Joy Jamesin haastattelu — “En ole teidän gurunne”

Suomentajan esipuhe

Joy James on Suomessa edelleen lähes tuntematon ajattelija. Lähtien 1990-luvulta James on monissa teoksissa puolustanut mustien aktivistien vastarinnan traditiota. Hänen työnsä keskittyy radikaalin feminismin ja sukupuolitetun hoivatyön käytäntöjen teoretisointiin valtion väkivaltakoneistoa vastaan. Yliopiston sisällä hän on tehnyt kriittisiä interventioita akateemiseen tiedontuotantoon, tuoden esiin vankilasta ja alistetusta asemasta lähtevää ajattelua. Toisessa kirjassaan, Resisting State Violence: Radicalism, Gender, and Race in U.S. Culture (Minnesota University Press, 1998) James esittää, että Michel Foucault’n Tarkkailla ja rangaista –kirjassa luoma kuva modernista diskursiivisesta hallinnasta perustuu omistavaan luokkaan kuuluvan valkoihoisen miehen ruumiin ja valtioapparaatin välisen suhteen havainnointiin. Tämä näkökulma rajaa ulkopuolelleen jatkumon, jolla mustat ja muut vähemmistöt ilmenevät sekä tapettavina, kidutettavina ja jatkuvasti väkivallan uhkaamina ruumiina, mutta myös reservinä, jonka tekemä uusintava työ konkreettisesti mahdollistaa valkoisen vallan arkkitehtuurin, joka on Foucault’n ja laajemmin ottaen liberaalien yhteiskuntatieteilijöiden varsinainen kiinnostuksen kohde. 

Aivan viime vuosina julkaistuissa kirjoissaan In Pursuit of Revolutionary Love (Divided, 2022) ja New Bones Abolition (Common Notions, 2024) James on kehittänyt uusia teoreettisia välineitä, joilla yllä kuvattu ambivalentti suhde vallan, valtion ja eri tavoin jaoteltujen ruumiiden välillä voitaisiin esittää. Tämä työ perustuu pitkälti artikkelissa “The Womb of Western Theory” (2016) esiteltyjen käsitteiden eteenpäin työstämiselle. Vuonna 2025 on määrä ilmestyä näitä teemoja yhteenvetävä Fulcrum. The Captive Maternal Leverages Democracy, mihin latautuu suuria odotuksia.

Nyt suomennetussa haastattelussa haluamme esitellä Jamesin merkittävää kontribuutiota helposti avautuvassa muodossa. Se mahdollistaa paitsi haavoittuvassa asemassa olevien ruumiiden välisen kamppailun ajattelun yhteisöllisenä toimintana, mutta avaa myös monisyisiä polkuja valtion turvallisuuskoneiston, vankilakompleksin ja yleismaailmallisen turvallistamistendenssin ajatteluun.

Julkaistu alunperin Lux Magazinessa, Issue 8, Personal / Political (2023).

Ajattelija, kirjoittaja ja aktivisti Joy James keskustelee Cheryl Riveran kanssa akateemisen abolitionismin ongelmista, radikaalin hoivan teoretisoinnin tarpeesta ja mahdollisuuksista laajentaa kamppailua poliisin militarisoitumista ja valtion harjoittamaa ihmisyyden hyväksikäyttöä vastaan.

Haastattelija: Cheryl Rivera, 10/2023
Käännös: Taneli Viitahuhta, 1/2025

Vaikka Joy James sanoo usein, ettei hän ole “guru”, hänen lämmin ja järkevä olemuksensa luovat mielikuvan ihmisestä, jonka puoleen voi kääntyä. Politiikanteoreetikko, joka toimii Williams Collegen humanististen tieteiden professorina, on juuri noussut suuren yleisön tietoisuuteen kahden uuden kirjan ja yllättävän huomion myötä. Lady Gagan instassa nähtiin hiljattain kirja In Pursuit of Revolutionary Love: Precarity, Power, Communities. Kyseessä on Jamesin provokatiivinen esseekokoelma, jossa hän kritisoi tämänhetkisen kansalaisliikkeen strategioita poliisin ja vankiloiden lakkauttamiseksi.

James on koulutukseltaan teologi ja hän on sanonut että “ei luota uniin, jotka eivät salli painajaisten mahdollisuutta”. Hän kuvailee itseään abolitionistiksi sanan epäsuositussa merkityksessä, nimittäin sellaisen abolitionistisen praksiksen kannattajaksi, joka juurtuu poliittisten vankien itsensä käymiin kamppailuihin. He ovat hänen sanojensa mukaan Yhdysvaltojen vankilateollisuuden “hyposentri”. Hän suhtautuu skeptisesti akateemisissa piireissä heränneeseen uuteen innostukseen abolitionismia kohtaan. Kahden tunnin ajan keskustelimme hänen kanssaan hoivatyöstä, väkivallasta ja siitä, mitä abolitionistinen kamppailu tarkoittaa, nyt kun kamppailun kieli on valtavirtaistunut, mutta sen subjektit ovat edelleen lukkojen takana.¹

* * *

CHERYL RIVERA (CR)

Pidän kovasti käsitteestäsi “vangittu äidillinen” (captive maternal). Se kuvaa hoivatyön funktiota, jonka valtio on ominut ja joka sitten nousee kapinaan valtiota vastaan. Tämä tuo mieleeni tilanteen nyt New Yorkissa: kun ihmiset tarjoavat käytännössä kaduilla asuville maahanmuuttajille näiden tarvitsemia resursseja, niin tämä antaa jossain määrin mahdollisuuden kaupungille luopua vastuustaan huolehtia näistä ihmisistä. Jotkut tähän tilanteeseen turhautuneet ihmiset ovat kääntyneet militantin politiikan puoleen. Kuvailet tilanteen vaiheittaista etenemistä: ensimmäisessä vaiheessa hoivan antajat ovat hämmentyneitä ja tekevät kompromisseja valtion kanssa; toisessa vaiheessa syntyy protesti; kolmannessa vaiheessa liike organisoituu; neljännessä syntyy autonomisia “maronileirejä”; viides vaihe on sodan vastustus (war resistance) – tämä on vangittujen äidillisten viimeinen siirto valtiota vastaan. 

Järjestämme keskinäistä avunantoa ja teemme muuta sellaista työtä, koska rakastamme toisiamme, emmekä voi selviytyä ilman sitä. Ajattelen vuoden 2020 pandemiaa ja kaikkea sen aikana tekemäämme työtä, mikä tuntui todella merkitykselliseltä. Mutta mitä siitä seurasi? Hankimme uusia taitoja ja rakensimme uusia voimia, ja toivon että olemme valmiita kamppailemaan uudelleen tulevaisuudessa. Mutta olen huolestunut siitä, että ehkä myös vakautimme samalla järjestelmää. 

JOY JAMES (JJ)

Teitte paljon enemmän. Tarkoitan tätä kirjaimellisesti, pelastitte ihmishenkiä.

New Yorkissa yhtä saarta [Hart Island] käytettiin pandemian uhrien joukkohautaamiseen, ja haudankaivuutyöhön palkattiin vankeja. Ihmisten ruumiit pantiin siirrettäviin jäähdytysyksiköihin. Valtio syyllistyi heitteillejättöön.

Ihmishenkien pelastaminen, hoivan tarjoaminen ja omistautuminen ovat asioita, jotka tekevät kaikesta siedettävämpää. En voi määritellä, mitä voitto tarkoittaisi. Liikkeidemme haltuunottaminen [co-optation] on käynnissä kaiken aikaa, kyse on koneesta. Silti me teemme asioita, joita vastustajamme eivät koskaan uskaltaisi tehdä, sillä heidän tunnerekisteristään puuttuu rakkaus. Mitä ikinä se onkaan, mitä teitte ja mitä annoitte, kyseessä oli uuden elämän synnyttäminen, ja kukaan ei voi koskaan valittaa siitä tai ohittaa sitä.

CR Kirjoitat In Pursuit of Revolutionary Love -teoksessa, että “uuden maailman rakentamiseksi olen valmis kuolemaan, jotta tämänhetkinen ei jatkuisi”. Ymmärrän siis tämän vallankumouksellisen rakkauden käsitteen niin, että rakastaaksemme toisiamme meidän on hyväksyttävä kuoleman mahdollisuus – jopa todennäköisyys.

JJ Olet oikeassa, mutta Da’Shaun Harrison sanoi tämän kaikista selkeimmin. Hän kirjoitti esipuheen Revolutionary Love -kirjaan ja hänen uskomaton kirjansa [Belly of the Beast: The Politics of Anti-Fatness as Anti-Blackness] voitti LAMBDA-palkinnon. Juuri nyt hän organisoi Cop City -projektia vastaan käytävää kamppailua.² Hänen panoksensa LGTBQ+-ajatteluun on merkittävä. Ja hän juuri esitti tuon kehotuksen: “Kuoleminen vallankumouksen puolesta on välttämätön osa kamppailua, tavalla tai toisella.”

Kun luin hänen kirjoittamansa esipuheen, olin ensin vähän hämmentynyt. Kun hän on ottanut kuoleman esiin, minun on käsiteltävä sitä. Kirjoitin sitten lyhyen intron Oshunista, kauneuden ja veden, jokien ja purojen jumaluudesta, joka lentää Olodumareen. Hän yrittää palauttaa veden sinne, missä itsekeskeiset, vähäisemmät jumaluudet, jotka juonivat vallankaappausta, ovat autioittaneet maan. Oshun lähestyy kuolemaa. Hänen riikinkukon höyhenensä kärventyvät, koska hän lentää kohti aurinkoa.

Jokaiseen hoivan hetkeen sisältyy riski, että hoivaaja menettää jotakin. Siihen sisältyy ajan menettämisen riski, unen menettämisen riski, rahojen menettämisen riski ja hermoston hajoamisen riski. On riski, että ajautuu depressioon, koska kokee ettei saa riittävästi aikaan.

Kun sain kirjan New Bones Abolition, Agency and Afterlife of Erica Garner valmiiksi, huomasin että loismaisia nakertajia alkoi ilmestyä vangittuun äidilliseen. Nämä parasiitit tulevat vain ahmimaan. Populaarikulttuurissa voi aina havaita heiluriliikkeen, niin kuin silloin kun Hattie McDaniel sai Oscar-palkinnon vuonna 1939, esitettyään Mammya Tuulen viemää –elokuvassa. Hän hoivasi Scarletia, kuten aivan liian useaa muutakin valkoista ihmistä. Ja elokuvassa Precious Mo’Nique on anti-madonna. Tämä heiluriliike jatkuu.

Meitä ei ole koulittu vastaanottamaan ja tarjoamaan hoivaa.

CR Juuri niin, näen, että tällä hetkellä iso asia ryhmien järjestäytymisessä, omani mukaan luettuna, on se, että aina tarvitaan enemmän kuin mitä pystytään tarjoamaan.

JJ Kyllä, erityisesti kun on uupumuksen partaalla ja kun tuntuu siltä, ettei saa hetkeäkään lepoa.

Ajatus vangituista äidillisistä on ei-binäärinen je ei-sukupuolittunut idea. Se on ehdottomasti ankkuroitu afrikkalaista alkuperää olevien ihmisten kokemukseen. Mutta se ei ole identiteetti. Se on funktio. Mitä tämä tarkoittaa? Vincent Woodard, jo vuosia sitten menehtynyt queer-teoreetikko Austinin yliopiston American studies -ohjelmasta, kirjoittaa teoksessaan The Delectable Negro siitä, miten meitä kulutetaan!³ Mitään ei tarvitse polttaa maan tasalle, sillä me – vangitut äidilliset – annamme niin paljon hoivaa, että se vakauttaa valtion.

Ja valtio pitää tästä! Koska silloin, kun vasemmisto hoitaa hoivatyön, he voivat jatkaa varallisuuden kasaamista omalle puolelleen: “Me jatkamme poliisin militarisointia koko planeetan mittakaavassa. Jatkamme ja edistämme köyhien ja työväenluokkaisten ihmisten hyväksikäyttöä ja poisheittämistä. Olkaa te vain niitä Hattie McDanieleja.”

Tämän vuoksi katson vangitun äidillisen ensimmäisen vaiheen olevan ristiriitaisen hoivantarjoajan asema. Seuraava vaihe on protesti, kolmas on liikkeen rakentaminen, neljäs on marronage eli radikaali Musta autonomia.⁴ Minulle marronage merkitsee turvapaikkaa. Ehkä organisointi ei tapahdu marronage crew’n kanssa, ehkä se tapahtuu jonkin muun ryhmän kanssa, mutta turvapaikkaa tarvitaan psyyken ja hermoston jälleenrakentamiseen.

CR Ymmärrän hyvin turvapaikan tarpeen, sillä olen itse mukana liikkeessä, joka on hyvin avoin. Ihmiset tulevat paikalle ja heillä on hyvin erilaisia tarpeita. Aina kyse ei ole vain poliittisesta muutoksesta vaan myös emotionaalisen tuen tarpeesta. On ollut vaikea kokemus oppia, ettei järjestötilani voi aina olla turvapaikkani.

JJ Neljänkymmenen monilla eri alueilla viettämäni organisointivuoden jälkeen en enää romantisoi ketään. En romantisoi [valtavirran liikkeitä rahoittavia] multimiljonäärejä, enkä asunnottomia ihmisiä. Jos on siinä asemassa, että pystyy tarjoamaan resursseja [muille ihmisille liikkeessä], syynä on todennäköisesti se, että tekee työtä, jota ei halua tehdä. On komplikaatioita, on ristiriitoja ja jatkuvaa alentamista. Kaikki ovat jossain määrin tarvitsevia. Ja on jossain kohtaa tunnustettava, ettei kaikkia tarpeita voi täyttää. Ei voi täyttää edes omia tarpeitaan. Ja on tunnustettava, että jos tasapaino katoaa, valtio ilmestyy paikalle kuin imuri, ja heidän keinonsa ovat aina sosiaalityön tai lastensuojeluviranomaisen keinoja.

CR Hyvin monet ihmiset kaipaavat tätä uutta maailma, he kaipaavat sitä, että olisivat jo perillä. Monet keskustelut, joita käyn Lux-lehden puitteissa ja niissä tiloissa missä järjestäydyn, koskevat sitä, mitä tulee tehdä että pääsee tähän uuteen maailmaan. Tätä ajatellaan usein utooppisena maailmanrakentamisena, ja pidän siitä. Tulin abolitionistiseen liikkeeseen ensi kertaa tällaisen kontekstin kautta, siis jonkin uuden rakentamisen näkökulmasta. Mutta on syytä tiedostaa, että jotain on myös tuhottava, ja se voi olla väkivaltaista.

JJ Vuosikymmeniä sitten, kun olin yliopistolla, minun kanssani seminaarissa oli naisia, jotka siirtyivät sieltä organisoimaan ja luomaan yhdistyksiä, jotka keskittyivät lähisuhde- ja perheväkivaltaan. Heidän positionsa oli se, että itsepuolustus ei ole väkivaltaa. Itsekään en käytä termiä väkivalta, ellen viittaa valtioon tai predatoriseen toimintaan. Minulle itsepuolustus on rakkauden teko, ja tämä pätee yhtä hyvin yksilöihin, perheisiin kuin yhteiskuntaankin.

On olemassa tapa, jolla meitä rangaistaan moraalia koskevan kielen kautta – tämä koskee erityisesti meitä Mustia ihmisiä. Meihin on kohdistettu massiivisesti väkivaltaa, mutta meidän on aina vain todistettava, että emme ole väkivaltaisia. Ajattele Tyre Nicholsia.⁵ Miksi hänet otettiin kiinni? Tai Tortuguita – meditoimassa, kädet ylhäällä, ja häneen ammuttiin 57 laukausta.⁶ Mitä meidän on todistettava? Itsepuolustus ei ole väkivaltaa. 

Emme myöskään ole luonnollisesti väkivaltaisia, sen enempää kuin muutkaan. Me vain kärsimme eniten väkivaltaa. Ja kun me teemme kaikkea sitä, mitä meidän oletetaan tekevän, kuka vahtii valtiota? He eivät vaimenna väkivaltaa, vaan voimistavat sitä. Ennen jos teki abortin, joutui vankilaan, sitten myöhemmin joutui vankilaan taposta, ja ehkä vielä myöhemmin he vain toteavat: “Eiköhän vain tapeta hänet.”

CR Kyllä, olen havainnut tämän jännitteen moraalin ja turvallisuuden ympärillä, kuinka sitä käytetään meidän lokeroimiseemme. Mutta tätä tapahtuu myös Mustien ryhmien sisällä. Vuonna 2020 olimme New Yorkissa poliisiaseman ulkopuolella, ja jotkut halusivat hyökätä. Kytät olivat peloissaan. Mutta toiset sanoivat, “jos te hyökkäätte, me emme enää ole turvassa.” Ja sitten meidän on sanottava “hei, emme me ole mitään eläimiä, älkää tehkö sitä.” Turvallisuuden tarve voi tuntua hyvin kurittavalta. 

JJ Suurilta osin abolitionistisen politiikan kehitys, josta nyt puhumme, tapahtuu akatemian ajamana ja meitä koulitaan hierarkian ja byrokratian tarpeisiin, ja meidän pitää pysyä lestissämme. Minua on koulutettu monin eri tavoin. Ihana kummitätini sanoi minulle: “Älä anna ihmisten sylkeä päällesi ja sanoa, että sataa.” Katuja ei voi kontrolloida, kaduilla ei ole itsekontrollia. Jos ihmiset hyökkäävät, he hyökkäävät. Minkään kirjoittamani tekstin lukeminen ei saa sitä aikaan. Mutta kun jonkun vauva murhataan, silloin ihmiset hyökkäävät. 

Olisi sama, jos kertoisin Mustille panttereille Itä-Harlemissa, että he eivät saa tehdä työtään. Heidän työnsä ei ollut vain tarjota hoivaa, sirppisolutestausta ja ilmaisia aamiaisia lapsille – vaikka kaikki tällainen on tärkeää. Mutta heidän työhönsä kuului myös turvallisuudesta huolehtiminen. Minun ongelmani nykyhetken politiikassa on se, että olette unohtaneet turvallisuudesta huolehtimisen ja teette ainoastaan sosiaalityötä. Todellakin, lapset pitää ruokkia, mutta ei saa unohtaa, että kytät murtautuivat niihin taloihin, missä ilmaista aamiasta oli tarjolla, he pidättivät ihmisiä, jotka tekivät aivan laillisia asioita ja he murhasivat Fred Hamptonin.

Harjoittelin protesteja varten itse vuosikymmeniä sitten, emmekä koskaan olleet aseistettuja, mutta jos poliisiautot tunkivat liian lähelle mielenosoitusta, hakkasimme kyllä konepeltiä – ainakin kun olimme kaksikymppisiä, teimme tällaista. Koko mielenosoitus koostui naisista ja asenteemme oli tämä: “Uskallatko ajaa ylitseni?” Ymmärsimme, että turvallisuus on tärkeä osatekijä. Emme voi antaa niiden ajaa meidän ja yhteisömme yli niin, että joudumme sairaalaan.

Ihmiset istuvat erittäin turvallisissa tiloissaan, heillä on hyvät rahoitukset, ja he esittävät vaatimuksia, jotka ovat aivan porvarillisia. Olen käsittänyt, ettei sivusta saa mitään aikaan. Meidän tulisi luoda yhteisymmärrystä siitä, että on astuttava mukaan kamppailuun. En voi antaa suosituksia siitä, miten se pitäisi tehdä, enkä sano, että perääntyminen on kiellettyä tai että toiselle tasolle ei voisi siirtyä.

Mutta Mustaa porvaristoa ei koske se, että heidät heitetään vankilaan ja että he kuolevat kaduilla ja että heidät murhataan kaduilla, tämä koskee työväenluokkaa ja köyhiä. Eikä ainoastaan katujen vaara, vaan vankilan vaara. Musta porvaristo ei varsinaisesti jaa poliittisten vankien politiikkaa. En tiedä miten me voisimme antaa täältä marssikäskyjä.

CR Kirjassa In Pursuit of Revolutionary Love yksi keskeinen säie koskee sitä, että abolitionistisen liikkeen täytyy päästä irti akatemiasta kaiken keskiönä ja asettaa vangitut ajattelijat keskiöön. Olen kiinnostunut siitä, miten itse akateemisena ihmisenä asemoit itsesi suhteessa tähän liikkeeseen, erityisesti, kun sinulla on nyt meneillään momentum – Lady Gaga postasi Instagram-tilillään sinun kirjastasi. 

JJ No niin, en ole julkkis. En myöskään ole nyrkkeilysäkki. Olen tehnyt töitä traumasta kärsivien äitien kanssa, olen nähnyt erittäin periaatteellista toimintaa, sekä ei-niin-periaatteellista. Olen työskennellyt LGBTQ-väen kanssa. Ja meillä kaikilla on omat vajavaisuutemme. Ei ole olemassa kategoriaa, joka toimittaisi vapauden jokaiselle identiteettikategorian perusteella, ja se koskee myös tätä “it’s going to be all Black” -hommaa. It was never all Black. Jos osallistuisimme julkiseen keskusteluun koskien poliittiseen toimintaan osallistumisen pelkoa, niin mielestäni tässä akatemialla olisi hyödyllinen ja rehellinen panos. Mutta me emme puhu pelosta.

CR Onko meidän velvollisuutemme vankilajärjestelmän ulkopuolisina ihmisinä kuunnella sen sisällä olevia ihmisiä niin paljon kuin mahdollista?

JJ Se on hyvä kysymys, mutta en osaa antaa vastausta. Sanoisin kuitenkin, että me yritämme rakentaa siltoja ja yhdistää erilaisia organisoinnin alueita.

Korkean turvallisuuden vankilaa ei voi yhdistää Ivy League -huippuyliopistoihin, Berkeleyhin tai vastaaviin, eikö niin? Ne ovat aivan eri vyöhykkeitä. Vaikka käyttäisi samaa kieltä, merkitys on erilainen näillä eri vyöhykkeillä. Meidän pitäisi kaivaa tunneli vankilavyöhykkeen alle.

Käsittelen tätä kirjassa New Bones Abolition. Puhun siinä episentristä ja hyposentristä. Episentri on siis pinnan päällä, siellä missä maanjäristys koetaan. Hyposentri on syvällä maan alla, siellä, missä armeija tekee atomipommikokeita.

Maanjäristyksen koko intensiteetti koettaisiin siis vain maan alla. Ja kun järistys kulkee ylöspäin, jotkut ihmiset eivät koe juuri mitään, he vain sanovat: “Mikä se oli?” Tai ehkä jalkakäytävän pintaan ilmestyy halkeama. Tällaisia järistyksiä tapahtuu jatkuvasti, mutta se mitä me koemme, on todella pinnallista. Luullakseni tällä kaikella on analogiansa politiikkaan.

Tarvitsemme linkin episentrin ja hyposentrin välille. Jos vankilassa ihmiset päättävät aloittaa lakon, niin kaikkien pitäisi lopettaa tekemisensä ja sanoa – tai postata Facebookiin, Twitteriin, tai mihin tahansa – kirjoittaa, että: “He ovat lakossa, mitä sinä teet auttaaksesi heitä?”

Meidän tulisi hyväksyä vangittujen johtajuus romantisoimatta heitä ja ajattelematta, että he ovat Mooseksen kaltaisia. Eivät he ole. Nämä ihmiset tekevät virheitä, ja jotkut tapaamani vangit ovat olleet vankilassa niin kauan, että kun he pääsevät ulos, heidän havaintokykynsä on yhä kiinni menneessä ajassa.

Tämä on hankalaa, koska on vain oltava järjestelmällinen ja avoin kritiikille. Eikä saa rakentaa henkilökohtaista brändiä. Näen kaikkialla ympärilläni, että ihmiset rakentavat brändejä ja suojelevat brändejään voidakseen myydä niitä. Silloin materiaalinen todellisuus muuttuu toissijaiseksi, tai se jää kolmannelle sijalle. Kaikki vain sanovat, “olen antikapitalisti, olen anti-imperialisti”, kaikilla on oikeat sanat, mutta se mikä on oleellista, tapahtuu hyposentrissä. Ja jotkut eivät tahdo lähestyä sitä. Mutta kamppailu käydään siellä.

CR Täällä New Yorkissa on vaikea pysyä kiinni hyposentrissä, varsinkin, koska en ole kotoisin täältä – olen kotoisin Alabamasta. Tulin tänne yliopiston kautta, ja sillä on merkitystä oman asemani suhteen. Koen haasteeksi sen, että otan omistajuuden työstäni, mutta en ylitä rajojani tai aseta itseäni johtajaksi. Olet ollut abolitionistisissa tiloissa vuosikymmeniä, sisäpuolella ja ulkopuolella, akatemiassa. Olisin kiinnostunut kuulemaan, miten pysyt liikkeellä ja jatkat eteenpäin.

JJ Sanon tämän suoraan. En ole mikään johtaja, koko ajatus on minulle vieras. Tämä olisi minusta hyvä esimerkki brändäämisestä. Panit tämän keskustelun käyntiin puhumalla ihmishenkien pelastamisesta ja mietit, onko se riittävää. Se on riittävää.

Ainoat ihmiset, joihin todella luotan, ovat niitä, jotka ottavat tasaisin väliajoin osumaa. Tapaan ihmisiä, jotka eivät saa keikkoja, he eivät nauti jatkuvista työsuhteista. He eivät saa palkintoja, eivätkä tunnustusta. Mutta he ovat omistautuneita. Sen takia jaksan eteenpäin.

Teen surutyöni sen suhteen, että tiedän olevani kuolevainen. Enkä voi pelastaa kaikkia. 

Kello yhdeksältä minun piti pitää Berealla keynote-luento bell hooksista. Aamu kahdelta näin unta äidistäni, hän oli transitioitunut ja koputti oveani. Kun avasin oven, sisään tuli hänen perässään tulva Mustia ihmisiä, joita olen vuosien aikana auttanut tai avustanut. Aina siinä käy näin, joka vitun kerta sama vedätys. Kaikki sanovat, että “Et olisi avannut”, ja minä vastaan, että “Hei, se on mun äiti!”

Kuolleista ja elävistä huolehtiessa voi palaa lopppuun. Hyväksyn sen, että jotain heitetään suuntaani ja että joudun poimimaan sen ylös. Mutta en aio hylätä itseäni sen takia, että toiset ovat epätoivoisia. Jos työstämme asiaa yhdessä, voimme luoda strategisen suunnitelman, ja vaikka se siirtäisi episentriä hyposentrin suuntaan vain kaksi metriä 200:sta, se on saavutettavissa.

1. Kaikki alaviitteet suomentajan. James viittaa abolitionistisen kamppailun vangituilla subjekteilla Mustien panttereiden aktivisteihin, kuten George Jacksoniin (1941–1971), joka kuoli San Quentinin vankilassa vanginvartijan ampumana ja Assata Shakuriin (1944–), joka pakeni Yhdysvalloista Kuubaan vuonna 1984.
2. Kyseessä on Yhdysvalloissa poliisin militarisoitumista vastaan käytävä yhteiskunnallinen kamppailu. Radicals in Conversation –podcastin jaksossa James keskustelee aiheesta yhdessä kahden muun aktivistin ja tutkijan kanssa. Teemu Vaarakallio on kirjoittanut Cop City-hankkeesta Voimaan.
3. Woodardin kirja käsittelee afro-amerikkalaisten orjien väitteitä omistajiensa kannibalismista ja laajentaa teeman koskemaan Mustien ihmisten figuratiivista kulutusta Yhdysvalloissa. Kirja voitti LAMBDA-palkinnon vuonna 2015.
4. James määritelee marronagen “vapauden tukipisteeksi”, konkreettiseksi ja paikalliseksi yhteisölliseksi liikkeeksi, joka liikkuu keskinäisestä avunannosta kohti avointa konfliktia valtion turvallisuuskoneistoa vastaan. Marronage on kuitenkin vielä liminaalinen tila laillisuuden rajalla. James havainnollistaa marronagen henkeä vuonna 2020 George Floydin puolesta pidettyjen mielenosoitusten aikaan tuntemattomaksi jääneen pastorin sloganilla: “Jos tapatte meidät, me tapamme teidän taloutenne.” Tästä etenevä yhteisöllinen liike siirtyy sodan vastustuksen (war resistance) piiriin, joka on myös kansanmurhan vastustamista, ja johtaa väistämättä konfliktiin valtiovallan kanssa. Joy James: New Bones Abolition. Captive Maternal Agency and the (After)Life of Erica Garner. Brooklyn: Common Notions. 2023. S. 35–39; 203–205.
5. Jones viittaa 29-vuotiaan Tyre Nicholsin kuolemaan väkivaltaisen kiinnioton jälkeen viiden poliisiviranomaisen käsissä Memphisissä tammikuussa 2023. https://www.npr.org/2023/09/12/1199009060/tyre-nichols-memphis-police-officers-federal-charges-indictment
6. Poliisi tappoi Ta’Kiya L. Youngin (Tortuguitan) Cop City -mielenosoituksen yhteydessä Atlantassa tammikuussa 2023.
   https://theintercept.com/2023/04/20/atlanta-cop-city-protester-autopsy/