Polta moottori

Haastavan tilanteemme ydin – muttei sen ainoa syy – on teknologisten interventioidemme ennennäkemätön taso ja kiintymyksemme teknologisiin laitteisiin.
– Rosi Braidotti¹

Jos olisin ranskalainen tai saksalainen tai itävaltalainen ja sen takia pakkomielteinen psykoanalyysiä ja muita psykopatologisoinnin kulttuureja kohtaan, sanoisin että säännönmukaisesti ja arkisesti kaupungissa autolla ajaminen osoittaa selviä merkkejä antisosiaalisesta luonteesta ja alikehittyneestä minäkuvasta, puutteellisesta itsetunnosta ja kyvyttömyydestä tuntea oma itsensä kyvykkääksi ja pystyväksi ihmiseksi, joka voi nauttia ympäröivästä maailmasta sellaisenaan ja herkistyä kokemukselle sekä toisten ihmisten, muiden elävien ja ei-niin-elävien kohtaamiselle. Mutta enpä ole, ja siksi tyydyn toteamaan että autoilu ei ole hyvästä, tämä on selvää.

Olen viime aikoina pistänyt merkille tietyn epäilyksiä herättävän vaikenemisen kulttuurin, joka aavemaisesti ympäröi aihetta. ”Autot eivät autokritiikkiin kykene” ja ”autottomuus on suuruutta” ovat mielestäni oivia lähtökohtia, eivät loppupäätelmiä. Siispä on syytä kiiruhtaa kiireenvilkkaa leikkaussaliin, laittaa kirurgin veitsi heilumaan, viiltää muutama tarkka ja muutama holtiton viilto ammottamaan mauttomuuden vatsaan, katsoa syvälle onteloon ja sitten tarjota vastaus kysymykseen: ”Mitä se on syönyt?”

Väkivallan dissektio

Vastaus on tietysti seuraava: katkeraa sappea, rotan papanoita, toissapäiväistä kaurapuuroa ja kaikenlaista sakkaa, joka luonnostaan uppoaa pohjalle. Siis kuvaannollisesti. Kirjaimellisempi vastaus luettelee erilaisia eristäytymisen logiikkoja. Se luettelee myös tapoja runsastuttaa aistiväkivaltaa, kaltoinkohdella kauneutta ja kyykyttää kanssaeläjiä.

Harkitsematta ja heiveröisin perustein, suoraan sanoen suurempaa ajatusta asialle suomatta, monet ovat asettaneet tarpeensa päästä kahdessa tunnissa kapungista mökille korkkaamaan ”huurteisen” ja nollaamaan työviikon rasitukset monien muiden hyvinvoinnin edelle. Imperialistiset, muut rauhaan jättämättömät kaistapäiset käytänteet lienevät lukijoillemme tuttuja. Eräs 3–7 miljoonan yksilön hengen Suomessa vuosittain² vaativa ”näppäryyskäytänne”, autoilu, on järkyttävää yksilajista ylivaltaa, vajavaista ymmärrystä ja täysinäistä kapeakatseisuutta henkivä armoton tappokone. On siis hyvin todennäköistä, että Suomessa on 2000-luvulla kuollut törmäykseen tai yliajoon yli 100 miljoonaa olentoa. Mitä kaikkea kamaluutta ollaan valmiita langettamaan muiden niskaan näppäryyden varjolla? Mikä määrä helppoutta, toimivuutta tai vaivattomuutta oikeuttaa miljoonat kuolemat?

Brutaliteettia ei käy pois selittäminen. 

Tilanne ei ole kuitenkaan yhtä vakava kuin yllä annetaan ymmärtää. Se on itseasiassa paljon vakavampi. Autotiet ovat paitsi kuoleman väyliä myös asuinalueita halkoessaan, elinpiirejä sirpaloidessaan ja kotirauhaa rikkoessaan elämänlaatua laajamittaisesti turmeleva ylilajinen haitta. Tätini kertoman mukaan Lauttasaaressa nousi aikoinaan himmeä haloo, kun siirtolapuutarhamökkien edustan polkua levennettiin. Moni koki tällöin omissa nahoissaan, mitä rauhan rikkominen tarkoittaa. Ajatusta ei kuitenkaan vaivauduttu laajentamaan ja kritiikkiä ulottamaan tuhatkertaisiin ilmiöihin eli niin kutsuttuihin ”valtateihin”, joita luomiensa monilajisten aistisaffektiivisten katastrofien ja elinympäristöjen turmelemisen vuoksi voisi vallan hyvin nimittää vallan väärinkäyttö -teiksi. Tiet ovat niin lentokykyisille kuin -kyvyttömille yksilöille melkoinen ongelma paitsi turvallisemman tilan toteutumisen myös vapaan liikkuvuuden näkövinkkelistä. Tutkimuskirjallisuudessa autoilutiheistä reviireistä puhutaan jopa populaationieluina, joissa kuoleman määrä on niin suurta, että ympäröivien territorioiden populaatiot virtaavat populaationielun kuolemanpyörteeseen, ikään kuin piennisäkkäillä ja linnuilla olisi taipumus gravitoitua kohti tuhoaan.³ Kyse ei todellakaan ole mistään laajamittaisesta kuolemanvietin paikallisesta ilmentymästä vaan luomamme maailmanrakenteen tappavasta vaikutuksesta.

Mikäli joku yhteisö haluaa elinpiiriään fragmentarisoida, olisi hyvän tavan mukaista antaa heidän itsensä tehdä päätös ja toteutus valitsemallaan tyylillä. Mielivaltaisuudesta, muiden huomioon ottamisen laiminlyönnistä ja jyräämisestä saa harvoin kiitosta kultivoituneesta mausta ja erinomaisesta tyylitajusta, eikä valtateiden vetely ole mikään iloinen poikkeustapaus. Tyylikkyyden, arvokkuuden ja rehellisyyden sijasta autot, autoilu ja autotiet kielivät fossiilikapitalismin viheliäisesti viettävästä luonteesta: kulttuuri, elintapa, rahajärjestelmä, yhteiskunnalliset sommitelmat ja käytettävissä oleva energia saavat monet toimimaan tyylitajuaan vastoin pakottamalla heidät tarttumaan auton rattiin ja puoltamaan kaiken maailman kaistapäisiä tiehankkeita. Päätelmää voidaan siis täydentää. Autoileva kulttuuri on paitsi väkivaltaan ja tyylittömyyteen vaivihkaisesti viettävä pinta, myös ilmiselvä elämänvoimaa tärvelevä vitsaus. 

Vapautettu maailman aava

Vaan miltä tuntuisikaan maailman aava vailla moista vaivihkaista viettävyyttä! 

Kuvittele maailma, jossa voit ylittää ajoradan missä ja milloin vain, ilman suojatieltä ja liikennevalolta lakeijamaisesti odotettua lupaa. Tällainen maailma oli, ennen kuin autoteollisuus ja sen käsikassarana lainsäätäjä kokivat sen liiketoimille liian hankalaksi. Kuvittele nyt maailma jossa ei tarvitse tietä ylittää ensinkään, vaan olet vapaa hortoilemaan kohteeseesi tai vaikka vailla kohdetta aivan omapäisesti, itsevaltaisesti. Et olekaan enää viivamaisten tielinjojen mukaan urautuneesti, aina urautuneesti kulkeva sätkynukke. Autoille siunatut jalankulkijan mustat aukot, rotkot ja epätilat eivät silvo maailmaasi. Sen sijaan maailmasi on auki: kaupunki, kylä tai taajama muuttaa muotoaan, se ei ole enää saarekkeita ja esteitä, vaan se on rajaton mahdollisuus, jossa reitti paikasta toiseen, kolmanteen, äärettömään jakautuu niin useaksi ettei lukuarvon läheneminen riitä kuvaamaan vapauden ja potentian määrää. Kävelenkö juuri tästä vai vähän toisaalta? Asiaa ei tarvitse edes miettiä, voit muodostaa päätöksen puhtaan intuitiivisesti ja affektiivisesti, voit siis elää lähempänä puhdasta kokemusta, olemisen rikkumattominta muotoa. Tällainenkin maailma oli, ja sellainen voi vielä tulla, mikäli vain olemme valmiita murskaaman rotvallin ja ripottelemaan sen jokapäiväiseksi pururadaksemme. 

Aistisen dissektio

Kaupunkielämästä puheen ollen: moni erehtyy ajattelemaan, että kaupungit olisivat jotenkin pohjimmiltaan meluisia, pölyisiä, ahtaita ja savuisia loukkoja. Ajatus on ymmärrettävä, mutta täydellisen väärä eikä pidä alkuunkaan paikkaansa. Kaupunkien haittapuolista on kiittäminen yksinomaan mielikuvituksettomiin väreihin ruiskumaalatuilla tuomiopäivänkoneillaan huristelevia kaahareita. Paljon tiivistyy renkaan ja tien piipinnan väliseen hankaukseen, jonka aiheuttama melu on kammottava, kuin manalan rakki huutamassa jokaisessa kadunkulmassa kovaäänisen kautta. 

Hiljaisuuden viruessa telkien takana valppaus salpaantuu, kehollisen myötätunnon mahdollisuudet murjoutuvat, luovuuden virrat tuhoutuvat ja yksityiskohtien huomaamiskyvyt heikkenevät. Syväkuuntelu käy mahdottomaksi. Ajaudutaan asentoon, joka vaatii jatkuvaa aistista sulkeistamista, jännitystilaa ja elossa olemisen spontaanin ilon menettämistä. Nykymuotoinen luonnontuho, olentojen orjuuttaminen ja rumuuden lisääntyminen ei olisikaan mahdollista ilman melun sumentamia tajuntoja ja ääniväkivallan turmelemia herkkyyksiä. Ilman hiljaisuutta yleinen kaavautuminen, herkkyyspakoinen egoismi ja kolkot yhteydettömyyden tunteet ottavat vallan. 

Pakoon melua ei pääse, eikä pääse hankauksesta syntyvää katupölyäkään. Seuraavan kerran kun aivastat, hengität tuskaisen ahtaasti tai niistät harmaata liejua, muista että syy on tässä hankauksessa, ja siitä syntyvässä muovien ja piikiven pienhiukkasissa. 

Paska ilmoittaakin itsestään usein aistivälitteisesti. Aivan kuten olfaktorisen varoituksen vuoksi harvan tekee mieli sotkeentua taudinaiheuttajia kuhisevaan ulosteeseen, kertoo autoilukin omasta myrkyllisestä luonteestaan aisteillemme suhisevin kuiskutuksin. Nyrkkisääntönä voisikin todeta, etteivät moottoritiet ole olentojen aistiselle hyvinvoinnille juuri paljoa parempi asia kuin automatisoidut aseet, kranaatit tai muut räjähteet. Molemmissa tapauksissa korviin tulvii kasapäin epämiellyttävää meteliä, keuhkot täyttyvät kaasusta, sieraimet inhasta katkusta, sielu kuolemanpelosta ja silmät joutuvat sietämään mitä hömelöimmän suunnittelutyön hedelmiä kortisoli- ja stressitasojen noustessa. Esteettinen turmelus on seurausta päämäärien ja välineiden erottamisesta. Jos kauneus olisi kulkenut mukana myös keinoissa, ei tätä itse aiheutettua alennustilaa seuraamuksineen olisi tarvinnut lajitovereille, muista puhumattakaan, sälyttää. Ylilajisen aistimellisen väkivallan ja kärsimyksen kierteen katkaisukohta saattaakin löytyä ongelmien juuresta: mikäli kauneudesta ei tingittäisi keinoissa, lopputulemakaan ei olisi paskan tahrima kalmo tienposkessa.

Jos joku väittää autojen onnellistavan maailmaa, kehotamme häntä vilkaisemaan autojen ikkunoista sisään. Jos ei törmää tavanomaiseen zombie-kasvoiseen kuljettajaan, yleensä nyrpeät, yrmeät ynnä ynseät ilmeet rattien takana tervehtivät tämän kokeen tekijää. Milloin olet viimeksi nähnyt jonkun hymyilevän ratissa? Eristäytymisen ja pikakiituruuden logiikoiden kudokseen on kirjailtu yleinen tympeyden lisääntymistendenssi, jota ei voi laastaroida pois. Nyrkkisääntönä voidaankin sanoa, että mitä enemmän autoja, sitä vähemmän onnea. Jos siis haluat lisätä yleistä ahdistuneisuutta ja mielipahaa maailmassa, loikkaa auton rattiin!

Päivä päivältä on auto myös rumempi. Syitä on tietysti monia, päällimmäisenä varmasti alati kasvavaa tehokkuutta vaativa ekonomisuusperversio, joka ihmiskuntaa vaikuttaa riivaavan. Nykyauton linjaton muoto johtuu pyrkimyksestä lisätä aerodynaamisuutta, siis helpottaa auton liukumista ilman lävitse, jolloin autolla ajaminen kuluttaa vähemmän polttoainetta. Tavoite on sinänsä hieno, harmi vain että autoilijoiden jatkuva tarve kasvattaa autojensa kokoa ja massaa tekee sen täydellisen tyhjäksi. Autojen kasvavan koon takana taas piilee turvallisuuden kaipuu, tosin lyhyen horisontin minäturvallisuuden kaipuu. Ajatus kuuluu niin, että isossa autossa olen liikenteessä paremmassa turvassa, mikä pitääkin paikkaansa siihen asti, että kaikki muutkin ovat isoissa autoissa eikä kukaan enää ole paremmassa turvassa. Todellinen idioottimaisuuden noidankehä.

Joka tapauksessa on upeaa, miten pelkuruus käy lankeemuksen edellä. Jos on olemassa autoilija, jota voi kutsua rohkeaksi, hän ajaa pienellä ruttuisella kauppakassilla eikä tee turvallisuudentoivostaan muiden autoilijoiden ongelmaa. Tämä skenaario tietysti edellyttää muiden kuin autoilijoiden sulkeistamista yhtälöstä. Pyöräilijään tai jalankulkijaan verrattuna autoilija on surkea vässykkä.

Kuka on se ihminen, joka kehtaa tämän luettuaan ajatella että ”tähän kaikkeen minulla on oikeus” ja että ”yrittäkääpä minua kieltää, en aio totella” ja että ”ei tunnu missään”?

Olemme menettämässä kykyämme sanoa ei paskalle ja kyllä kivalle. Olemme hyväksyneet meidän, planeetan ja luonnon sisäisiä suhteita hajottavan ja aistejamme kaltoinkohtelevan käytänteen, joka tarkemmalla tarkastelulla – tapahtuipa se kirkkaalla päivänvalolla, yön säkkipimeydessä tai aamun ensikajojen sarastaessa – osoittautuu täydellisen turmiolliseksi. Meidän on nostettava välittömästi pinnan tuntumaan kykymme tunnistaa se, mikä on mieltä ja olemista ylentävää ja sitten puhkaistava pintajännitys tekemällä tietoisia päätöksiä näiden asioiden edistämiseksi. 

Autottomuuden mahdollisuus

Mutta miten eläisimme, jos meillä ei olisi autoja? Kuinka pääsisimme jäähallille (tässä skenaariossa ei siis olisi mopoautojakaan), kuinka mökeillemme, kuinka työpaikoillemme? Kuinka mandariinit, leivät ja ”huurteiset” päätyisivät kauppaan? Kuinka voisimme muuttaa paikkakunnalta toiselle tai edes saman kaupungin sisällä? Kuinka sairaat saisi kuljetettua ajoissa sairaalaan? Pelkuri on se joka kavahtaa muutosta vain siksi, että siitä voi seurata epämieluisia ongelmia. Uudet tilanteet ja uudet rajoitteet stimuloivat ja elvyttävät autojen ynnä muiden härvelien näivettämää mielikuvitusta. Mullistus liikkeessä tarkoittaa mullistusta elinkeinoissa, mullistus äänessä puolestaan mullistusta aistimisen käytännöissä, esteettisissä ja eettisissä herkkyyksissä. Kumous motoriikan ja aistisuuden punoksessa on kauan kaivattu elvyttävä isku ytimeen, mikä koetaan ilon, luovuuden ja yleisemmän kumousvalmiuden kasvuna. Autoista luopuminen, jos mikä, laittaisi imperiaalisen elämäntavan palikat uuteen asentoon, kukostuttaisi kuvittelua ja palauttaisi elämän elämään.⁴

Kadottaminen

Toisenlaisen maailman ja elämisen kuvittelemisen ei tule typistyä sloganeeraamiseen, vaikka paikkansa sillekin on. Sen sijaan on harjoitettava luovan ajattelun kykyjä kehittelemällä todentuntuisia, kuviteltavia skenaarioita. Tällaisen skenaariotyöskentelyn avulla voimme venytellä tunteiden ja mahdollisen rajoja ja pölläyttää olevaisen maailmamme ympärille uudenlaisen mahdollisen pilven. Kuten ajattelua kokeillut tietää, sitä voi harjoittaa vapaasti virraten ja intuitiivisesti pohdiskellen, taikka sitten voi hyödyntää jonkinlaista menetelmää, heuristiikkaa, ajattelun työkalua. 

Tämä teksti olkoon esimerkki matemaattisen kadottamisen menetelmän, vähennyslaskun hyödyntämisestä. Bensiiniä louskuttavat moottorit höyrystyköön hengitysilman jatkeeksi. Kyse ei ole jonkin yhtälön osion tiedostamattomasta sulkeistamisesta, unohtamisesta tai raa’asta yhtälön osion poistamisesta jäljettömiin. Olennaista on nimenomaan seurata loogisia ja affektiivisia jälkiä, jotka katoamisesta seuraavat ja jäävät jäljelle, siksi on käytettävä menetelmää, jossa merkitään muistiin kadottaminen itsessään. Tällä vähennyslaskulla keikautamme vaa’an, ja sen jälkeen vaakakuppien, varren ja punnusten liikettä jäljentämällä kehittelemme uuden todentuntuisen tunteellisen skenaarion, joka on myös käytännöllisesti mahdollinen.

Muuttakaamme siis yhtä muuttujaa yhteiskunnallisekologisessa yhtälössä. Vähentäkäämme. Antakaamme sykkivien mäntien kadota jälkiä jättäen tai jäljettömiin. Mitä silloin jää jäljelle? Mitä silloin tapahtuu niin kutsutulle fossiilisyntaksille?⁵ Voimme vain arvailla. Tai kokeilla. Mennä itse ja selvittää. Tehkäämme niin!

Vaikka suurin motiivi kouriintuntuvasta abstraktiin ja takaisin kouriintuntuvaan virtaavalle interventiolle olisivatkin kyltymätön uteliaisuus, matemaattiset vaistot ja uskalias elämänjano, on vielä hetkeksi palattava nykytilanteeseen ja selvennettävä eräs kokemuksellinen kasauma, mikä luultavasti kadottaa viimeisetkin pelon rippeet avarien katujen tuuliin ja valmistaa kohti suurta seikkailua. Kulkekaamme siis viimeisen kerran aistit auki autojen seassa sanoaksemme hyvästit sille, mitä emme tule ikävöimään. Voimme lähteä luottavaisina matkaan, kun tunnemme luissamme perinpohjaisesti tuhovoimien pohjastruktuurit ja makaaberin anatomian, sen, mikä tulee takanamme unohdukseen katoamaan ja ikuisen muutoksen virrassa meissä vielä joskus kerran elämään. Ei itsenään, ei antiteesinään, ei suloisena muistona eikä märkivänä haavana. Mutta minä tarkalleen, kysyt. Tätä voimme yhdessä mitä suurimmalla valppaudella tarkata, mitä nyt autottoman maailman uusien seikkailuiden ilossa joudamme.

Ratkaisuksi

Mikäli todella välitämme kauneudesta, aisteistamme ja muista lajeista, autoista luopuminen on vain ja ainoastaan järkevä vaihtoehto. Vauhdista hurmioitunut motoristiikka on ollut fossiilikapitalistisessa Suomessa jo riittävän kauan esteettinen ihanne. Viimeisimpänä osoituksena ihanteen elinvoimaisuudesta on suursuositun rap-duo JVG:n levy ”Rallikansa”. Haaveissa kauppakassin viheltävä turbo salpaa ohikulkijan hengen, ja kromattu Volvo on mitä kaunein veistos. Mutta eihän kauppakassissa ole turboa, eikä tehdastuotanto kuvanveistoa. Eikä tuomiopäivään johtava hävitys ole suuruutta. Silti väärien ikonien tenho kumpuaa sisimmästämme vastustamattomasti ja huomaamatta. Mätä ja vääristynyt esteettinen järjestelmä tekee luopumisesta vaikeaa, se estää meitä näkemästä irvikuvaa irvikuvana. Ihanteesta pois pyristelemisen kysymys on viime kädessä kysymys tappokoneen irtikytkennästä, esteettisestä väkivallasta ja siitä esteettisestä perinnöstä, jonka tuleville sukupolville jätämme. 

Pelon affektin luomat mielikuvamme ovat hyvin helposti varsin pelkistäviä: joko saamme nauttia modernin elämän herkuista tai sitten syömme perunaa, poltamme kynttilöitä, kärsimme kylmyydestä ja lapsemme kuolevat tauteihin. Asian ei kuitenkaan tarvitsisi olla näin. Todellisuudessa yhtä palikkaa liikauttamalla – autot poistamalla – voisimme liikuttaa kaikkia muitakin luomalla muutoksen koko voimakenttään, jossa nykyiset tuhoiset sommitelmat kehkeytyvät. Autoton maailma saa meidät näkemään maailman tuorein silmin ja kuulemaan ympäristömme elpynein korvin. Käsitys itsestämme uutta kulutettavaa janoavina kuluttajina kokee muutoksen: olemme yhtäkkiä vastavuoroisesti yhdessä muiden kanssa kehkeytyviä, muista vaikuttuvia ilmapiirejä, voimakenttiä ja sosiaalismateriaalisekologisruumiillissielullisia todellisuuksia luovia voimia. Askel tuntemattomaan on askel kadotukseen vain kuvittelukykynsä ja luovan voimansa kadottaneelle pelon salpauttamalle yhteisölle. Askel tuntemattomaan voi olla askel ulos tappokoneesta, ulos itseään toisintavasta esteettisestä suuronnettomuudesta ja ulos hyvän elämän kaikilta torppaavasta tuhon pyörästä. Askel tuntemattomaan voi olla askel kauneuteen, askel luovuuteen, askel paikkaan, jossa voi vihdoin rentouttaa lihakset, avata aistit, kuulla omat ajatukset ja talitinttien viserryksen.

1. Braidotti, Rosi. 2024. Tieto ihmisen jälkeen. Tampere: niin & näin.
2. Manneri, Anne. 2002. Pienten ja keskikokoisten selkärankaisten liikennekuolleisuus Suomessa. Helsinki: Tiehallinto.
3. Helldin, J-O. 2013. Påkörda djur – trafikdödlighet ett växande naturvårdsproblem. CBM:s skriftserie 77. Saatavissa: http://media.triekol.se/2013/10/Triekol-CBM-skrift-77-lowres.pdf
4. Imperiaalisesta elämäntavasta lisää teoksessa Brand, Ulrich, ja Markus Wissen. 2021. The Imperial Mode of Living: Everyday Life and the Ecological Crisis of Capitalism. La Vergne: Verso.
5. Fossiilisyntaksista lisää teoksessa Salminen, Antti, ja Vadén, Tere. 2024. Merkitys ja ala-aine. Tampere: niin & näin.