Taistelun intohimo — Toni Negrin kirjoista ja elämästä

Joulukuun 14. päivän iltana esseekirjani julkkareissa Toni Negrin nimi ja muutamat lausumat nousivat esiin useampaankin otteeseen, vaikka kirja ei suoraan juuri Negrin tekstejä käsittelekään. Seuraavana yönä, joulukuun 16. päivän puolella 2023, Toni oli kuollut. Hänen tekstiensä, toimintansa, vallankumouksellisen intohimonsa olemassaoloa tämä tapahtuma ei silti muuta. On oikeastaan itsestään selvää, mikä Spinozan lause on palautettava jälleen kerran mieleen, sillä juuri tämän lauseen mukaisesti Negri spinozalaisena eli: ”Homo liber de nulla re minus quam de morte cogitat, et eius sapientia non mortis sed vitae meditatio est.” (Vapaa ihminen ei ajattele mitään niin vähän kuin kuolemaa, eikä hänen viisautensa ole kuoleman vaan elämän ajattelemista.) Kuten Negrin tekstit elävät mielessämme, elää hän kaikissa kamppailuissamme.

Imperiumin lopussa Negri ja Michael Hardt kuvaavat kommunistisen militantin toimintaa pyhän Fransiskus Assisilaisen legendan avulla:

Kuuluttaakseen julki väen köyhyyden hänkin ryhtyi köyhäksi ja löysi näin uuden yhteiskunnan ontologisen voiman. Kommunistinen militantti tekee samoin, tunnistaa väen yhteisessä tilanteessa sen valtavan rikkauden. (…) [M]e jälleen huomaamme olevamme Fransiskuksen tilanteessa, tarjoamassa olemisen iloa vallan kurjuutta vastaan. Tässä tulee vallankumous, jota mikään voima ei hillitse — sillä biovallan ja kommunismin, yhteistyön ja vallankumouksen liitto on särkymätön sekä rakkaudessaan, koruttomuudessaan, että viattomuudessaan. Tähän perustuu kommunistin elämän ikuinen ilo ja riemu.

Toni Negrin maallista fransiskaaniutta luonnehti tietty vaatimattomuus. Eräässä seminaarissa Madridissa (jota itse seurasin etänä) vajaa kymmenen vuotta sitten Negri esitteli itsensä tavalla, joka on kenties hienoin koskaan kuulemani. Jonkinlaisen paneelin tai työryhmän alussa hän sanoi: ”Soy Toni Negri. Soy escritor y militante, y estoy aqui para aprender, y para compartir mi deseo de revolución.” (Olen Toni Negri. Olen kirjailija ja militantti, ja olen tullut tänne oppimaan ja jakamaan haluani vallankumoukseen.)

Kun parikymmentä vuotta sitten aloimme rakentaa Helsingissä työvoiman autonomisia kamppailuita, oli Negri epäilemättä yksi suurista opettajistamme, un grande maestro, ei cattivo maestro sen enempää hyvässä kuin pahassa. Imperiumia luimme useammissakin opintopiireissä. Akateemisissa piireissä kirjan suomennostakaan ei juuri arvostettu tai edes arvosteltu. Suomeen Negriä ei koskaan kutsuttu, mutta muistelmiensa mukaan hän kävi täällä joskus 1950-luvun alkupuolella nuorena opiskelijana.

1900-luvun puolivälin läntisissä teollisuusmaissa perinteiset ammattiyhdistykset ja oikeastaan myös vasemmistopuolueet olivat sitoutuneet fordistisen kapitalismin säätelymuodon ylläpitämiseen. 1960-luvun Italiassa valtavat autonomiset työläistaistelut kuitenkin kiistivät tämän yhteiskunnallisen kompromissin. Marxia perinteisestä puoluemarxismista poiketen lukeneet ryhmät, joita on kutsuttu operaistisiksi tai autonomisiksi, kykenivät ymmärtämään tätä dynamiikkaa poikkeuksellisella tavalla.

1960-luvun “operaismon” ja 1970-luvun autonomian “kopernikaaninen kumous” marxismissa asetti työläisten itseorganisoituneet taistelut kapitalismin kehityksen keskiöön pääoman itseliikunnon sijaan. Tuotannon ja siten materiaalisen vaurauden laajentumista ei siis ajanut eteenpäin kapitalistien innovatiivisuus vaan työläisten röyhkeät vaatimukset paremmasta elämästä, joihin kapitalistien oli vastattava. Siinä, missä Mario Tronti ja eräät muut operaistit liittyivät 1960-luvun lopulla Italian kommunistiseen puolueeseen, Negri lähti yhdessä muiden kanssa vakavasti rakentamaan järestäytymisen tavoiltaan uudenlaisia liikkeitä, jotka eivät orientoineet toimintaansa ensi sijassa valtion ja suvereenisuuden vaan liikkeiden oman voiman kehittämisen näkökulmasta. Työvoiman autonomia tarkoitti ennen kaikkea, että työläiset eivät järjestäydy saadakseen kannatusta porvarillisissa poliittisissa instituutioissa vaan kasvattaakseen omaa kollektiivista voimaansa.

Negrin hirvittävä maine italialaisen porvariston keskuudessa johtui osin siitä, että hänet nimitettiin aikanaan, 1960–70-lukujen vaihteessa, Italian historian nuorimpana varsinaiseksi professoriksi. Kun Negri sitten teki arvokkaan Padovan yliopiston “Scienze Politiche” -tiedekunnasta pesäkkeen, jossa marxilainen feminismi kehittyi, ja josta aamuisin lähdettiin yhdessä jakamaan lentolehtisiä tehtaiden porteille, herätti tämä tietenkin aivan poikkeuksellista raivoa.

Vaikka Negri ei liittynyt Trontin ja kumppanien mukana Italian kommunistiseen puolueeseen, oli hänen ajattelulleen varsinkin 1970-luvun alussa Potere Operaion aikana sekä taas myöhemmin 2010-luvulla ominaista tietty politiikkakeskeisyys. Hän on tuntunut korostavan kovin paljon sitä, mikä näkyy kadulla ja siten asettaa jonkinlaisen suoran haasteen valtiovallalle, ja kovin vähän sellaisia kamppailujen muotoja — poliittisen luokkakokoonpanon muotoja — jotka eivät ole yhtä näkyviä. Aivan viime vuosikymmeninä Negri päätyi myös kannattamaan erilaisia valtio- tai puoluekommunismin muotoja esimerkiksi Brasiliassa ja Venezuelassa, kenties joidenkin uudempien leninististen opetuslastensa vaikutuksesta. Silti kenties merkittävintä Negrin teoreettisessa työssä on ollut se, että oikeastaan lähes ainoana viime vuosikymmenten ajattelijoista hän on todella ottanut vakavasti — filosofisena ja poliittisena kysymyksenä — kysymyksen kamppailujemme organisoitumisen tavoista. Selvää on ollut jo pitkään, että nykykapitalismin prekaari työvoima ei voi toimia ja järjestäytyä puoluemarxismin hierarkkisilla tavoilla eikä valtiomuodon piirissä, vaan on löydettävä, luotava, uudenlaisia tapoja tai muotoja toimia yhdessä. Voisi tavallaan jopa sanoa, että Negri laittaa kaikki länsimaisen filosofian klassikot ja kaikki 1900-luvun keskeiset filosofiset ja poliittiset ajattelijat käsittelemään tätä kysymystä. Jo pelkästään tämän takia on selvää, että Negri kuuluu 1900-luvun jälkipuoliskon tärkeimpiin filosofeihin.

Negrin asema erilaisten autonomisten liikkeiden ja teoreettisen työn innoittajana on ollut suunnaton. Christian Marazzi on heittänyt jossain, että joka kerta kun hän tapasi Tonin, kaikki mitä hän oli ajatellut tekevänsä, meni aivan uusiksi, koska Negri sai hänet katsomaan asioita aivan uudella tavalla. Niinpä hän jossain vaiheessa katsoi parhaaksi alkaa vältellä Tonin tapaamista…

Kuten Marazzi, en toisaalta ole voinut aina ymmärtää tiettyä Negrin hillitöntä optimismia, joka on ehkä ollut seuraus hänen vitalismistaan. Vuosien varrella, joko liikkeitä, joita olemme rakentaneet, tai kirjoja, joita olen kirjoittanut, on usein kritisoitu kritisoimalla oikeastaan Negrin tekstejä, lukematta lainkaan sitä, mitä olemme itse sanoneet. Toisaalta koko 2000-luvulla juuri ketään yhteiskunnallista kirjoittajaa on tuskin kritisoitu yhtä typerästi kuin Negriä — hänen ja Michael Hardtin yritykset käsitteellistää uutta globaalin kapitalismin järjestystä, Imperiumia, ja sille ominaisia luokkataistelun muotoja, ovat kenties rohkeutensa ja kunnianhimoisuutensa vuoksi herättäneet loputonta kaunaa vasemmistolaisissa akateemikoissa, jotka eivät ole seitsemänkymmenen tekemänsä teemahaastattelun tai lukemansa asiakirjan pohjalta uskaltaneet sanoa mitään mistään. Vaikka olen itse ollut monesta asiasta Negrin kanssa eri mieltä, on minkäänlaisen kritiikin esittäminen tuntunut turhalta, sillä Negrin ja Hardtin yritys käsitteellistää, analysoida ja samalla luoda uudenlaista työvoiman kumouksellisen subjektiivisuuden muotoa on tietenkin ollut äärettömästi tärkeämpi kuin kaikki tämän vuosituhannen nostalgiset ja valtiota syleilevät vasemmistososiologiset empiiriset tutkimukset yhteensä. Työvoiman kumouksellisuus on sen voimassa, potentiaalisuudessa, eikä sen hyväksikäytön muodoissa. Tämä potentiaalisuus on kommunismin “aktuaalisuutta” kapitalismissa, minkä pääoma tuntee paljon paremmin kuin puoluevasemmisto, joka ei tunne sen enempää työvoimaa kuin pääomaakaan. Vasemmistolaisesta näkökulmasta se, että pääoma onnistuu käyttämään hyväkseen joitakin uusia kumouksellisten subjektiivisuuksien muotoja, tekee niistä jollakin tavoin lähtökohtaisesti epäilyttäviä, koska tästä näkökulmasta puuttuu kokonaan ajatus työvoiman voimasta, josta pääoma elää, jota se imee kuin vampyyri.

Negri oli keskeinen kirjoittaja ryhmissä tai lehdissä, jotka käsitteellistivät sitä, miten työvoiman itsenäiset kapinoinnin muodot toimivat kapitalismin aina reaktiivisen kehityksen moottoreina. Hän oli aivan ensimmäisiä, jotka kykenivät hahmottamaan jo 1970-luvulla näkyväksi räjähtänyttä työvoiman luokkakokoonpanon muutosta, uudenlaista työläisen hahmoa: yhteiskuntatyöläistä, operaio sociale, joka ei tee työtään, siis käytä voimiaan, vain tehtaassa, vaan kaikkialla yhteiskunnan avoimessa tilassa ja koko elämän aikana. Nyt tämän ajatuksen ovat jo hyväksyneet myös toimittajat ja konsultit, vaikka tietenkin ilman Negrin nimeä ja luokkataistelun näkökulmaa. Juuri tämä luokkakokoonpanon ratkaiseva muutos oli kuitenkin yksi Negrin tärkeimmistä teoreettisista saavutuksista. Epäilemättä ratkaisevaa oli, että spinozalaisena Negri ei käsittänyt työvoimaa ja työväenluokkaa ennen kaikkea työn, vaan voiman (potentia) kautta. Luokkakokoonpano ei siis ollut hänelle sosiologinen käsite. Autonomian metodi, joka avasi mahdollisuuden hahmottaa monia tuotannon muutoksia heti niiden jo käynnistyessä, perustui siihen, että yhteiskuntaa tarkasteltiin siitä näkökulmasta, miten työvoiman voima rakentuu, mihin se voidaan paikantaa, miten se vastustaa pääoman haltuunottopyrkimyksiä ja miten pääoma muuttaa työvoiman ohjaamisen muotoja tämän seurauksena.

Negri on ollut yksi tärkeimpiä niistä kirjoittajista, jotka 1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa ovat pyrkineet viemään ”Marxia Marxin tuolle puolen”, irrottamaan hänen nimensä koko sosialismin perinteestä, mutta samalla päivittämään Marxin keskeisiä käsitteitä sen pohjalta, mihin suuntaan työvoiman luokkakokoonpano ja luokkataistelut ovat kehittyneet. Täsmällisimmin Negri toi esiin Marx-tulkintaansa Louis Althusserin kutsusta Pariisin ENS:ssä pitämillään luennoilla, jotka julkaistiin otsikolla Marx oltre Marx. Negrille keskeisin Marxin teoksista oli ”Grundrisse”, vuosien 1857–58 taloudelliset käsikirjoitukset, jotka Negrin mukaan olivat avoin kirja siinä mielessä, että siinä kaikkein vähiten luotiin minkäänlaista valmista poliittista ohjelmaa, vaan päinvastoin avattiin ja aiheutettiin ongelmia vielä kehittymässä olevalle kapitalistiselle yhteiskunnalle. “Grundrissessa” Marxin näkökulmaa määrittää kaikkein väkevimmin työvoiman tai elävän työn mihinkään palautumaton potentia, voima, jonka pelkistämiselle vain mitattaviksi oleviksi työsuorituksiksi kapitalismi perustuu, mutta joka aina antagonistisena voimana, ei-pääomana, uhkaa kapitalistisen yhteiskunnan perusteita.

Negrille keskeistä oli, että ei ole olemassa minkäänlaisia ”välivaiheita” kohti kommunismia, siirtymää sosialismista kommunismiin. Sosialismi työn ja valtion kulttina oli kokonaan ylitettävä, ja siirtymä pois kapitalismista on itsessään kommunismi. Kommunismi siirtymänä, tai kenties voisimme sanoa, kommunismi elämänä.

Jos Negri oli ensimmäisiä, jotka pyrkivät nimeämään liukuhihnatyöläisen syrjäyttäneen uuden työläishahmon, yhteiskuntatyöläisen, oli hän myös ensimmäisiä, jotka nimesivät metropolin keskeiseksi yhteiskunnallisten konfliktien sijaksi, biokapitalismin tehtaaksi. Negrin työtä luonnehti ennakkoluuloton kiinnostus ”porvariston historiassa esittämää mitä vallankumouksellisinta osaa” kohtaan. Toisin kuin suurin osa ortodoksisista marxisteista ja puoluevasemmistolaisista hän ymmärsi — venetolaisen tehdastyöläisen lapsena kenties vaistomaisesti — globaalien metropolien tarjoaman vapauden taikavoiman. Negri esimerkiksi suorastaan ylisti tähtiarkkitehti Rem Koolhaasin työtä ja kummallisia radical-chic-kollaasi-kirjoja, sillä Koolhaas pystyi kiteyttämään juuri sitä, mikä metropoleissa veti uudenlaista proletariaattia puoleensa.

Yksi Negrin keskeisimmistä teksteistä oli 1960-luvun lopulla ilmestynyt La teoria capitalistica dello Stato: J.M. Keynes. Siinä Negri ottaa Keynesin vakavasti poliittisena ajattelijana, jonka ajattelun sisäiset ristiriitaisuudet jollakin tavoin heijastavat teolliselle kapitalismille ominaisen säätelymuodon ristiriitaisuuksia. Negri liittää keynesiläisyyden ja Keynesin ajattelun teolliselle kapitalismille ominaisiin luokkakokoonpanon muotoihin ja luokkakompromissin muotoihin, ja pyrkii sen kautta hyvin vakuuttavasti esittämään, miksi keynesiläisyyden yksinkertainen soveltaminen nykykapitalismiin ei ole mahdollista. Negri näkee Keynesin nimenomaan äärimmäisen rationaalisena, suorastaan briljanttina kapitalismin uudistajana ja pelastajana omana aikanaan, lokakuun vallankumouksen ja maailmansotien aikana, mutta ei sosialismin profeettana tai edes vasemmiston työkaluna.

Ensimmäisessä laajemmassa monografiassaan Descartes politico (1970) Negri tekee kiehtovan historiallis-materialistisen tulkinnan Descartesista nousevan virkamiesluokan filosofina. Samalla hän vie aikansa yhteiskunnallisten liikkeiden kiistat modernin rationaalisuuden ja teknologian asemasta filosofianhistoriallisten tulkintojen sisälle. Kun Negri osoittaa Descartesin ja hänen metodinsa sidokset nousevaan porvaristoon, hän torjuu heideggerilaiset yksioikoiset tulkinnat modernista välineellisestä rationaalisuudesta kokonaisvaltaisena ja ylittämättömänä ”metafysiikkana”. Eräät operaismon piirissä toimineet ajattelijat, kuten Massimo Cacciari olivat nimittäin perustelleet heideggerilaisesti sitä, että he liittyivät Italian kommunistiseen puolueeseen ja erityisesti sen ”teknologiajaostoon”. He argumentoivat, että koska tekniikalla on metafyysinen olemus, jota ei voi käyttää tai muuttaa, on sen kehityksestä ryhdyttävä ”pitämään huolta” porvarillisen politiikan instituutioiden sisällä. Pyrkiessään kiistämään heideggerilaista tulkintaa “kartesiolaisuudesta” Negri oikeastaan argumentoi sen puolesta, että teknologialla ei itsessään ole mitään ylihistoriallista olemusta, vaan teknologioiden rooli tuotannon ja yhteiskunnan järjestämisessä riippuu niiden käytöstä, roolista kamppailuissa ja valtasuhteissa.

Negri tunnetusti joutui vuosiksi vankilaan Aldo Moron murhan jälkeen, vaikka hänellä ei mitään tekemistä prikaatien tai terrorismin kanssa ollutkaan. Hän ei koskaan ajatellut, että vankilassa voisi olla yhtä vapaa tai elää yhtä hyvin kuin sen ulkopuolella, mutta hänelle itselleen, kuten monille muillekin autonomeille, vankeus oli kiivaan opiskelun ja luomisen aikaa. Rebibbian vankilassa Negri kirjoitti kenties tärkeimmän teoksensa Spinoza. Anomalia selvaggia (1981), jossa vankilan vaikutus tavallaan näkyy suoraan. Vankilassa hänellä on aikaa lukea kaikki mahdollinen kapitalismin varhaishistoriasta ja modernin filosofian synnystä, ja hän ikään kuin keskittää kaiken ajatteluvoimansa, kietoo lonkeronsa tai seittinsä Spinozan propositioihin, skolioihin ja kapitalismin varhaisen kehityksen historiaan. Negrille Spinoza on ajattelija, joka tuo esiin kehittymässä olevan kapitalismin kätketyn perustan: työvoiman potentian, kyvyn ylittää omat yhteiskunnalliset ehtonsa. Samalla Spinoza kuvaa, miten valtion valta, potestas vähitellen alistaa työvoiman pääoman arvonlisäyksen välineeksi.

Spinoza-kirjaan tiivistyvät hyvin käsitteellisesti artikuloituneessa muodossa lähes kaikki Negrin myöhemmätkin keskeiset ajatukset: työvoiman ontologinen tuottavuus ja rooli kapitalismin kehityksen moottorina, maailman synty kamppailujen tuloksena, vallan reaktiivisuus, historian kronologisen ajan puhkaisemisen merkitys vallankumoukselle. Samalla se on loistavimpia esimerkkejä materialistisesta filosofian historian tutkimuksesta, joka ei palaudu pelkkään vulgaarimaterialismiin, ajattelun välttämättömien yhteiskunnallisten ehtojen osoitteluun, vaan jossa taistelun intohimo läpäisee jokaisen käsitteen, jokaisen kysymyksenasettelun, jokaisen tulkinnan. Negrille Spinoza on kumouksellinen filosofi, ei siis vain intohimot kieltävä stoalainen, uusi Sokrates, joka valmistautuu kuolemaan ja sulkee ulkopuolelleen sen, mihin ei voi vaikuttaa. Spinozalle filosofia ei ole, kuten Sokrateelle, valmistautumista kuolemaan, vaan valmistautumista elämään ja taisteluun.

1990-luvun alussa Negri julkaisi teoksen Potere costituente (1992), jossa hän käy läpi lähinnä modernia poliittista filosofiaa ja pyrkii osoittamaan, että modernien valtioiden ”perustuslait”, konstituutiot ovat syntyneet kamppailuissa kumouksellisen ja uutta luovan ”konstituoivan vallan” ja sitä haltuunottavan, lukitsevan ”konstituoidun vallan” välillä. Perustuslait, jotka säätelevät omaisuuden ja vallan jakautumista, ovat aina yhteiskunnallisia muutoksia luovien voimien kahleita tai surkastumia. Negri pyrkii tavallaan menemään sekä moderneja demokratioita legitimoivan ”oikeuspositivismin” että toisaalta myös nykyvasemmistoa kiehtovan desisionismin (Schmittin ja muiden suvereenisuuden puolustajien) ”navan alle”, paljastamaan ne tosiasialliset voimien suhteet ja kamppailut, joista modernin oikeuden ja muodollisen demokratian muodot ovat syntyneet. Negri painottaa, että työvoiman voima on uusien elämänmuotojen rakentamisessa, eikä valmiissa maailmoissa, utopioissa. Toisenlainen maailma on perustuslaillinen prosessi, kumouksellinen kansankokous.

Teos luo eräänlaisen teoreettisen perustan Negrin yhdessä Michael Hardtin kanssa kirjoittamalle trilogialle Empire, Multitude, Commonwealth (sekä teokselle Assembly). Näistä ehdottomasti tärkein ja vaikuttavin oli ensimmäinen, joka julkaistiin suomeksi nimellä Imperiumi vuonna 2005. Teoksissa Negri ja Hardt esittävät, että globaalissa kapitalismissa syntyy uusi poliittinen muoto, Imperiumi, joka ei enää palaudu kansallisiin suvereniteetteihin, vaan ohjaa työvoimaa suoraan globaalilla tasolla ja suoraan työvoimana, potentiana yhteiskunnan tilassa. Itse ”Imperiumin” käsitteen taustalla oli toki laaja filosofianhistoriallinen kehittely, jossa uuden globaalin biokapitalismin luoman Imperiumin nähtiin ottavan haltuun tiettyjä modernia valtiosuvereniteettia pakenevia ja murtavia prosesseja, jotka ruumiillistuivat esimerkiksi Thomas Jeffersonin kirjoittamassa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa. Toisin kuin modernit valtiot ja niiden suvereeni, Imperiumi perustuu avoimessa tilassa tapahtuvan liikkeen hallintaan ja modulointiin. Vaikka Kiinan valtion taloudellinen ja geopoliittinen merkitys epäilemättä on 2000-luvun alun jälkeen kasvanut ja vaikka esimerkiksi Yhdysvalloissa protektionismi on nostanut päätään, ei Hardtin ja Negrin ajatus siitä huolimatta ole edelleenkään yhtään niin epäonnistunut kuin äkkiseltään luulisi. Tämä näkyy ennen kaikkea siinä, että kansallisvaltiot epäonnistuvat systemaattisesti globaalin liikkumisen, siis siirtolaisuuden, hallinnassa. Globaalissa kapitalismissa ja sen avoimessa tilassa siirtolaisuutta on mahdoton pysäyttää, sitä voidaan ainoastaan tukahduttaa pistemäisesti ottamalla käyttöön uusia ja uusia keskitysleirejä, rajamuureja, pelastamiskieltoja ja rajoituksia pyöräilijöille. Silti liike ei pysähdy, sillä maailma ei enää ole kansallisvaltioiden käsissä, vaan globaalin tilan dynamiikka rakentuu ennen kaikkea ”alhaalta päin”, valtiot ja niiden rajat ylittävistä haluista, unelmista ja kamppailuista.

Olennaisinta Hardtin ja Negrin ”trilogiassa” ei kuitenkaan nähdäkseni ole globaalin suvereenisuuden muodon analyysi vaan Seattlen vuoden 1999 mielenosoitusten jälkeen syntyneiden yhteiskunnallisten liikkeiden järjestäytymisen tapojen käsitteellistäminen. Hardt ja Negri ottavat Spinozalta (ja Hobbesilta) käyttöön käsitteen multitudo, väki/moneus, jolla he yrittävät kuvata sitä tapaa, jolla näissä liikkeissä erilaiset toimivat yhdessä erilaisina, muodostavat subjektiivisuuden, joka ei vastaa modernia valtiollista kansan käsitettä, vaan ikään kuin sekä alittaa että ylittää sen. Seattlessa ja sen jälkeisissä liikkeissä ja kamppailuissa, myös 2000-luvun Helsingissä, yhteisen taistelun ilman yhteistä asiaa muodostivat Negriä lukeneet militantit, vasemmistolaiset rauhanaktivistit, paperittomat siirtolaiset, kristityt radikaalit, itäeurooppalaiset romanit, kodeistaan häädetyt nuoret, seikkailuja etsivät perijät, koodaajat ja taiteilijat. Vaikka Hardtin ja Negrin analyysit, kuten sanottu, olivat usein kovin optimistisia ja kovin ”poliittisia” — painottivat näkyvää konfrontaatiota piilevän poliittisen luokkakokoonpanon muutosten sijaan — olivat he varmaankin ensimmäisiä, jotka vakavissaan esittivät, että kyse on uudesta, kansaan ja kansallisvaltioon palautumattomasta poliittisesta subjektista, uudenlaisen työvoiman poliittisesta muodosta. Meille, jotka noista päivistä lähtien olemme pyrkineet kehittämään ja rakentamaan uudenlaisia työväenliikkeitä, työvoiman vallankumoukselliseksi-tulemisen tapoja, nämä avaukset ovat olleet korvaamattomia.

2010-luvun loppupuolella Negri julkaisi kolmiosaiset ”muistelmat”, joissa hän oikeastaan oman elämänsä sijaan käy ainutkertaisesta näkökulmastaan läpi edellisten 50–60 vuoden keskeisiä yhteiskunnallisia kamppailuja.

Sen ensimmäinen osa päättyy näin: ”Olen vastustanut ja taistellut koko elämäni. Nyt kaikki alkaa uudelleen.”