Alkuteksti (https://www.nonfiction.fr/article-11812-exploiter-les-vivants-entretien-avec-paul-guillibert.htm) julkaistu Nonfiction-verkkolehdessä 25.12.2023.
Käännös: Jussi Vähämäki.
Jean Bastien, Nonfiction:
On mielestäsi harhakuvitelma toivoa, että vastaus ekologiseen kriisiin löytyisi kamppailematta sen alkusyytä, kapitalistista tuotantotapaa vastaan? Voisitko sanoa muutaman sanan tästä?
Paul Guillibert:
Ekologinen siirtymä avaa tilan vahvoille ideologisille diskursseille, jotka haastavat meitä uuden ekopoliittisen vallan toimijoina. Itse asiassa hallitsevissa ekologioissa siirtymää näyttää ohjaavan kaksi erilaista mutta usein toisiaan täydentävää vaatimusta, joiden johtoajatukset voidaan tiivistää yksinkertaiseksi kaavioksi.1 Yhtäältä väitetään, että ”ekologia alkaa kotoa”. Katastrofi olisi siis seurausta ympäristölle haitallisista kulutustottumuksista. Siksi on muutettava yksittäisten ihmisten kulutuskäyttäytymistä valistuksen, taloudellisten kannustimien tai päivittäisiä tapoja koskevan julkisen säätelyn avulla. On mielenkiintoista huomata, että taloudelliset kannustimet – useimmiten julkisen vallan ohjaamat – voivat olla negatiivisia tai positiivisia: negatiivisia, kun ne johtavat ympäristölle vaarallisiksi katsottujen tuotteiden hinnan nousuun, kuten esimerkiksi hiilidioksidivero, ja positiivisia, kun niillä pyritään rahoittamaan esimerkiksi yksittäisten kotien energiatalouden muutosta. Tästä näkökulmasta yksilöllistämisellä on taipumus korostaa sosiaalista, rodullista tai sukupuoleen perustuvaa eriarvoisuutta siirtymän rahoittamisessa: ne, jotka tarvitsevat autoaan kulkeakseen töihin, maksavat hinnan, kun taas ne, joilla on varaa uudistaa kotinsa energiatalous, saavat valtion apua.
Toisaalta väitetään, että ”ratkaisut ovat teknisiä”. Siinä missä ympäristökriisi on välittömästi seurausta tietystä määrästä teknistä välineistöä, voivat tekniikat ratkaista nykyiset ekologiset ongelmat: olisi siis sähköistettävä talous, jotta päästään eroon fossiilisista polttoaineista, rakennettava mega-altaita, jotta voidaan torjua vesivarojen kasvavaa niukkuutta, asennettava hiilidioksidiantureita, jotta voidaan rajoittaa kasvihuonekaasujen määrää ilmakehässä jne. On ilman muuta selvää, että meidän on muutettava päivittäisiä käytäntöjämme tulevaisuudessa ja keksittävä uusia teknisiä järjestelmiä, jotka käyttävät erilaisia resursseja erilaisissa infrastruktuureissa kuin ne, joita tunnemme nyt. Mutta rajoittuminen vain yksilön käyttäytymisen muuttamiseen ja teknisiin innovaatioihin jättää huomaamatta, että koko tuotantotapa on vastuussa biosfäärin laajamittaisesta tuhoutumisesta.
Tosiasiassa kapitalismi on talousjärjestelmä, joka perustuu tavaroiden tuottamiseen voittoa vastaan riistämällä palkkatyövoimaa ja ottamalla ilmaiseksi haltuun työtä ja luonnonvoimia. Mutta voittojen saamiseksi vaaditaan yhtäältä, että tuotetaan tavaroita myytäväksi markkinoilla, ja toisaalta, että osa työntekijöiden luomasta arvosta jätetään korvaamatta. Voiton pakko – lisäarvon anastaminen – edellyttää siis, että tuotetaan jatkuvasti enemmän tavaroita. Mutta tämä ei ole mahdollista muuten kuin sillä ehdolla, että luonnon ja maaperän resursseja louhitaan enemmän kuin edeltävässä tuotantosyklissä. Tämän on syy siihen, miksi emme ole koskaan kuluttaneet niin paljon hiiltä tai niin paljon maata rakentamiseen kuin nykyään. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ekologinen kriisi ei ole vain ilmastokriisi. Jokaisessa tavaroiden tuotantosyklin vaiheessa luontoa tuhotaan ja työntekijöitä riistetään.
Aineelliset resurssit ovat välttämättömiä tavaroiden tuotannossa: esimerkiksi ohjelmiston tuottaminen edellyttää valtavia energia- ja informaatioinfrastruktuureja, toisiinsa kytkettyjä objektijärjestelmiä, ja kaikkea tätä hyvin vahvalla aineellisella perustalla, kuten esimerkiksi Fabrice Flipo ja Fanny Lopez ovat hyvin osoittaneet. Tiedetään, että luonnonvarojen louhinta perustuu halvan työvoiman riistoon (useimmiten globaalissa etelässä) ja johtaa suuriin ekologisiin katastrofeihin ekosysteemejä tuhotessaan. Näin louhitut luonnonvarat kiertävät tämän jälkeen useita kertoja ympäri maapalloa aiheuttaen merkittäviä kasvihuonekaasupäästöjä (mukaan lukien ”luomuvihannekset”, jotka tuotetaan tuhansien kilometrien päässä paikasta, jossa ne kulutetaan). Tämän jälkeen luonnonvarat muokataan ja kootaan sitten eri tuotantolaitoksissa, mikä yleensä lisää ympäristön saastumista ja pilaa tuotantotyöntekijöiden terveyden. Sen jälkeen, kun ne on uudestaan kuljetettu kulutuspaikalleen (yhtä farkkuparia voidaan valmistaa kuudessakymmenessä eri paikassa ympäri maailman), tuotteet muuttuvat jätteeksi, ne palautetaan takaisin taloudelliseen kiertoon ja lähetetään useimmiten maailman köyhimpien maiden avokaatopaikoille ekosysteemeille ja paikallisväestön elinympäristöille katastrofaalisin seurauksin. Euroopassa vuosittain syntyvästä yhdeksästä miljoonasta tonnista elektroniikkaromua 80 prosenttia lähetetään laittomasti etelän avokaatopaikoille. Kapitalistisen tavaran elinkaarta maailmanlaajuisesti seuraamalla on helppo huomata, että luomuruoan syöminen tai lämmityksen vähentäminen yhdellä asteella ei muuta paljon mitään, jos samaan aikaan ei panna toimeen tuotantojärjestelmän radikaalia muutosta, siis astuta ulos tuottamisesta voiton saamiseksi.
Monien instituutioiden toiminta perustuu nykyään yksilöiden haluille, yksilöiden, jotka haluavat toimia ympäristökatastrofin tilanteen vaatimalla tavalla. Mutta valtio ja pääoma (mainonnan ja viherpesun välityksellä) tarjoavat kuitenkin vain rajallisen sisällön tälle halulle toimia ekologisesti vastuullisesti: osta ”luomua” sen sijaan, että lopetettaisiin tehomaatalous ja supermarketit; lajitele jätteet sen sijaan, että kyseenalaistettaisiin teollinen järjestelmä, joka tuottaa niitä massatuotantona; alenna lämmitystä yhdellä asteella sen sijaan, että mietittäisiin uudelleen energiainfrastruktuureja ja tuotantomenetelmiä; lyhyesti sanottuna ”ekologia alkaa kotoa”, kunhan se ei vaikuta poliittisiin ja taloudellisiin rakenteisiin. Valta toimii näin yksilöllistämisen ja moralisoinnin logiikalla. Se pyrkii kieltämään ekologisen kriisin poliittiset ulottuvuudet, yhteiskunnallisen hallinnan, johon se kytkeytyy, ja konfliktit, joita se synnyttää.
Kapitalismissa luonnon riisto vastaa työn riistoa, eivätkä ne ehkä ole kovinkaan erilaisia, kuten voidaan huomata, kun yritetään ajatella luonnon riistoa työn riiston termein. Mitä vaikutuksia tällä on siihen, mitä kutsut ”vapautuksen ekologiaksi”?
Kapitalismin suhteita luontoon on useimmiten ajateltu ”alistamisen” (domination), ”tuhoamisen” (destruction) tai ”saastumisen” (pollution) termein. Alistamisella tarkoitetaan luonnon autonomisen dynamiikan aineellista ja symbolista rajoittamista. Se on poliittinen lähestymistapa yhteiskunnan ja ympäristön väliseen suhteeseen. Kun puhutaan tuhosta, korostetaan enemmän aineellista logiikkaa, joka johtaa lajikatoon, biologisen monimuotoisuuden romahtamiseen ja alkuperäisten ympäristöjen köyhtymiseen. Tuhon käsite viittaa brutaalin ja hillittömän väkivallan historiaan, joka puolestaan on osa modernien yhteiskuntien ekologisen irrationaalisuuden historian kritiikkiä. Puhuttaessa saastumisesta esiin tulee tekninen lähestymistapa, jonka perusta on yhteiskunnan, luonnon ja tekniikan vuorovaikutuksen dynamiikkoihin sijoittuvassa tiedossa. Kaikki nämä termit ovat käyttökelpoisia, ja ilman muuta kyse ei ole siitä, että ne yritettäisiin korvata jollakin yleisemmällä sanalla, joka yksin ilmaisisi kapitalististen luontosuhteiden moninaisuutta. Päinvastoin, minusta kritiikin muotojen monipuolisuuden lisääminen on tärkeää.
Siksi olen kehitellyt teoriaa elollisten ”riistosta”. Se implikoi, että luontoa ei vain ”riistetä” – kuten esimerkiksi kaivannaisteollisuuden tapauksessa –, vaan pääoma myös ”panee sen töihin”. Tässä kehyksessä tavoitteena on lisätä luonnon tuottavuutta aina sen uupumiseen saakka: lehmiä stimuloidaan keinosiemennyksellä, ne pumpataan täyteen kasvuhormoneja ja antibiootteja, niitä kytketään jatkuvasti koneisiin jne. Jopa kasvit laitetaan töihin teollisen monokulttuurin kurijärjestelmän mukaisesti, ja näin on ollut siirtomaa-ajan plantaasitaloudesta alkaen. Tavoitteena on muokata ekologioita niiden ohjaamiseksi kokonaan voiton tuottamiseen. Tässä yleisessä elollisen töihin panemisessa näkyy, että siinä ilmenevä luonnon kuva ei ole niinkään kuva “alistetusta”, passiivisesta objektista kuin joukosta voimia, joita on stimuloitava jopa niiden romahdukseen asti. Riisto viittaa siis siihen tosiasiaan, että elollisten tuottavia voimia hyödynnetään ottamalla niiltä enemmän kuin niille ”annetaan” niiden uusintamisen turvaamiseksi dynaamisissa ja rikkaissa elinympäristöissä. Pääoman suorittama elollisten riisto pohjaa siis kaksitahoiseen prosessiin: yhtäältä elollisen töihin paneminen ja toisaalta luonnon köyhdyttäminen. Lukuisille lajeille työhön joutuminen tuo mukanaan myös niiden kokemuksen itsensä köyhtymisen. Eläimet erotetaan sukulaisistaan ja jälkeläisistään ja ne menettävät niiden lajityypilliselle elämälle ominaiset suhteet ympäristöönsä.
Tässä mielessä minusta näyttää mahdolliselta väittää, että tiettyjen eläinten kokemus työstä vastaa ”vieraantumisprosessia”. Marxilla vieraantuminen viittaa neljällä eri tavalla ilmenevään kokemukseen riistosta: ensinnäkin se viittaa työntekijän ja hänen työnsä tulosten väliseen eroon. Sikäli kuin työläinen ei omista työnsä tuotteita, näyttävät ne tuottajalle itselleen ”vierailta ja vihamielisiltä”: Ensinnäkin, hänen elämänsä työläisenä on järjestetty niiden ympärille, mutta hänellä itsellään ei ole mitään määräysvaltaa niihin. Toiseksi, työprosessi itsessään näyttää hänelle vieraalta, koska hänet on siihen pakotettu; hän ei voi tuntea itseään siinä vapaaksi ja onnelliseksi. Kolmanneksi, työntekijä on erotettu muista lajinsa jäsenistä, koska hän astuu suhteisiin heidän kanssaan vain kilpailu- tai herruussuhteissa. Lopuksi, työläiseltä on viety ihmisyyden tila, koska hänen työnsä on pelkkä keino tyydyttää hänen fyysinen olemassaolonsa, väline, jonka avulla hän ei voi toteuttaa yhteistyöhön sekä fyysisten, tiedollisten ja psykologisten kykyjen kehittämiseen perustuvia olennaisia inhimillisiä voimiaan.
Tämän vieraantumisen kokemuksen jakavat epäilemättä myös eläimet, jotka on kokonaan alistettu tuotannolle voiton saamiseksi: maidosta tulee lehmille vieras ja vihamielinen tuote lehmille ja niiden täytyy tuottaa sitä jatkuvasti, ei lajinsa ylläpidon tarpeiksi vaan kapitalistisen voiton vuoksi. Sama pätee kananmuniin, joita kanojen on tuotettava jatkuvasti jne. Tuotantoprosessi (tai tässä tapauksessa uusintamisprosessi) ei enää ole myöskään eläimien hallussa, sillä ne on alistettu koneille, stimulanteille ja ruokinnalle, joiden tehtävä on tehostaa eläinten tuotanto- ja lisääntymiskykyä. Lajitovereistaan erotetuilla eläimillä kehittyy toisiaan kohtaan aggression muotoja (näin tapahtuu tehdastilojen lehmillä, mutta myös kanoilla ja sioilla). Lopulta näiltä eläimiltä viedään vielä se, mikä muodostaa niiden olemuksen, eli kaikki yksilölliset taipumukset ja lajienväliset keskinäiset riippuvuussuhteet, jotka määrittelevät niiden relationaalisen luonteen. Muiden elollisten olentojen kuin ihmisten hyväksikäyttöä koskevasta teoriasta voidaan siis johtaa teoria eläinten vieraantumisesta. Kirjani Exploiter les vivants yrittää kapitalististen luontosuhteiden avaamiseksi täsmentää ja avata näitä erilaisia tapoja, joilla luonto pannaan töihin. Minusta on tärkeää huomata, että ei ole olemassa yhtä ainoaa modernia luontosuhdetta, vaan pikemminkin logiikka – pääoman kasautumisen logiikka – joka ohjaa erilaisia anastamisen, tuhoamisen ja riiston tapoja tai muun kuin ihmisluonnon vieraannuttamista.
Tähän sisältyy ja tämä edellyttää, että vapautuksen ekologioiden on lähdettävä näistä voiton tavoittelun tuotannon ohjaamien työn järjestämisen muotojen strukturoimista kapitalistisista luontosuhteista. Sillä kun kuluttaja ja insinööri eivät enää näyttäydykään siirtymän suojelusenkeleinä, on asetettava inhimilliset ja muut kuin inhimilliset työläiset takaisin ekologisten taistelujen ytimeen. Luonnon yhteisten ja elollisten säilyttämisen puolesta käytävien välttämättömien taistelujen rinnalle, taistelujen, joista Soulèvements de la Terre -liike tarjoaa yhden ensimmäisistä innovatiivisista synteeseistä, tarvitaan työläisekologiaa, joka lähtee liikkeelle tuotantotiloista ja työoloista. Ilman uutta poliittista kokoonpanoa, jossa sekoittuvat yhteisen puolustaminen, luonnon säilyttäminen ja työläisten järjestäytyminen, vapautuksen ekologian on hyvin vaikea saada asialistaansa läpi.
Käyt kirjan lopussa läpi joitakin mahdollisia skenaarioita, jotka perustuvat hallitusten jo jonkin aikaa liikkeelle panemiin strategioihin ekologisen kriisin hallitsemiseksi. Voisitko sanoa niistä muutaman sanan?
Laajan ilmastokieltämisen kauden jälkeen hallitukset näyttävät tätä nykyä tunnustavan ympäristökatastrofin olemassaolon ja vakavuuden. Mutta ne tekevät sen kahdella aiemmin mainitsemallani tavalla: yhtäältä ihmisten käyttäytymisen henkilökohtaistamisella ja moralisoinnilla sekä toisaalta teknoratkaisuilla. Yksilöllisten tapojen ja teknisten laitteiden muuttaminen sopii hyvin yhteen voiton tekemisen tavoitteen kanssa: kehittämällä tekniikkaa lisätään työn tuottavuutta ja avataan uusia markkinoita (yksilöiden ja yritysten) kulutukselle. Järkevän kulutuksen kannustaminen taas kertoo kuinka tärkeää kapitalisteille on löytää tavaroille menekkiä kuluttajien toiveita seuraamalla.
Katastrofikapitalismi piirtää kuitenkin paljon traagisemman skenaarion. Ilmaston lämpeneminen häiritsee planeetan asuinkelpoisuutta siinä määrin, että hallitusten välisen ilmastopaneelin (IPCC) arvion mukaan kahden miljardin ihmisen on lähdettävä asuinmailtaan, koska ne muuttuvat asumiskelvottomiksi vuosisadan kuluessa. Tätä planeetan asumiskelpoisuuden tuhoutumista ihmisille ja muillekin kuin ihmisille säestää valtiollisten pakkokeinojen rodullistettu käyttöönotto. Sanalla sanoen olemme 1970-luvulta lähtien joutuneet todistamaan rajojen militarisoitumista ja moninkertaistumista. Rajat eivät enää pelkästään määritä vain suvereenin alueen ulkoisia rajoja, vaan ne läpäisevät koko poliittisen tilan henkilöllisyystarkastuksineen, kasvojentunnistuksineen ja rasistisine murhineen uusintaen näin jatkuvasti hierarkiat ensimmäisen luokan, toisen luokan ja kolmannen luokan kansalaisten välillä. Tämä pohjoisten valtioiden rasistisen politiikan ja ilmastokriisin yhteen käyminen luonnostelee kuvan maailmasta, jossa katastrofin hallinnointi tulee olemaan samanaikaisesti sekä kolonialistista että ekologista: pohjoisessa hallittu riiston järjestelmä ja etelässä valtoimena raaka-aineiden louhintajärjestelmä, pidäkkeetön ekologisten ja sosiaalisten resurssien ryöstö maissa, jotka ovat kärsineet kolonialismin vaikutuksista vuosisatojen ajan ja kärsivät nyt myös ekologisen kriisin vaikutuksista. Tässä kehyksessä todistamme sekä malthusilaisen puhetavan henkiin heräämistä, puhetavan, jossa uhkaillaan valkoisen länsimaisen väestön korvautuvan ”ylijäämäväestöllä”, että ekodarwinistisen puhetavan esiin nousemista siinä, miten yhteiskunnat kykenevät sopeutumaan ilmastonmuutokseen. Kuten Zetkin-kollektiivi on hyvin näyttänyt teoksessaan fossiilifasismista (White Skin, Black Fuel: On the Danger of Fossil Fascism), ekologisen kriisin hallinta uhkaa kehittyä ”vihreän nationalismin” kehyksessä, ekologisen suvereenisuuden rodullisena korostamisena.
Vastustat näitä strategioita ”elollisten kommunismilla”. Miten määrittelisit sen? Ja miten näet ekologisen siirtymän tässä yhteydessä?
Aloitetaan päävihollisesta. Kapitalismi uhkaa planeetan asuttavuutta kaikille eläville olennoille, niin ihmisille kuin muillekin kuin ihmisille, globaalisti hyvin eri tavoin, voimistaen myös siirtomaavallan ajalta periytyviä rikkaiden ja köyhien, pohjoisen ja etelän välisiä rakenteellisia eriarvoisuuksia. Se siis tuhoaa toimeentulon ja elämän ylläpitämisen edellytyksiä.
Elollisten kommunismi yrittää kuvata prosessia, jonka avulla voidaan kumota aineellisia edellytyksiä, jotka aiheuttavat elolliselle kärsimystä. Tämä tapahtuu vain varmistamalla elollisten toimeentulo ja uusintaminen ja samalla planeetan asuttavuus kaikelle elolliselle. Elämän ”yhteiskunnallis-ympäristöllinen uusintaminen”, filosofi Kendra Coulterin ilmaisua käyttäen, näyttää tästä näkökulmasta paljon tärkeämmältä kuin tavaroiden tuottaminen voiton takia. Ekologisen siirtymän esiin nostama ongelma ei niinkään ole erityisten ratkaisujen hakeminen teknisiin ongelmiin kuin koko tuotantojärjestelmän muuttaminen siten, että se palvelee kaiken elollisen toimeentulemista ja uusintamista. Tämän suhteen tunnetaan jo monia ”ratkaisuja”: maatalous- ja elintarviketeollisuuden lakkauttaminen kestävämpien, biodiversiteettiä sekä työläisiä kunnioittavien maatalouspolitiikkojen hyväksi; energiakäänteen käynnistäminen vähentämällä talouden hiilidioksidipäästöjä; hoiva- ja terveystyön kehittäminen sekä yhteiskunta- ja luonnonympäristöjen säilyttäminen; logistiikan rajoittaminen vain välttämättömimpään jne. Mutta tämä edellyttää joka tapauksessa konfrontaatiota voittoa aina enemmän ja enemmän tavoittelevien tuotantovälineiden omistajien kanssa.
Poliittiseksi ongelmaksi muodostuu tästä näkökulmasta elämänvälttämättömyyksien yksityisomistusta ja sitä suojelevaa valtiota vastaan taistelemaan kykenevien yhteiskunnallisten voimien rakentaminen. Tähän mennessä pohjoisen ympäristöliikkeet ovat tuskailleet yrityksissään koota poliittisia ryhmiä, jotka yhdistäisivät ympäristönsuojelijat, maan anastamista vastaan taistelevat ryhmät ja ekologian puolesta mobilisoituneet työntekijät. Työläiset ovat välttämättömiä katastrofin vastaisessa taistelussa, koska he ovat ekologisesta kriisistä vastuussa olevan tuotantokoneiston ytimessä. Luonnon tuhoaminen perustuu työläisten riistolle. Ilman jälkimmäistä edellinen on mahdotonta: ei voi olla louhintaa, tuotantoa, kiertoa tai kulutusta ilman pääoman ikeen alle painettuja työläisiä. Ekologinen kriisi on sisäänkirjoitettu kapitalismin luokkarakenteeseen. Tilanne antaa yhtälailla työläisille myös ratkaisevan poliittisen painoarvon tuotantokoneiston muuttamisessa. Siinä määrin kuin heillä on siitä ote ja valtaa siihen, voivat he myös lamauttaa sen sabotoimalla, keskeyttää sen lakolla sekä ottaa sen haltuunsa valtauksilla ja yhteiskunnallistamisella. Elollisten kommunismi asettaa siis ekologisen siirtymän ytimeen sosioekologisen toimeentulon ja uusintamisen takaamisen tavoittelun.
Näiden liittoutumien rakentamiseksi tai uusien poliittisten subjektiivisuuksien luomiseksi on välttämätöntä rakentaa yhteisten vaatimusten alustoja, joilla ympäristöaktivistit antavat aineellista tukea työntekijöille. On esimerkiksi vaadittava palkankorotuksia pääoman voittojen rajoittamiseksi ja ostovoiman kasvattamiseksi kaikilla aloilla, mutta on myös perustettava rahastoja tai keskinäisiä vakuutusyhtiöitä, joilla taataan palkkojen säilyminen työntekijöille aloilla, jotka on purettava tai muunnettava. On vaadittava työajan lyhentämistä, mitä välttämättä vastaa tuotettujen tavaroiden määrän väheneminen, mikäli kaikki muut asiat pysyvät ennallaan.
Elollisten kommunismi puolustaa siis elämänvälttämättömyyksien kollektiivisen haltuunottamisen politiikkaa, alkamalla maasta ja laajentumalla kamppailuksi ekologisen kriisin rodullistamista vastaan.
Viitteet
- Tämä löytyy kuviona täältä: https://komeetta.info/2025/05/21/poliittisen-ekologian-kritiikki/
