Esipuhe
Muun muassa nimillä Joy ja Marcy tunnettu lontoolainen ystävä ja toveri kuoli taistelussa vuoden 2023 marraskuussa lähellä Avdijivkan kaupunkia Ukrainassa. Hän oli ollut Ukrainassa maaliskuusta 2022 lähtien ja osallistunut ukrainalaiseen vastarintaan erilaisissa tehtävissä, esimerkiksi lääkintähenkilönä rintamalla. Ennen Ukrainaa Joy oli muun muassa ottanut osaa kurdien vapautusliikkeeseen Rojavassa, toiminut siirtolaisten kanssa Calais’ssa Ranskan pohjoisrannikolla sekä asunut ja viettänyt aikaa Lontoon talonvaltauksilla. Hän oli tunnettu ja rakastettu hahmo useassa eri yhteisössä.
Komeetta julkaisee Joyn elämää kunnioittaen kaksi hänen ystäviensä kirjoittamaa muistelukirjoitusta. Enemmän Joyn/Marcyn ajasta Ukrainassa voi lukea ukrainalaista vastarintaa antiautoritaarisista lähtökohdista tukevan Solidarity Collectives’n nettisivuilta: https://www.solidaritycollectives.org/en/in-memory-of-our-fallen-comrade-marcy/.
Kirje Joylle, helmikuu 2024
Olen pitkään halunnut kirjoittaa sinulle kirjeen, mutta useimmiten olen liian katkera nostaakseni kynää paperille. Älä huoli: En katkera sinulle, vaikka onhan meilläkin ollut pitkässä ja intensiivisessä ystävyydessämme katkerat käänteemme. Ei – sinua ajattelen nykyään pelkällä lämmöllä. Katkeruus kumpuaa maailman sairaista valtarakenteista. Niistä samoista, jotka tappoivat sinut.
Muistokirjoitushan minun pitäisi sinulle kirjoittaa, eikä mitään kirjettä – ei kai kirjeitä kirjoiteta kuolleille. Mutta se taas olisi kuin sen myöntämistä, että sinä todellakin olet kuollut, etkä yllättäen palaa, ujosti ja hiukan nolosti hymyillen. Odotan koko ajan paluutasi, muistotilaisuuden järjestämisestä huolimatta. Odotan siitäkin huolimatta, että eräät ystävistäsi – ne jotka olivat paikan päällä Ukrainassa ja joiden kanssa jaoit tehtäväsi rintamalla – ovat nähneet ruumiisi. Kuuntelin ääniviestissä erään ystäväsi kirjoittaman runonkin, jossa hän kuvailee päivää, jona he näkivät sinut kuolleena sen jälkeen, kun olit kadonnut eturintamalla.
On kulunut jo kaksi kuukautta muistotilaisuudestasi, ja minä vain edelleen odotan paluutasi. Luulen odottamiseni liittyvän siihen, että viime kerralla, kun luulin sinua jo kuolleeksi, palasit elävänä. Tämä tapahtui kymmenen vuotta sitten, kun katosit Syyriassa Kobanen sodan aikaan, kun luulimme – olimme lähes varmoja – että et enää tulisi takaisin. Toivon, että silloin olisin osannut odottaa rauhallisesti kuten nyt osaan, sillä odottamiseni olisi palkittu. Mutta sillä kerralla en osannut uskoa, ja olin itsekin menettämäisilläni otteeni elämästä sen seurauksena. Ja ihan turhaan! Palasitkin luoksemme. Sinä se olit – elossa!
Ehkä siis sittenkin, tälläkin kertaa…
Kaiken lisäksi palaat uniini lähes joka yö, ja lausut levollisia sanoja. Olet parin kuukauden ajan ollut läsnä enemmän kuin koskaan eläessäsi sen jälkeen, kun emme enää kulkeneet yhdessä. Sanoit toissa yönä unessani keskellä pitkää seikkailuamme: “Mitä väliä sillä on, olenko kuollut vai elossa, sillä olen ihan lähelläsi.” Heräsin virkistyneenä. Uskoin sinua hetken hereilläkin.
Mutta unen taika raukesi päivän mittaan. Sillä kyllä on väliä sillä, olemmeko toistemme elämissä elävinä vai muistoina; jaammeko kamppailun vai saammeko lohtua kamppailujen muistoista. Ja väliä on myös sillä, jäävätkö hyvikset henkiin vai tapetaanko heidät kaikki nuorina.
Näyttää siis siltä, että sittenkin jollain tasolla uskon, että olet kuollut. Mistä muuten tämä katkeruus?
Katkeruus nousee pintaan, vaikka kuinka kamppailisin pitääkseni sen kurissa. Päätin jo teininä, että en suostuisi alkamaan katkeraksi. Järkeilin, etten suostuisi olemaan myrkyllinen kaikille kanssaihmisilleni, vaan käyttäisin harkintaa siinä, kuka ansaitsee myrkkyni. Nimeäisin viholliseni. Niin luulin. Pelkään, että olen menettämässä harkintani. Pinnistelen vielä.
Mutta en halua tämän kirjeen käsittelevän katkeruutta. Haluan kirjoittaa sinulle metsistä. Eittämättä katkeruuteni on hyvin läheisessä suhteessa metsiin, sillä vanhaa metsää hakataan yhä kiihtyvällä tahdilla täällä Euroopan viimeisillä erämaisilla alueilla. Katkeruus ja luontokato ovat tiukasti kietoutuneet erottamattomaksi kimpuksi. Metsätuhon taustalla on niin paljon ahneutta, typeryyttä ja pikkusieluisuutta, lyhytnäköisyyttä ja tärkeilyä, tyrannien tarvetta jatkaa penistään. Samaan aikaan kun sinä olet kuollut, kusipäät, jotka tuijottavat vain omaa napaansa, elävät pitkään, ehtivät tuhota kaiken. Ajattelen metsiä ja niiden tuhoajia (niin ihmisiä kuin rakenteitakin), ja samaan aikaan sinä olet kuollut parantaessa maailmaa (vaikka et varmaan itse koskaan olisi luonnehtinutkaan mitään toimintaasi näin naiivein sanoin). Tapettu – tehdessäsi toisin, nähdessäsi maailman toisin, laittaessasi kapulaa kauheisiin rattaisiin.
Haluan kertoa sinulle näistä metsistä, tästä alueesta, näistä kamppailuista. Sinun kauttasi saan tunteen, että vaikka kuljemmekin tappiosta tappioon, ainakin siinä aina piilee hyvä tarina. Haluat aina kuulla loputtomasti seikkailuistani pohjoisessa ja kamppailujemme pikkuvihollisista. Patistat minua metsästysretkille, vain kuullaksesi niiden sekalaisista seurueista. Olet itse kaupunkilainen, mutta jokin suuri kairan kaipuu on sinullakin (kenelläpä seikkailijalla ei ole?). On niin piristävää, että haluat kuulla kamppailuistamme kaiken ja löydät niistä huumoria. Olet aina sivaltanut sanoillasi turhaa poleemisuuttani. Itse osaat tehdä kohtaamisistasi typeryksistä tarinasi naurettavia henkilöhahmoja, keisareita ilman vaatteita.
Siinä mainitsemassani unessa pakenimme maailmanpaloa eräkämpille. Vaihdoimme jatkuvasti kämpältä toiselle, sillä meitä jahdattiin. Takaa-ajon lomassa kertoilin sinulle näistä metsistä ja alueesta, jossa vaeltelimme. Kertasin sinulle metsäekologian perusteita, koska sinulla oli vain abstrakti käsitys siitä, miten kaikki luonnossa liittyy kaikkeen. Pysähdyimme ison käkkyrämännyn viereen, ja kerroin sinulle, että se on 600 vuotta vanha. Historianopiskelija sinussa laskeskeli, mitä kaikkea se on nähnyt pitkän elämänsä aikana. Sinua riemastutti fakta, että ennen maailmanpaloa, joka oli muuttanut kaiken, tämä kunta oli ollut alueeltaan kolmasosa Walesista, mutta täällä ei ollut lainkaan poliisia. Puhuimme ja pakenimme.
*
Olen jo kertonut sinulle tästä kaikesta unessa, mutta ehkä kirje on tarpeen, sillä en ole varma saatko enää viestejäni yhteisten unien kautta. Täällä sijaitsevat Euroopan suuret suoalueet, joissa muuttolinnut löytävät lepo- ja pesäpaikkoja. Keväiset suot laulavat riemuaan, saapumisen helpotusta. Metsän puut seuraavat asemapaikoiltaan maailman menoa monin paikoin lähes koskemattomassa kairassa. Kuntta on tuhansien vuosien ajan rakentanut sienirihmastoaan, joka kannattelee kaikkea elämää. Vesi virtaa mahtijoissa patoamattomana, villinä ja vapaana, muistuttaen meitä kaikesta siitä, mikä meissä on villiä ja riemukasta. Vedet, joihin kaivokset ja metsätalous eivät päästä päästöjään, pysyvät kirkkaina kalojen kutea. Jäkälä kukkii kivien ja puiden pinnoilla. Kelopuut ovat saaneet vanheta rauhassa ja jakavat meillekin osan tuosta rauhastaan.
Ikimetsä syntyy hitaasti – lähes ikuisuuden aikana – mutta on hakkuun jäljiltä yhdessä päivässä täysin tunnistamaton, eikä palaa entiselleen moneen sukupolveen, vaikka sen annettaisiin rauhassa palata. Metsäpalsta siellä täällä, suojelualueiden saaristo, ei ole yhtä kuin erämaa. Tieverkoston halkoma maasto ei ole enää kairaa. Sen sinäkin tiedät, vaikka olet urbaanien ympäristöjen kasvatti ja suurkaupunkien kaduilla ja joutomailla kotonasi. Yksi kerrallaan palstat hakataan, sieltä täältä, kunnes huomataan, että paluuta ei ole. Metsäautoteitä vedetään haavoiksi ja mukanaan ne tuovat kaiken muun teollisen maankäytön. Mittakaava saattaa näyttää pieneltä, mutta kun kysymyksessä on lajien monimuotoisuuden kannalta viimeiset vanhat metsät, kuva muuttuu pahaenteiseksi. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että moninkertainen soidensuojelualue on kaivosjättien kiikarissa, vihreän siirtymän nimissä? Sinä tiedät kyllä, että vihreä siirtymä on hallinnon kapulakieltä, suuryhtiöiden ja valtioiden viherpesua globaalilla tasolla.
No, sinä tiedät kaiken tämän, mutta kerron sinulle, koska se helpottaa minua. Olit itse jaksanut liftata, elänyt rikkaiden jätteestä, nähnyt Syyrian ahdingon juomaveden loppuessa ja tuhansien paon Calais’ssa ja muualla. Tarvitsen sinua elossa. Tarvitsen sinua kuuntelemaan, sillä sinäkin rakastat näitä erämaita, vaikka elämä on vienyt sinut aina kauas, sitä pientä lepoa lukuun ottamatta, kun muutaman viikon kuljailit täällä.
Tarvitsen sinua auttamaan kiinnittämään huomioni yksityiskohtiin. Sillä vaikka tuho on sisäänrakennettu nykyiseen talousjärjestelmään, on myös mikrotason tekijöitä. Ajaahan tätä ratasta myös tiettyjen henkilöiden ahneus, pikku-diktaattorien vallanhalu, tarve päästä asemaan, jossa ei tarvitse enää välittää kanssaihmisten tunteista, mielipiteistä tai maankäytöstä. Pikku diktaattorit haluavat yhä isommiksi diktaattoreiksi. Ja isommatkin haluavat yhä isommiksi diktaattoreiksi, jumaliksi jumalien paikalle. Kunnes koko korttitalo kaatuu.
Tässä kohtaa me olimme, unessani, pohjoisessa, pakenemassa keskellä maailmanpaloa, ekosysteemin toisensa jälkeen romahtaessa. Korttitalo oli kaatunut. Erämaa mennyttä, entistä kairaa halkoivat tukkirekkojen karavaanit. Hyppelimme suojelun saarekkeelta toiselle, taka-ajettuina ja uupuneina. Tarpeeksi moni ei ollut huutanut, että keisarilla ei ole vaatteita laisinkaan. Eikä oikeastaan ihme ettei ollut, sillä sen huutamisesta heitetään lopulta tyrmään. Tai tapetaan.
“Kaikki tämä tuhotaan ja sinäkin olet kuollut”, sanoin unessa sinulle murheen murtamana istuskellen hylätyn eräkämpän portailla.
Sinä vastasit: “Ei sillä ole väliä olenko elävä vai kuollut, kuljen vierelläsi. Näethän itsekin?”
Silloin hymyilin sinulle tuhon kuvan läpi ja tunsin itseni lämpimäksi ja vahvaksi.
Vielä seuraavanakin päivänä, herätessäni, kun kuulin hakkuun uhkaavan kansallispuiston viereistä metsää, olin virkeä ja päättäväinen. Tartuin toimeen, vaikka on selvää, että juuri mitään ei ole tehtävissä.
Joku metsäpalsta kerrallaan säilyy, ehkä. Ihmishenki siellä täällä pelastetaan, joskus. Kenties.
Sinäkin olit tarttunut toimeen, eri motiivein ja eri ajassa ja paikassa, mutta osana samaa kertomusta, jossa keisareilla ei ole vaatteita. Menetimme sinut, juuri kun tarvitsemme jonkun, joka tämän olisi osannut sanoittaa ovelasti rivien väleihin, fiktioon, joka on aina jollain tasolla totta.
*
Ehkä tästä lopulta tulikin eräänlainen muistokirjoitus. Uskon, että olisit hyväksynyt tällaisen muiston, joka ei ole ihan sinusta eikä ihan sinulle. Perinteisempi muistokirjoitus olisi minun kynästäni muotoutunut vain vaivaannuttavaksi hehkutukseksi. Ja joka tapauksessa, aina kun en osannut valita mistä kirjoittaa – kun en osannut erotella, mikä on tärkeää – muistutit: ”Kirjoita vain siitä, mitä päässäsi liikkuu.” No, nämä kuvat liikkuvat päässäni: Mietin sinua ja mietin metsiä. Niinpä kirjoitan muistokirjoituksen tapaisen sinulle ja unille ja tarinoille ja metsille. Kaikelle kauniille, joka on tuholinjalla.
Tässä kohden sinä kylläkin varmaan kyseenalaistaisit, ovatko unet ja fiktio todella tuolla samalla linjalla, voiko niitä uhata. Kuulen sinun kysyvän:
Eivätkö ne sentään ole meidän? Olethan sinäkin juuri ottanut minut omaan tarinaasi viestinviejäksi, eikä minulla ole siihen sanomista. Sellaista on kirjoitettujen sanojen maailmassa: aina faktan ja fiktion rajamailla. Ja tämän niin kutsutun muistokirjoituksen nimissä laitat tarinaasi jopa sanoja suuhuni.
Niinpä taisin laittaa.
Kiitos, että aina muistutit meille, että tarinoilla on merkitystä. Että niitä ei voi meiltä viedä, sillä niiden kollektiivinen lähde on ehtymätön… ainakin niin kauan kuin elämme.
Kiitos, että kuljit vierelläni. Vai pitäisikö sanoa –
kuljet vierelläni?
A.K.
Leyton Orient Forever
Tapasin Joyn ensimmäisen kerran kesällä 2013 vallatun talon edessä Boulevard Victor Hugo’lla Calais’ssa. Joy istui jalkakäytävällä talon seinään nojaten ja luki kirjaa. Muistan kysyneeni mitä hän luki, ja Joy mainitsi nimen, jonka olen nyt jo unohtanut (ehkä jotain William Gibsonilta?), mutta muistan kuinka hän sitten siirsi katseensa kirjasta, katsoi ylös kadulta minuun päin ja selvensi, että kirja oli “science fictionia”.
Olimme siihen aikaan molemmat aktiivisia erään vapaata liikkuvuutta puolustavan ja rajoja vastustavan ryhmän toiminnassa Calais’ssa. Yhdessä vaiheessa kesää 2013 valtaosa tästä ryhmästä matkusti no border -leirille Rotterdamiin, ja Joy ja minä olimme harvojen Calais’hin jääneiden joukossa. Pian tämän jälkeen viranomaiset hääsivät Rue Caillette’lla sijainneen squatin, jossa oli tuolloin asunut viidestäkymmenestä sataan ihmistä. Joy ja minä löysimme itsemme tilanteesta, jossa yritimme löytää uusia majapaikkoja osalle häädetyistä.
Paljossa siitä, mitä teimme tuona kesänä ja sitten myöhemmin Calais’ssa muina aikoina, oli kyse kävelemisestä ympäri kaupunkia ja ihmisten tapaamisesta ja puhumisesta heidän kanssaan; yhteyksien ja luottamuksen rakentamisesta. Näimme ihmisiä Calais’n puistoissa ja kaduilla sekä Salam-nimisen ruoanjakelun yhteydessä, joimme runsain määrin teetä monenlaisissa tilanteissa, vierailimme Beerhouse-nimellä tunnetussa vallatussa varastohallikompleksissa, jonka toisessa isossa hallissa oli ihmisten asumuksia ja toisessa valtavia kasoja vanhaksi menneitä ja niille sijoilleen hylättyjä alkoholituotteita. Näiden kuljeskelujen ja kohtaamisten aikana huomasin, että Joy oli taitava kuuntelemaan. Hän osoitti huomaavaisin tavoin välittävänsä tapaamistaan ihmisistä, ja minun silmiini näytti, että Joyn kanssa Calais’ssa aikaa viettäneet kokivat luontevaksi jakaa tarinoitaan sekä ilojaan ja surujaan hänen kanssaan.
Erään talven ja kevään aikana asuimme molemmat pienen afgaaniporukan leirissä, joka sijaitsi metsässä kemikaalitehtaan läheisyydessä osana laajempaa metsään levittyvää enemmän tai vähemmän väliaikaisten asumusten keskittymää. Tämänkaltaisia teltoista, pressuista, puulevyistä ja muista saatavilla olevista materiaaleista rakennettuja asuinyhteisöjä kutsutaan Calais’ssa yleisesti termillä jungle. Tuohon aikaan Joy otti osaa pyrkimykseen dokumentoida ja ehkäistä väkivaltaa, jota poliisi kohdisti Calais’ta Britanniaan epävirallisia reittejä yrittäviin ihmisiin. Ajatuksena oli olla joko näkyvästi esillä kameroiden kanssa tilanteissa, joissa poliisiväkivaltaa esiintyi ja näin yrittää ehkäistä sitä (mikä ei aina ollut helppoa, koska poliisilla oli tapana hyökätä myös kuvaajien kimppuun ja tuhota kameroita), tai sitten kuvata piilossa poliisilta ja yrittää saada tallennetuksi asioita, joiden julkaiseminen laittaisi painetta viranomaisten suuntaan. Yhdessä vaiheessa Joy pyysi samassa leirissä asunutta ystävää herättämään meidät yöllä siinä tapauksessa, että rekkaliikenne Calais’n satamaan tai Englannin kanaalin alittavan Eurotunnelin terminaaliin olisi ruuhkautunut. Nämä liikennejumit olivat tilaisuuksia päästä sisälle Englannin kanaalin yli tai ali meneviin rekkoihin ja poliisille pahoinpidellä tätä yrittäviä ihmisiä. Muistan heränneeni keskellä yötä ääneen, joka toisti nimeä “Joy” teltan ulkopuolella. Kun myös Joy osoitti heräämisen merkkejä ja vastasi, ystävä lisäsi täsmennyksen telttakankaan läpi: “Traffic jam.” Oli aika lähteä ulos kameroiden kanssa.
Joylla oli taito tehdä, kenties rauhallisen ja lempeän olemuksensa ansiosta, hektisistä tilanteista vähemmän stressaavia. Hänellä oli myös lahja puhaltaa henkeä ja iloa asioihin, jotka olisivat muutoin saattaneet tuntua pitkäveteisiltä. Olimme kerran Joyn kanssa siivoamassa ryhmämme toimistoa ennen tilan luovuttamista vuokranantajalle. Joku oli jättänyt Ruohometsän kansan toimistolle, ja Joy ehdotti, että lukisimme kirjaa loppusiivouksen jouduttamiseksi. Sitten vuorottelimme: kun toinen siivosi toimistoa, toinen luki ääneen Ruohometsän kansaa.
Kuljeskelu ympäri Calais’ta, ja sitten myöhemmin ympäri kotikaupunkiani ja Lontoota, tuntui sekin Joyn kanssa paljon enemmältä kuin pelkältä siirtymiseltä paikasta paikkaan. Sovimme kerran tapaavamme ystävän iltapäivällä Lontoossa. Olimme silloin viettäneet joitain päiviä Milton Keynesissä 50–60 mailin päässä Lontoosta, ja suunnitelmana oli lähteä ajamaan aikaisin ehtiäksemme ajoissa ystävämme luo. Tämä ei sitten kuitenkaan ollut niin helppoa. Jostain syystä pääsimme liikkeelle vasta myöhään, ehkä venähtäneen aamiaisen, pitkittyneiden soittojamien tai jonkin muun nyt jo unohtamani asian takia. Pysähdyimme ajomatkalla huoltoasemalle syömään, ja siinäkin meni kauemmin kuin olimme kenties ajatelleet. Lontooseen tullessa juutuimme ruuhkaan. Kun olimme vieneet auton paikalleen ja vaihdoimme julkisiin, kävi ilmi, että juna- ja metrolinjoilla oli teknisiä ongelmia tai muita häiriötä. Aloimme selvittää korvaavia liikennevuoroja, kävelimme ympäriinsä, eksyimme, odotimme pitkiä aikoja laitureilla. Kun viimein pääsimme perille ystävämme asunnolle, kello oli varmaankin jotain seitsemän illalla. Ystävämme näytti olevan – nähdäkseni varsin aiheellisesti – hieman äreänä siitä, että Joy ja minä olimme viitisen tuntia myöhässä, ja sain vaikutelman, että alati viivästyneen saapumisemme odottaminen oli kuluttanut hänen päivänsä hukkaan. Ja olin totta kai pahoillani ystävämme puolesta ja siitä että emme ehtineet hänen luokseen ajoissa, mutta minulle tuo yllättävän pitkä matka Milton Keynesistä Lontooseen, joka olisi voinut olla toisiaan seuranneiden viivästysten sekä jatkuvasti käsistä karkaavan määränpään värittämä painajaismainen odysseia, ei tuntunut hukkaan heitetyltä ajalta. Joylla oli utelias mieli erikoisille yksityiskohdille sekä hyville tarinoille, joita hän oli myös taitava kertomaan. Kävimme tuon päivän harhailujen aikana pitkiä keskusteluja historiasta ja kirjallisuudesta musiikkiin ja kirjoittamiseen; filosofiasta ja kuntoilusta tapahtumiin ja ihmisiin, jotka liittyivät ohittamiimme paikkoihin. Ja muistan kuinka Joy silloin huoltoaseman pöydässä, jossakin Milton Keynesin ja Lontoon välillä, kertoi elämästään asioita joita en ollut aiemmin kuullut, vaikka olimme silloin tunteneet jo melko pitkään.
Samoihin aikoihin Ruohometsän villikanien elämästä lukemisen kanssa, ja ajanjaksona, johon Joy kerran myöhemmin viittasi ilmauksella “päivämme henkilöstövajeisella toimistolla”, meistä tuli Joy kanssa erään Calais’ssa tapaamamme koiran vannoutuneita seuraajia. Joylla oli ollut tapana virkkoa koiraystävällemme leikkisästi olevansa tätä “ylempänä laumassa”. Jossain vaiheessa nousi kuitenkin esille kysymys oliko asia sittenkään näin, ja että oliko jatkuva muistuttelu lauman sisäisistä asemoitumisista itse asiassa merkki horjuvasta tai jo menetetystä auktoriteetista. Tämä viaton kysymys avasi portit pitkälle ja seikkaperäiselle itsetutkiskelulle, jonka päätteeksi päädyimme molemmat tunnustamaan alamaisuutta odottamatta valtaan nousseen koiraisännän komennolle. Jonkin ajan päästä tuli vaikeaksi tehdä tai sanoa mitään, mikä ei olisi liittynyt uuden herramme johdatukseen. Muistan itseni istumassa tyhjän huoneen lattialla hihittämässä hermostuneesti ja käymässä Joyn kanssa keskustelua, joka koski tarvetta höllentää koiramestarin legendan otetta päivittäisten tekemistemme kerronnassa. Olimme siihen aikaan tulleet jo varovaisiksi kutsumaan johtajaamme nimeltä, ja käytimme kiertoilmauksia kuten “Hän Joka Jääköön Nimeämättä”. Teimme lopulta, asioiden kasassa pitämiseksi, päätöksen puhua aiheesta vähemmän.
Mutta se ei koskaan mennyt täysin kokonaan pois. Mestarin arvovallan pitkä kantama oli läsnä myös Calais’n jälkeisissä tapaamisissa, ja löysi tiensä rikastuttamaan kirjeenvaihtoamme läpi vuosien. Eräässä covid-pandemian aikaisessa sähköpostissa Joy kommentoi edeltäneen vuoden Lontoon-vierailullani ennen pandemiaa käytyä keskustelua näin:
Tulen palaamaan viimeisiin sanoihisi lentokentällä: “asiat eivät välttämättä tule menemään niin huonosti…” Katsotaan, ystäväiseni, katsotaan. Kävi kuinka vain, olen vakaassa aikomuksessa nauttia mistä tahansa armonhetkistä, joita Hän Joka Jääköön Mainitsematta minulle tässä kauhujen ja arvoitusten vyyhdissä suo…
Yhdessä viimeisistä minulle lähettämistään viesteissä Joy kirjoitti kaipaavansa “silmää iskevää suurta mestariamme”, ja kertoi kuinka “hänen kirkas liekkinsä jatkaa loistoaan sydämessäni halki näiden raihnaisten aikojen”. Calais’n jälkeen asuin kaukana Joysta emmekä nähneet niin tiheään, mutta hän oli usein ajatuksissani, ehkä samankaltaisena “kirkkaana liekkinä” minä Joy koirajohtajaamme kuvaili. Jos olen kokenut olevani yksin tai minun on ollut hankala sopeutua ympäristööni, olen monet kerrat turvautunut ajattelemaan Joyta ja sitä, mitä hän sanoisi tilanteista, joissa kulloinkin olen (tai sitä, miten hän vain laskisi leikkiä koko kyseessä olevasta jutusta). Ja sitten, ystävyytemme muistaen, olenkin jo alkanut tuntea olevani vähemmän irrallaan kaikesta. En osaa sanoa näkikö myös Joy asian näin, mutta minulle Joy on ollut ystävä, jonka kanssa olla ulkopuolinen yhdessä. Ystävä, jonka kanssa juosta ympäriinsä kulkukoirien laumana, yhteisen elämän lämpöä matkan varrelle rakentaen.
On paljon muistoja joiden luo mennä nyt. Joy Victor Hugo -squatin ovensuussa huokaamassa “onpa kurja päivä” ulos sateen piiskaamaan Calais’hin katsoen. Joy lukemassa e-kirjojaan valtauksen alkuaikoina saman talon ylimmässä kerroksessa ennen nukkumaanmenoa. Joy naama virneessä esittämässä näytöshahmojaan tai virittämässä (ajoittain sangen kekseliäitä) jäyniään, ennen purskahtamista lopulta nauruun. Pyöräily Joyn kanssa illalla kaupungilta junglea kohti, ensin Calais’n sataman ja sitten kemikaalitehtaan ohi tehtaan valkean savun hohkaessa tummaa talvitaivasta vasten, työläisten lakkovartion tehtaan portilla näkeminen ennen kääntymistä oikealle metsään ja leiriin päin. Kokoontumiset aamiaiselle tai illalliselle telttaleirin tulille, tarinoiden ja käsillä olleiden ruokien nuotion ympärillä jakaminen.
Ja sitten on palasia Calais-päiviemme soundtrackista: Clash-yhtyeen versio Police on My Back -kappaleesta, jonka muistan Joyn laittaneen joskus soimaan, kenties tultuaan poliisien jahtaamaksi ollessaan kuvaamassa näitä moottoritiellä. Toinen Clashin levyttämä lainakappale, Pressure Drop, jota muistan Joyn myös soittaneen. Lykke Li’n I Follow Rivers, joka tuntui soivan Calais’ssa kaikkialla sen yhden talven ja kevään aikana.
Vietimme Joyn kanssa kerran joitain päiviä asuntoveneellä Lontoossa. Tuohon aikaan hänellä oli rutiinina kirjoittaa fiktiota, soittaa kitaraa ja juosta päivittäin tietty aika tai määrä. Muistan lämmöllä noina päivinä toistunutta asetelmaa, jossa seison veneen lieden äärellä valmistamassa meille ruokaa tai teetä ja Joy istuu sohvalla kirjoituskoneeseensa uppoutuneena. Se tuntui kodilta, samalla tavoin kuin joskus aiemmin Calais’n squateissa ja jungleissa. Ja sitten kun aika koitti, lähdimme juoksemaan.
Yhden juoksuistamme oli määrä viedä meidät katsomaan Leyton Orient FC:n stadionia. Lenkki käynnistyi kepeästi, mutta kun olimme kiertäneet Itä-Lontoota pitkät ajat ristiin rastiin ja kysyneet tietä lukuisilta ohikulkijoilta, alkoi käydä selväksi, ettei Leyton Orientin kotikenttä olisikaan välttämättä halukas meille sillä kertaa näyttäytymään. Lopulta olimme liian uupuneita jatkamaan ja käännyimme tappion kärsineinä takaisin (kuukausia myöhemmin Joy lähetti minulle kartan, joka vihjasi, että olimme etsineet koko ajan väärästä paikasta – kartan mukaan hartaasti jäljittämämme stadion ei olisikaan löydettävissä Itä-Lontoosta vaan pohjoisimpien leveysasteiden routaisilta mailta tietämättömien taipaleiden takaa). Muistan silloin kuvitelleeni Joyn ja minun hahmot toisteiseen tv-sketsiin, jossa kaksi ikuisella juoksulla olevaa kaverusta hölkkää keskelle vaihtelevia tilanteita – esimerkiksi uutislähetykseen, lääkärin vastaanotolle tai oopperalavalle, ja niin edelleen – ja tiedustelee korostetun kohteliain elkein ohjeita Leyton Orientin stadionille.
Eräänä kesäiltana olimme päätyneet Joyn kanssa Thamesin etelärannalle Greenwichiin Cutty Sark -laivan lähistölle. Takana oli jälleen yksi pitkien kävelyjen ja kuljeskelujen päivä. Siemailimme teetä ja katselimme heinäkuun viipyilevää auringonlaskua turistien ja kaupunkilaisten hennon puheensorinan soljuessa rauhallisesti taustalla. Muistan että olimme siinä seistessämme molemmat hetken hiljaa, ja sitten Joy sanoi, katse tyynesti horisontissa leväten: “Täällä on oikeastaan aika kaunista.”
J
