaa kaukana vasemmistosta olevaa, mutta ehdottomasti kommunistista poliittista käytäntöä (kommunistit, ei siis vasemmistolaiset: siinä kiistaton johtopäätös, joka on syytä pitää mielessä). Ensimmäinen periaate on palkkatyön kumoamisen täysi ajankohtaisuus. Marx kirjoittaa, että sitä ei pidä vapauttaa, koska se on jo vapaata kaikissa moderneissa maissa, vaan se on poistettava sietämättömänä tilana. Sen lisäksi, että palkkatyö on ollut alusta asti onnettomuus, sen yhteiskunnalliset kustannukset ovat viime vuosikymmeninä tulleet kohtuuttomiksi. Työnteossa työnantajan alaisena on jotain turhaa, jopa jotakin loismaista, nykytilanteessa, jossa ajattelu ja kieli näyttävät olevansa julkinen resurssi, siis yhteistä, ja tämä yhteinen on tärkeintä tarpeiden ja toiveiden tyydyttämiselle. Marxilaisista fraaseista riippuvaisille: palkkatyössä on jotain loismaista silloin, kun elämän uusintamisprosessi on yleisen älyn (general intellect), siis moneuden yleisen älyn hallussa.
Toinen perustuslaillinen periaate, joka vahvistaa lopullisen eron kansalaisoikeuksien puolustajista, on valtiollisen suvereenisuuden hävittäminen. Sillä edellytyksellä, että ainakin hetkeksi omaksutaan tuo natsijuristin ehdottama ja vasemmistolaisten filosofien viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan hillittömästi hemmottelema määritelmä. Carl Schmittin mukaan valtiosuvereenisuus sisältyy kokonaisuudessaan ”poliittisen päätöksenteon monopoliin”. Niinpä, siksi edistyksellisen reformismin häkistä pakenevat ne, jotka, sen sijaan että suunnittelisivat suvereenisuuden siirtämistä jollekin toiselle yhteiskunnalliselle toimijalle, pyrkivät heikentämään ja poistamaan poliittisen päätöksenteon monopolin. Karttaessaan ”vallan ottamista”, sosialismia inhoavien, koska kommunisteja, nuorien ja vanhempien antimonopolismi hyödyntää kaikenlaisia taktiikoita: tarkkaan harkittuja kompromisseja, arvovaltaisten – jotka ovat sitä juuri laittomuutensa takia – instituutioiden keksimistä, irtautumista sekä osallistumista. Valtiollisen reformismin aikakauden jälkeinen avainsana, eli exodus, osoittaa ennen muuta hyvin moniulotteiseen kokonaisuuteen poliittisia päätöksiä, jotka tekevät mahdolliseksi jättää taakseen Egypti, jossa pätee poliittisen päätöksenteon monopoli.
Kolmas, eikä enää vasemmistolaisen, politiikan periaate on kaiken sen tarkka ja huolellinen arvostaminen, mikä on ainutkertaista ja toistamatonta jokaisen lajimme jäsenen olemassaolossa. Voisi sanoa, että aikakaudessamme maistuu mahdollisuus yksilöllisyyteen, joka ei ole enää karikatyyri. Siis yksilöllisyyteen, jossa yksittäisen ihmisen ainutlaatuisuus on monimutkainen tulos suhteesta mahdollisimman yleiseen, jaettuun ja persoonattomaan. Pronomini ”minä” juontuu pahamaineisesta mutta kuitenkin mitä arvokkaimmasta tekijättömästä ”si” (puhutaan, pelataan, rakastetaan jne.). Marx viittasi tähän perimään syntagmalla ”yhteiskuntayksilö”. Tämä (”sosiaalisen”) kokemuksen kollektiivinen rakenne saa lopulta välkkymään ainutkertaisen muunnelman (”yksilö”).
Nämä perustuslailliset periaatteet, sen sijaan, että ne viittaisivat tulevan surumieliseen aurinkoon, ovat osa välitöntä kokemustamme. Ne määrittelevät paikan mahdolliselle antikapitalistiselle taistelulle, rajaavat ja varustavat sitä, vetäen sitä rauhallisen päättäväisesti pois siitä humaltuneen kertomasta hullusta tarinasta, joksi poliittinen ja kulttuurinen vasemmisto on viime vuosina muuttunut.
