Vihreä kasvu tuhoaa luonnon

Ranskalainen taloustieteilijä Hélène Tordjman julkaisi keväällä 2021 kirjan La croissance verte contre la nature. Critique de l’écologie marchand (Vihreä kasvu luontoa vastaan. Markkinaekologian kritiikki) La Découverte, 352 s.

Hélène Tordjmanin kirja on “vihreän siirtymän” ankara kritiikki ilmaisun aidossa merkityksessä. Se katsoo nykyisyyttä rakennettuna, jonakin jolla on historia ja jota voi muuttaa vain astumalla taaksepäin hetkiin ja tilanteisiin, joissa avautuu mahdollisuus valita toisin, mahdollisuus toisenlaisen maailman rakentamiseen. Nyt taloustieteilijän katse ei ole kliininen vaan kriittinen, ei (teennäisen) kärsivä (kuten “dismal science” usein itsestään ylpeilee) vaan pikemminkin kärsimätön. Samalla kirja on avain koko tietynlaisen – etenkin meille suomalaisille tutun – valtavirtaisen vihreän ajattelutavan ja vihreän liikkeen kriisiin. Itse asiassa voisin lukea kirjaa eräänlaisena ghostbusterin käsikirjana: sen avulla voimme tuhota “kestävän kehityksen”, “vihreän siirtymän”, ”vihreän pääoman” ja ”vihreän teknologian” ja ”vihreän rahoituksen” kummitukset ja posauttaa ne siksi, mitä ne ovat: pelkkää vihreää limaa, rehevöityneen ja saastuneen ympäristökeskustelun myrkyllistä levää.

Kirja tarjoaa yksityiskohtaisen ja hyvin dokumentoidun analyysin niin luonnon tuhoamisen erilaisista tavoista kuin sen pelastamiseksi tarjotuista näennäisistä ja vahingollisista ratkaisuista. Tordjman hahmottelee myös vaihtoehtoja, joiden avulla voitaisiin saada aikaan todellinen paradigman muutos eikä jälleen kerran tarjottaisi pelkkiä ”vihreitä laastareita”, kuten “The European Green Deal” vuodelta 2019. Hän esimerkiksi kirjoittaa, että ”toisin kuin liberaalit ovat viimeiset neljäkymmentä vuotta väittäneet, on mahdollista hahmottaa muitakin toteuttamiskelpoisia ratkaisuja”. Tordjman on tietoinen siitä, että erilaiset paikalliset ratkaisut ”eivät riitä muuttamaan järjestelmää” eikä hänellä ole B-suunnitelmaa – ja siksi hän vaatii myös ulospääsyä kapitalismista. Parempi niin: emme tarvitse vaihtoehtoa, emme kehittämistä emmekä suojelua, vaan puhtaan pöydän, sillä:

Säilyttämisestä huolehtivat nykyisin vain harvat mahtavat, jotka eivät, Herra tietää, ole sen inhimillisempiä kuin enemmistö, usein barbaarisempia, mutta eivät hyvässä mielessä. Muiden on järjesteltävä asiansa uudelleen, tultava toimeen vähällä. He pitävät yhtä niiden kanssa, jotka ovat ottaneet asiakseen luoda jotain perin pohjin uutta oivalluksen ja vanhan hylkäämisen pohjalta.¹

Tordjmanin kirjan ensimmäiset sivut tuovat mieleen Walter Benjaminin yhdeksännen teesin “Historian enkelistä”, joka – silmät ammollaan, suu auki ja siivet levällään – katsoo jalkoihinsa kasaantuvia raunioita paratiisista puhaltavan edistyksen myrskytuulen työntäessä sitä vääjäämättä kohti tulevaa tuhoa.² Kirja alkaa listaamalla joukon niin sanottuja ratkaisuja ympäristökriisiin: nanohiukkasten lähettäminen ilmakehään auringon säteilyn lievittämiseksi, valtamerien “lannoittaminen” raudalla tai urealla (siis kusella) hiilidioksidia sitovan kasviplanktonin kasvattamiseksi, kasvien pölytyksen, vuoristoalueiden metsien hiilinielujen ja muiden vastaavien hinnoittelu ja kaiken elollisen sisältämän geneettisen informaation muuttaminen tuotannollisiksi ja markkinoilla myytävissä oleviksi resursseiksi siinä toivossa, että markkinamekanismi luo mahdollisuudet niiden suojelemiseen. Tordjman käyttää ilmaisuja, kuten ”kaikenlaisen elämän välineellistäminen maapallolla” ja ”järkkymätön usko markkinamekanismiin” (s. 5), teollisen kapitalismin ”kiihkeä ja kohtuuton ruokahalu” (s. 6), maatalousteollisen kompleksin ”sokea ja loputon tutkimustyö” (s. 9) toisen sukupolven biopolttoaineiden ja uusien luonnossa esiintymättömien mikro-organismien tai nopeasti kasvavien puiden keksimiseksi. “Itse asiassa suurin osa vastauksista ekologisiin haasteisiin perustuu nykyään valheellisiin, hyperteknisiin, sofistikoituihin ja usein kentän ulkopuolelta tuleviin ratkaisuihin” (s. 13). Kaikki ne tuhoavat elämää ja sen edellytyksiä elämän nimissä. Walter Benjaminille tuho ja tuhoaja oli fasismi, jonka tuotti työn kultti ja myös siihen sitoutunut työväenliike. Meille työ ja sen kultti tuottavat ilmaston lämpenemisen ja luonnon tuhoamisen paikallisesti ja ilman muuta myös älyllisesti (vai mitä mieltä olette ilmastokokousten pitämisestä öljyvaltioissa, sitouttamista vai pyllistämistä ilmastokriisille?), ja maailmankaikkeuden laajenemisen, hajoamisen ja kylmenemisen, siis merkityksen katoamisen globaalisti. Siksi fasismi on luonnon tuhoamista ja luonnon tuhoaminen on fasismia, vaikka se kohdistuisi vain ihmisluonnon tuhoamiseen luonnon ja ihmisen (suojelun) nimissä. Tai Tordjmanin sanoin: ”Ei ole järkevää erottaa toisistaan tuotannollisen maatalouden ympäristövaikutuksia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Ne ovat osa samaa muutosprosessia” (s. 61). Laajentamisen pysäyttäminen vaatiikin järjestelmän tuhoamista, ei sen muutosta. Se vaatii “ensimmäisen maailman” hävittämistä, jotta meissä oleva “kolmas maailma” pääsee esiin. Eikä kyse ole kehittämisestä, eteen päin menosta. Tai, kuten Gilles Deleuze sanoo eräässä haastattelussa vuodelta 1973: jos marxismi ja psykoanalyysi ”puhuvat jonkinlaisen muistin nimissä ja puhuvat myös kehityksen vaatimusten nimissä”, niin ”me sen sijaan uskomme, että on puhuttava unohtamisen positiivisen voiman nimissä, sen nimissä, mikä jokaiselle on omaa alikehittyneisyyttään, sitä mitä David Cooper niin hyvin kutsuu jokaisen intiimiksi kolmanneksi maailmaksi”. Ja edelleen:

Vallankumous ei todellakaan muodostu liittymisestä kehittämisliikkeeseen ja muistin pääomaksi muuttamisesta, vaan unohtamisen voiman ylläpitämisestä ja alikehityksen voimasta aidosti vallankumouksellisina voimina.³

Unohtaminen, elämä jälkiä jättämättä, elämä ilman varastoja, köyhä, proletaarinen elämä, jonka esiin nostamisesta Benjamin ja Brecht haaveilivat, on kenties avain sekä fasismista että ympäristökriisistä eroon pääsemiseen.

Tordjmanin kirjan perusajatus on, että teollisen kapitalismin järjestelmä ulotetaan elävän, elollisen alueelle markkinoiden ja teknologian avulla. Teollinen kapitalismi on tuotantotapa, jolla on jatkuva tarve laajentaa omaa perustaansa, löytää uusia alueita pääoman arvonlisäykselle. Se on Joseph Schumpeterin mukaan jatkuva hurrikaani. Siksi ”vihreän kapitalismin”, ”vihreän kasvun” tai “vihreän siirtymän” järjestelmä – sen sijaan, että se johdattaisi meidät ulos kestämättömästä teollisen finanssikapitalismin järjestelmästä – itse asiassa laajentaa tuota järjestelmää kaiken elollisen alueelle. Viljelysmaa, metsät, valtameret, koralliriutat, geneettinen tieto: abstraktiksi tavaraksi muuttamisen prosessi ei tunne rajoja. Kirjassa tarkastellaan erilaisia ”luonnonvarojen” säätelyn muotoja, jotka loppujen lopuksi tekevät luonnon anastamisen dynamiikan jatkumisen mahdolliseksi ja voimistavat siten muun muassa maaperän eroosiota, ilmastonmuutosta, maaperän hedelmällisyyden heikkenemistä sekä eläin- ja kasvilajien joukkokuolemia. Tällä ”vihreän kasvun” järjestelmällä on kolme olennaista ulottuvuutta, jotka takaavat sen vakauden ja säätelevät sen kiistoja: ensinnäkin, biologisten resurssien yksityistäminen; toiseksi, asiantuntemukseen ja kirjan-/tilinpitoon perustuva hallinto; kolmanneksi, luontoon sovellettavien rahoitusvälineiden kehittäminen.

Vihreä pääoma luonnon suojelijana

Elollisen ottaminen suoraan osaksi pääoman arvonlisäystä erityisesti työvoiman uusintamisen, reproduktion näkökulmasta on ollut viime vuosikymmeninä eri tavoin esiin nostettu ajatus: taloustieteiden alueella Robert Boyer on puhunut nykytaloudesta ”ihmisen uusintamisena ihmisen avulla”;⁴ feministisessä kirjallisuudessa on käsitelty ihmisen uusintamista uutena, öljyn syrjäyttävänä luonnonvarana, minkä takia erityisesti naisruumis ja sen toiminnot ovat erilaisten väkivaltaisten eristämisten ja aitaamisten kohteena;⁵ niin sanotun post-operaismon alueella on puhuttu siirtymästä pääoma–työ-suhteesta pääoma–elämä-suhteeseen.⁶ Enemmän poliittisen ajattelun näkökulmasta voidaan nostaa puolestaan esiin Michel Foucault’n ajatukset biopolitiikan aikakaudesta tai Giorgio Agambenin tutkimukset ”paljaasta elämästä” nykypolitiikan keskeisenä kohteena.⁷ Näiden kaikkien lähestymistapojen eräänlaisena puutteena on niiden ”ihmiskeskeisyys”, niiden pyöriminen ihmisruumiiseen rajatun työvoiman uusintamisen ja poliittisen toimijuuden ympärillä. Tordjmanin kirjan ansio on, että se ottaa kohteekseen elollisen sellaisenaan, mutta sen ongelmana voidaan pitää vastaavasti työvoiman ja sen uusintamisen muutosten ja sitä kautta teollisen kapitalismin ja pääoman kasautumisjärjestelmän muutosten jäämistä kirjan ulkopuolelle. Toisin sanoen ulkopuolelle jää kysymys muutoksen mahdollisesta uudesta subjektista tai tämä tekijä on hajonneena erilaisiin “pieniin käytäntöihin”, Marxia soveltaen “pienen kierron piiriin”.⁸ En pidä tätä tässä yhteydessä – vaikka kysymys ekologian, biologian ja ihmistieteiden tai luonnon ja kulttuurin jatkuvasta sekoittumisesta on mielestäni tärkeää sekä historiallisesti että käsitteellisesti⁹ – kovin suurena ongelmana, kun toisella puolella vaakakupissa on itseasiassa hyvin ja monipuolisesti dokumentoituna kapitalistisen kasautumisjärjestelmän tosiasiallinen muutos, vaikka kirjoittaja itse olisikin taipuvainen näkemään sen pelkkänä teollisen kapitalismin laajentumisena. Joka tapauksessa luontoon ja luonnon käyttöön sellaisenaan viittaavat termit, kuten biokapitalismi, biotalous, luontopääoma, luontopalvelut, luonnon arvottaminen itseisarvona, elämän, elävän sellaisenaan ottaminen osaksi pääoman arvonlisäysprosessia ovat nykytaloudesta käytävien keskustelujen ytimessä. Kun luonnon ja elollisen hyödyntäminen ja haltuunotto on nähty nykykapitalismille olennaisena, niin samalla itse asiassa palkkatyö ja sen instituutio ovat kapitalismin nykyvaiheen tarkasteluissa marginalisoituneet. Voimme kenties spekuloida kapitalismista ilman palkkatyötä tai ainakin ilman ”palkkatyöyhteiskuntaa”. Siksi olemme pakotettuja astumaan askelen taaksepäin, kapitalismiin “ennen” palkkatyön keskeisyyttä, kapitalismiin, jolle luonto sellaisenaan muodostaa varallisuuden kasvattamisen perustan, siis kapitalismiin, jolle luonto on työssä. Tämä askel “alikehitykseen” on mielestäni kuitenkin erotettava “degrowthista”, jolla on taipumus samaistaa taloudellinen kasvu ja kapitalismi. Käsittääkseni – ja luen Tordjmanin kirjaa tästä näkökulmasta – kapitalismi, pääoman kasautumisen järjestelmä voi toimia aivan hyvin myös ilman taloudellista kasvua, liikakulutusta ja turhakkeita, ja eikö se juuri näin palaisi weberiläis-kalvinistisille juurilleen kohtuuden, säästäväisyyden ja puritanismin ihanteineen.

Tordjmanin mukaan biotekniikka on luonut ”uuden luokan fiktiivisiä tavaroita”, sillä nyt ”geneettinen tieto on resurssi, kuten mikä tahansa muukin, ja sellaisena sitä on voitava käyttää yksityistettynä, omistettavana, markkinoilla arvotettuna ja vaihdettavana” (s. 102). Finanssikapitalismin aikakaudella tämä ”uusi kuvitteellisten hyödykkeiden luokka” koostuu ”geneettisistä sekvensseistä, kasvilajikkeista ja eläinroduista, luonnonprosesseista, biologisten näytteiden kokoelmista, digitaalisen tiedon tietokannoista, ekosysteemien tarjoamista palveluista” (s. 190). Kun biosfääri pystytään ”jakamaan erillisiin kokonaisuuksiin”, voidaan edetä luonnon ja sen palvelujen ”määrittelyyn” ja sen jälkeen ”rahalliseen arvottamiseen” (s. 191). Kyse on elollisen, elävän aitaamisesta, alkuperäisen kasautumisen käytännöistä, jotka kulkevat abstraktiksi tekemisen kautta muuntaessaan luonnon homogeeniseksi ja standardisoiduksi resurssiksi, kuten hiilinieluksi, genomiksi tai vaikkapa uhanalaisen lajin yksilön rahalliseksi arvoksi. Aitaamisen prosessi on poliittinen. Se luo väkivalloin edellytykset pääoman kasautumiselle. Tordjman toteaa, että ”pelkkä löydetty geeni ei ole patentoitavissa, mutta jos se eristetään ja muunnetaan Homo industrialiksen teknisen ja tieteellisen kekseliäisyyden avulla, siitä tulee patentoitavissa oleva geeni” (s. 113–114).

Ennen kuin genetiikka tuli hallitsevaksi, suojattujen lajikkeiden kuvaukset tehtiin fenotyyppisellä tasolla, eli niiden fyysisten ominaisuuksien tasolla. Yhä useammin kuvaukset tehdään genotyyppisellä tasolla: tärkeintä on geneettinen tieto, joka koodaa fyysiset ominaisuudet. Muutos johtaa kasvilajikkeiden eräänlaiseen dematerialisoitumiseen, sillä lajikkeita ei enää pidetä kasveina vaan tietona. Näin ollen niitä on helpompi esineellistää ja niiden teollistaminen näyttää vähemmän ongelmalliselta. (S. 149.)

Luonto on vihreässä puheessa usein jonkinlaista pääomaa, joka tuottaa, jos ei aina suoraan materiaalista hyvää, niin vähintäänkin “palveluita”, terveyspalveluita, hyvinvointipalveluita jne.¹⁰ “Vihreä pääoma” on “kestävää”, se vapauttaa luonnon “tuotantopotentiaalin”, tekee “resursseista” rajattomia, sillä elävänä organismina se kykenee “uusiutumaan”, uusintamaan itsensä, kunhan sille banaalisti sanoen tarjotaan (vasemmistolaista) rakkautta ja hieman substralia (vihreää perustuloa). Näin pääoman kasautumisesta tulee sekä kestävää että ikuista. Tordjman pitää tätä ”vihreää pääomaa” uusimpana vaiheena ”luonnon esineellistämisen prosessissa, joka alkoi uuden ajan alussa”¹¹ (s. 160) ja jonka tavoite on luonnon pelkistäminen ”ekosysteemipalveluiksi”. Metsä voi olla pääomaa, joka tuottaa erilaisia palveluita, ja tietenkin niistä voidaan ja pitääkin luonnon ja metsän suojelun nimissä pyytää korvaus. Ajatus on, että tuhoamme luontoa, käytämme sitä holtittomasti, koska emme ymmärrä sen arvoa. Siksi luonnon suojeleminen vaatii luontoon pääsyn rajoittamista, sen yksityistämistä ja arvottamista.

Luonnon muuttaminen pääomaksi, sen ”rahastointi”, tekee luonnosta kuitenkin abstraktia ja aineetonta, vie siltä moneuden, kuten Adam Smithin ajatus abstraktista työstä teki mahdolliseksi ajatuksen työvoimasta homogeenisena ja standardisoituna voimana: metsä ei enää muodostu puista, kasveista ja eliöistä, jotka muodostavat erilaisia suhteita, vaan se on “hiilinielu” tai “biomassaa”, siis tavallaa yleistä ”työvoimaa”. Näin metsä muuttuu moneudesta kansaksi, jota voidaan edustaa ja jonka puolesta voidaan puhua, mutta tehokkaasti vain jos se säilyy “hiilinieluna”.

Pääoma on ratkaisevaa luonnon haltuunotossa, mutta se on ratkaisevaa myös sen tuhoamisessa usein sen suojelun varjolla, ja tämä suojelu tuo eittämättä mieleen natsien käytössä olleen ”suojelevan vangitsemisen” (Schutzhaft). Ilman totalisoivaa näkökulmaa luonto muodostaa moneuden tai multitudon, sitä tarkastellaan pieninä, toisiinsa palautumattomina palasina, jotka on vaikea tai mahdoton koota yhteen (yhdeksi), ja mikäli luontoa ei saada yhdeksi, sille ei saada yhtä ääntä, jää se voimattomaksi. Siinä kapitalismin ongelma. Näkökulmasta on saatava yhtenäinen ja ratkaisuksi pomppaa hiili, hiilestä tulee luonnon yhtenäisyyden edusta ja tae (carbo est Rex!). Kysymys ”Kuinka paljon hiiltä?” nousee esiin, ja koska esitetty ongelma on yksinkertainen, kapitalismin keskeiset instituutiot tunnistavat sen, laskevat sen määrän ja voivat alkaa ”päästökaupan”. Esimerkiksi EU- komissio esitteli 25.2.2025 ohjelman Euroopan “dekarbonisaatiopankin” perustamiseksi osana Euroopan uutta reindustrialisaatiota. Ohjelman yksi keskeisistä ajatuksista on “puhtaan teknologian” kehittäminen.¹² Tordjman huomauttaakin, että siksi esimerkiksi sähköntuotannolla voi olla “negatiivinen hiilitase”, vaikka kasveja tai puita poltetaan sähkön tuottamiseksi, kunhan tästä palamisesta syntyvä hiili lähetetään 500 tai 1 000 metrin syvyyteen. Ei ole mitään väliä, jos tämä hiili saastuttaa sen jälkeen pohjaveden tai aiheuttaa maanjäristyksiä, joita ei ole koskaan havaittu näillä alueilla (s. 92–93). Samoin biotalouden erilaisissa luonnon tilaa arvioivissa järjestelmissä, kuten koralliriuttojen kohdalla, käytetään mittarina keskiarvoa (s. 216–221). Näin pääoma toimii, ja elinympäristöjemme homogeenisen arvioinnin logiikka vastaa tässä suhteessa kapitalistisen talouden rakenteellisena edellytyksenä olevan työvoiman arvon arvioinnin ja siten vaihdon logiikkaa. Jos ekologiseen ongelmaan vastaamisen dynamiikka lähtee tästä kasautumisen perusedellytyksestä eikä irrottaudu siitä, se vain pahentaa ongelmaa. Ääretön kasvu rajallisessa maailmassa ei ole mahdollista, mutta se on aina hyödyllistä (s. 333).

Teollisen kapitalismin tuottamien ilmasto- ja ekologiapelkojen rekuperaatio, haltuunotto ja kierrättäminen on yksi vihreän kasvun järjestelmän keskeisiä pointteja. Tordjman näyttää, kuinka globaaleja riskejä ja rajoja koskevia kysymyksiä esiin nostamalla biotaloutta on koristeltu adjektiiveilla ”kestävä” ja ”vihreä”. Viestinä on, että biotalous auttaa vähentämään talouden hiilidioksidipäästöjä tarjoamalla fossiilisten polttoaineiden ja materiaalien ”biopohjaisia”, uusiutuvia korvikkeita. Tämä biotalousdiskurssi leviää myös muiden (esimerkiksi kohtuuden ja riittävyyden) lippujen alla. Tordjman jatkaa luonnonsuojeluinstituutioita koskevassa analyysissään aikaisemmin esittämiään ajatuksia ”uusiokielestä”, sanojen taistelusta ja niiden kehystämisvoimasta. Hän käyttää mm. esimerkkinä käsitettä ”decoupling” (s. 167), jota käytetään “kytkemään irti (découpler) inhimillinen kehitys ja ympäristövaikututukset” ja joka lopulta oikeuttaa markkinakeinojen käytön sitovien sääntöjen käyttöönoton sijaan. Tällä ajatuksella “irtikytkennästä” on kasvava kannattajajoukko esimerkiksi Euroopan unionin “green dealin” toimijoiden keskuudessa ja sen takana on vaikutusvaltaisia “think tankeja” ja hich tech -yrityksiä (The Nature Conservancy, The Breakthrough Institute). Kaikki haluavat “erottaa taloudellisen kasvun resurssien käytöstä” (s.167). Kuitenkin luonnon suojelemisen ”perustaminen taloudelliselle rationaalisuudelle eli tehokkuuden ja maksimaalisen voiton tavoittelulle on kapitalismin tuottama antropologinen vallankumous, josta kaikki kollektiivisuuden, yleisen edun ja yhteisen hyvän merkitykset ovat hävinneet” (s. 241).

Vihreä pääoma ja tekninen kehitys luonnon pelastajana

Pääoman tuhoava voima on ratkaisevasti sidoksissa tekniikan ja teknologisen kehityksen voimaan. Tekninen kehitys on puolestaan sidoksissa pääoman ja työvoiman konfliktiin, tarpeeseen tehostaa työvoiman käyttöä ja estää sen kantajan, elävän ihmisruumiin mahdollisuuksia kamppailla hyväksikäyttöään vastaan. Tordjman käyttää tässä yhteydessä hyväkseen Jacques Ellulin käsityksiä tekniikasta.¹³ Ellulin mukaan teknologia ei ole neutraalia ja sille on luonteenomaista itse itseään kasvattava logiikka: tekniset ratkaisut johonkin ongelmaan vaativat uusia teknisiä ratkaisuja. Yksi nykyaikaisen teknologian ominaispiirteistä on sen ”epäluotettavuus”, sillä se synnyttää järjestelmän, kokonaisuuden, eivätkä sen “vaikutukset riipu sen käytöstä, vaan ne ovat sille ominaisia” (s. 49–50). Siksi tekniselle kehitykselle perustuva ”vihreä kasvu” ei loppujen lopuksi eroa teollisesta ideologiasta (s. 55). Ensimmäisen sukupolven biopolttoaineista ”kehittyneisiin” biopolttoaineisiin mikään ei ole muuttunut, kuten ei ole muuttunut ”bioenergian, joihin myös biopolttoaineet kuuluvat, yhdistäminen hiilidioksidin talteenottoon ja varastointiin” (s. 93). Sama ongelma toistuu jälleen teollisen maatalouden kohdalla, sillä ”on valittava, syökö vai ajaa” (s. 70) hieman samaan tapaan kuin Christian Marazzi kuvaa kirjassaan Pääoma ja kieli eläkerahastojen tuomaa vallankumousta työläisten ajattelutapaan:

Sanoimme jo New Yorkin osavaltion rahoituskriisin aikaisesta eläkerahastojen “hiljaisesta vallankumouksesta” puhuttaessa, että kollektiivisten säästöjen sijoittaminen pörssimarkkinoille lopulta johtaa siihen, että julkisen mielipiteen valta määrää yksilöiden kohtaloita. Omien osakkeenomistajan etujensa nimissä palkansaajan (julkisen tai yksityisen sektorin) on irtisanottava itsensä, jos Wall Street sitä vaatii.¹⁴

Niin sanotut NBIC-konvergenssihankkeet (nanoteknologian, bioteknologian, informaatiotieteiden ja kognitiotieteiden yhdistämiseksi) yrittävät kehittää ”teknologioita, jotka kykenevät lisäämään ihmisen suorituskykyä” (s. 21) ja sitä kautta kaiken elollisen käyttöä. ”Tällaisten transformatiivisten välineiden kehittäminen edellyttää, että samaan prosessiin otetaan mukaan materia, elävät olennot, tietoprosessi, ekosysteemit, biosfääri ja galaksit” (s. 27). Mutta ”koska monimutkaisten järjestelmien kehityskulkuja on määritelmällisesti lähes mahdotonta ennustaa, pyrkimyksen välineellistää tieteen ja teknologian avulla biologisia prosesseja, ilmaston ja geologista dynamiikkaa tai yhteiskunnallisia instituutioita, joiden tarkoituksena on valvoa kokonaistuloksia, pitäisi vaikuttaa turhalta” (s. 28). Näin ei kuitenkaan ole.

Tordjmanin mukaan maatalousjärjestelmä on edellä mainitusta hyvä esimerkki: ”Perinteinen maatalous tuottaa 70–75 prosenttia maailmassa kulutetusta ruoasta neljänneksellä viljelysmaan pinta-alasta, kun taas teollinen maatalous tuottaa 25–30 prosenttia kolmella neljänneksellä viljelysmaan pinta-alasta” (s. 325). Tutkijat kehittävät tästä huolimatta innokkaasti geneettisesti muunnettuja organismeja, verkottunutta maataloutta ja biopolttoaineiden uusia sukupolvia, vaikka ne kaikki aiheuttavat vakavia ongelmia omavaraistaloudelle (s. 19). Näillä pääomavaltaisilla hankkeilla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä elintarvikeomavaraisuuden parantamisen tai ilmastonmuutoksen torjumisen kanssa, sillä monokulttuurit kestävät paljon huonommin äärimmäisiä sääilmiöitä kuin ekologisesti viljellyt pellot (s. 307).

Kaikki tämä tapahtuu ”luonnon taloudellisen arvon vapauttamisen” nimissä, sille “kaikki on bioa, koska bio tarkoittaa elävää” (s. 47). Jos ”tällaista tieteellistä ja uhmakasta vimmaa” pidetään ”ratkaisuna planeetan ekologisen tilan heikkenemiseen” (s. 49), johtuu tämä vain siitä, että me ajattelemme ”ikään kuin voisimme erottaa myönteiset vaikutukset kielteisistä, pitää edellisistä tiukasti kiinni ja säädellä jälkimmäisiä erikseen”. Tordjman pitääkin katastrofaalisena näkemystä, joka perustuu ”suorituskyvyn kasvattamiseen” ja ”maksimaalisen voiton tavoitteluun”, ja huomauttaa, että ”tieteen ja teknologian neutraalius” on pelkkä myytti, koska ”valtapelien, institutionaalisten rakenteiden ja ideologisen kyllästämisen vuorovaikutus johtaa siihen, että tieteen tutkimien monien mahdollisuuksien joukosta suositaan vain määrättyjä vaihtoehtoja”, seikka, jonka toteamiseksi ei tarvitse kuin avata joku mediasyöte.

Vihreä rahoitus luontoa pelastamaan

Teknologisen kehittämisen pakkomielle näkyy myös erilaisten pelkästään spekulatiivisten rahoitusvälineiden luomisessa. Vuoden 2008 kriisin aikana kuuluisuuteen nousseet rahoitusmarkkinoiden arvopaperistamis- ja vakuusjärjestelmät ovat nykyään arkipäivää ilmastovaarojen tai katastrofilainojen markkinoilla. Niiden ehdot voivat olla niin yksityiskohtaisia, että hurrikaani tai maanjäristys voi jättää velkakirjojen myyjän vaille korvausta (s. 30). Toisaalta esimerkiksi pandemiaperustaiset (luitte oikein!) obligaatiot tai joukkovelkakirjalainat toimivat vain, jos epidemia tappaa vähintään 250 ihmistä ja ylittää rajan (eli silloin niiden liikkeellelaskija hyötyy taudin leviämisestä). Tordjmanin mukaan ne ovat osoitus rahoitusmarkkinoiden ja aineellisten huolenaiheiden välisestä erosta, sillä tällaiset joukkovelkakirjalainat luovat myyjävaltiolleen kannustimen sille, että epidemia ylittää rajan mahdollisimman nopeasti, kuten Kongon tapauksessa vuonna 2018 (s. 289). Tordjman kysyykin, voimmeko luonnon pelastamiseksi ”luottaa rahoitukseen” (s. 245). Vastaus on kielteinen. Hän selittää yksityiskohtaisesti rahoittajien luomat yhä kehittyneemmät mekanismit, joiden tarkoituksena on heidän mukaansa ohjata investointeja ”vihreisiin” toimintoihin (s. 249). Nyt mielikuvitus on rajatonta: kestävät pörssi-indeksit, vihreät joukkovelkakirjalainat, katastrofilainat (pandemialainat, kuten edellä mainittiin), luontoon perustuvat johdannaistuotteet, arvopaperistaminen, vertailuarvot arvostusstandardien ja -merkkien määrittämiseksi jne. Tordjman antaa esimerkkejä suuryrityksistä, jotka ennakoivat sosiaalisten tai ympäristöriskien esiintymistä, mutta eivät suinkaan rajoittaakseen näitä riskejä, vaan hyötyäkseen niistä taloudellisesti: ”Sosiaaliset ja ympäristöriskit ovat riskejä vain siinä määrin kuin ne vaikuttavat yritysten maineeseen ja voivat vähentää niiden osakkeiden arvoa” (s. 277). Rahoituksen ongelmana on, että ”nämä erilaiset välineet eivät poista riskejä, vaan ne vain siirtävät ne yhdeltä toimijaryhmältä toiselle; ketjun lopussa on kuitenkin aina oltava joku, joka ottaa ne vastuulleen” (s. 282). Itse asiassa tämä siirtäminen luo kuvitelman riskien katoamisesta (kuten subprime-kriisiä ennen) ja tekee kriisistä systeemisen, siis hahmottomalle ja epävakaalle järjestelmälle luonteenomaisen, kun kukaan ei oikeastaan tiedä kuka kantaa riskit ja mitä “osakepaketit” sisältävät.

Lopuksi

Vihreän kasvun järjestelmän pitkän kritiikin jälkeen kirjan johtopäätöksissä Tordjman tarkastelee mahdollisuuksia luopua teollisesta maataloudesta. Hänen mukaansa vaihtoehtoisia maatalousjärjestelmiä on edelleen olemassa ja ne itse asiassa ruokkivat suurimman osan maailman väestöstä, kuten edellä on jo sanottu. Vaikka ne ovat erilaisia ja paikallisiin olosuhteisiin mukautuneita, niillä on yhteisiä piirteitä. Ne on organisoitu ihmisen mittakaavassa, pienillä viljelypalstoilla, ja ne vaativat vain vähän tai ei lainkaan kemiallisia lannoitteita tai teknisiä laitteita. Siksi ne pitävät yllä viljelijöiden itsenäisyyttä (viljelijä voi itse valita tapansa viljellä ja mitä hän viljelee, siis siemenensä). Ne ovat ekosysteemien ja ihmisen toiminnan tiiviin yhteisevoluution paikallisia tuloksia ja niissä luonto ja kulttuuri liittyvät toisiinsa. Ne ovat siis ilmaus toisenlaisesta luontosuhteesta. Sen sisältö on puolestaan nykyisen maataloustuotantomallin muuttaminen ”agrobiologian” ja pientuotannon suuntaan. Siihen voitaisiin käyttää työkaluna Euroopan unionin yhteistä maatalouspolitiikkaa. Tordjman kirjoittaa, että ”tietämys funktionaalisista suhteista antaa mahdollisuuden agroekosysteemille uusintaa itsensä ilman joka päivä etenevän kemiallisen synteesin tukea, ja viljelijät voivat hyödyntää tätä tietämystä erityisesti osallistavien tutkimusohjelmien avulla” (s. 302). Lopuksi hän esittää ajatuksia pohdintaa ja toimintaa varten pienimuotoisen maatalouden ja agroekologian kehittämiseksi. Niihin kuuluvat esimerkiksi maan jakaminen pieniin lohkoihin (paluu tilanteeseen ennen isojakoa!), lähituotannon tukeminen ja sen tuotteiden jakelun järjestäminen lähipiiriin, itsehallintoon perustuvien yhdistys- ja osuustoimintamuotojen kehittäminen, ”elolliseen” kohdistuvien teollisten ja tekijänoikeuksien purkaminen ja tuhoisan vapaakauppapolitiikan lopettaminen. Tähän agrobiologian projektiin kuuluvat viljelykasvien monipuolistaminen ja vuoroviljely, agrometsätalous, integroitu maatalous ja karjankasvatus, maaperän ja veden hoito ja suojelu, biologinen ja mekaaninen tuholaisten ja tautien torjunta sekä viljelijöiden siemenviljely (s. 305). Sen vastakohtana on teollinen maatalous, johon EU:n varoja on tähän saakka uhrattu, maatalous, joka merkitsee taloudellisesti maanviljelijöiden työn korvaamista äärimmilleen viedyllä koneellistamisella, maanviljelijöiden erottamisella maastaan ja maan muuttamisella heille abstraktiksi arvoksi. Tordjman esimerkiksi osoittaa, että sokerijuurikasteollisuudelle työllisyyden nimissä annettu lupa poiketa neonikotinoidien kieltämisestä ”on tarkoitettu tukemaan järjestelmää, jonka tavoitteena on tuhota työpaikkoja” (s. 326). Mutta onko mahdollista saada EU:n maatalouspolitiikkaan tällaista muutosta ja jos, niin miten? Entä energiapolitiikka tai teollisuuspolitiikka tai rahoitus, mitä niille pitäisi tehdä? Elämme epätoivoisessa tilanteessa, mutta emme yksin emmekä ensimmäistä kertaa. Kuten eräs keskiajan historioitsija kirjoittaa:

Kuudennen vuosisadan loppua kohden monet sivistyneet ihmiset näkivät Lännessä antiikin sivilisaation murenevan sotien, nälänhätien ja kulkutautien iskuihin…näkemättä mahdollisuutta sen eloonjäämiseen, vailla toivoa toisesta sivilisaatiosta; se näytti kaiken lopulta…¹⁵

Tordjmanin ohjelma on tällä hetkellä utopistinen, tai sanoisinko pikemminkin, että se on edistyksen ja kehityksen vastainen ja tarjoaa paluuta tai ”alikehitystä” ja unohtamista, sillä se vie meitä takaisin tilanteisiin ja olosuhteisiin, joissa on mahdollisuus valita toisin. Tordjmanin mukaan on kuitenkin olennaista ja myös kiireellistä siirtyä kohti radikaalisti erilaisia tuotannon ja kuluttamisen tapoja, ja siirtymä on mahdollista nimenomaan nyt, ja siihen tarvitaan Romain Rollandia lainaavan Antonio Gramscin mukaan ”älyn pessimismiä”, mutta ennen muuta ”tahdon optimismia…”

Viitteet

Walter Benjamin, “Kokemus ja köyhyys”, suom. Eetu Viren, teoksessa Keskuspuisto, Tutkijaliitto 2014, s. 139.
“Historian käsitteestä”, teoksessa Walter Benjamin, Messiaanisen sirpaleita, Tutkijaliitto 1989.
G. Deleuze, “Cinque proposizioni sulla psicoanalisi”, teoksessa L’isola deserta e altri scritti, Einaudi, Torino 2007, s.351 & 353. Kyseinen teksti on Milanossa toukokuussa 1973 pidetty esitelmä. Teema toistuu hieman toisella tavoin myös Deleuzen ja Claire Parnetin “Dialogeissa”.
Robert Boyer, La croissance, début du siècle. De l’octet au gène, Albin Michel 2002.
Feministisessä keskustelusta, esimerkiksi Sara Ongaro argumentoi pienessä kirjassaan, Le donne e la globalizzazione, Rubettino 2001, että reproduktion alue muodostaa nykykapitalismille ”uuden öljykentän”, olennaisen luonnonvaran ja taloudellisen resurssin.
Maurizio Lazzarato, ”From capital-labour to capital-life”, ephemera, Volume 4(3), 2004. Andrea Fumagalli, Bioeconomia e capitalismo cognitivo. Verso un nuovo paradigma di accumulazione, Carocci editore, 2007.
Esimerkiksi Michel Foucault, Naissance de la biopolitique. Cours au Collège de France (1978–1979). Édition établie sous la direction de François Ewald et Alessandro Fontana, par Michel Senellart, Paris, Gallimard/Le Seuil, 2004. Giorgio Agamben, Homo sacer. Edizione integrale. Quaderni Quodlibet 2021. Tämä liki tuhat neljäsataasivuinen teos sisältää kaikki otsikon Homo sacer alla julkaistut Agambenin tekstit.
Työvoiman ja muun elollisen yhdistäminen on puolestaan Paul Guillibertin kirjan Exploiter les vivants, Une écologie politique du travail (Pariisi, Éd. Amsterdam, 2023) ansio, vaikka yhdistäminen jääkin viitteelliseksi. Sama koskee mielestäni myös Kohei Saiton hahmotelmia kirjoissa Marx in the Anthropocene (2023) & Karl Marx’s Ecosocialism: Capital, Nature, and the Unfinished Critique of Political Economy (2017). Myöskään “puuttuvan subjektin” paikan täyttäminen täysin voluntaristisella, “leninistisellä” toimijaetujoukolla (kuten Andreas Malm ja esim. Maurizio Lazzarato mielestäni tekevät) ja vastarinnan, sodan, konfrontaation mytologisointi ei nosta kapitalismin vastaista kamppailua perinteisen anarkismin ja pienen kierron piiristä. Tähän vallankumouksellisten liikkeiden eräänlaiseen ikuisuusteemaan – johon Marx etsi vastausta Pääomassa ja ajatuksesta työväenluokan itseriittoisuudesta (se on olemassa itseään varten) – yritän palata toisessa yhteydessä käymällä läpi Deleuzen ja Guattarin 1970-luvun alun tekstejä.
Moderni ekologia ja biologia rakentavat käsityksensä elävästä organismista ja sen kehityksestä protoyhteiskuntatieteiden ajatuksille työnjaosta ja sen luomasta keskinäisriippuvuudesta ja vastaavasti modernit yhteiskuntatieteet soveltavat enemmän tai vähemmän suoraan lääketieteen, erityisesti kirurgian löytöjä ihmisen anatomiasta ja verenkierrosta. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että luonnon ja kulttuurin erottaminen on ollut pikemmin harhanäky kuin todellisuutta.
Vain yksi esimerkki: Anne Svedrdrup-Thygeson, Luonnon varassa, Bazar 2020. Näitä kirjoja, jotka puhuvat ”luonnon puolesta” ilmestyy sadoittain joka vuosi, hyviä informatiivisia kirjoja, joihin sopivat hyvin Marxin rakastamat William Blaken sanat: ”Tie helvettiin on kivetty hyvin aikomuksin.”
Ranskassa moderni tai uusi aika alkaa 1600-luvulta.
“A Clean Industrial Deal for competitiveness and decarbonisation in the EU”, https://ec.europa.eu/commission/presscorner/detail/en/ip_25_550
Jacques Ellul, Le système technicien (1977). Itse asiassa Tordjman voittaa kirjallaan Jacques Ellul -palkinnon vuonna 2022. Edellisenä vuonna palkinnon voitti eräs Jean-Luc Nancy.
Christian Marazzi, Pääoma ja kieli, suom. Riitta Kyllönen, Tutkijaliitto 2006 (2002), s. 20–21.
Vito Fumagalli, Paesaggi della paura.Vita e natura nel medioevo (“Pelon maisemat. Elämä ja luonto keskiajalla”), il Mulino 1994, s. 16. Hän myös jatkaa tutulta kuulostavin sanankääntein: ”Yksi sana irtoaa usein keskiajan aamunkoissa vanhan läntisen Rooman imperiumin maisemia kuvaavan kynästä: solitudini. Suunnattomia hiljaisia tiloja vailla asukkaita, umpeen kasvaneita metsiä, joet laajenivat valtaviksi järviksi…Pitkäaikainen rappio oli tyhjentänyt kaupungit, kylät, maatilat…suru ja valitus hallitsivat kaikkialla ja ihmiset alkoivat hylätä kaupunkeja ja kyliä, jonne jäivät joksikin aikaa vain raatelevat koirat…” ”Pako, yksinäisyyden etsintä, kaupunkielämän ja kaiken sen, mitä se edusti, kyseenalaistaminen ajoi erakot poluille, joilla ei näyttänyt olevan mitään loppua, paikkoihin, joissa ei näkynyt jälkeäkään ihmisestä.”