Imperiaalisesta elämäntavasta ja sen vastustamisesta — Markus Wissenin haastattelu

Saksalaisen Markus Wissenin oli määrä puhua Helsingissä järjestetyssä RESET seminar: On Fossil Capitalism and What Comes After It -tapahtumassa 11. maaliskuuta 2025. Saksan lentoliikenteen työtaisteluiden vuoksi Wissen ei kuitenkaan päässyt matkustamaan paikan päälle. Juho Narsakka haastatteli häntä Zoomin välityksellä etänä pidetyn puheenvuoron jälkeen. Wissen tunnetaan yhdessä Ulrich Brandin kanssa kirjoittamastaan ”imperiaalista elämäntapaa” käsittelevästä kirjasta, joka ilmestyi englanniksi Verso-kustantamolta nimellä The Imperial Mode of Living: Everyday Life and the Ecological Crisis of Capitalism (Verso, 2021).

***

Juho Narsakka: Hei Markus! Voisitko aloittaa esittelemällä itsesi?

Markus Wissen: Nimeni on Markus Wissen. Työskentelen Berliinissä talous- ja oikeustieteellisessä korkeakoulussa, jossa minulla on yhteiskuntatieteiden professuuri. Keskityn erityisesti sosio-ekologiseen muutokseen. Kuulun myös PROKLA:n (kriittisen yhteiskuntatieteen lehti) toimituskuntaan ja Rosa Luxemburg -säätiön tieteellistä neuvoa antavaan toimikuntaan.

JN: Olet myös julkaissut useita kirjoja, eikö niin?

MW: Kyllä, olen julkaissut kirjoja ekologisista kysymyksistä, biologisesta monimuotoisuudesta ja politiikasta. Lisäksi olen käsitellyt ekologisten muutosten alueellisia ulottuvuuksia. Tuorein kirjani, jonka olen kirjoittanut Ulrich Brandin kanssa, käsittelee kapitalismin rajoja. Sen englanninkielinen käännös ilmestyy tämän vuoden aikana nimellä Capitalism at the Limit: A Political Ecology of a World in Crisis (Polity, 2025).

JN: Ennen kuin siirrymme käsittelemään kirjaasi Imperial Mode of Living ja tänään pitämääsi luentoa, haluaisin vielä kysyä, oletko ollut teorian kirjoittamisen lisäksi muilla tavoin poliittisesti aktiivinen tai järjestäytynyt jollakin tavalla? 

MW: Kyllä, katson osallistumiseni Rosa Luxemburg -säätiön toimintaan osaksi poliittista työtäni. Meillä on esimerkiksi työryhmä, joka käsittelee liikkumisen kysymyksiä, kuten autoliikennettä, ja sitä, miten autokeskeisestä liikkennejärjestelmästä voisi päästä eroon. Tämä ryhmä toimii poliittisen toiminnan ja tieteellisen työn rajapinnoilla. Teemme yhteistyötä muun muassa yhteiskunnallisten liikkeiden, ammattiyhdistysten ja niiden jäsenten sekä autoteollisuudessa toimivien työläisten kanssa. Viimeisillä tarkoitan vasemmistolaisia ihmisiä, jotka autoteollisuudesta käsin pohtivat, miten vastustaa autokeskeistä järjestelmää.

JN:  Kerroit tänään pitämässäsi luennossa, että aloititte työstämään imperiaalisen elämäntavan käsitettä vuoden 2008 finanssikriisin aikana. Kerrotko lisää tästä?

MW: Juuri näin. Työskentelin tuolloin Wienin yliopistossa. Aloimme työskennellä käsitteen parissa vuoden 2008 jälkeen ja suhteessa finanssikriisiin. Ajatus lähti siitä, että silloinen finanssikriisi oli valtava kriisi, jota verrattiin vuoden 1929 suureen lamaan. Tämä ei kuitenkaan saanut vasemmistoa liikkelle ja synnyttänyt suurta yhteiskunnallista liikehdintää, ainakaan globaalin pohjoisen maissa. Oli siis kyse merkittävästä kapitalismin kriisistä ja kriisin kokemuksesta, mutta samaan aikaan ei syntynyt merkittävää vastarintaa. Edistyksellistä oppositiota ja liikkeitä ei syntynyt. Esitimme tällöin kysymyksen: Mistä tämä johtuu? Meidän vastauksemme liittyi tietyn elämäntavan vakauttaviin osatekijöihin, jotka kykenevät takaamaan väestön suurelle osalle tai jopa enemmistölle uusintamisen jopa kriisiaikoina. Tämä oli alkuperäinen ajatuksemme, ja sanotaan vaikka kannustin, imperiaalisen elämäntavan käsitteen kehittämiselle.

JN: Kirjanne imperiaalisesta elämäntavasta julkaistiin ensin saksaksi vuonna 2017 ja käännettiin sitten 2021 englanniksi. Ymmärtääkseni teos oli myös eräänlainen interventio vuoden 2015 ”pakolaiskriisin” aiheuttamiin keskusteluihin Saksan vasemmiston sisällä ja ruokki muutenkin monenlaisia keskusteluja?

MW: Kyllä, kirjastamme keskusteltiin runsaasti vasemmiston piirissä. Olimme yllättyneitä sen saamasta vastaanotosta ja käynnistämistä keskustelusta. Meitä kiittivät monet ihmiset, jotka näkivät kirjamme mahdollisuutena ymmärtää paremmin osallisuuttaan tiettyihin kestämättömiin tuotanto- ja kulutuskäytäntöihin ilman, että heitä syytettäisiin henkilökohtaisesti. He pohtivat kirjamme kautta omia elinolosuhteitaan, sillä he osallistuivat tietynlaiseen elämäntapaan kykenemättä välttämään sitä. Tämä lisäsi ymmärrystä siitä, miten ihminen pakotetaan tiettyyn elämäntapaan ilman, että hän voi valita irrottautuvansa siitä. Imperiaalinen elämäntapa on siis voima, joka vetää ihmisiä puoleensa, mutta myös sosiaalisen pakkokeinon muoto, johon jokainen kapitalistisen yhteiskunnan jäsen on sosiaalistettu. Ihmisillä ei ole vaihtoehtoa toisten kustannuksella elämiselle, koska he ovat tämän yhteiskunnan jäseniä. Ihmiset ovat kietoutuneita tämän yhteiskunnan instituutioihin, infrastruktuureihin ja yhteiskunnallisiin suhteisiin. Tällaiset ajatukset herättivät monissa vastakaikua ja ehkä myös selittivät, miksi monet ottivat kirjan hyvin vastaan.

Meitä myös kritisoitiin monesta näkökulmasta. Erään kritiikin mukaan jätimme huomiotta luokkakysymykset globaalissa pohjoisessa ja rakensimme uuden pääristiriidan globaalin pohjoisen ja etelän välille. Jotkut sosiologit ja muutkin ihmiset sanoivat, että laiminlöimme luokkakysymyksen. Heidän mukaan unohdimme, että Saksan ja muiden globaalin pohjoisen maiden maiden työntekijöitä riistetään, koska he ovat kapitalistisen yhteiskunnan työntekijöitä. Emme siis ehkä korostaneet tarpeeksi sitä, että imperiaalinen elämäntapa on myös luokkakysymys. Käsittelemme viime vuonna saksaksi ilmestyneessä uudessa kirjassamme – joka ilmestyy tänä vuonna englanniksi nimellä Capitalism at the Limit – ajatusta siitä, millä tavoin imperiaalisessa elämäntavassa on kyse luokkakysymyksestä.

Pohdimme myös, missä määrin imperiaalinen elämäntapa on yhtäältä sellaisten työväenluokan aikaisempien kamppailujen tulos, jotka aiemmin suunnattiin kapitalistista tuotantotapaa vastaan, mutta jotka tahattomana seurauksena muuttuivat pyrkimykseksi osallistua tämän vaurauden synnyttämään tuotantotapaan. Samasta ilmiöstä voidaan myös käyttää ilmausta fordistinen luokkakompromissi. Työväenluokka suostui alisteiseen asemaansa kapitalistisessa yhteiskunassa, koska sillä oli mahdollisuus saada osansa kapitalistisen yhteiskunnan tuottamasta vauraudesta. Kyse ei tietenkään ollut symmetrisestä osallistumisesta. Työväenluokka ei päässyt käsiksi vaurauteen, josta hallitseva luokka saattoi nauttia, mutta 1900-luvun jälkipuoliskolla työväenluokan varallisuus joka tapauksessa kasvoi. Tämä ei saa kuitenkaan viedä huomiota pois siitä, että työolot olivat edelleen huonot ja juuri työläiset asuivat alueilla, jotka  tuhoutuivat kapitalistisen tuotannon ympäristövaikutusten vuoksi. Tästä huolimatta myös työväenluokan hyvinvointi lisääntyi. 

Imperiaalisen elämäntavan yhteiskunnallinen yleistyminen on siis seurausta työväenluokan kamppailuista, ja samalla imperiaalinen elämäntapa on ollut tapa saada hallintaan tuotantotapaan sisältyvä luokkakonflikti. Sitä ei voi siis ymmärtää ilman, että otetaan huomioon luokkasuhteet ja luokkaristiriidat globaalissa pohjoisessa.

JN: Luimme kirjanne Helsingissä ja keskusteluissamme nousi toistuvasti esiin yksi kysymys. Eräässä kohdassa kirjoitatte siitä, miten osa kasvavasta keskiluokasta globaalissa etelässä sopeutuu imperiaaliseen elämäntapaan tai sitä vastaaviin standardeihin, kuten lentokonematkailu, lihansyönti, yksityisautoilu ja niin edelleen. Mitä meidän globaalissa pohjoisessa asuvien vasemmistolaisten pitäisi ajatella tästä?

MW: Mielestäni meillä ei ole moraalista asemaa, josta käsin arvostella globaalin etelän keskiluokkaa siitä, että se on omaksunut tiettyjä imperiaalisen elämäntavan elementtejä. Kyse on yhteiskunnallisesta kysymyksestä. Käsitteemme tarkoitus ei ole syyttää yksilöitä heidän elämäntavastaan, vaan ymmärtää sitä, miten yksilöt päätyvät elämään tietyllä tavalla. Imperiaalinen elämäntapa liittyy yhteiskunnallisiin tekijöihin, tiettyihin kehityskulkuihin,  joiden kautta kapitalistiset tuotanto- ja kulutusmallit yleistyvät globaalin etelän maissa. Niiden leviämistä ohjaavat tietyt mielikuvat ja käsitykset elämästä, jotka siirtyvät globaalista pohjoisesta globaaliin etelään. 

On selvää, että tämä on ongelma, koska imperiaalinen elämäntapa ei ole ekologisesta näkökulmasta yleistettävissä. Tämän takia meidän on kritisoitava kapitalistista tuotantoa. Imperiaaliseen elämäntapaan kytkeytyy etuoikeuksia, jotka ovat erityisen syviä niiden kohdalla, joilla on suurin ympäristöjalanjälki. Meidän on kehitettävä vaihtoehtoisia tapoja elää hyvää elämää ja organisoitava yhteiskunnallisia enemmistöjä taistelemaan sellaisten vaihtoehtoisten elämäntapojen puolesta, jotka eivät heikennä muiden ihmisten elinoloja tänään ja tulevaisuudessa.

JN: Korostat sitä, ettette halua kritisoida tai moralisoida yksittäisiä työntekijöitä ja kuluttajia täällä globaalissa pohjoisessa. Tästä huolimatta ihmiset voivat kokea, että heitä syyllistetään asiasta. Millä tavoin te olette puhuneet näistä asioista? Miten olette pyrkineet avaamaan keskusteluja koskien ympäristöjalanjälkeä, imperiaalista elämäntapaa ja muuta aiheeseen liittyvää sortumatta yksilöiden moralisointiin? 

MW: Olemme keskittyneet keskustelemaan infrastruktuureista, instituutioista ja yhteiskunnallisista valtasuhteista, joiden osia yksilöt ovat. Yksi esimerkki koskee elämistä maaseudulla. Viime vuosikymmeninä Saksassa on purettu sosiaalista ja teknistä infrastruktuuria yhteiskunnan uusliberaalin uudelleenjärjestelyn yhteydessä. Monet kylät ja pikkukaupungit ovat menettäneet esimerkiksi uimahalleja, sairaaloita, kirjastoja, kouluja, arjessa tarvittavia elintarvikkeita myyviä pikkukauppoja ja niin edelleen. Monilla paikkakunnilla bussit kulkevat enää kaksi kertaa päivässä. Mitä siellä asuvat ihmiset voivat tehdä autolla ajamisen sijaan uusintaakseen elämäänsä päivittäin? Heillä ei ole muuta mahdollisuutta, eli kyse on käytännössä pakosta. Monilla ihmisillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin liikkua kestämättömällä tavalla. Tämän kaltaisella esimerkillä on voitu käsitellä ympäristöjalanjälkeä syyttämättä ihmisiä heidän yksilöllisestä kulutuksestaan ja liikkumisestaan.

Kritisoimme tietenkin rikkaiden ihmisten elämäntapaa ja heidän etuoikeuksiaan, mutta luulen, että emme pääse pitkälle vain syyttämällä heitä. Meidän on luotava sellaiset yhteiskunnalliset olosuhteet, jossa he eivät yksinkertaisesti pysty enää jatkamaan tuhoisaa toimintaansa. Esimerkiksi sen sijaan, että syytetään ihmisiä katumaasturilla ajamisesta, pitäisi taistella sen puolesta, että maasturien tuotanto lopetetaan. Jos näitä autoja ei enää valmisteta, kukaan ei voi ajaa niillä. Meidän on siis taisteltava tuotannon perustavanlaatuisen muuttamisen puolesta. Meidän on taisteltava fossiilisia polttoaineita käyttävän teollisuuden sulkemisen puolesta ja energiayhtiöiden sosialisoinnin puolesta. Jos näin tapahtuu, rikkaat eivät voi enää sijoittaa rahojansa sosiaalista tuhoa ja ympäristötuhoa aiheuttavaan tuotantoon. Kyse on siis yhteiskuntakritiikistä. Jos olisi olemassa liike, jonka pyrkimyksenä on muuttaa tuotantoa, se auttaisi purkamaan imperiaalisen elämäntavan perustaa ilman, että välttämättä päädyttäisiin syyttämään yksilöitä.

JN: Millaisia muita strategioita vasemmisto voi ammentaa imperiaalisen elämäntavan käsitteestä?

MW: Mielestäni konseptimme strateginen seuraus on ensinnäkin ekologisen modernisaation, ekomodernismin vastustaminen. Sen kanssa on ainakin oltava varovainen. Tietysti jotkut ekologisen modernisaation projektit ovat tärkeitä, ja niitä voitaisiin ehkä käyttää eräänlaisena lähtökohtana. Esimerkiksi Yhdysvaltojen demokraattien vasemmistossa tai Jeremy Corbynin ja tämän linjoilla olevan Labour-puolueen piirissä on kehitelty joitakin Green New Deal -projekteja, jotka voivat muodostaa lähtökohdan, mutta niitä on puskettava omia rajoituksiaan pidemmälle. Tällaisten poliittisten projektien rajat ovat usein siinä, että ne perustuvat edelleen oletukseen, jonka mukaan tarvitsemme kasvua voidaksemme jakaa varallisuuden uudelleen köyhimmille väestönosille ja nykyaikaistaa talouksiamme. Tämä oletus muodostaa ongelman ja meidän on mentävä sitä pidemmälle ja vaadittava tuotannon vähentämistä. Tässä voimme ammentaa degrowth-keskustelusta, jonka mukaan meidän on vähennettävä aineellista tuotantoamme ja energian kulutustamme. Vähentämiselle ei ole olemassa vaihtoehtoa. Tämä on edelleen hyvin abstraktia, mutta tämä on yksi käsitteemme strategisista seurauksista. Ekomodernistit ovat siinä mielessä helpommassa asemassa, että heillä on olemassa konkreettisia ajatuksia yhteiskunnan muuttamiseksi. Ihmisten, jotka inspiroituvat degrowthin tai degrowth-kommunismin¹ kaltaisista ajatuksista, on mietittävä miten niistä tehdään konkreettisempia.

Mielestäni meidän pitäisi ajatella radikaaleja reformeja. Radikaalit reformit ovat sellaisia uudistuksia, jotka ovat hyvin konkreettisia. Ihmiset näkevät niiden parantavan välittömästi heidän elinolojaan. Samaan aikaan niiden on oltava radikaaleja siinä mielessä, että niitä ei voida yksinkertaisesti integroida kapitalistisiin tuotannon ja kulutuksen muotoihin. Niissä tulee olla utopistinen tendenssi, joka viettää kapitalismin tuolle puolen.

Radikaaleista reformeista on olemassa lukuisia historiallisia esimerkkejä, mutta otan esiin tuoreemman tapauksen Berliinistä, missä tehtiin aloite suurten kiinteistöyhtiöiden sosialisoimiseksi. Ne pakkolunnastettiin ja sosialisoitiin, jotta voitaisiin luoda kunnollisia asuntoja kaikille ihmisille. Tämä on mielestäni radikaali reformi, joka voitiin toteuttaa kapitalistisissa olosuhteissa. Se oli mahdollista toteuttaa laillisesti. Tämän todisti lakimiehistä koostuva komissio, jonka Berliinin senaatti valtuutti antamaan asiantuntijalausunnon uudistuksen toteuttamiskelpoisuudesta. Asuntojen sosialisointi paransi monien ihmisten elinolosuhteita suoraan ja välittömästi. Samaan aikaan se oli radikaali uudistus, koska se meni kapitalististen omistussuhteiden ytimeen yhdessä hyvin tärkeässä sosiaalisen uusintamisen² kohdassa, nimittäin asumisessa. 

Nyt on käynnissä asuntomarkkinoiden kriisi, josta monet ihmiset kärsivät. Vuokrat ovat nousseet taivaisiin. Tähän sosiaaliseen kysymykseen puuttumalla voitaisiin samalla tehdä ekologisia toimenpiteitä, koska asuntokannan kunnostaminen on tärkeä osa hiilidioksidipäästöjen vähentämisen kannalta ja ilmastoon sopeutumisessa. Asuminen on paitsi sosiaalinen myös ekologinen kysymys, koska asukkaat voivat myös pyytää asuntojen ekologista kunnostamista ja tehdä niistä ilmastonmuutokseen sopeutuvampia. Kyse on siis sosio-ekologisesta kysymyksestä. 

Imperiaalisen elämäntavan käsitteestä seuraa strategisesti, että meidän on ajateltava sosio-ekologista muutosta kansainvälisesti. Tämä vaatii internationalismin harjoittamista. Siihen sisältyy globaalissa pohjoisessa kollektiivista itsensä rajoittamista, joka tarkoittaa tiettyjen teollisuudenalojen vähentämistä, supistamista tai jopa niiden käytöstä poistamista. Meillä ei ole enää varaa kaikkien teollisuudenalojen tuottamiin sosio-ekologisiin kustannuksiin, jotka tällä hetkellä usein siirretään muualle. Meidän on siis huolehdittava tällaisten teollisuudenalojen asteittaisesta lopettamisesta. Tämä olisi myös kansainvälisen solidaarisuuden osoitus, koska näiden teollisuudenalojen lopettaminen merkitsisi , että niiden kustannuksia ei enää siirrettäisi muille esimerkiksi globaalissa etelässä. Nämä ovat joitain käsitteen strategisia seurauksia. On olemassa muitakin, mutta tämä riittänee alkuun.

JN: Esitätte kirjassanne myös ajatuksen solidaarisesta elämäntavasta (engl. solidary mode of living), joka toimii vastavoimana ja pyrkii korvaamaan imperiaalisen elämäntavan. Mietin minkälaisia kokemuksia teillä on keskustelusta koskien solidaarista elämäntapaa, degrowthia, ekososialismia tai vastaavia käsitteitä. Onko tällaisista ajatuksista helppo keskustella Saksan vasemmiston piirissä? Voin kuvitella, että se ei ole vaikeaa avoimesti antikapitalistisessa vasemmistossa, mutta miten on asianlaita Die Linken ja muun valtavirran vasemmiston kontekstissa? Keskustelin pari vuotta sitten vaihtoehtoisista talousmalleista Linken suomalaisen sisarpuolueen Vasemmistoliiton neuvonantajan kanssa. Kysyin, mitä hän ajattelee degrowthin kaltaisista kasvukriittisistä ideoista. Hän vastasi, että he eivät puolueena voisi puhua tällaisista ajatuksista julkisesti, koska kasvua vastaan asemoituminen johtaisi kannatuksen katoamiseen.

MW: Luulen, että tällaiset keskustelut riippuvat siitä, miten näitä asioita problematisoidaan ja miten niistä puhutaan. Mielestäni Saksan vasemmisto onnistui tässä melko hyvin viimeisessä vaalikampanjassaan. He eivät sanoneet, että tarvitsemme degrowthia. Se on hyvin abstrakti käsite, jonka taakse he eivät kykenisi organisoimaan enemmistöjä. Siitä seuraisi ongelmia esimerkiksi ammattiliittojen kanssa. Liitot epäröivät hyvin paljon tällaisten käsitteiden kohdalla. Vasemmisto onnistui kuitenkin liittämään ekologiset ja sosiaaliset kysymykset toisiinsa.

JN: Die Linke menestyi tosiaan hyvin helmikuussa 2025 järjestetyissä liittopäivävaaleissa kotikaupungissasi Berliinissä. Tämä on iso kysymys, mutta haluaisin kysyä, miltä Saksan poliittinen tilanne näyttää näiden vaalien jälkeen?

MW: Tilanne on hyvin vaikea. Olen ensinnäkin hyvin iloinen siitä, että vasemmisto onnistui pääsemään parlamenttiin. Jos minulta olisi kysytty asiasta kaksi kuukautta ennen vaaleja, olisin sanonut, että 5 prosentin äänikynnyksen ylittäminen on hyvin epätodennäköistä. Tällöin heidän kannatuksensa oli 3 prosentin luokkaa ja tunnelma oli hyvin pysähtynyt, mutta sitten asiat alkoivat muuttua. Tämä liittyi siihen, että kristillisdemokraatit (CDU) äänestivät yhdessä äärioikeistolaisen AfD-puolueen kanssa siirtolaisuutta ja pakolaisten oikeuksia vastaan. Lisäksi vasemmistolla oli todella hyvä vaalikampanja. Mainitsin jo aiemmin, että Die Linke keskittyi sosiaaliseen eriarvoisuuteen ja kytki sen muihin yhteiskunnallista epätasa-arvoa koskeviin kysymyksiin. Vasemmisto käytti myös hyvin onnistuneella tavalla sosiaalista mediaa kampanjoinnissaan.

Yleisesti ottaen poliittinen tilanne on tietenkin hyvin huono. Äärioikeistolainen AfD on nyt toiseksi suurin puolue parlamentissa heti konservatiivisen CDU:n jälkeen. CDU ei aio muodostaa hallitusta äärioikeiston kanssa vaan koalition sosiaalidemokraattien (SDP) kanssa. Ilmastoa koskeva politiikka ei ole tälle hallitukselle tärkeää, tuskin myöskään sosiaaliset kysymykset. Tiedämme, että he aikovat laittaa paljon rahaa aseisiin. Tämä on eurooppalainen kysymys. Euroopan Unionin tavoitteena on investoida 800 miljardia euroa aseteollisuuden laajentamiseen, mikä on kauheaa. Tämä on väärä suunta. Aseteollisuus, tai sanotaanko armeijat, on merkittävä tekijä ilmastonmuutoksessa jopa rauhan aikana. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa ongelma asian suhteen, sillä aseistautuminen ei myöskään edistä rauhanomaista tulevaisuutta. Meidän täytyy miettiä täysin erilaisia tapoja lopettaa sota Ukrainassa ja luoda rauhanomainen Eurooppa. Minusta aseistautuminen ei ole oikea tie.

Uusi hallitus pyrkii myös investoimaan Saksan infrastruktuuriin, koska yhteiskunnallista ja teknistä infrastruktuuria on viime vuosikymmenet laiminlyöty pahasti. Osa infrastruktuurista on täysin romahtanut. Rautatiejärjestelmä, terveydenhuolto, koulut, päiväkodit, yliopisto… En ole vakuuttunut sen suhteen, aikooko hallitus sijoittaa rahat oikeisiin paikkoihin. Keskeinen ongelma on, että sekä konservatiivit että sosiaalidemokraatit valitsivat väärän painopisteen sekä vaalikampanjoissaan että yhteisen hallituksen muodostamisessa. He keskittyivät varustautumiseen ja maahanmuuttoon. Eräs konservatiivipoliitikko sanoi, että maahanmuutto on kaikkien ongelmien äiti. Tämä on paskapuhetta, mutta he aikovat harjoittaa tällaiselta pohjalta politiikkaa. Hallituspuolueet ovat puhuneet aikovansa torjua äärioikeistoa, mutta itse asiassa he vahvistavat oikeistoa. Tätä on kritisoitava, ja tässä on myös  vasemmiston mahdollisuus. Meidän on kritisoitava taantumuksellista maahanmuuttopolitiikkaa ja vastustettava ajatusta maahanmuutosta kaikkein suurimpana ongelmana, koska sitä se ei ole. Meidän on myös vastustettava aseteollisuutta ja taisteltava sosio-ekologisen muutoksen puolesta.

Minua rohkaisee se, tai en ainakaan ole liian pessimistinen, että monet nuoret ovat alkaneet tukea vasemmistoa. Linke on saanut 40 000 uutta jäsentä tämän vuoden alusta lähtien. Suurin osa heistä on nuoria. Ajattelin vielä kolme kuukautta sitten, että nuorten ihmisten mielestä on coolia olla oikeistolainen. Asiat näyttävät nyt olevan muutoksen tilassa,  ainakin jonkin verran, vaikka kyse ei ole täydellisestä katkoksesta. Oikeisto on edelleen kasvussa, mutta nuorimpien ihmisten ryhmässä vasemmistopuoluetta kannatetaan enemmän kuin äärioikeiston AfD:tä. Tämä herättää minussa toivoa.

1. Degrowth-kommunismin ajatusta on kehitetty erityisesti Kohei Saiton kirjoissa, kuten Marx in the Anthropocene: Towards the Idea of Degrowth Communism (2023) ja Slow Down: How Degrowth Communism Can Save the Earth (2024). Katso myös Saiton haastattelu ”Kohei Saito törmäyttää degrowth-ajattelua ja marxilaisuutta”, joka on julkaistu niin & näin -lehden numerossa 1/25.
2. Sosiaalisella uusintamisella tarkoitetaan toimintoja, jotka tuottavat ja ylläpitävät elämää. Sosiaalisen uusintamisen teoriaa avataan suomeksi esimerkiksi Nancy Fraserin kirjassa Kannibaalikapitalismi — Miten päästä eroon järjestelmästä, joka syö demokratian, hyvinvoinnin ja maapallon (2024). Keskustelua Fraserin kirjasta suomeksi: https://komeetta.info/2024/12/22/kapitalismi-ei-ratkaise-kriiseja-se-siirtaa-ongelmat-muualle-keskustelua-nancy-fraserin-kirjasta-kannibaalikapitalismi.