Johdanto: Stefania Barcan haastattelu ilmestyi 7. elokuuta 2024
The Trouble -lehdessä.
Käännös: Janne Löppönen, Juho Narsakka & Teemu Vaarakallio.
Ilmastopolitiikka tarvitsee teollista ja metateollista työtä tekevien työläisten alojen välisiä ja kansainvälisiä liittoumia.
“Työväenluokkaiset ihmisten tietävät paremmin, sillä työhön ja luontoon liittyvät riskit ovat olleet keskeinen osa heidän historiaansa vuosisatojen ajan”, Stefania Barca kirjoittaa uudessa kirjassaan Workers of The Earth (Pluto Press 2024). “He ovat ansainneet elantonsa päivittäisessä tasapainottelussa monenlaisten vaarojen, jopa kuoleman kanssa.”
Tällainen asenne läpäisee Barcan tekstin hänen tarkastellessa työväenluokkaista ympäristöpolitiikkaa sekä historiallisesti että nykyajassa osoittaakseen, kuten hän kertoi minulle, että “näissä liitoissa ei ole kyse pelkästään teoreettisesta mahdollisuudesta, vaan niitä on jo harjoitettu menestyksekkäästi”. Kirja on laaja-alainen, mutta keskittyy siihen, miten työväenliikkeet ja ympäristöliikkeet voisivat parantaa kireitä välejään. Barca ehdottaa niiden tavoitteeksi jälkikapitalistista ekologiaa, jossa teollista ja metateollista – termillä tarkoitetaan alkutuotantoa sekä ihmisten ja planeetan hoivaamista – työtä tekevät ihmiset ovat ekologisia toimijoita ja toimivat yhteiskunnallisen muutoksen puolesta. Workers of the Earth on korvaamaton niille lukijoille, aktivisteille ja militanteille tutkijoille, jotka ovat kiinnostuneita degrowthista, ekomodernismista, hoivatyöstä, ympäristöoikeudenmukaisuudesta ja, mikä tärkeintä, työväenliikkeen suuntaamisesta kohti ekososialistisen yhteiskunnan tavoittelua.
Barca on julkaissut Workers of the Earth -kirjan lisäksi teokset Forces of Reproduction: Notes for a Counter-Hegemonic Anthropocene (Cambridge University Press, 2020) ja Enclosing Water: Nature and Political Economy in a Mediterranean Valley (White Horse Press, 2010). Jälkimmäinen sai myös Turku Environmental History Book Prize -palkinnon. Barca toimii ympäristön ja sukupuolen historian professorina Santiago de Compostelan (ES) yliopistossa. Andrew Ahern on Uudessa-Englannissa asuva ekososialistinen toimittaja ja aktivisti. Keskustelua on muokattu kevyesti ja tiivistetty selkeyden ja luettavuuden parantamiseksi.
AA: Kirjasi ilmestyy ilmastopolitiikan näkökulmasta juuri oikealla hetkellä, ja varsinkin työväen- ja ympäristöliikkeen kannalta laajemminkin. Mistä sait sysäyksen alkaa kirjoittaa teostasi? Mihin kysymyksiin pyrit löytämään vastauksen ja millaisia aukkoja pyrit täyttämään?
SB: Kirjan tärkein pointti on, että työvoima vaikuttaa ilmastonmutokseen. Kyse ei ole pelkästään palkkatyöstä tai teollisuustyöstä. Ilmastonmuutoksesta ja -politiikasta keskusteltaessa on tärkeää huomioida myös palkaton, metateollinen työ. Ennen Workers of the Earthin kirjoittamista minua häiritsi, että valtavirran kuvauksissa ilmastokriisistä ja ekologisesta kriisistä työvoima loistaa poissaolollaan. Meitä pommitetaan jatkuvasti informaatiolla maailmanlaajuisesta resurssien kulutuksesta, tuotannon vaikutuksesta ilma- ja elonkehään, joka on tietenkin tärkeää, mutta tällaisessa tiedossa ei oteta huomioon näille tuotannon ja uusintamisen muodoille elintärkeitä ihmisiä.
Vedän kirjassa yhteen viimeisen vuosikymmenen aikana tekemää tutkimustyötä, joka ei alunperin liittynyt ilmastonmuutokseen. Olen historioitsija – tutkin muutoksia ympäristössä työvoiman näkökulmasta, tarkastelin sitä, miten ympäristön muuttuminen vaikuttaa työläisiin. Aluksi olin esimerkiksi kiinnostunut teollisuustyöläisistä ja siitä, miten heidän ympäristötietoisuutensa kehittyy. Tutkimustyöni kuitenkin osoitti, ettei työvoimassa ole kyse pelkästään haalariduunareista tai teollisesta työväestä. Kyse on laajemmasta ilmiöstä ja laajentamalla käsitystämme työvoimasta voimme vahvistaa ja avartaa ymmärrystämme työväenluokkaisesta ilmastopolitiikasta.
AA: Arvostan sitä, miten purat kirjassa joitain työväenluokkaiseen ympäristöpolitiikkaan liittyviä oletettuja kahtiajakoja ja vastakkainasetteluja. Ajattelen tiettyjä jännitteitä muun muassa ympäristöoikeudenmukaisuuden ja ammattiliittojen, tai uusintavan ja teollisen työn, rividuunarien ja tieteellisten asiantuntijoiden välillä. Voitko puhua näistä jännitteistä, olivatpa ne sitten todellisia tai kuviteltuja, ja ehdottaa miten voimme ajatella niitä?
SB: Tämä on olennainen kysymys, koska tiedämme miten tärkeää jaetun ymmärryksen luominen työväen- ja ympäristöliikkeen kesken on ollut ja miten paljon mainitut jännitteet ovat vaikuttaneet tällaisiin binääreihin. Nämä jännitteet ovat todellisia, mutta kirjassani esitän, etteivät ne ole koko kuva asiasta. Asiaan liittyy muitakin puolia ja sellaisia ulottuvuuksia, jotka on otettava huomioon, että voimme saada kokonaisvaltaisemman kuvan työväen- ja ympäristöhistoriasta. Kertomani tarinat, varsinkin kirjan historiaa käsittelevässä osiossa, ovat tarinoita liittoumista ja yhtenäisyydestä. On tärkeää sanoa tämä ääneen, koska tarinat osoittavat, ettei näissä liittoumissa ole kyse pelkästään teoreettisesta mahdollisuudesta, vaan niitä on jo harjoitettu menestyneesti.
Luvussa 2 kerron miten Italian vasemmistolaiset lääkärit (pääasiassa lääketieteen opiskelijat ja radikaalit lääkärit) liittoutuivat työläisten ja heidän ammattiliittojensa kanssa maan teollistumisen laajentuessa 1960-luvun lopulla ja 70-luvulla. Tämä liittouma kantoi hedelmää, koska se johti merkittäviin uudistuksiin vuoden 1970 työlainsäädännössä, jossa rividuunarien ympäristöä sekä terveyttä ja turvallisuutta koskevat oikeudet paranivat. Luvussa 4 kerron alkuperäiskansojen yhteisöjen ja kuminkerääjien ammattiliiton välisestä liittoutumisesta Brasiliassa. Tapaus oli merkittävä, koska se auttoi saamaan läpi kaikista tärkeimmän ympäristölainsäädännön osan Brasiliassa. Siihen liittyi niin kutsuttuja keräilysuojelualueita. Kun lainsäädäntö hyväksyttiin 1990-luvulla, kyse oli vallankumouksellisesta suojelutoimenpiteestä. Nämä ovat esimerkkejä onnistuneista kamppailuista ja liittoumista. Näiden perusteella käsitykseni on, että ympäristö- ja ilmastopolitiikka on tehokkaampaa silloin, kun siihen kuuluu yksilöiden ja sidosryhmien lisäksi erilaisia liikkeitä – alkuperäiskansojen, opiskelijoiden, naisten ja työväenliikeen yhdessä muodostamia. Kun nämä organisaatiot onnistuvan muodostamaan kamppailussa yhteenliittymän, se on todella voimakas. Työpaikat ja ympäristön vastakkain asettava kertomus, tai ekomodernistinen lähestymistapa, joka pitkälti hallitsee niin ammattiiliitoissa ja puolueissa kuin laajemmin vasemmistossa, on korvattava tällaisella sanomalla. Yhteiskunnallisten liikkeiden on myös päästävä irti apurahojen hakemista koskevasta pakkomielteestä, tarpeesta saada rahoitusta “rahoituskoneesta”, joka määrittää merkittävästi liikkeiden toimintaa. Liikkeistä on tehtävä välineitä yhteiskunnalliselle kamppailulle. Tämä on olennaista ilmastoliikkeelle, joka on 2000-luvun merkittävin luokkataistelun muoto.
Toinen tärkeä huomio, jonka pyrin esittämään kirjassa, koskee sitä, miten tärkeää on muodostaa yhtenäisyyttä ja liittoutumia palkkatyötä ja palkatonta työtä tekevien työläisten välille. Tärkeä askel tähän suuntaan olisi käsitellä työväenliikkeisiin juurtunutta patriarkaattia. Tarkoitan tällä sitä oletusta, jonka mukaan kotityö ja luontaistalous ovat sosiaalisesti, taloudellisesti ja poliittisesti epäolennaisia. Käsitykseni patriarkaatista on materialistisesta ja työvoiman näkökulmasta tällainen. Emme kykene rakentamaan tuottavan ja uusintavan työn sisällyttävää työväenluokan yhtenäisyyttä, jos emme haasta näkemystä siitä, mikä on ja ei ole poliittisesti relevanttia työn piirissä.
AA: Kritisoit hyväntahtoisesti degrowth-liikettä siitä, ettei se ole vedonnut työväenluokkaan eikä saanut työntekijöitä kannattamaan ohjelmaansa. Voitko kertoa lisää tuosta kritiikistä? Oletko huomannut minkäänlaista muutosta oikeaan suuntaan sen jälkeen, kun kirjoitit alkuperäisen esseen?
SB: Essee julkaistiin vuonna 2017. Sittemmin joitakin tärkeitä askelia on uskoakseni otettu. Olen esimerkiksi osa degrowth-kommunismin verkostoa, johon kuuluu yli sata ihmistä useassa eri maassa, mikä kertoo kasvavasta kiinnostuksesta näiden kahden liikkeen lähentymistä kohtaan. Yksi jäsenistä on Kohei Saito, jonka työ on merkittävällä tavalla vienyt degrowthin kannattajia kommunistisen vision suuntaan. Jää nähtäväksi, mikä tulee olemaan sen vaikutus ruohonjuuritason aktivismiin ja työväenliikkeisiin. Saiton kirjan saavuttama menestys on silti hyvä merkki.
AA: Luvussa kaksi, ”Bread and Poison” [suom. Leipä ja myrkky], kehittelet ajatusta, jonka mukaan työntekijät ”ruumiillistavat” teollisen kapitalismin ympäristötuhon. Voitko valaista tätä käsitettä ja selittää, kuinka sen avulla olisi mahdollista mobilisoida työväenliikettä toteuttamaan potentiaalinsa yhteiskunnallisen ja ekologisen muutoksen ajurina?
SB: Kirjan toinen luku kertoo teollisuustyöläisistä 1960-luvun teollistumisaallon jälkeisessä Italiassa. Tätä tarinaa voisi kutsua Jim O’Connorin termein esimerkiksi kapitalismin toisesta ristiriidasta, eli pääoman ja luonnon välisestä ristiriidasta. Työläiset kokivat tuon ristiriidan ruumiissaan: sillä oli seurauksia sekä heidän terveydelleen että heidän perheilleen ja yhteisöilleen, jotka myös kärsivät teollistumisen ongelmista, kuten työtapaturmista, ilmansaasteista ja vesistöjen saastumisesta. He tunsivat kaiken tämän omissa ruumiissaan. Tämä auttoi heitä muodostamaan oman ekologisen tietoisuutensa, joka erosi keskiluokkaisesta, konsumeristisesta ympäristötietoisuudesta, joka oli syntymässä samoihin aikoihin. Tämä oli lähtökohtana tutkimuksilleni työvoiman ja ympäristön välisestä suhteesta. Ekologia ei koskenut pelkästään elonkehää, vaan ihmisruumiita osana luontoa. Opin, että tämänsuuntaista ajattelua olivat kehitelleet ajattelijat kuten biologi Rachel Carson ja Italiassa Laura Conti. Kaikki tuntevat Carsonin ajatukset linnuista ja hyönteisistä, mutta sain selville, että hän oli aloittanut ympäristöasioiden parissa tutkimalla torjunta-aineiden ja petrokemikaalien vaikutuksia erityisesti työntekijöihin.
Sama tietoisuus välittyy myös Laura Contin työstä. Hän oli kommunistipoliitikko ja lääkäri, joka edisti ympäristötietoisuutta Italiassa. Molempien naisten mukaan työvoimalla on välittäjän rooli ihmisten ja ei-inhimillisen luonnon välisessä suhteessa. Tässä kohtaa ”ruumiillistamisen” käsite astuu kuvaan. Ymmärsin myös joidenkin näiden esimerkkien avulla, että pääoman piti taistella ankarasti hävittääkseen työläisten keskuudessa syntynyt ekologinen tietoisuus. Pääoma sai sen aikaan useilla eri tavoilla, ennen kaikkea suuryritysten linjausten kautta, mutta myös edistämällä narratiivia, jonka mukaan työpaikat ja ympäristönsuojelu ovat lähes luonnostaan ristiriidassa keskenään. Totuus on, että ristiriita, kuten suurin osa siitä, mitä markkinoilla tapahtuu, on seurausta poliittisista valinnoista. Tämän idioottimaisen puheen rahoittaminen ja levittäminen on ollut tehokas työkalu, joka on estänyt työväenliikkeitä tarttumasta ympäristöasioihin.
Kirjassa esitän myös ajatuksen, etteivät teollisuustyöläisten kamppailut terveyden ja työturvallisuuden puolesta olleet riittäviä. Tärkeää oli myös näiden kysymysten kytkeminen kotityötä ja luontaistalouden töitä [subsistence work] koskeviin kamppailuihin. Tämä liitto ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Tämän takia tarina päättyi menetettyyn mahdollisuuteen: Italian työväenluokka ja työväenliike ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja kehittänyt omaa ympäristöpolitiikkaansa työvoiman lähtökohdista käsin. Tämä oli minulle tämän tarinan tärkein opetus.
AA: Luku kuusi kuvailee ilmiötä, jota kutsut työväenliikkeen ekomodernismiksi, ja se perustuu aiemmin kirjoittamaasi artikkeliin ”Labour and the Ecological Crisis: The Eco-Modernist Dilemma in Western Marxism(s) (1970–2000s)”. Tämä on erityisen tärkeää siksi, että monet Jacobin-lehden piirissä toimivat kirjoittajat ja ajattelijat kannattavat ekomodernismia ja tekevät yhteistyötä Breakthrough Instituten kaltaisten kapitalistien kanssa. Itse tutustuin kirjoituksiisi juuri tämän artikkelin kautta, ja se on edelleen mielestäni loistava. Mielestäni siinä esitetty argumentti on vahva ja aiheellinen. Kuinka työväenliike alkoi kannattaa ekomodernismia? Kuinka se voisi irtautua siitä?
SB: Minäkin pidän kovasti tuosta artikkelista. Sitä ei ollut helppo kirjoittaa. Jouduin vakuuttamaan monta arvioijaa saadakseni sen lopulta julkaistua. He suhtautuivat myötämielisesti argumenttiini arviointiprosessin eri vaiheissa, mutta esittivät myös kritiikkiä. Haluaisin myös huomauttaa, että argumenttini koskee työväenliikettä yleisesti, mutta analyysini rajoittuu tiettyihin työväenjärjestöihin Länsi-Euroopassa 1970-luvulta vuosituhannen vaihteeseen asti. Erityisesti se keskittyy Italiaan, Isoon-Britanniaan, Saksaan ja Ranskaan neljän artikkelissa esiintyvän intellektuellin takia, joilla kaikilla oli vaikutusvaltaa vasemmistossa. Vaikka kehystys on teoreettisesti relevantti, tiedän, että työväenliikkeen historiassa on tapahtunut muutakin eri konteksteissa ja eri aikoina. Mitä tulee Länsi-Eurooppaan, väitän, että 1970–80-luvuilla työväenliikkeen sisällä oli monenlaisia ympäristöasioita koskevia näkemyksiä, jotka olivat osittain päällekkäisiä, osittain toisistaan eroavia. Vuosituhannen vaihteeseen mennessä nämä erilaiset näkemykset olivat typistyneet yhdeksi hallitsevaksi ajattelutavaksi eli ekomodernismiksi (tai ekologiseksi modernisaatioksi).
Ekomodernistista käännettä perusteltiin sillä, että työväenluokan intressejä voitaisiin jotenkin suojata kehittämällä uusia teknologioita, jotka loisivat uusia vihreitä työpaikkoja energia-alalla tai infrastruktuurihankkeissa näille aloille kohdistuvien suurten investointien kautta. Yksinkertaistan toki, mutta pidän tätä ajattelutapaa rajoittuneena, koska se ottaa huomioon vain hyvin suppean käsityksen työväenluokasta. Tämä käsitys ei haasta patriarkaalista kulttuuria, koska se antaa erityisaseman korkean teknologian suorittavalle työlle. Se ei kyseenalaista tätä arvohierarkiaa eikä huomioi muita olennaisia työvoiman muotoja. Työväenliikkeet omaksuivat tällaisen näkemyksen ekologiasta ja ilmastopolitiikasta, koska ne eivät milloinkaan liittoutuneet feminististä, varsinkaan ekofeminististä työväen ilmastopolitiikkaa ajavien liikkeiden kanssa. Tämä on ollut menetetty mahdollisuus. Sosialistinen ekofeministinen liike, jota yksi kuudennessa luvussa käsitelty ajattelija, Maria Mies, edustaa, ei ollut kiinnostunut yksinomaan sukupuolten tasa-arvosta termin uusliberalistisessa merkityksessä. Se oli materialistisempi ja kiinnostunut uusintavasta työstä – ei ainoastaan kotityöstä, vaan myös alkutuotannosta ja luontaistaloudesta, kuten maanviljelijöiden työstä – toisin sanoen työstä, joka historiallisesti on annettu naisten tehtäväksi, kuten elämän tuottaminen ja ylläpitäminen. Tämä puuttuu täysin ekomodernistisesta ajattelusta. Näiden kysymysten sivuuttaminen oli mielestäni suurin menetetty mahdollisuus 1970-luvun ja vuosituhannen vaihteen välisenä aikana.
Miten siis voisimme vapautua ekomodernismista? No, siihen minulla ei ole vastausta. Se riippuu siitä, ketä ”meillä” tarkoitetaan. Ehkä alkuun voidaan päästä tarkastelemalla jo toteutuneita liittolaisuuksia teollisen ja metateollisen työvoiman välillä, joista jälkimmäiseen kuuluvat koti- ja hoivatyö, luontaistalous ja maattomien liikkeet. Tämä voi auttaa meitä vapautumaan ajattelusta, jonka mukaan ekomodernismi on työväenluokkaisen ilmastopolitiikan ainoa mahdollinen horisontti. Näihin suuntiin meidän on katsottava, jos haluamme oikeasti inklusiivista ja tehokasta, työntekijöiden ehdoilla tehtävää ilmastopolitiikkaa.
AA: Päätät kirjan ehdottamalla Climate Jobs -kampanjaan sellaisia strategisia muutoksia, jotka asettavat uusintavan työn kampanjan keskiöön. Miksi tällainen ehdotus ja miltä se voisi näyttää käytännössä? Kuinka ylipäätään näet strategiset reformit ekologisten liikkeiden ja työväenliikkeiden kohdalla? Mikä on mielestäsi se lopullinen keskipitkän tai pitkän aikavälin horisontti, jota kohti meidän tulee kulkea?
SB: Kysymys on keskeinen. Lyhyt vastaus on, että eri antikapitalististen liikkeiden liittoutuminen on pitkällä aikavälillä kaikista tärkeintä ilmaston näkökulmasta. Mutta työväenliike ei ole yhdenmukainen. Emme voi olettaa koko työväenliikkeen olevan antikapitalistinen. Nykyisellään työväenliikkeillä ei ole kirkasta näkemystä vaihtoehdosta kapitalismille. Kannatan jälkikapitalistista lähestymistapaa, jossa jo olemassa olevia antikapitalistisia vaihtoehtoja laajentamalla kapitalismista tehdään tarpeeton. Tiedän, että tästä kysymyksestä väitellään, joskaan en koe väittelyä kovin hedelmälliseksi. Keskustelu on lähinnä teoreettinen. Tapaan ajatella, että oikeasta ideologiasta vääntämisen sijaan yhtenäisyyden rakentamisessa olennaista on tuoda yhteen erilaiset, eri konteksteissa käytävät kamppailut. Mielestäni tarvitsemme eritoten vallankumouksellista rakkautta: toisista välittämistä liikkeiden välillä, ja erilaisten kamppailujen poikki. Tarvitsemme rakkautta, jonka avulla täyttää toinen toistemme tarpeet.
Toistemme tarpeiden tunnustaminen mahdollistaa havainnon siitä, että työväenluokan olosuhteet eivät ole yhdenmukaiset. Solidaarisuuden käsitettä on kritisoitu rajoittuneeksi, mutta mielestäni sitä ei tarvitse hylätä, vaan ajatella uusiksi. Minä nimittäisin solidaarisuutta liikkeiden väliseksi välittämiseksi, kamppailusta tai sen maantieteellisestä sijainnista riippumatta. Välittäminen voi olla kumouksellinen periaate silloin, kun se saa meidät havahtumaan globaaliin epäoikeudenmukaisuuteen ja taistelemaan sitä vastaan. Antirasistiset, ableismin vastaiset ja dekoloniaalit liikkeet ovat esimerkkejä vallankumouksellisen välittämisen liikkeistä. Meidän täytyy huomata, että tarvitsemme toisiamme ja että meidän on rakennettava kamppailevia liittoumia. Esimerkiksi Amazonin alueen alkuperäiskansojen liikkeillä ja palkkatyöläisillä on jaettua historiaa, jossa pääoman haltijat ja maanomistajat ovat asettaneet heidät vastakkain, usein väkivaltaisesti. Metsän kansojen liitto [Aliança dos Povos da Floresta] on toivoa herättävä esimerkki siitä, kuinka hajaannuksen voi ylittää. Voimme oppia näistä kamppailuista. Eikä meidän tarvitse aloittaa alusta, sillä nämä jakolinjat eivät ole uusia.
Uusliberaalilla aikakaudella meidät on vakuutettu siitä, etteivät työläiset ole luokka, vaan yksilöitä ja sidosryhmiä. Yksi tärkeimmistä jakolinjoista on asetettu työväenliikkeiden ja ympäristöliikkeiden väliin, aivan kuin ympäristöaktivistit eivät olisi ihmisiä, jotka ovat myös työläisiä, ennemmin tai myöhemmin. Tämä hajaantuminen ja narratiivi ovat tehneet meistä heikkoja. Meidän on rakennettava työväen voimaa elämän suojelemiseksi.
AA: Usein hoivaa ja uusintavaa työtä ylenkatsotaan, aliarvostetaan ja kohdellaan passiivisena, niin palkallisissa kuin palkattomissa muodoissaan. Argumentoit, että uusintavan hoivatyön ja sen alojen – sekä kotona että sen ulkopuolella – asettaminen keskiöön on tärkeää ekologiselle ja yhteiskunnaliselle murrokselle. Voisitko kertoa kirjassa mainitsemistasi esimerkeistä, joissa uusintava työ on aiemmin onnistunut ajamaan sosio-ekologisia muutoksia?
SB: Ensiksi on määriteltävä uusintava työ. Käsite on laaja, ja se pitää sisällään kaiken elämää synnyttävän ja ylläpitävän työn. Tämä kattaa paitsi elämän itsensä tuotannon kuten äitimisen, hoivaamisen ja lasten kasvatuksen, myös ihmisten välttämättömien ruumiillisten tarpeiden täyttämisen, mukaan lukien ruuantuotannon ja biofyysisten ympäristöjen jatkuvuudet. Käsitykseni uusintavasta työstä eroaa jokseenkin sosiaalisen uusintamisen teoriasta siinä, että se pitää sisällään ekologisen sfäärin keskittyen ihmisruumiin ja ekologian yhteyteen osana biofyysistä maailmaa. Maaperästä, ilmasta, vedestä ja muunlajisista välittäminen on myös uusintavaa työtä. Eikä sen tekeminen rajoitu vain maaseuduille, vaan tapahtuu myös kaupunkiympäristöissä.
Kirjan toisessa luvussa en kirjoita vain teollisuustyöläisistä, vaan myös kotirouvista, jotka kamppailivat Italiassa saadakseen kemikaalilaitoksen yhteisölleen aiheuttaman vahingon tunnustetuksi. Mukana oli myös laitoksella työskennelleiden työntekijöiden vaimoja. Tämä liike toimii yhä, ja se jatkaa taisteluaan kansanterveyden osallistuvan valvonnan puolesta alueella, vaikka laitos on suljettu. He haluavat yhteisön johtavan kaupungin ympäristösuunnittelun valvontaa ja päätöksentekoa. Liike on vaalinut petrokemiallisen saastumisen julkista muistamista, ja pitänyt näin elossa italialaisen työväenluokan ekologista tietoisuutta.
Kirjan kolmas luku käsittelee Palkkaa kotityöstä -liikkeen naisten ydinvoiman vastustamista Isossa-Britanniassa 1980-luvulla. Tämä on tarina työväenluokkaisista ja rodullistetuista äideistä, jotka näkivät ydinvoiman hengenvaaralliseksi ja ylikuormittavaksi heidän omalle yhteisöjen ja perheiden hoivaan keskittyvälle työlleen. Ja tietysti jo aiemmin mainittu luku neljä keskittyy Metsän kansojen liikkeisiin, jotka taistelivat – ja voittivat – suojellakseen Amazonin sademetsää. Nämä ovat tärkeitä esimerkkejä siitä, miten uusintava työ, erityisesti organisoiduissa muodoissaan, voi olla ekologinen subjekti.
Epilogissa ehdotan tapoja, joilla uusintava työ voidaan tuoda mukaan työhön keskittyviin ilmastokamppailuihin, kuten vaikkapa maailmanlaajuisessa Climate Jobs -kampanjassa. En väitä, että uusintavaa työtä ja hoivatyötä tekevät työntekijät ovat ainoita oikeita ekologisia subjekteja, vaan että ilmastopolitiikka tarvitsee risteäviä ja kansainvälisiä liittoja teollisuustyöntekijöiden ja metateollisen työvoiman välillä, koska vain siten voimme vapautua ekomodernistisesta umpikujasta ja rakentaa järjestelmän muuttamiseksi välttämätöntä työväen voimaa.
