Vanhempani ei kirjoita, ei vaikka hänen sanoistaan viikonloppuisin nähtyämme voisi
muotoutua lauseita, jotka ansaitsisivat palkinnon.
Hän sai palkinnon sijaan toisenlaisen lahjan:
kiitoksen ruumiistaan, joka taivutettiin raskaan työn rytmiin.
En avaa tätä enempää — en halua kutsua takaisin ajatuksia, joita hän itse ei enää kutsu. Minä
yritin. Ehkä yritän vielä.
Minä kirjoitan, koska haluan puhaltaa hänelle elämää vaikka hän huolestuukin siitä, että yhä
vaeltelen päämäärättömästi.
Hän ilahtuu tosin, jos näytän hänelle jotain setattua liikemateriaalia.
Mutta eihän sitäkään ymmärrä, vaan kääntää katseen poispäin.
Taideakatemia
Kolme vuotta. Mulla on varaa. Mulla ei ole varaa. Unohdan, että minulla ei ole varaa. Unohdan, että muilla on varaa. Mitä tämä edes tarkoittaa? Että on ollut varaa valita? Tai, että on ollut halu unohtaa, ettei ole varaa? Nämä tässä olivat ehkä rehellisimmät kysymykseni. Pysyä täällä kolme vuotta lukujärjestyksissä — jossain unohtamisen ja muistamisen välissä, instituution sisään ja instituutiolta ulos kävelemisen luupissa — valita kursseja ja tehdä pakollisia tehtäviä. Valita levätä. Valita paeta. Valita vältellä. Valita taistella. Taistelusta on tultava tietoinen rutiini, refleksi amnesian taistelua vastaan. Kuin itku, joka puskee kesken unta sinut hereille. Meillä oli tämä yhteinen aika. Valmistuminen — se tuli. Tai ei vielä. Molemmat ajat kauhistuttaa. Ennen sitä: Työväenopiston improvisaatiokurssi vuonna 2016.
Keskeneräinen kritiikkini taideinstituutiota kohtaan on, että täällä on melkein lopetettu kovan tanssitekniikan opettelu, koska halutaan kai olla inklusiivisia. Meidän vuosikurssilla ainakin. Niin sitten ne, jotka haluavat haastetta ja joilla on varaa pystyvät hakemaan lisäkoulutusta maksullisilta tanssitunneilta koulun ulkopuolella ja pystyvät harjaantumaan teknisesti entisestään. Näin koko idea, että tuodaan kaikki samalle viivalle, ei toteudukaan. Niin mitä, jos oltaisiin aktiivisempia tiedon ja taidon siirtämisen kanssa eikä vedettäisi tietoa ja taitoa kaikilta pois? Myös silleen opiskelijat keskenään. Eli tämä on myös kritiikki kanssaopiskelijoitani kohtaan.
Ruumiini jäljittelee hänen ruumistaan — pitkäaikaistyöttömän vanhemman, ruumista, joka ei koskaan jätä minua.
Kannoin hänet mukanani ryhmätöihin, itsenäiseen opiskeluun,
Taideyliopiston portaikkoihin, joissa meidät oli eroteltu huomaamattomasti keskiluokkaan, tuon huokoisen seinän taakse.
”Mistä olet kiinnostunut?” vanhempani kysyi.
Akatemiasta, vastasin. Vihdoinkin oli vastaus,
ja sillä hetkellä kiinnostus ei ollut vain välttelemistä.
Mutta välttelemistä se silti oli.
Välttely — suojaava mekanismi maailmassa, joka vaatii rinnan rottingille ja kiristetyt
selkälihakset.
Välttelyä siedettiin, enemmän kuin muilta.
Mutta siedettiinkö todella?
Kannamme melua ja hiljaisuutta, tarinoita, jotka törmäävät, limittyvät ja sotkeutuvat keskenään.
Mutta eivät tasaisesti.
Sillä välin diversiteetti kuolee hitaasti
Kirjoitan ehkä tästä — Taideyliopiston hauraasta diversiteetistä,
sen tiloista, joissa valtasuhteet elävät hiljaisuudessa,
kuten minä elän. Mutta ruumiini ei pysy hiljaa:
se tanssii esiintymistutkimuksen kautta,
kerää tunteita paikoista, joissa olen kulkenut,
rakentaa kieltä ja ymmärrystä uusiksi.
Näissä tiloissa älykkyys on esitys.
Hyvä maku on esitys.
Suojakilpiä, joita ei myöskään ole jaettu tasan.
Kävelen tässä teatterissa, jossa sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma
määrää, kuka astuu näyttämölle, kuka jää valon ulkopuolelle.
Mutta minä aion puhua tästä.
Jotta diversiteetti ei kuolisi.
Chrysa Parkinsonin luennolla mieleeni muotoutui kysymys, joka lumipalloefektin lailla sai kaiken tämän viimein julkiseen jakoon ja sen suurin vuotokohta on tämä opinnäytetyö. Liikkeellepaneva kysymys oli: How to respect inhospitable environments? Miten kunnioittaa epävieraanvaraisia paikkoja?
Koska kriisit ovat todellisia ja yksilöt joutuvat kuitenkin ratkaisemaan jollakin tavoin suhdettaan maailmaan, en jaksa ikuista ratkaisemattomuuden tilaa. Ei voi sanoa, että taiteella on voima pitää universaalisti kaikki ihmiset elävinä. Tunnen nyt, että tästä positiosta käsin on sitouduttava joihinkin arvoihin, jotta voi saada kuulumisen tunteen kasvamaan. Mutta on myös säilytettävä oikeus kokeilla.
Minua tällä hetkellä ohjaa elossapysymisen kiireellisyys, tuen etsiminen ja työväenluokkainen sentimentaalisuus.
Lempiteoreetikkoni Cynthia Cruz kritisoi keskiluokkaista tapaa etäännyttää ja abstrahoida elämänkokemuksia taiteessa. Hän huomauttaa, että keskiluokkainen asema mahdollistaa tietyn hierarkian ylläpitämisen taiteen ja todellisuuden välillä — elämänmateriaalista tehdään käsitteellistä ja turvallista.1
Näyttelijöiden pääsykokeiden saavutettavuusseminaarissa sain oivan muistutuksen siitä, että tanssi ja teatteri ovat lähteneet työväenluokan ja sorrettujen taisteluista. Joten seminaarin viesti olikin, että tänne voi tulla opiskelemaan myös pystymetsästä. MUTTA SE EI OLE TOTTA. SE ON VALHETTA . Ruumiillisen taiteen kontekstissa kysymys kuuluu: miten voimme purkaa tätä keskiluokkaista etäisyyttä ja tuoda taiteeseen takaisin ne ruumiilliset energiat, jotka eivät alistu abstrahoitaviksi? Cruzin analyysiin nojaten vastaus voisi löytyä työväenluokkaisesta libidinaalisesta ruumiista ja sen epäjärjestelmällisestä, hallitsemattomasta läsnäolosta. Työväenluokkaisuus metodina — se on mulle tärkeää. Tämä tarkoittaa sitä, että antaa ruumiillisuuden ja liikkeen puhua omilla ehdoillaan, ilman että niitä jatkuvasti sovitetaan sisäsiisteihin muotoihin, miten uskaltaa kuvitella jotain ja että onnistuuko se joku; epävarmuus siitä voiko haluta jotain. Miten tehdä sellaiselle tilaa konteksteissa, joissa on paljon resursseja?
Jos tämä olisi tiedostettu lähtökohta opiskelulle, niin olisin ehkä ansiokkaammin voinut tutkia oikeuttani taidekaanoniin. Sen sijaan yritin kynsin ja hampain assimiloitua keskiluokkaisiin ajallisuuksiin ja estetiikkoihin. Epäonnistuin. Mitä enemmän tutustuin ihmisiin ja aloin hahmottamaan luokkaan liittyviä todellisuuksia ja luokan sisällä todellisia solidaarisuuden tai sen puutteen piirteitä, sitä enemmän aloin tajuamaan, että henkilökohtainen oppimisen prosessi on kohdata luokkahaamut, jotka olivat syynä moniin kipeisiin poissaoloihin.
Olisin kapinoinut enemmän sanoen, että minulla on oikeus taidekaanoneihin, oikeus saada työkaluja taiteelliseen toimijuuteen, oikeus harjoittaa konfliktia tästä perspektiivistä käsin ja oikeus vaatia joka hetki anteliasta taidepedagogiikkaa ja ryhmätukea. En ole kerännyt tähän kaikkia havaintoja opinnoista, jotka puhuttelevat näitä luokkakaapin sisällä olevan kokemuksia. En jaksa kaivella niitä yksin. Todennäköisesti tämä havaintojen kerryttäminen on elämän mittainen prosessi. Syy miksi en tuo tähän ihan kaikkia kokemuksiani on myös osittain se, että monet tilanteet tuntuvat edelleen tulkinnoilta, enkä suostu ainoastaan ajattelemaan, että minua ei kunnioiteta tai arvosteta ihmisenä. Kutsuttakoon tätä luokkanaiiviudeksi.
***
…I refuse to spend another day in isolation that paralyzes me. Yes I’m broken and yes I want to grow to learn to navigate these difficulties. But now, I feel my struggle because I have a community, because I have you. You are my container of safety… This morning I listened to Audre Lorde’s uses of the Erotic about surpassing mediocrity by striving for excellence. But I’m done with this terminology, with these labels – mediocrity isn’t the point. I am saying this to open a dialogue about the idea of mediocrity, of being ”good enough”. I want us to reclaim, to reject these imposed evaluations. Who decides anyway? The evaluator doesn’t care about the world’s suffering. (Ote päiväkirjastani, 30.8.24.)
Yksi Taideyliopiston positiivinen piirre on kurssinumeroiden puuttuminen. Jokaisella on oma taiteellisen kasvamisen polkunsa, eikä vertailu siten ole fresh. Minun logiikkani mukaan pärjäämisen aste saattaa jäädä sosiaalisten suhteiden laatujen arviointiin. Miten paljon kavereita on, kuka valitsee olla parinani tehtävänannon jälkeen? Yms. Miten virtuoottisuus kuitenkin liitetään hankittuihin taitoihin ja omaksumisnopeuteen?
Luokka tanssijuudessa voi näkyä esimerkiksi silleen, että ei ole ollut varaa käydä tanssiharrastuksissa (25 € / tunti? are you fucking kidding me?) tai että ei ole lapsuudesta saatua kulttuurista pääomaa, sekä epävarmuudessa, ettei koulun jälkeen enää ole mahdollisuuksia tanssia tai käydä katsomassa esityksiä.
Cynthia Cruz tuo kirjassaan The Melancholia of Class: A Manifesto for the Working Class esiin minua puhuttelevia ajatuksia työväenluokkaisesta libidinaalisesta ruumiista. Hän kuvailee sitä surun ja raivon täyteisenä, viskeraalisena ja sanoihin kääntymättömänä. Nämä ruumiin tuntemukset täytyy tukahduttaa, jotta voi selvitä maailmassa, mutta samalla tämä tukos kasvattaa libidinaalista energiaa.2 Valitettavasti monin paikoin nyt jälkeenpäin libidinaalinen energia suuntautui sisäänpäin, koska maailma tuntui tuottavan liikaa pettymyksiä etenkin minun perheeseeni kuuluville henkilöille. Välillä se tulvi niin, että tanssin kaksi tuntia putkeen tauotta tanssijameissa ja minulle se ajanjakso tuntui runsaan elämän elämiseltä. En silloin tiennyt, mikä sysäsi minut liikkeelle. Enkä tiedä mistä muusta unelmoida sen jälkeen kuin tanssista, kun olen kokenut tuollaisia ruumiillisia virtauksia.
Tämä tuo minut itsereflektion äärelle — miksi aloin tanssia. Lapsena kävin kunnan rahoittamilla ilmaisilla balettitunneilla noin 9 vuoden ajan. Niillä balettitunneilla mielestäni ei vallinnut kilpailuhenkinen ilmapiiri. Siellä koin, että minua arvostettiin, ja tunsin, että löysin yhden kivemman tavan päästä yhteyteen muiden ihmisten kanssa. En koskaan ajatellut, että se olisi minulle mahdollista, vaikka siellä minua jopa kannustettiin jatkamaan tanssin parissa balettilaitoksella. Elämän olosuhteissa, joissa elin, ei ollut mitään, mikä tukisi sitä suuntaa niiden tuntien ulkopuolella. Meidän perheessä ei juuri käyty katsomassa esityksiä, tai käyty museonäyttelyissä.
Sosiaalisia maisemia, jotka alkoivat ilmestyä elämääni, kun myönsin etenkin itselleni yhteyksien heikkouden taidekontekstin ja taidekaanonin suhteen.
Kun käsillä olevat taidekontekstit ja kaanonit eivät tuottaneet tarpeeksi kitkaa, yhteisön — or should i say yleisön — etsiminen tuotti.
Mistä unelmoin nyt? Haluan tanssia itseni tanssin tohtoriksi.
***
Samana päivänä, kun sain E:n puhelinnumeron me sovittiin myös tapaamisen. Juttua riitti. Miljöö ajatteli itse itseään vaivatta. En ole pitkään aikaan ohittanut pissahätää, kun ei ole vaan voinut keskeyttää keskustelua. Kun vihdoin saatiin keskustelu keskeytymään ja tulin takaisin vessasta sanoin hänelle, että katoin itseäni peilistä ja näytin paljon terveemmältä. Hän on ensimmäinen tapaamani ihminen, joka on käsitellyt luokkaa taideopintojensa aikana, ja halusi keskustella tästä mun kanssa. Vaihdettiin heti lukusuosituksia ja omia tekstinpätkiä. (Ote päiväkirjastani, 7.1.25.)
Yksi lukusuositus, jonka sain E:ltä, oli portfoliossa esiin tuomani Cynthia Cruzin The Melancholia of Class. Kirja tarjoaa myös syvällisiä käsitteitä ja näkökulmia, jotka liittyvät tämän portfolion yhteen aiheeseen: älykkyyden ja älyllisyyden performatiivisuuden tutkimiseen työväenluokan näkökulmasta.
Miten E:n kohtaaminen oli niin parantava?
Ennen 1980-lukua Yhdysvalloissa työväenluokan kamppailut ja solidaarisuus perustuivat horisontaalisuuteen, eli sorrettujen keskinäiseen yhteyteen ja tukemiseen. Jaettu kiinnostus ja ymmärrys luokka-aiheisiin tuovat esiin sen, miten samankaltaisista lähtökohdista tai kysymyksistä tulevat yksilöt voivat luoda yhteyden, mikä luo minussa ilon värinää, vaikkei tietäisikään vielä, mikä voisi olla oma taiteellinen suunta elitistisiä taideinstituutioita läpikäyneenä, sillä usein tuntuu, että on olemassa joku aukisanomaton vaatimus paketoida suuntansa sisäsiistiin perusteltuun muotoon. Cynthia, joka sijoittuu Yhdysvaltoihin, tuo kirjassaan esiin Boris Groysin mainitseman horisontaalisen solidaarisuuden käsitteen, joka toimii keinona haastaa vertikaaliset, eliitin ja vallan määrittelemät rakenteet. 1980 luvulla tapahtui siirtymä kohti vertikaalista solidaarisuutta, jossa yksilöt pyrkivät asemoimaan itsensä ylöspäin yhteiskunnallisissa hierarkioissa usein hyläten luokkarivistönsä. Cynthia Cruz kritisoi nykyajan individualismia, joka on erkaannuttanut yksilöt luokkataistelujen horisontaalisista yhteyksistä.3
Minulta ei puutu faktaa siitä, että on olemassa myös ansioituneita taiteilijoita työväenluokan taustasta taiteen kentällä. Luokkahypyn tehneet taiteilijat voivat olla hyvinkin meritoituneita. Minä hyppään kuitenkin nyt takaisin horisontaalisuuden periaatteeseen, koska minä en ole meritoitunut, ja koska minulla on oma paikantumisen prosessini. Joten pyydän anteeksi, jos olen hylännyt yrityksenne auttaa, kun samaistatte minut johonkin ansioituneeseen tanssitohtoriin tms.
Omia vanhempiaan ei tarvitse hylätä. Vaikkakin kaikki kulttuurin osa-alueet heijastavat
keskiluokkaa, ja alamme jo varhaisessa iässä alitajuisesti sisäistämään keskiluokan arvoja ja toiveita ja sulautumaan niihin.
Silti kiinnittyneinä alkuperäämme, mistä kiellettiin puhumasta —
paikkaan, jota keskiluokka ei koskaan täysin sulata.
Etsimme pieniä kahvoja, joihin tarttua, muita ihmisiä, yksi kerrallaan, hymyjä, nauruja,
kosketuksia, taidelahjoja.
Ajasta irrallaan, me olemme pyyhittävä virhe neutraaliuden keskellä, glitchi järjestelmässä. Ja
me tiedämme, että surun ja vihan
syvyyksissä ei ole mitään väärää meissä, vaan maailmassa, järjestelmässä, joka repii ajanpalat
käsistämme, joka kieltää meitä uneksimasta, koska näkee meidät tyhminä, sillä välin, kun se
imee veremme. Ja mehän uskoimme, että olemme tyhmiä. Kuten Julian Radlmaierin elokuvassa
Bloodsuckers (2021) palvelija, joka kutsuu itseään toistuvasti tyhmäksi. Ja sehän heijastaa
kapitalistisen järjestelmän luomaa syvää psykologista alistusta, joka liittyy Pierre Bourdieun
käsitteeseen symbolisesta väkivallasta.4
Alistettu luokka hyväksyy hallitsevan luokan maailmanjärjestyksen luonnollisena ja muuttumattomana. Palvelijan näkemys itsestään alempiarvoisena ei ole mikään totuus, vaan seurausta hierarkiasta, joka systemaattisesti vahvistaa kokemustaan vähempiarvoisuudesta. Ja sitten, jos tätä järjestystä yrittää muuttaa, saa vähättelyä ja aggressiota osakseen. Millaisia henkilöitä kutsua tällaisen kaksintaistelun kolmanneksi osapuoleksi?
Meidän ajatusten jakamisen jälkeen — ringissä syvä hiljaisuus.
Edistys, tuo kiiltävä kone, on keskiluokan jumala, mutta meille se on pelkkä vitsi,
ohut maalikerros vanhan vääryyden päällä.
Kun me seisomme tyhjänä, lojumme, vaellamme ilman suuntaa, heidän sanansa leimaa meidät
laiskoiksi, vaarallisiksi, piilotteleviksi, hirviöiksi. Ja jopa siitä halutaan repiä estetiikkaa.
Riittämättömyyttä eksotisoidaan.
Tokenismi: tämä tarkoittaa käytäntöä, jossa organisaatio tai yhteisö tekee vain pinnallisia tai symbolisia toimia monimuotoisuuden edistämiseksi ilman todellista sitoutumista muutokseen. (Suomisanakirja)
Heidän maailmassaan me olemme tarina vailla kontekstia, tyhjä kuori täytettynä heijastuksilla,
vääristymiä heidän silmissään. Meillä ei ole sankareita, ei mallikuvia.
Elämä, joka pakenee sormiemme läpi, kuten rakeinen filmi, jota kukaan ei osaa katsoa. Mutta
me olemme täällä, todistuksina maailmasta, joka ei halua meitä nähdä, mutta joka on
hyväksyttävä, että me ollaan olemassa. Täällä. Näissäkin rakenteissa koko vähäosaisten kirjossa.
Ja joka kerta, kun hyppää tästä pisteestä ulos toiseen kontekstiin, sama prosessi alkaa alusta.
Yhteinen suuntautuminen luokka-aiheen tutkimiseen ja toistemme kohtaaminen ilman
kilpailua tai hierarkiaa: tämänkaltaisia kohtaamisia on ollut hyvin harvassa tanssiopintojeni
aikana, koska akatemioissa vallitsevat neoliberalismin periaatteet.
Mihin neoliberalismin ajatus perustuu? Neoliberalismin perusta on käsitys yksilön vastuusta ja meritokratiasta. Kuten Cynthia Cruz analysoi teoksessaan Disquieting (2019), neoliberaali yhteiskunta erottaa kulttuurin politiikasta ja painottaa yksilön vastuuta menestyksestä ja epäonnistumisesta riippumatta hänen yhteiskuntaluokastaan, sukupuolestaan tai etnisyydestään. Meritokratian ajatus, että menestys on ansaittu yksilön ponnisteluiden ja kykyjen ansiosta, on keskeinen arvo, jolla oikeutetaan yhteiskunnan hierarkiat ja epätasa-arvo.
The Practice of Refusal to Perform Taideyliopiston kontekstissa — Epäkonferenssin manifesti
Kieltäytyminen poliittisena ja esteettisenä toimintana
Eräällä kurssilla tanssiopintojeni aikana projektissa, jossa toimin esiintyjänä, koreografi sai luonnehdinnan minusta omalta ohjaavalta opettajaltaan, jota sittemmin lähdettiin estetisoimaan. Niissä luonnehdinnan perusteella tuotetuissa tiukoissa raameissa minä en kokenut, että olisin saanut vaikuttaa sisältöihin, vaan minun oli kyettävä vastaamaan ”punk”-oletukseen tavastani olla. Jossain harjoituksissa minun piti poistua kesken läpimenon, koska olin ollut poissa, ja muut sillä aikaa olivat päässeet johonkin toiseen paikkaan, johon päätettiin, että pääsisin mukaan katsomalla läpimenoa. Kuulin jälkeenpäin, että poistumiseni oli myös kiinnostanut, ja sitä alettiin pitää mahdollisena osana kokonaiskoreografiaa. Minä kieltäydyin sanomalla, että en halua poistua tilasta. Tässä esimerkissä osoitan toimijuuttani neuvottelemalla rajojani. En kieltäytynyt kaikesta estetisoinnista, mutta kieltäydyin, kun estetiikka leikkasi olemustani. Huomasin, että kaikissa osuuksissa, joissa oli mahdollisuus yhteisiin ajoituksiin, olin aina jäljessä. Minun energiani ei ulottunut yhteisiin ajoituksiin, ja uskon, että kuvailemani tapa suhtautua olemukseeni vaikutti siihen. Kieltäytymällä osallistumasta neoliberaalin kulttuurin arvoihin ja esteettisiin valintoihin taiteilija avaa tilan uudenlaisille merkityksille ja toimintatavoille. Tämä tila ei ole ainoastaan vastarinnan, vaan myös potentiaalin paikka, jossa taide tai esiintyjä voi määritellä itsensä uudelleen.
12.1.25
Reilu vuosikymmen sitten äitini paluumuuttajana ja pikkuveljeni saapuivat Suomeen Kreikasta. Äidin siskon entinen koulukaveri kertoi toimivansa tuomarina juoksukilpailussa. Hän kysyi, haluaisiko silloin kolmevuotias pikkuveljeni osallistua juoksukilpailuun. Juuri ennen juoksukilpailun alkua äiti sanoi veljelle, joka ei ollut aiemmin vastaavassa tilanteessa, että ”Juokset vaan niin nopeasti kuin pystyt!” Sitten juoksukilpailu käynnistyi ja veli juoksi niin nopeasti kuin pystyi ja kääntyi huomaamaan jossain maalin lähellä, että kaikki muut ovat jääneet pahasti jälkeen. Hän pysähtyi ja jäi odottelemaan heitä. Muita odotellessaan hänen ohitseen juoksi kaksi muuta lasta, lopulta jättäen hänet kolmannelle sijalle. Tämän tarinan opetus voisi olla se, että lapset eivät luonnostaan ymmärrä kilpailla, vaan siihen opitaan.
Sekä äitini tarinassa että esseetekstissä kyse on siitä, miten yksilöt voivat tiedostetusti tai tiedostamatta kyseenalaistaa kilpailullisuuden ja tuloskeskeisyyden kulttuuria. Pikkuveljeni odotti muita lapsia, koska hän ei ollut oppinut, että kilpailu on arvo itsessään. Aivan kuten taiteilija voi kieltäytyä tuottamasta hyötynäkökulmasta. Molemmat kertomukset korostavat, että osallistuminen, luovuus ja inhimillisyys voivat olla merkityksellisiä ilman pakkoa kilpailla tai voittaa. Cruzin ajattelu muistuttaa, että taiteella on potentiaali paitsi tuoda näkyville myös muuttaa. Tämä muutos edellyttää kuitenkin halua antaa ruumiillisuuden puhua omilla ehdoillaan — ilman keskiluokkaisen turvallisuuden tuomia rajoitteita.
Toisen epäkonferenssitapahtuman seuraukset
Olipa kerran epäkonferenssitapahtuman kutsu maahanmuuttajataustaisille ja matalan sosioekonomisen aseman omaaville taideopiskelijoille, niin akatemian sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Eräs dramaturgian alumni vastasi kutsuun leimaamalla sen roskapostiksi. Samassa sähköpostiketjussa keskusteltiin myös muista asioista, kuten suljetuista sähköpostilistoista ja sähköpostien kirjoittamiseen liittyvistä säännöistä.
Yksi järjestäjistä järkyttyi syvästi ja tuli muistutetuksi siitä, että edellisen epäkonferenssin aikana laaditun manifestin vapauttavat vaikutukset eivät olleet pysyviä. Taistelu oikeudenmukaisuuden puolesta poliisivalvontaa ja sortavia rakenteita vastaan on jatkuvaa.
Syrjivä mieli haluaa luoda poissulkevia esteitä, kuten suljettuja sähköpostilistoja, ja torjua kutsun, joka on tarkoitettu maahanmuuttajille ja pienituloisille taideopiskelijoille.
Koulutus on vapauden harjoittamista, jossa marginalisoidut asetetaan keskiöön sen sijaan, että heitä syrjäytettäisiin entisestään.
Sortaja haluaa asettaa sääntöjä sähköpostien kirjoittamiselle, erityisesti sellaisella tavalla, joka heijastaa vallitsevia kulttuurisia normeja. Väsyttävän ja helposti luokiteltavan järjestelmän luominen vahvistaa luokkaeroja ja eliittistandardeja viestinnässä.
Bell hooksin inspiroimana — hän korostaa moninaisten tiedon ja ilmaisun tapojen kunnioittamista:
Sellaisten sääntöjen asettaminen, jotka suosivat tiettyä kielenkäytön muotoa muiden kustannuksella, voi vieraannuttaa opiskelijoita, joilla on epätyypillinen tai valtakulttuurista poikkeava tausta.
Teoksessaan Teaching Community: A Pedagogy of Hope (2003) hän painottaa erilaisten viestintätapojen arvostamista aidon yhteisöllisyyden ja voimaantumisen edistämiseksi. Sen sijaan, että loisimme poissulkevia rakenteita, meidän tulisi tukea rakenteita, jotka antavat marginalisoiduille opiskelijoille tilaa määritellä keskustelun ehdot itse.
Mielipiteellinen pieni essee virtuoosimaisuudesta
Kirjoittanut Viki (muiden vaikutuksesta)
Haluan lainata Jonathan Burrows’n ajatuksia teoksesta A Choreographer’s Handbook (2010): Lähdemme liikkeelle oletuksesta, että osaat jo tanssia. Harjoittelu on vain ylimääräinen etu.5 Tämä ajatus haastaa perinteiset virtuoosisuuden käsitykset, joissa mestaruus yhdistetään muodolliseen taitoon. Sen sijaan ehdotan toisenlaista virtuoosisuutta — sellaista, joka perustuu läsnäoloon, suhteellisuuteen ja kehon hienovaraiseen älykkyyteen.
Entä jos virtuoosisuus löytyykin tuen pyytämisen aktista? Kurottautumisesta kohti toisia, haavoittuvuudesta? On loistokasta ilmaista eksymisen vaikutuksia, antaa epävarmuuden ottaa tilaa sen sijaan, että sen yrittäisi peittää. Hiljaisuuskin voi olla artikulaatio — voimakas, kehollinen ilmaus siitä, että on eksyksissä ja hapuilee tuntemattomassa. Vastustan myyttiä, jonka mukaan taitoja voi hankkia vain normatiivisesti, muodollisen koulutuksen kautta. Voisiko olla niin, että opimme yksinkertaisesti olemalla toisten kanssa? Tarkkailemalla, imeytymällä ympäristöön, ja epäsuorasti jäljittelemällä moninaisia tapoja, joilla kehot liikkuvat, ovat ja suhteutuvat toisiinsa? Virtuoosisuus ei siis ole vain teknistä hallintaa, vaan myös oppimisen huokoisuutta — sitä, miten keräämme, välitämme ja muokkaamme tietoa tavoilla, jotka ylittävät formalisoidun asiantuntijuuden jäykät rajat.
Avoin kirje Taideyliopiston varadekaanille
Arvoisa Riku Saastamoinen,
kirjoitan Teille opiskelijana, joka on huolissaan siitä, kuinka Taideyliopiston kaltaisessa inspiroivassa mutta vaativassa ympäristössä voidaan paremmin huomioida opiskelijat, jotka tulevat vähävaraisista ja vähäosaisten taustoista. Tavoitteenani on tuoda esiin eettisiä ja rakenteellisia kysymyksiä, jotka vaikuttavat opiskelijoiden oppimismahdollisuuksiin ja osallistumiseen.
Olen erityisen kiinnostunut siitä, miten vähävaraisten ja aliedustettujen opiskelijoiden oikeuksia, resursseja ja oppimisväyliä voitaisiin vahvistaa. Näen tässä yhteisössä valtavan potentiaalin edistää yhdenvertaisuutta, mutta myös haasteita, jotka liittyvät rakenteisiin, jotka eivät aina tue niitä, joilla ei ole keskiluokkaista kulttuuripääomaa tai valmiuksia navigoida akateemisessa maailmassa.
Yksi keskeinen havaintoni on, että Taideyliopiston kurssit ovat laajoja ja vaativat opiskelijalta itsenäistä suuntautumista. Tämä voi olla valtava rikkaus, mutta samalla se asettaa haasteita niille, joille esimerkiksi akateeminen tai taiteellinen verkostoituminen ei ole tullut osaksi elämää jo varhaisessa vaiheessa. Harvoin opettajat tai tukihenkilöt auttavat hahmottamaan, miksi joidenkin kiinnostukset ja suuntautuminen voivat hahmottua hitaasti. Näen, että tämä ei ole henkilökohtainen puute opiskelijassa, vaan seurausta rakenteellisista eroista — siitä, että monilla muilla opiskelijoilla heidän taustansa on jo tuonut mukanaan resursseja ja pääomia, jotka helpottavat tässä ympäristössä menestymistä.
Minun kiinnostukseni oppimisessa liittyy juuri siihen, miten voimme luoda oikeudenmukaisia mahdollisuuksia kaikille taustoista riippumatta. Olen huolissani siitä, kuinka paljon aikaa voi mennä hukkaan, kun opiskelija alkaa uskoa, että ongelma on hänessä itsessään eikä ympäristön rakenteissa. Esimerkiksi verkostoituminen, joka on keskeinen osa taidekenttää, on syvästi keskiluokkaista. Tämä voi eristää ja lannistaa niitä, joilla ei ole samoja lähtökohtia.
Eettisesti tarkasteltuna yliopiston pitäisi olla paikka, jossa erilaiset taustat nähdään voimavaroina, ei esteinä. Olisi tärkeää kehittää erityisiä tukimuotoja, jotka huomioivat moninaisuuden:
Mentorointiohjelmia, joissa aliedustetut opiskelijat saisivat ohjausta ja käytännön neuvoja.
Työpajoja, joissa käsitellään esimerkiksi verkostoitumisen käytäntöjä ja rakenteiden vaikutuksia.
Opettajien ja ohjaajien valmentamista huomaamaan, kuinka he voivat auttaa opiskelijoita, joiden taustat ja tarpeet poikkeavat valtavirrasta.
Toivon, että voimme aloittaa keskustelun siitä, miten Taideyliopisto voisi olla edelläkävijä tasa-arvon ja inklusiivisuuden edistämisessä taidekoulutuksessa. Olen valmis kertomaan lisää ajatuksistani ja ehdottamaan konkreettisia toimenpiteitä tämän tavoitteen edistämiseksi.
Ystävällisin terveisin,
Viki Kontopoulou
Taideyliopiston opiskelija
Missä tanssi tässä portfoliossa?
I WANT MY THESIS TO BE ORAL HISTORY INFODUMP-LIKE suullisen historian ylivuoto. En ymmärrä mikä on totta- lätäkkö. Pienten murusten kokoelma, joita nuolen ihostani. Tai sitten sä nuolet. IT COMES FROM THE AFFECTS THAT I CANNOT PERFORM HARDCORE HOMO ACADEMICUS SUSTAINABLY IN THESE CURRENT CIRCUMSTANCES. Se särkee hampaani ja tyhjentää rintakehäni. MORE CAMP INSIDE THE UNI!!!!! KIITOS THAT IS WHAT I NEED. MY FIRST YEAR SOLO WAS MOCKING THAT HOLDING BACK WAY OF BEING ALSO IM AGAIN BECOMING ALLERGIC TO PERFORMATIVE LEFTIST INTELLECTUALS WHO REJECT THESE STRUGGLES. LATERAL MAGIC IS TAKEN AWAY FROM US BY THEM. I DON’T HAVE TOLERANCE FOR THIS CLASSISM. THAT IS WHY SOMETIMES I DON’T LIKE LEFTISTS EITHER. Tämä on luokkavihaa karnevaalipuvussa.
Marika Peura How to Write Dance -kirjan julkaisutilaisuudessa (24.1. Tekstin talolla) sanallisti yhden tavan kirjoittaa tanssia seuraavalla tavalla: ”Laita avainsanoja paperille ja lähde etsimään lihaa niiden ympärille.”
Haluan palata kysymykseen siitä, mitä tanssi edes on —
Joku sanoi: ”Tanssi-sana puuttuu sun käsitekartasta.”
Minä: ”Ok. Minä lähden etsimään tanssia.”
Joku sanoi: ”Sul on varmaan epävirtuoottisuus based on sun käsitekartta.”
Minä: ”Ok. Minä lähden etsimään virtuoottisuuden määritelmiä.”
Ja nyt mä sitten etsin määritelmiä. 30-vuotiaana kävin ensimmäistä kertaa Kansallisteatterissa ihailemassa Jumalat-näytelmää . Kävin Tanssivintillä. Oon ihan pöllämystynyt siitä, mitä oon kokemuksellisesti missannut. Ja luulin, että TEAK olisi ollut pääsykortti näihin sfääreihin. Se on confusing af. Koska jotkut päätyy noihin produktioihin. Mutta jos TEAK ei oikeasti opeta ketään tanssimaan — ja sinne on silti järjettömän vaikeaa päästä — niin kuka, missä, milloin, miten? Yritän miettiä tätä ”rakentavammin”. Mun kysymys tällä hetkellä on:
Millainen on itseoppineen virtuoottisuus?
Mua kiinnostaa autistinen estetiikka — sen oma virtuoottisuus: yhden aiheen perinpohjainen kahlaaminen, tarkkuus, toisto, tiukka rakenne — vs. neoliberaali institutionaalinen fluiditeetti.
(aplodit tälle)
En näe, että nämä olisivat mahdottomia yhtä aikaa. Mutta näen, että en osaa luoda konteksteja — koska luokkatietoisuus kaikkine kompleksisuuksineen on ohitettu. Ja vasta nyt oon löytänyt teoreettista tietoa, joka oikeasti tukee mua eikä puhu ylitseni.
Musta marginaalissa olevan sisäinen monologi, keskittyminen pieniin yksityiskohtiin, fragmentaarisuus, katkonainen ajattelu, sanavaraston niukkuus — nämä on helvetin hyviä lähtökohtia. Mutta se ei voi olla se, mihin TEAKin käyneen kehitys jää.
Vai välttelenkö itse tanssi-sanan käyttämistä? Miksi se on niin hankala sana?
Se liittyy ehkä sisäistettyihin taloudellisiin saavutettavuusongelmiin. Että tanssi-tanssi (oikea tanssi) on jotain, mitä varakkaat pystyy tekemään (koska se on jatkuvan immersion tulos) konteksteissa, joihin löytyy avaimet aika helposti (uppoutuminen on syntymäoikeus eikä taistelu), siten että se on jatkuvaa ja sulavaa ja isosti ekspressiivistä ja niin poispäin.
Eli työväenluokkaisten tanssimuotojen sisällyttäminen historiankirjoihin olisi tärkeää. Tästä jatketaan.
Lähteet
Cruz, C. (2019). Disquieting: Essays on Silence. Book*hug Press.
Cruz, C. (2021). The Melancholia of Class: A Manifesto for the Working Class. Repeater Books.
Berardi, F. B. (2017). Futurability: The Age of Impotence and the Horizon of Possibility (G. Mecchia, Trans.). Verso Books.
Hooks, b. (2003). Teaching Community: A Pedagogy of Hope. Routledge.
Burrows, J. (2010). A Choreographer’s Handbook. Routledge.
Bourdieu, P. (1991). Language and Symbolic Power ( J. B. Thompson, Ed.; G. Raymond & M. Adamson, Trans.).
Luokkahanke. (n.d.). Luokkatietoisista työtavoista. Tanssityö.
https://disco.teak.fi/tanssityo/luokkatietoisista-tyotavoista/22
Äidin tarina ja Dark Academia -lukupiiri.
Erityinen kiitos Essi Pellikalle, epäkonferensseihin osallistuneille ja keskusteluja tukeneille henkilöille.
