Paolo Virno (1952–2025) menehtyi 7. marraskuuta 73-vuotiaana. Tässä julkaistava Christian Marazzin kirjoittama pieni muistokirjoitus on julkaistu italiaksi verkkolehti Effimerassa.1 Käännös: Jussi Vähämäki.
Meidän on kaivettava kieltä Marxin tapaan, mutta kieltä, joka on jo tuotantoprosessin sisällä, kieltä, joka on fordismin kriisin jälkeen pantu töihin. Näin Paolo sanoi, määritellen pitkäaikaisen kollektiivisen työsuunnitelman uusien aseiden luomiseksi moneuden taisteluihin. Convenzione e materialismo on vuodelta 1986: se on kirja, jossa puhutaan ensi kerran tietokoneesta ”kielikoneena”, teknologiana, joka on määrittänyt talouden, maailman ja elämän digitalisaation ja arvottamisen kielellisen käänteen prosesseja. Hän kirjoitti kirjan osittain vankilassa, sellissä, jossa olivat myös Toni Negri ja Luciano Ferrari Bravo.
Luciano kuvaili minulle kerran Paolon kirjoituskoneen naputusta tämän kirjoittaessa tekstejään: hidasta, pitkiä taukoja sanojen välillä, ikään kuin Paolo olisi hyväillyt jokaista kirjainta, kuin jokainen sana olisi ruumiillistumassa. Näytti siltä, että hän hahmotteli kuuntelemalla, kuunteli sanoja, laskeutui niiden totuuden, niiden lihallisuuden syvyyksiin. Joskus hän käytti arkaaisia sanoja, ikään kuin merkkinä kauan sitten alkaneesta tarinasta, luokkataistelun historiasta. Paololle sanojen käyttö oli harjoittelua elämän käyttöön, ainutlaatuisen, yksilöllisen elämän, jota edelsi kollektiivinen minä, esiyhteiskunnallinen yhteiskunnallinen, ”monien moneuden” poliittisen olemassaolon takuu. Moneuden kollektiivi vastaan yhdeksi supistettu kansa, pako suvereenisuudesta kohti ei-edustuksellista demokratiaa.
Jälkisanat Gilbert Simondonin teokseen L’individuazione psichica e collettiva (Psyykkinen ja kollektiivinen yksilöllistyminen) ovat mestarillisia, niitä lukee ja lukee uudelleen ja joka kerta tuntuu kuin lähtisi uudestaan liikkeelle, kulkisi yhdessä muiden kanssa ja vapautuisi monien kanssa monina. Ja kuinka monta tekstiä Paolo onkaan kirjoittanut kielen toiminnasta paljastaakseen kielen voiman sekä rajat ja tuosta John Austinin ”kuinka tehdä asioita sanoin” (josta riittää pelkkä otsikko, Paolo sanoi). Ne ovat antaneet mahdollisuuden tunkeutua aseistautuneena rahan kielellisyyden aikaan, pankkien keskukseen paenneeseen kryptattuun illuusioon: ongelma ei ole keskus, ongelma on rahan kielellinen muoto, sen valta elämäämme, haluihimme, tunteisiimme.
Paolo oli ystävä, veli, toveri, upea ihminen. Hän otti meitä kädestä varovaisesti ja teoreettisella voimalla, elegantisti ja poliittisella intohimolla. Paolo, rakastimme sinua, rakastamme sinua aina.
