Tunsin syvää haikeutta, kun tulin ensimmäisen kerran tyhjään taloon. Sattui olemaan tapaninpäivä ja olin tottunut viettämään jouluni täällä. Olimme tulleet hakemaan täältä mummolle tavaroita: villasukkia, puseroita, hatun, silmälasit ja puhelimen. Esineet olivat niillä sijoilla, joihin ne olivat marraskuun alussa jääneet. Oli pimeää. Kuistin valo oli päällä, jottei talo näyttäisi autiolta. Tilanteen muuttuminen oli ollut odotettavissa jo kauan. Silti muutos tuntui surulliselta. Pian minulla ei enää olisi tätä mummolaa.
Talo, jossa vietän aikaa on rakennettu vuonna 1980. Sitä ennen paikalla oli vanha talo. Näiden kahden talon katot lähes hipoivat toisiaan kun ne olivat hetken yhtäaikaisesti olemassa. Vanhan talon rakensi isopappani Juho, joka tuli tälle paikalle vuonna 1920. Uusi talo rakennettiin vanhan eteen, sillä vanha oli liian huonossa kunnossa. Talo ja sen ympäristö on kivistä ja kallioista, etelä- ja pohjoispuolella aukeavat pellot, joilla enoni hevoset kesällä laiduntavat. Takapihalla on valtava kataja, syreeneitä, omenapuita ja herukoita. Piha muuttuu vähitellen pellosta metsäksi.
Kivi toisensa perään kerääntyy
suureksi kasaksi eteläpellon keskelle
Vanhan tuvan edustalta
S
i
i
r
r
e
t
ä
ä
n
kivi uuden edustalle
On niin hieno kivi, iso ja hyvän mallinen
Hyvä kivi astimeksi
Sen reunamille nuoret koivut
Juhannusta vasten
Tulin tänne tyhjennyspuuhiin ensimmäisen kerran maaliskuun 2022 alussa. Silloin en vielä tiennyt, että tulisin viettämään täällä pitkiä aikoja esineiden parissa. Tyhjensin keittiön kaappien turhia esineitä. Kasasin vanhat muovipurkit suureen säkkiin kierrätykseen vietäviksi. Lapoin alakaapista kattilansa kadottaneet kannet toiseen säkkiin. Myöhemmin sain tietää voivani viettää täällä koko kesän ja surin kaikkia jo menneitä esineitä. Halusin saada kaiken talteen. Saavuin uudestaan ja totesin haluni mahdottomuuden.
En koskaan ole ollut täällä näin paljon keväällä tai mihinkään vuodenaikaan. En ole ollut täällä yksin ja onhan minulla tälläkin kertaa vintillä vilistävät hiiret seuranani. En ole kuullut keväistä lintujen laulua, teerien kujerruksen kaikua kevätiltana. En ole nähnyt miten nopeasti lumi keväällä sulaa. Toukokuisena perjantaina näin, kuinka hevosmuurahaiset alkoivat vilistää pitkin kallioita ja kuivaa sammalta. Näin jänisten jahtaavan toisiaan pellolla ja toisten parittelevan. Yllätyin miten pitkältä päivä jo tuntuu täällä. Kevään pimeydessä, kun oli vielä lunta, saattoi ulkona olla valoisampaa kuin sisällä. Silloin sisätila tuntui turvalta, josta saattoi tarkkailla tapahtumia. Mitään ei tapahtunut.
Täällä on paljon sellaisia töitä, joista en ymmärrä mitään. Ne ovat maatilan töitä, joita minun ei ole tarvinnut opetella. Olen kyllä nähnyt niitä läheltä tai vierestä, tehnyt pienenä muiden seassa heinätöitä. Mutta minun ei tarvitse korjata romahtanutta aitan lattiaa tai häätää pois elukoita vintiltä, saati kyntää tai niittää. Ei tämä minun paikkani ole muutenkaan, minulle tämä on mummola: paikka, jossa olen aina voinut vierailla. En ole kasvanut täällä enkä tule tätä perimään. Olen täällä vain käymässä.
Tie tänne on mäkinen ja mutkainen. Alkumatka taajamasta on päällystettyä tietä, mutta Ronanmäen alussa päällyste päättyy ja hiekkapölly alkaa. Sitä ennen on jo ohitettu Suurolan suora ja Sorjosen mutka. Ronanmäki on pitkä mäki, jonka vasemmassa reunassa on aina nimismiehen kiharaa. Mäen jälkeen tullaan Munalahden mutkaan ja siitä jatketaan pienempien mutkien ja mäkien läpi kapenevaa tietä pitkin Tähtiniemeen. Ennen perille johtavaa suoraa on vielä yksi tiukka kurvi. Mutkan oikealla puolella on suopelto. Suoran päästä voi nähdä navetan päädyn ja hetken päästä palan ajosillasta. Siitä näystä voi päätellä, että ollaan perillä.
Vietän täällä aina muutaman päivän kerrallaan. Useimmiten joku tuo minut – yleensä äiti – ja jättää minut eväineni metsikön keskelle. Ensimmäinen päivä menee totutellessa. On totuttava pattereiden ujellukseen ja nurkkien paukahteluun. On totuttava pesemään kätensä kylmällä vedellä, kun lämmin vesi on pistetty poikki. On totuttava kellon jatkuvaan tikitykseen. Pitää muistaa, että vain yksi viidestä kellosta näyttää oikeaa aikaa. Täällä aika tuntuu muutenkin pysähtyneen. Talon ulkokuoren se on kuluttanut ruskeasta harmaaksi ja jonkun laudan napsaissut seinästä irti. Eteläpäädyssä nurmikko on muuttunut sammaleeksi ja sammaloituneesta ruohomatosta on vain rajat jäljellä.
En ole varma onko minulla oikeutta penkoa toisen ihmisen omaisuutta. Monet esineet eivät paljasta omistajistaan arkaluontoisia tai henkilökohtaisia asioita. Aitassa on paljon kokopuisia huonekaluja ja maatilan töihin liittyvää tavaraa. Siellä on myös mummoni ja isomummoni rukit, sekä vanhasta tuvasta tuodussa kaapissa läjäpäin sinappilaseja. En tiedä osaako täällä enää kukaan käyttää rukkia tai kutoa kangasta. Pellavan työstössä on niin monia vaiheita: nyhtäminen, niputus, rohkiminen, liotus, kuivatus, loukutus, lihtaaminen, häkilöinti, harjaus, kehräys ja lopuksi kankaaksi kutominen. Mietin kaiken sen työn tuntua ruumissa, kun kaikki muukin työ on ruumiillista. Tuntuu niin hurjalta, että pyyhkeiden kuitu on peräisin viereisiltä pelloilta. Ymmärrän yhä paremmin mummon tapaa leikata talteen kankaiden ehjät palaset. Kuluneiden palasten kuidut pöllyävät ja hajoavat pesukoneessa. Ystäväni mukaan niitä voi yhä käyttää paperinvalmistuksessa, joten kiikutan hänelle rikkinäisiä pellava- ja puuvillakankaan palasia.
Täällä on myös valtava määrä paperia: kirjeitä, kortteja, hautaustodistuksia ja kuolinilmoituksia. Jos minä en kävisi sitä läpi, joku muu tekisi sen tai polttaisi kaiken poroksi tietämättä sisällöistä mitään. Olen jatkuvasti varuillani: tiedänkö kohta liikaa, pelkään tietäväni lopulta liian vähän. Kun avaan vanhan kirjeen ja ujutan sen ulos kuorestaan, pelkään jonkun tulevan sisään. MINULLA ON LUPA OLLA TÄÄLLÄ. Kirjeiden lempeys ja lämpö yllättävät minut. Ehkä välittävät sanat ovat peittyneet myöhempien murheiden alle, sillä tämänkaltaista lämpöä en ole täällä tavannut. Ehkä minä olin liian nuori vielä silloin kun tällaista oli. Ehkä kirjoitetut sanat tuntuvat erilaisilta kuin ääneen lausutut. Ujutan kirjeen takaisin kuoreensa.
Pengon tuvan kirjahyllyn laatikoita, joissa on lähinnä valokuvakansioita. Irtonaisia kuvia löytyy sieltä täältä, sekaisin uusia ja vanhoja. Yritän pelastaa kuvat turvaan muovilta. Kastetodistuksia, joulukortteja, kahdet pelikortit. Kukaan tuskin tiesi niiden olevan täällä. Löydän paperitavaran seasta lehtileikkeen, jossa kerrotaan Elisabetin ja Philipin häävalmisteluista. Edellisiltana katsoin Areenasta sarjaa Windsorien dynastiasta ja mietin, miten joku sattuukin syntymään kruununperilliseksi. Löydän irtonaisten kuvien seasta tutun oloisen kuvan, jonka tuttuus johtuu enemmän tuvassa roikkuvasta neulotusta taulusta kuin itse kuvasta. Olen tottunut näkemään taulun, se on minulle todempi kuin kuva.
Nostan hirvensarvissa roikkuvia punottuja kelloja. Ne ovat killuneet punaisessa narussaan vuosia tai vuosikymmeniä, tottuneet olemaan tällä tavalla. Naru on punaista lahjanarua, hyvin hyödynnettyä kuten on tapana. Se antaa periksi ja hajoaa pieniksi punaisiksi hiutaleiksi lattialle. Muutos totutusta rasituksesta sai sen hajoamaan. Minäkin tunnen ruumiissani liikkeet, jotka poikkeavat tavallisista. Silloin tottumaton ruumiini valittaa, muttei hajoa. Punotut kellot eivät kilkata vaan tupsahtavat pehmeästi maahan.
En osaa keskittyä mihinkään, sinkoilen huoneesta toiseen. Viritän itselleni studion mummon kamariin. Ripustan valkoisen kankaan virkatun taulun reunan päälle. Kangas on ryppyinen, eikä minulla ole silitysrautaa mukana. En löydä mistään edes toimivaa suihkepulloa. Kangasta ympäröi vihreä seinä. Oikealla puolella on ikkuna lännen suuntaan. Pystytin pisteeni tänne, koska tässä huoneessa on luonnonvalon suhteen paras tilanne. Kuvaan esineitä valkoista taustaa vasten. Käyn hakemassa jotain tuvasta ja jään sille tielleni. Muistan, että äidin kanssa oli puhetta vaatehuoneen tyhjentämisestä, joten menen tyhjentämään sitä. Pesukone on pysähtynyt ja edellisetkin pyykit ovat viikkaamatta. Ryhdyn viikkaamaan lakanoita ja pyyhkeitä. Vien kuivat liinavaatteet tuvan puolelle, sillä niitä on helpompi levitellä siellä. Unohdan ripustaa märät pyykit narulle, sillä hairahdan keittiön puolelle. Ryhdyn kuvaamaan astioita ja alan kaivata pöytäliinaa niiden alustaksi. Lähden hakemaan pöytäliinaa vaatehuoneesta ja muistan pyykit. Ripustan pyykit kuivumaan. Etsin vaatehuoneesta pöytäliinan. Kurkistan mummon kamariin ja mietin mitä ihmettä olinkaan tekemässä.
Lähtöpäivänä kasaan kiireesti tavaroita yhteen, jotta puuhani näyttäytyisivät johdonmukaisina muille. Kaikki lähisukulaiset kyllä tietävät minun kuvaavan täällä. Paitsi mummo, joka ei enää tunnista minua. Hän puhuu jostain vieraasta ihmisestä, joka kuvaa hänen kotiaan. Hän tietää, että kanssani samanniminen ihminen on olemassa, muttei osaa yhdistää minua siksi samaksi. Hän luulee minua äitini serkuksi, hän luulee minulla olevan eri isä kuin sisaruksillani. Mummo kuitenkin muistaa, kun käytin häntä mökillä saunomassa ja kuinka kerran yritimme yhdessä korjata lintallaan olevaa pihakeinua. Mummo kuuluu olevan hyvillään siitä, että joku viimein tyhjentää taloa.
Kun palaan talolta kaupunkiin kaipaan niitä esineitä, joita en ole vielä tallettanut. Tuntuu, että hahmotan tavaroiden arvon vasta etäämmällä. En halua katsoa niitä kuvia, joita minulla jo on. Talolla en kuitenkaan koskaan osaa valita mitä kuvata tai mihin tarttua. Mistä aloittaa, kun ei ole selkeää alkua tai loppua? Onko edettävä huone kerrallaan? Vai kannattaisiko luokitella esineitä? Miten luokitella jonkun ihmisen omaisuus ja elämä? Poissa ollessani pelkään jonkun sotkevan järjestyksen, vaikkei ole mitään järjestystä mitä sotkea.
Alan kiinnittää huomiota toistuvuuteen siinä mitä löydän. Jouluun liittyvää tavaraa löytyy kaikkialta. Kerään kasaan säästä kertovia lehtileikkeitä. Haluaisin pitää kaikkein yksityisimmän, mutta ei minulla ole tilaa siihen. En halua luopua kirjeistä ja korteista, en halua jakaa sitä mistä niissä puhutaan. Haluan niiden vain säilyvän, jotta voin palata niiden äärelle. Olen lajittelija: tuo täytyy säästää, tuo on klassikko, tuolla ei tie mittään. Olen siivilä, johon tarttuu se millä on arvo: henkilökohtainen, rahallinen, esteettinen, tunne- tai käyttöarvo. Tartun hanakasti pellavapyyhkeisiin, laseihin, kuolinilmoistuksiin ja valokuviin. On pakko pystyä luopumaan, on raivattava vanha pois uuden tieltä. Olen jo vienyt täältä esineitä kotiini. Minulla on vanhan tuvan nojatuoli. Minulla on tuohesta tehty pannunalunen ja toinen katajainen. Haaveilen saavani tuvan nurkasta itselleni lasiovellisen kaapin. Se on saatu yhdeltä mökkiläiseltä, jonka kanssa ei olla enää väleissä. Haluan ympäröidä itseni esineillä, joilla on minulle jotain merkitystä.
Mistä nämä esineet kertovat? Kuka ne on tuonut? Onko joku ostanut tämän ja mistä? Onko esine arvokkaampi, jos se on saatu tärkeältä ihmiseltä? Mistä esineen arvo muodostuu? Tätä tavaraa on niin paljon. Kaikkialla on tavaraa. Voiko esineistä päätellä mitään? Joidenkin taakse tai säilytettyihin alkuperäispakkauksiin on kirjoitettu antajan nimi ja vuosi.
Käyn läpi vaatehuonetta. Koluan mummon takkien taskuja, joista löytyy nipposia. Kutsumme nipposiksi puoliksi käytettyjä talouspapereita tai nenäliinoja. Lisäksi taskuista löytyy kurkkupastilleja ja sokeripaloja yllättävän tarpeen varalle. Yhdessä kasassa on valtava määrä eri värisiä ja kokoisia esiliinoja, jotka pistän sivuun odottamaan kesää ja ihmisiä niiden sisälle. Levittelen löytämiäni huiveja pihalla suureksi matoksi. Yhtä villahuivia on joku käynyt syömässä. Syyllinen on luultavasti vyöihrakuoriainen, sillä tapasin lattialta yhden sellaisen. Kerään huivit, hatut ja repaleiset villatakit kasaan punaiseen muovilaatikkoon. Ne mitä ei tarvita tai millä ei nähdä arvoa poltetaan lähipäivinä. Minun saapumistani on odotettu ja sen jälkeen on odotettu sopivan tyyntä säätä. Eräänä iltana eno soittaa, että nyt olisi tulen teon aika, aamun tuuli kun on tyyntynyt. Polttokasaan lisätään viimeisenä vaatehuoneesta kaivetut huivit. Kasa syttyy nopeasti ja sen tuottama lämpö hohkaa yllättävän kauas. Koko tämä polttaminen tuntuu käsittämättömältä. Onko se jokin riitti? Kaikki täällä tuntuvat polttavan jotakin. Äitikin kertoi polttaneensa viime syksynä oman hääpukunsa mökillä ja isäni puvun siinä samalla. Kaatopaikan kaukaisen sijainnin ja tavaran määrän vuoksi ymmärrän polttamisen käytännöllisyyden. Nuotiosta nousee sankkaa savua ja ilmassa leijailee mustia hiutaleita.
Selaan vuoden 1946 Pikku Jättiläistä ja huomaan neliapiloita siellä täällä sen välissä. Mietin, kuka ne on poiminut ja mistä? Ja miten ne ovat säilyttäneet niin hyvin värinsä? Ehkä koska ne on säilötty kirjan väliin valolta suojaan vuosikymmeniksi. Etsin itsekin usein neliapiloita, joten niiden löytäminen täältä herättää minussa riemua.
Voimakkaimpia taloon liittyviä muistoja: sisällä on aina liian kuuma. Vuodenajasta riippumatta mummon jäseniä kolottaa ja hän haluaa leivinuuniin tulet. Kaikki muut talossa oleilevat kiemurtelevat tuskissaan ja hakeutuvat räppänöiden läheisyyteen hakemaan viilennystä. Televisio huutaa ja kukaan ei välttämättä kuule ulko-oven avausta. Täytyy itsekin huutaa PÄEVEE kovaan ääneen ovensuusta. Joskus television kanssa samaan aikaan pauhaa keittiön radio. Keittiön pöydällä on Tupperwaren sinikeltainen leipälaatikko, vihreä lasikulho palasokerille, kermansaven sokerikko hienosokerille ja Pauligin suolasirotin, jossa on punainen korkki. Välillä punainen KevytLevi on jätetty pöydälle odottamaan seuraavaa ateriaa. Nipposia lojuu siellä täällä ja jossain niiden alla on suklaalevyn jämät tai vain puolikas pala Fazerin sinistä sulassa sovussa kaiken muun kanssa.
Jääkaapin päällä on vuosia ollut tanssiva kukka. Sen keltainen naama ja oranssit terälehdet tuijottavat penkillä istuvia ihmisiä. Kuvaan sen ja toivon, että se vielä toimisi. En meinaa saada paristoja irti ja epäilen niiden olevan hengettömiä. Otan äidiltä uusia paristoja ja kokeilen niitä paikalleen, mutta kukka ei edelleenkään tanssi. En enää muista ääntä, mutta muistan jonkinlaisen liikkeen. Yritän etsiä netistä tietoa tanssivista kukista, mutten löydä mitään. Haluaisin vielä kerran kuulla äänen ja nähdä liikkeen. Kysyn pihalla nuoremmilta serkuilta, muistavatko he kuinka kukka tanssi. He eivät muista liikettä, vaikka muistavat kukan. Kukka taisi tanssia viimeisen tanssinsa vuosikymmeniä sitten.
Herään yöllä ja hiippailen hämärässä talossa. Tuvan ikkunan ulkopuolella näen hevosen nukkuvan seisaallaan laitumella peräpää taloon ja omenapuuhun päin. Ulkona on myös ötököitä, sillä hevonen heilauttaa häntäänsä. En näe toista hevosta, mutta tiedän sen olevan jossain lähellä. Ulkona nukkuvat hevoset tuovat minulle turvaa. Luotan siihen, että ne reagoivat poikkeuksiin ja herättävät minut siinä samalla. En halua nukkua korvatulpat korvissa, jotta kuulen varoittavat äänet. En tiedä mitä pelkään. Muistan – tai kuvittelen muistavani – papan kerran kertoneen, että eräänä yönä vieras ihminen tuijotti sisään hänen ikkunastaan. En ole varma onko se totta vai onko vilkas mielikuvitukseni tehnyt tepposet. Nukun verhot kiinni, sillä en halua herätä vieraan ihmisen tuijotukseen. Jos papan kertoma olikin totta, ei tuo ihminen tehnyt tai vienyt mitään, hän oli vain utelias kulkija. Harva tänne asti muutenkaan eksyy, sillä täällä ei ole mitään muuta.
Toukokuussa keräännymme taloon mummon yhdeksänkymmentäkahdeksanvuotispäiville. Lupaan leipoa kakun. Syntymäpäivien kanssa samaan aikaan televisiosta tulee jääkiekon MM-peli, jossa Suomi pelaa Yhdysvaltoja vastaan. Televisio pauhaa, eikä kukaan tunnu keskittyvän läsnäoloon. Meitä on paikalla viisitoista, joten tapahtumaa on riittämiin pelkästään koko seurueen yhteisessä ruokailussa ja kahvittelussa. Mummo kyselee minun äitini, oman tyttärensä perään ja olisi valmis lähtemään pois ennen kuin edes kahveja on juotu.
Talon tyhjentämisen edistämiseksi ryhdymme kiinnittämään tarralappuja esineisiin, joita haluamme säilyttää. Pieniä keltaisia lappuja on siellä täällä, mutta lopulta kovin vähän. Kaikkein suurimmassa arvossa ovat astiat ja maljakot. On myös tauluja ja valokuvia, jotka kuuluvat taloon ja menevät siksi enolleni, hänhän tämän talon omistaa. Sellaisia ovat papan vanhempien Juhon ja Selman kuva, sekä mummon ja papan hääkuva. On myös joitain muita kuvia, kuten ilmakuvat talosta, joille en voi kuvitella mitään muuta paikkaa kuin tämän.
Käyn poimimassa mustikoita rannalta ja muistan, kuinka mummo joskus toi papalle mustikan varpuineen talon kuistille syötäväksi, palan metsää mukanaan. Vien mummolle terveyskeskukseen mustikoita pahvimukissa. Äiti kertoo, että viikko käyntini jälkeen mustikoita on yhä jäljellä, eikä mummo anna heittää niitä pois. Mummo kaipaa omia vaatteitaan ja kotiaan. Hän pitää tiukasti kiinni siitä, mitä hänelle on kotoa tuotu.
Lauantaina 23.7.2022 äiti lähettää minulle viestin, jossa sanotaan mummon tulevan käymään kotona muutaman tunnin päästä. Lastaan kahvin valmiiksi keittimeen ja jään odottamaan muita saapuviksi. Enoni työntävät vuorotellen mummoa pyörätuolissa vauhdikkaasti ympäri pihaa. Mummo kysyy, kuka minä oikein olen ja vastattuani jatkaa: ootkos sinä kerruutarpeista tehty. Kukaan ei tiedä mitä se oikeastaan tarkoittaa, mutta kaikki nauravat. Sisällä mummo haluaa katsoa kaikkiin huoneisiin ja juomme yhdessä kahvit keittiön pöydän ääressä. Vierailunsa jälkeen mummo toteaa äidilleni, että tokkopahan hän enää kotona käykään. Kymmenen päivää myöhemmin saan puhelun: mummo on kuollut.
Mietin vanhoja valokuvia kirjekuoressa sängyn päällä ja havahdun ajatukseen: ei tosiaan ole enää ketään keneltä kysyä. Olen kuullut sen monta kertaa, olen ajatellut sitä ja tiedostanut sen ymmärtämättä sen lopullisuutta. Valokuvien tuntemattomien hahmojen sijaan harmittaa, etten tullut kysyneeksi mummolta suolaliesikkäästä: litteästä suolaisella kalaliemellä valellusta ruisleivästä, jota mummo tapasi ennen tehdä. Sen pinta oli kiiltävä ja siinä oli harvakseltaan sormenpäillä painettuja pieniä kuoppia. Missään muualla en ole kuullut siitä puhuttavan, eivätkä opettajani leipurikoulussa tienneet siitä mitään. Se ei ollut minun suosikkini, ikävöin sitä silti.
Mummon hautajaisten ja muistotilaisuuden jälkeen keräännymme lähisukulaisten kanssa talolle. Tyhjennykselle on asetettu takaraja. Syyskuun loppuun mennessä on haettava tai varastoitava jonnekin muualle ne esineet, jotka haluaa pitää. Haluan pitää kaiken, en olekaan valmis luopumaan. Luulin tehneeni surutyötä jo pitkään, mutten ymmärtänyt mitä on tapahtumassa todella. Ei surutyötä voikaan tehdä etukäteen, vaikka niin halusin kuvitella. En tajunnut, että kun luopuu mummosta on luovuttava myös tästä paikasta. Tämä kaikki on kerralla ihan liikaa. Mitä tehdä jouluna, jos on viettänyt kaikki tähänastiset joulut mummonsa kanssa? Ehdotan äidille uusia jouluperinteitä, en vain vielä tiedä mitä sillä oikeastaan tarkoitan.
Syyskuun puolessa välissä menen viimeiselle vierailulle tavaran täyttämään taloon. Haalin isoon pärekoriin tavaraa, jonka haluan omakseni. Haluan kahdeksan kappaletta vihreitä laseja, haluan pienemmän pärekorin, verhot ikkunasta, toisen korin, ompelutarvikkeita, vanhoja almanakkoja ja yhden ruudullisen paidan. Äiti näyttää minulle kissaa esittävää seinäkelloa, jonka myös haluan. Kerään kasaan Juho-papan sydämentahdistimet, piipun, sekä punaisen rispaantuneen kuusenkoristeen. Kiikutan kaiken äidin luo, missä järjestän tavarat IKEA-kassiin odottamaan lähtöä. Kiellän itseäni haalimasta enää mitään. Haluan silti myös yhden kissamukin ja erään pöytäliinan. Kun olen hyvästelemässä ja valmis lähtöön eno käynnistää traktorin ja alkaa kärrätä kauhalla tavaraa polttokasaan metsän reunaan. Kaikki intoutuvat kantamaan lisää tavaraa traktorin kauhaan ja pian tuvassa kaikuu. Sohva, kirjahylly, kolme pientä kaappia, yksi sänky, saunan lauteet, kaksi nojatuolia ja kolme rahia on poltettu. Kaiken tuon lisäksi paloivat päreeksi myös monet verhot ja aitassa tomuttuneet matot. On helpompaa kun tavaroiden kohtalosta on päätetty yhdessä. Siitä huolimatta olen väsynyt. Siinä hetkessä tunteille ei tunnu olevan tilaa, mutta kotimatkalla kaiho iskee kyntensä minuun ja pidättelen kyyneleitä junan lemmikkivaunussa. Raahaan mukanani niin painavaa lastia etten meinaa jaksaa kantaa sitä kotiin saakka.
Marraskuussa 2022 käyn äidin kanssa talolla tarkastamassa tilanteen. Talo on tyhjä – paikallaan keittiössä törröttävää pirtinpöytää lukuunottamatta. Keittiön kaapit on purettu ja rikkinäiset tai aikansa eläneet kodinkoneet on viety pois. Tuvan ja kamareiden lattioilla lojuu kärpäsenraatoja. Vain valo on tuttua. Eteisen palapeilin paikalla on auringon jälkeen jättämä vaalea kohta.
Kolmenkymmenenkahden vuoden ajan olen kutsunut tätä paikkaa mummolaksi. En vielä tiedä millä nimellä jatkossa kutsun sitä.
